Part 18

Kului pari vuotta. Veljelän talo oli vaurastunut joka suhteessa. Silloin valtasi koti-ikävä nuoren rouvan. Se oli niin voimakas ja vastustamaton, että työskentely vieraassa maassa kävi hänelle sietämättömäksi. Hänen täytyi lähteä kotiin isän ja äidin luokse, hän ei kestänyt enää elämää erämaassa. Asia järjestettiin niin, että hän saattoi lähteä käymään rakkaittensa luona kotimaassa. Mutta hän ei palannutkaan sieltä milloinkaan. Hän koetti kirjeissään taivuttaa miestään muuttamaan Ruotsiin. Toistaiseksi hän oli saava työtä kotitalossa vaimonsa vanhempien luona.

Mitä miehen oli tehtävä? Sydän ja velvollisuus vetivät Ruotsiin. Sydän ja velvollisuus pidättivät häntä Veljelässä, synnyinmaassa. Suuri kaipaus tunkeutui miehen sieluun ja olihan hän vannonut vaimolleen uskollisuutta koko elämäksi. Mutta kuinka hän voisi jättää talon? Eikö hänen rakas vapaaherrattarensa ollut ostanut sitä juuri hänen tähtensä? Taistelu syttyi hänen sielussaan.

Hänen täytyi puhua kaikesta vanhalle uskolliselle ystävälleen. Varmasti hän osasi neuvoa nyt, niinkuin niin usein ennenkin. Ja Mathilda tiesi neuvon -- hän ei koskaan tahtonut sitoa miestä. Tämä oli täysin vapaa matkustamaan sinne, minne sydän ja velvollisuus kutsuivat. Elukat myytiin, nehän olivat vuokraajan, ja niin hän muutti Veljelästä.

Se tapahtui juuri siihen aikaan, jolloin olisi pitänyt aloittaa kevättyöt. Mathilda Wrede sai silloin kannettavakseen monta uutta huolta.

Mathilda Wrede kertoo.

"Tapasin juuri tutun henkilön kadulla. Hän tuli hyvin ystävällisesti luokseni haluten puhua kanssani. Hän kertoi, että eräässä tilaisuudessa oli otettu puheeksi nimien kerääminen adressiin, joka aiottiin lähettää senaattiin. Minulle pyydettiin siinä lupaa saada jälleen ryhtyä työhöni Suomen vankien keskuudessa.

"Kun vankeinhoitohallitus oli saanut vihiä tuosta päätöksestä, oli sen puolelta esitetty toivomus, ettei käännyttäisi senaattiin, vaan suoraan vankeinhoitohallituksen puoleen, koska vankilavirkamiehet itse halusivat sopia kanssani, ja luulenpa melkein, että mainittu herra oli valittu välittämään asiaa. Iloitsin suuresti asian käänteestä ja lausuin sen julkikin. Mutta en voinut kuitenkaan olla sanomatta käsitystäni, että minä katsoin suurimmaksi rikokseksi Suomessa rikosta Suomen rikollisia vastaan, sillä heiltä oli otettu heidän ainoa ystävänsä maailmassa.

"Ja minä jatkoin: Minua persoonallisesti vankilavirkamiehet ovat sanomattoman syvästi loukanneet myyräntyöllään selkäni takana, mutta vielä syvemmin se on koskenut minuun vankien tähden ja Jumalan tähden, jonka asiaa tahdon palvella. Mestarini Jeesus Kristus ei seisonut nöyränä vääryyden edessä enkä minäkään voi tehdä sitä. Minulla on oikeus puolellani -- he ovat olleet raukkamaisia ja valonarkoja. Siksi minä yksinäisenä naisenakin voin seisoa heitä kaikkia vastaan, sillä totuus, rakkaus ja oikeus ovat minun puolellani. Minä tiedän, että he tahtoisivat saada minut varkain kaikessa hiljaisuudessa takaisin vankilatyöhöni, mutta vankien tähden se ei saa tapahtua. Vankilavirkamiehet, jotka ovat antaneet vankien, vartijoiden ja muun henkilökunnan tietää, että minä muka olen vapaaehtoisesti jättänyt onnettomat ystäväni, saavat myös ilmoittaa heille, että minut on siihen pakotettu. Yhtä avoin kuin erottamiseni on ollut, yhtä avoimesti on se myös peruutettava.

"He ovat vaatineet, että minä puhuttelisin todistajain läsnäollessa vankeja. Mitä minä sanon ystävilleni vankiloissa, voitaisiin sanoa keskellä toria, mutta en tule milloinkaan olemaan niin epähieno heitä kohtaan, että saattaisin heidät aukaisemaan sielujensa sisimmät syvyydet ja uskomaan arimmat kokemuksensa minulle todistajain läsnäollessa. Eikä ne ole virkamiesten heränneet omattunnot, jotka nytkään ajavat heitä pyrkimään sovintoon, vaan raukkamaisuus, pelko ulkoa tulevan painostuksen takia. Sydämeni on tuntenut katkeraa harmia heidän työnsä tähden ja synnynnäistä ylpeyttäni on syvästi loukattu, mutta vielä enemmänkin, sydämeni itkee ajatellessaan, mitä vangit ovat menettäneet ja olen kiusauksessa sanoa: 'Voi teitä, te kirjanoppineet ja farisealaiset.'

