Part 19

Erään toisen kerran hän koetti kaikin tavoin osoittaa myötätuntoaan ja ihailuaan. "Älkää sanoko niin", Mathilda keskeytti, "ettekö ymmärrä, että voitte vahingoittaa minua antaessanne niin paljon tunnustusta." -- "Ei", mies vastasi, "siihen Te olette liian suuri. Ruhtinatar te olette kansan joukossa, eikä sellaisia synny maailmaan kuin kerran tuhannessa vuodessa. En ole milloinkaan tietoisesti valehdellut ja tarkoitan aina sitä, mitä sanon." -- "Sen kyllä tiedän", Mathilda virkkoi, "mutta te olette tehnyt niin loppumattoman monta ja suurta erehdystä niin monella eri taholla. Ja tämäkin on yksi sellainen."

Ovelle soitettiin ja eräs hänen ystäviään, jota hän ei ollut nähnyt sitten kesän, tuli sisään.

"Onko neiti lukenut ilmoituksen?" kysyi tulija heti. -- "Minkä ilmoituksen?" -- "Ollessani täällä viime kesänä juuri kun Sörnäisten vankien lahja tuli minä näin, kuinka liikutettu ja iloinen neiti oli siitä. Ja sitten neiti sanoi: 'Kuinka voinkaan kiittää heitä? Nyt minun on juuri matkustettava maalle enkä edes ennätä mennä heidän luokseen.' Aha, minä ajattelin, nyt minäkin voin kerran auttaa neitiä ja tuottaa hänelle iloa. Menin sanomalehden konttoriin ja jätin sinne näin suuren ilmoituksen -- hän näytti sormillaan -- se maksoi kolme markkaa ja kuului:

"'Saan täten lausua lämpimän kiitokseni Sörnäisten kuritushuoneen vangeille heidän suuresta lahjastaan, hopeaisesta kahvikannusta, kermakannusta ja sokeriastiasta. Kunnioittaen Mathilda Wrede'."

Mathilda oli epätoivoissaan ja liikutettu samalla kertaa. "Rakas ystävä", sanoi hän, "oletteko todellakin tehnyt sen minun tähteni? Ajatelkaas, kuinka paljon teillä on ollut kuluja tähteni! Sallikaa minun edes maksaa ilmoitus." -- "Ei," mies vastasi, "minä en ota neidiltä rahaa", ja hän suorastaan säteili tyytyväisyydestä.

"Minä ymmärrän niin hyvin rakkautenne ja hyvän tahtonne", Mathilda jatkoi, "mutta jos tekisitte jollekin muulle samoin, eivät he ymmärtäisi teitä, vaan pitäisivät sitä nimen väärentämisenä, ja te joutuisitte ikävyyksiin. Ja ajatelkaapas, jos olisinkin tahtonut kirjoittaa toisella tavalla." -- "Ei", mies tuumi, "näin oli oikein hyvä, juuri siten on tapana kirjoittaa."

Yöllä Mathilda heräsi ahdistavaan tunteeseen: "Mitä on tapahtunut? Miksi tuntuu niin vastenmieliseltä?" hän kyseli itseltään. Sitten hän muisti kiitosilmoituksen. Mutta samassa hän ajatteli miehen suurta iloa ja puhkesi äänekkääseen nauruun.

"Mitä rakkaus on maailmassani rakentanut, sitä en revi alas." Nuo sanat juolahtivat hänen mieleensä ja hän nukahti sitten kaikessa rauhassa.

"Punaisena" aikana.

Oli syksy 1917, jolloin maamme yli kulkeva "punainen" laine alkoi lakoilla.

Mathilda Wrede luki eräänä aamuna lehdistä, että "punakaarti" oli vanginnut useita valkoisia ja vienyt heidät poliisikamariin. "Saavatkohan he nähdä nälkää?" Sellaiset ajatukset eivät antaneet hänelle ollenkaan lepoa. Hänen täytyi ottaa selko asiasta.

Palvelijatar tuli huoneeseen tuoden aamiaistarjottimen. Samassa soitettiin ovikelloa. Tyttö aukaisi, mutta vetäytyi pelästyneenä takaisin, tuli horjuen Mathildan luokse ja sanoi: "Tuolla ulkona seisoo miehiä, jotka näyttävät oikein peloittavilta ja ilkeiltä." -- "Pyytäkää heitä tulemaan sisään!" Mathilda vastasi, "ja istuutukaa sitten tuonne keinutuoliin lepuuttamaan hermojanne, niin minä menen ottamaan heidät vastaan." Mathilda meni eteiseen. Siellä seisoi kolme nuorta miestä. "Hyvää huomenta, pojat, ja lakit päästä!" hän virkkoi ystävällisesti, mutta vakavasti. "Siellä ulkonahan on useampia. Tulkaa pian sisään ja sulkekaa ovi, niin ettei tule kylmä."

He tulivat. "Mitä te tahdotte? Nuorten ja vahvojen miestenhän olisi pitänyt olla työssä jo aikoja sitten." -- "Me tahdomme rahaa", vastasi yksi joukosta. Mathilda katsoi tutkivasti heihin jokaiseen. "Mutta luulenpa, etten anna", hän virkkoi. -- "Eikö teillä ole rahaa?" miehet kysyivät jälleen. -- "On kyllä ja enemmänkin kuin tavallisesti, mutta ettekö te nuoret, väkevät miehet häpeä pyytää rahaa, kun tiedätte, että on niin monta vanhaa, sairasta ja lasta, jotka näkevät nälkää näinä vaikeina aikoina?"

"Me olemme myös nälissämme." -- "Niin minäkin olen. Minulle on juuri tuotu aamiaiseni. Jos luulette, että se riittää meille kaikille, niin jaetaan se. Minun mielestäni siinä on melkein liian vähän yhdellekin. Tulkaa katsomaan!" Tarjottimella oli hiukan kaalia ja leipäpala.

Miehet rupesivat nauramaan ja Mathilda kuuli heidän kuiskailevan: "Me olemme joutuneet Mathilda Wreden luo." -- "Niin, minä olen todellakin Mathilda Wrede ja nyt sanon teille: En anna teille rahaa eikä minulla ole sattumalta ruokaakaan niin monelle. Minulla on tänään paljon tehtävää, mutta illalla olette tervetulleita. Silloin voimme neuvotella, kuinka teistä tulisi oikeita kunnon miehiä, ja voin ehken tarjota teetäkin."

He menivät iloisina ja tyytyväisinä, vaikkeivät olleetkaan saaneet mitään ja Mathilda lähti poliisikamariin.

Useita nuoria aseistettuja miehiä seisoi ovella hänen tullessaan sinne. He näyttivät raaoilta ja epämiellyttäviltä, mutta väistyivät melkein kunnioittavasti tieltä sallien hänen kulkea ohitse. Hän meni portaita ylös toiseen kerrokseen. Sinnekin oli asetettu joukko punaisia vahtiin.

Samassa muuan nuori mies tuli juosten portaita alas yläkerrasta. Nähdessään Mathildan hän pysähtyi sanoen ystävällisesti: "Anteeksi, neiti Wrede, tahdoin vain kertoa, että tänään vapautetaan useat meistä." -- "Sepä hauskaa. Sanokaapa, millaista teillä on ollut?" -- "Aika hyvä." -- "Oletteko saaneet tarpeeksi ruokaa?" -- "Olemme." Oli kummallista huomata, kuinka punaisten kasvot kirkastuivat tuon lyhyen keskustelun kuluessa. "Vapaaherratar Wrede -- vapaaherratar Wrede", hän kuuli kuiskailtavan.

Nuori mies katosi ja Mathilda kääntyi vahdin puoleen pyytäen tavata heidän päällikköänsä. "Hän ei ole täällä." -- "No, sallikaa minun tavata joku muu," -- "Tutkintokomitealla on kokous. On kovin vaikea häiritä heitä nyt juuri." -- "Sitä ei voi auttaa. Minun pitää saada puhua heidän kanssaan."

Mathilda Wredeä kehoitettiin menemään erääseen suureen huoneeseen ja hetkisen kuluttua muuan komitean jäsenistä tuli sisään. He istuutuivat sohvaan. "Minä olen tullut ottamaan selville, kuinka te kohtelette vankejanne ja annatteko heidän nähdä nälkää", sanoi Mathilda. "Minulla on muassani rahaa hankkiakseni heille ruokaa ja kahvia", ja hän pani muutamia seteleitä pöydälle miehen eteen. Mutta tämä työnsi ne takaisin vastaten: "Neiti Wreden rahat tarvitaan kyllä muuhun. Me hankimme vangeille ruokaa kolmasti päivässä ja kahvia he saavat myöskin!"

Sitten mies kertoi, että samana päivänä vapautettaisiin niin monta kuin mahdollista ja loput niin pian kuin heidän asiansa oli tutkittu.

"Ettekö te johtajat voi tehdä jotain estääksenne tätä hirveää virtaa kuohumasta yli laitojensa?" kysyi Mathilda. "Emme", mies vastasi, "se on mahdotonta, sillä työttömät, entiset vallityöläiset ja huligaanit ovat saaneet ylivallan ja me seisomme voimattomina. Nuo harjaantumattomat ainekset hallitsevat sosialistista sanomalehdistöäkin, eikä meillä ole minkäänlaista valtaa."

Mathilda Wrede sanoi hyvästi. Kun pidätetyt pian aiottiin vapauttaa, ei hän käynyt kenenkään heidän luonaan.

Hän kulki kotiin veristävin sydämin. Mitä hänen rakkaasta Suomen kansastaan oli tuleva, kun se hankki itselleen sellaisen hirvittävän kirouksen veljesvihallaan? Hän oli vakuutettu, että se nousisi alennustilastaan. "Valkoisten" ja "punaisten" välinen kuilu oli täytettävä, mutta miten? Hän lupasi Jumalalleen ja itselleen, että sikäli kuin hän ymmärsi ja sikäli kuin voi, hän sovittaisi taistelevia veljiä, rakentaisi rauhaa heidän välilleen ja kärsisi mitä tahansa, jos vain siten voisi auttaa kahtiajakautunutta kansaansa.

Äkkiä hän kuuli äänen: "Neiti Wrede!" ja hän näki miehen kiiruhtavan kadun yli häntä vastaan. Mathilda pysähtyi. "Tehän olette Mathilda Wrede?", mies kysyi. -- "Olen kyllä." -- "Minulla on jotakin sanottavaa teille." -- "Olkaa hyvä vain. Jos voitte sanoa sen lyhyesti, niin puhukaa asianne tässä, muussa tapauksessa olette tervetullut kotiini." -- "Minulla on vain vähän sanottavaa, tahdoin vain huomauttaa, että vaikka olette uskovainen, me sosialistit luotamme teihin kuitenkin." -- "Kuinka on mahdollista, että te voitte luottaa minuun, vaikka olen uskovainen?" -- "Teidän elämänne ja pitkä työnne osoittavat, että olette köyhien ja sorrettujen tosi ystävä." Tuntematon kumarsi ja meni. Mathilda ei ole milloinkaan sitä ennen eikä sen jälkeen nähnyt miestä.

* * * * *

Syksy oli kulunut ja talvi oli tullut. Menneet kuukaudet olivat tuoneet mukanaan paljon surua ja epätoivoa tuhansiin sydämiin ja koteihin maassamme.

Mathilda Wrede meni syvästi suruissaan aikaisin eräänä aamuna tammikuussa 1918 kenraalikuvernöörin taloon, joka silloin oli "punaisten" päämaja. Hänen täytyi saada tietää, kuinka he kohtelivat vankejaan.

Hän joutui matkallaan kulkemaan erään pankin ohi. Siellä seisoi joukko raa'an näköisiä nuorukaisia. Heillä oli punaiset rievut ja nauhat hatuissaan ja käsivarsissaan, he seisoivat aseet käsissä ja näyttivät hyvin törkeiltä.

Mathilda Wrede pysähtyi tarkastellen toista toisensa jälkeen ikäänkuin häntä olisi haluttanut sanoa jotakin, mutta juuri silloin hän havaitsi erään miehistään tulevan kadulla. "Päivää, Matti", tervehti hän ojentaen kätensä. "Miksi te kuljette täällä turhaa taivallellen? Ei vanhan Matin pidä ottaa osaa tällaiseen poikasten kujeiluun." -- "Ei, en minä sitä teekään", vastasi Matti. "Olen oppinut tarpeeksi Kakolassa, eikä minulla ole enää halua tällaiseen, enkä minä aio liittyä heihin." -- "Se on oikein, Matti on kunnon mies!" Ja niin heidän tiensä erosivat.

Mathilda jatkoi kulkuaan toistellen itsekseen:

"Trött och ensam kämpe i sitt blod den man, som lyfte sköld till värn för denna världens små. Och ju himlen närmare han syfte, desto tyngre fjät han måste gå."

[Uupuneena ja yksinäisenä saa taistella verissään mies, joka nosti kilpensä tämän maailman pienten suojaksi. Ja mitä lähemmä taivasta hän tarkoitti, sitä raskaampia teitä hänen oli kuljettava.]

Kenraalikuvernöörin talon edustalla punaiset seisoivat paljastetut miekat käsissään. "Tässäkö on päämaja?" Mathilda Wrede kysyi. -- "Tässä." -- "Ovatko johtajat saapuvilla?" -- "Mitkä johtajat?" -- "Joku korkeimmista?" -- "Tällä kertaa ei kukaan ole täällä, mutta heidän pitäisi tulla aivan pian", vastasivat he.

Mathilda seisoi yhä kadulla. "Nyt olette katselleet minua kyllin kauan ja luulenpa, että ainakin joku teistä tuntee minut. Minä olen vanha ja väsynyt enkä jaksa seisoa kauempaa. Olkaa hyvät ja siirtykää hieman, että pääsen portaita ylös ja saan istua tuonne penkille, kunnes voin tavata jonkun johtajan." He vetäytyivät ystävällisesti hymyillen syrjään tehden tilaa.

Hetken kuluttua ovi avautui ja suun väkevä mies tuli sisään. Joku sanoi: "Yksi johtajista tulee." Oliko hän johtaja? Äärimmilleen hämmästyneenä Mathilda huudahti: "Oletteko te täällä? Oletteko korkein johtaja?" Mies oli istunut Kakolassa "valtiollisesta" rikoksesta. Kyllä hän oli yksi johtajia, vaikkei korkein. "Minulla on puhuttavana tärkeitä asioita kanssanne", huomautti Mathilda miehelle.

Heidän oli noustava portaat. Mies tiesi vanhastaan, että Mathildalla oli kipeä jalka ja nähdessään, kuinka hän ontui, hän sanoi huomaavaisesti: "Saanko taluttaa neitiä?" Mathilda nojasi kiitollisena hänen käsivarteensa, ja niin he kulkivat portaita ylös kaksinkertaisen "punakaartilaisrivin" läpi, joka tervehti kunnioittavasti.

"Olette varmaan ennenkin kulkenut näitä portaita?" mies virkkoi. -- "Olen kyllä, mutta silloin ne olivat puhtaat ja hyvin hoidetut ja näyttivät paremmilta kuin nyt." He kulkivat salien läpi, jossa kaikki kertoi painokkaasti menneestä loistosta ja hävityksestä. Siellä täällä makaili ja istui likaisia miehiä puolipukeissaan kiväärit käsissä ja kaikki katselivat Mathildaa uteliaasti. Mies komensi jonkun järjestämään yksityisen huoneen, jossa he voisivat keskustella.

Huone oli valmis hetkisen perästä. He istuutuivat ja Mathilda Wrede sanoi tulleensa puhumaan vangeista. "Minulla ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa", mies vastasi. "Menkää hakemaan vankien päällikköä."

Mies poistui huoneesta ja palasi jättiläisen kokoisen miehen kera. Mathilda huudahti hämmästyneenä ja yllätettynä: "R.; oletteko te täällä? Tekö olette nyt vankien päällikkö?" -- "Minä." -- Hänkin oli Mathildan kakolalaisia ystäviä. Hänellä oli ollut johtajan asema Viaporin kapinassa. Hän oli antanut viiksiensä kasvaa pitkiksi ja näytti oikein uljaalta.

Hänen istuutuessaan Mathilda Wrede ilmoitti käyntinsä koskevan vankeja ja että hän tahtoi tietää, missä he olivat, kuinka heitä kohdeltiin ja saivatko he kylliksi ruokaa. Hän puheli miehen kanssa kauan ja vakavasti muistuttaen hänelle, että hän, joka oli itsekin ollut vankina, tiesi kuinka Mathilda sääli kaikkia vangituita. Mies lupasi tehdä puolestaan mitä voi, jotta heitä kohdeltaisiin hyvin. Mathilda tahtoi antaa hänelle rahaa ruuan ostamiseksi "valkoisille" vangeille, mutta päällikkö vastasi: "Kyllä meillä on rahaa ja jos tarvitsemme enemmän, niin otamme pankeista."

Mathilda Wrede tiesi, että R:n parhaisiin tunteisiin oli koskettu ja että hän tarkoitti todella, mitä sanoi ja lupasi. Mutta ei hän ollut yhtä varma, mitä tämä tekisi jouduttuaan jälleen ylempiensä vaikutuksen alaiseksi ja Mathildan käännettyä selkänsä.

Mathilda nousi lähteäkseen ja sama "punainen johtaja" saattoi hänet taas portaita alas.

Pari viikkoa myöhemmin Mathilda taas oli kenraalikuvernöörin talossa. Hän pyysi saada tavata R:a ja hänet vietiin suureen huoneeseen, jossa istui joukko punaisia pitäen kokousta. Sitten Mathildan viime käynnin oli kaikki muuttunut uskomattoman nopeasti suurempaan likaisuuteen ja raakuuteen päin. Kauan odotettuaan hän sai kuulla, ettei R. ollut siellä, vaan sattumalta lääninvankilassa.

Mathildan tultua etuhuoneeseen ja aikoessa juuri mennä portaita alas avattiin katuovi ja satakunta hirveätä venäläistä "mustaa" anarkistia ryntäsi sisään meluten ja hoilaten. He olivat juuri tulleet Pietarista ja olivat venäläisten joukkojen pohjasakkaa. Puku, hiukset ja epäinhimillisen raa'at kasvojen ilmeet todistivat sitä.

Tuon näyn järkyttämänä sisimpäänsä myöten Mathilda ihmetteli itsekseen, mihin ryssät nyt mahtoivat aikoa ryhtyä ja meni suoraa tietä Katajanokan vankilaan tavatakseen R:n.

Kun hän rupesi puhumaan R:n kanssa vangeista ja pyysi käydä heidän luonaan, vastasi tämä, ettei hän voinut ratkaista asiaa yksinään, koska hän sai ohjeet komitealta, jolla oli ylin määräämisvalta. Komiteassa oli sanottu muun muassa: "Herrat ovat estäneet Mathilda Wreden käymästä vangittujen kansanlasten luona. He eivät ole milloinkaan ymmärtäneet arvostaa hänen työtään, me emme nyt myöskään salli porvarillisten vankien saada häneltä lohdutusta ja rohkaisua. Kova kovaa vastaan."

Mathilda sanoi alakuloisena hyvästi kääntyen kotiin päin. Ilta oli pimeä, sillä yksinäiset lyhdyt siellä täällä olivat maalatut ja liukasta oli myös. Hänen piti yrittää kadun yli, mutta ei ollut lainkaan helppoa säilyttää tasapainoa jäisillä kivillä. Muutamia miehiä seisoi keskellä katua puhellen päivän tapahtumista.

"Hyvä miliisi!" huudahti Mathilda, "tulkaa auttamaan minut kadun yli!" -- "En minä ole mikään miliisi", vastasi yksi heistä ärtyisesti. -- "Anteeksi, anteeksi, mutta tulkaa kuitenkin! Minun vanhan ihmisen on niin vaikea päästä kipeällä jalallani näin liukkaan kadun yli ja sitäpaitsi haluaisin mielelläni kuulla lähemmin tapauksen, josta puhuitte."

Mies tuli, tarttui aika töykeästi Mathildan käteen ja rupesi taluttamaan häntä toiselle puolelle. Samassa sattui heihin maalatusta lyhdystä tuleva heikko valo. "Kas, tehän olette neiti Wrede", mies huudahti ja nosti hattuaan. "En tiennyt sitä. Olen tuntenut neidin jo kauan, vaikka emme ole tavanneet milloinkaan ennen." Ja vakavasti keskustellen hän saattoi Mathildan varovasti kotiin.

Eräänä iltana koputti joku Mathilda Wreden ovessa olevaan lasiin, sitten seurasi soitto. Antti V., joka oli veljessodan päivinä päässyt vapaaksi istuttuaan lyhyin väliajoin 37 vuotta eri vankiloissa, seisoi oven takana. Hän tuli vapauduttuaan suoraan Helsinkiin ja Mathilda Wreden luo.

Hänet päästettiin sisään ja toivotettiin tervetulleeksi ja siitä päivästä lähtien hän oli jokapäiväinen vieras Mathildan kodissa. Hän tarvitsi sekä rahaa että ruokaa, sillä "punaiset" eivät antaneet hänelle leipäkorttia, ellei hän sitoutunut lähtemään rintamalle, ja sitä ei Mathilda Wrede olisi mitenkään suonut hänen tekevän. Mies oli joka suhteessa epämiellyttävä eikä ehken aivan täysijärkinenkään.

Toisena iltana hän tuli tavalliselle asialleen, mutta hänellä oli uutinenkin kerrottavana. Hänet oli otettu "punakaartiin". Mathilda Wrede kysyi, oliko hän "punainen" aatteen vaiko rahojen tähden, ja mies vastasi nauraen: "Vain rahojen takia. Ja ne pakottivat minut."

Ukko kertoi uudesta elämästään. Hän oli vahdissa neljän kilometrin päässä Helsingistä ja sai hyvää ruokaa, mutta ei ollenkaan rahaa. Joka yö oli yksi punakaartilainen edesvastuussa järjestyksestä ja viime yönä hän oli ollut luottamusmiehenä.

Se huvitti Mathildaa, niin että hän puhkesi nauramaan. "Vai niin, V. vastasi järjestyksestä viime yönä!" sanoi hän. -- "Niin." -- "Oliko V:llä aseita?" -- "Oli." -- "Luulevatko he, että V. on rehellinen mies?" -- "Luulevat, ne hullut." Mutta nyt oli Mathildan leikillisyys tarttunut häneenkin ja hän nauroi oikein sydämellisesti itselleen ja asemalleen.

"Kuulkaapas nyt, V.", sanoi Mathilda Wrede, "pysykää siellä paikallanne älkääkä tulko kaupunkiin, sillä jos näkisin V:n seisovan ja vahtivan pankkia, niin nauraisin itseni kuoliaaksi ja siitä syntyisi oikein helsinkiläispila, jos kaikki saisivat tietää, kuka V. on." -- "Ei, ei, kyllä ne pitävät minut maalla", tuumi ukko naureskellen viekkaasti.

Hetken kuluttua hän virkkoi: "Minä tulen niin kovin tupakankipeäksi, kun seison vahdissa. Saanko lainata 15 markkaa?" -- "Ei, en ole milloinkaan antanut rahaa tupakkaan ja kaikkein vähimmän annan nyt sotilaille näinä vaikeina ja köyhinä aikoina." -- "Ei kai Mathilda Wrede ole tullut niin kovaksi, ettei antaisi vähän tupakkaa vanhalle poloiselle Kakolan pojalle, jota kiusataan vartiopalveluksella. Sehän olisi vain laina." -- "Vanhus raukka! Meidän pitänee tarkastaa, mitä minulla on." Paperirasia otettiin esille ja siinä oli todella 10 markan seteli. Mathilda Wrede huomautti: "Täällä näkyy olevan, mutta ei kai V. tahdo ottaa sitä?" -- "Kyllä minä otan", tuumi ukko.

Kaksi päivää myöhemmin koputettiin jälleen ovelle, ja V tuli Mathildan suureksi ihmeeksi maksamaan velkansa. Hänellä oli sitäpaitsi mukanaan kolme litraa maitoa, jonka hän oli kantanut Haglundista saakka.

"Oletteko kantanut tämän minulle?" Mathilda kysäisi. -- "Olen." -- "Anteeksi, että kysyn, mutta onko maito maksettu?" -- "Teille en anna milloinkaan varastettua. Olen maksanut maidosta 85 penniä litrasta, ne eivät pyydä enempää 'punaisilta', sillä he pelkäävät. Te olette ravinnut niin monta suuta, nyt olette vanha ja sairas ja tarvitsette ruokaa. Tämä on minun kiitoslahjani teille."

* * * * *

Ovikello soi taasen ja vanha K., jonka hän oli nähnyt viimeksi maatessaan sairaana kirurgisella laitoksella, astui sisään. "Helsinki on nykyään helvetti. Minua peloittaa täällä", mies virkkoi. -- Hän oli tullut kaupunkiin aamulla toimittamaan asioita.

K. oli tehnyt monta suurta rikosta pitkän elämänsä aikana. Viimeisen uhrinsa hän oli surmannut iskemällä häneen monta kirveenlyöntiä, ja kaikki ihmiset ja hän itsekin olivat tuominneet teon mustimmaksi synniksi. Nyt tehtiin samoin ja vielä pahemminkin, mutta sanottiin, että se oli oikein ja hyvin tehty. Sellaista vanha K. ei voinut ymmärtää ja siksi hän oli peloissaan.

Hän oli turhaan etsinyt itselleen yösijaa ja nyt hän oli tullut pyytääkseen Mathildaa hankkimaan hänelle katon pään päälle. Mathilda soitti ilman tulosta toisesta yömajasta toiseen. K:n pitää kai saada nukkua tämä yö täällä eteisessä, arveli hän vihdoin. En tiedä muuta neuvoa. Mies oli hyvin tyytyväinen ehdotukseen.

He sanoivat toisilleen hyvää yötä. Mathilda meni omaan huoneeseensa ja lukitsi oven, mutta nukkua hän ei voinut. K. makasi eteisessä ja yski ja tupakoi. Lopulta Mathilda nousi, koputti oveen ja sanoi: "K. ei saa polttaa täällä!"

Heti saatuaan aamukahvin K. sanoi hyvästi ja meni.

* * * * *

Eräs punakaartilainen seisoi Sohlbergin työpajan edustalla vahtimassa Mathildan mennessä siitä ohi. Tämä kuuli silloin ystävällisen, surullisen äänen huutavan: "Neiti Wrede, neiti Wrede!" Mathilda kääntyi ja näki vahtisotilaan rientävän häntä kohti. "Minä en saa poistua paikaltani", sanoi mies, "mutta muistatteko, mitä sanoitte minulle Jumalasta ja sielustani kaksikymmentäyksi vuotta sitten Kakolassa?" -- "En, en jaksa muistaa sitä", Mathilda vastasi. -- "Minä en unohda sitä milloinkaan." -- "Ja nyt olette kuitenkin täällä!" -- "Minun täytyy", puhkesi mies sanomaan surusta ja tyydyttämättömistä toiveista väräjävällä äänellä.

Selittämättä enempää hän palasi takaisin vartiopaikalleen ja Mathilda jatkoi kulkuaan.

Silloin hän tapasi erään entisen koulutoverinsa. Tämä puristeli intohimoisesti nyrkkejään ja sanoi säkenöivin silmin: "Mathilda Wrede! Mitä sanot sinä nyt heistä?" -- "Kenestä?" -- "Sosialisteista." -- "Mitä sanoin ennen?" -- "Sinä rakastit heitä." -- "Teen sitä yhä edelleen." -- "Ja minä vihaan heitä." -- -- "Minä surkuttelen sinua, vanha koulutoveri parka, joka taivallat ympäri kuin elävä viha." Ja niin he erosivat.

Erään raitiotievaihteen luona hän näki vanhan tuttavan, yhden sosialistien johtajista. Tämä tuli ystävällisesti hänen luokseen kysyen: "Kuinka voitte?" -- "Huonosti", Mathilda vastasi, "suru siitä, mitä nyt tapahtuu tässä maassa, on repinyt sydäntäni." -- "Sen voin kyllä ymmärtää", vastasi toinen. Mathilda puheli hetken vakavasti miehen kuunnellessa kärsivällisesti ja tarkkaavasti. Hän lopetti sanomalla: "Kiitos, että laskitte yhden vaunun ohitse kuunnellaksenne minua!" -- "Teitä kuuntelen tietysti aina. Me tiedämme kaikki, että neiti on uskonsa varassa kaikkien puolueiden yläpuolella."

Uuden ajatuksen valtaamana mies jatkoi: "Tahtooko neiti sanoa minulle, kuinka olette sukua Wredelle, joka istuu parhaillaan Katajanokan vankilassa?" -- "Minun isäni ja hänen isänsä olivat serkuksia." -- "Muutamana päivänä tuli eräs hieno nainen, joka sanoi olevansa hänen vaimonsa, ja tahtoi tavata miestään. Minä vastasin sen olevan mahdotonta, koska ei ollut vierailuaika. Samassa ajattelin teitä ja kysyin, oliko hän sukua Mathildalle. Rouvan myöntäessä minä lisäsin: 'Silloin minun täytyy kertoa teille, että minäkin olen ollut vanki ja neiti Wrede on ollut minulle hyvä. Hänen siunatun nimensä tähden saatte mennä selliin.'"

Mathilda Wrede kuuli myöhemmin, että oli todellakin käynyt niin kuin mies oli kertonut.

Kun raitiovaunu, jolla miehen piti jatkaa matkaa, lähestyi, sanoi hän: "Meillä vangeilla oli aina tapana muistaa teidän nimipäivänne ja viime viikolla olin aikonut kirjoittaa teille onnittelun, mutta sitten minun pitikin matkustaa Kotkaan tärkeille asioille."

"Onnittelu minun nimipäiväkseni juuri kun teillä oli selvitettävänä niin monta 'punaista' juttua. Ihmeellistä, että voitte samalla kertaa olla niin ystävällinen minua ja niin vihamielinen muita kohtaan." -- "Teidän raamattunnehan opettaa, että mitä ihminen kylvää, sitä hän saa niittääkin", vastasi mies.

Rauhan miehellä on tulevaisuus.