"Sama henkilö kertoi myös Kakolan johtajan antaneen hänen ymmärtää, että minä olin ollut siellä tapahtuneiden lakkojen ja häiriöiden syynä. Se on kurjaa, sillä hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, ettei se ole totta. Sörnäistenkin vankilassa on ollut levotonta. Suurlakon aikana vartijat kantoivat johtajan ulos vankilasta jättäen hänet porttien taakse. Mutta hän oli rehellisempi, siksi hän ei syyttänyt minua, kuten nämä nyt tekevät. Asia oli yksinkertaisesti niin, että minä näin liian paljon ja kävin vankilavirkamiehille kiusalliseksi. Siksi he tahtoivat saada minut tieltään." Muutamia päiviä myöhemmin:

"Nuori pappismies tuli luokseni tiedustelumatkalle. Hän kysyi muun muassa, enkö tahtoisi rakkaudesta vankeihin palata työhöni vankiloissa. Minä vastasin, että hän oli liian nuori käsittääkseen tilannetta ja että olin juuri rakkaudesta vankeihin palaamatta siihen ilman muuta.

"Puhuessamme kiintyi katseeni kirjoituspöytäni yläpuolella olevaan kuvaan, jossa Jeesus istuu yksinään katsellen alas Jerusalemiin ja minä ajattelin:

"Kaiken suuren, mitä pyritään toteuttamaan, on tapahduttava uhrien tietä. Mutta sen jälkeen kun mestarini oli uhrannut henkensä kuolemaan, hän ei enää ryhtynyt työhönsä, vaikka hän palasi takaisin elämään. Ja kuitenkin hänen elämäntyönsä alkoi kantaa hedelmiä vasta silloin. Minä olen hänestä vain tomuhiukkasen pienoiskuva, mutta minullekin on käynyt niin, että vasta sitten, kun minut pidätettiin käymästä vankiloissa, ovat he huomanneet välttämättömäksi paljon sellaista, jonka hyväksi minä olin aikanani turhaan työskennellyt, ja nyt se on toteutettu. Kenties mestarini tie on oleva minunkin. Kenties minä en ole enää palaava työhöni vaikka ovet avattaisiinkin. -- Minä jätän kaiken täysin luottavana Jumalan väkeviin, puhtaisiin, pyhiin käsiin."

Sovitteluyritykset eivät johtaneet minkäänlaisiin tuloksiin, sillä pian niiden jälkeen puhkesi Venäjän vallankumous.

Venäjän vallankumouksen aikana.

Venäjän vallankumouksen puhjetessa talvella 1917 hyökkäsi joukoittain venäläisiä sotilaita Kakolan mäkeä ylös; he tunkeutuivat vankilaan, vapauttivat maanmiehensä, riisuivat vartijoilta aseet ja ottivat "valtiollisten" vankien avulla raudat kaikilta, joilla niitä oli. Venäläiset antoivat muillekin vangeille lupauksen piakkoin tulevasta armahduksesta.

Nyt portit olivat auki. Vapaus houkutteli ja monet joutuivat kiusaukseen paeta. Silloin "valtiolliset" vangit päättivät ottaa johdon käsiinsä ja sanoivat muille vankilassa oleville: "Toverit! Jos me nyt pakenemme, niin meidät otetaan varmasti kiinni ja teljetään tänne uudelleen, mutta jos me odotamme, kunnes saamme armahduksen, niin olemme todella vapaita."

Siten heidän onnistui rauhoittaa Kakolan väki. Johtajalle he sanoivat: "Me vastaamme järjestyksestä Kakolassa, jos te myönnätte meille täyden toimintavapauden. Meidän täytyy saada tilaisuutta mennä kaupunkiin neuvotellaksemme työläis- ja sotilasneuvoston kanssa. Me annamme kunniasanamme että palaamme." Säikähtynyt johtaja suostui kaikkeen. Virkamiehet toivat päällystakkinsa ja viittansa, jotka miehet pukivat vanginvaatteidensa peitoksi ja lähtivät.

He palasivat. Myöhemmin päivällä johtaja halusi puhua vangeille, jotka koottiin kirkkoon. Hän puhui heille kauniisti, kehoittaen heitä pysymään rauhallisina odottaessaan armahdusta ja Kakolassa vallitsi mallikelpoinen järjestys vallankumouspäivien aikana Turussa.

Mutta vangit saivat odottaa kauan ja heidän mielensä alkoivat kuohua. Johtajan asema kävi erittäin vaikeaksi; hän päätti ottaa virkavapautta. Maisteri E. M. otti tehtäväkseen toimia virkavapauden aikana Kakolan johtajana. Se suretti syvästi Mathilda Wredeä, joka oli odottanut nuorelta apulaiseltaan, että tämä uhraisi koko elämänsä ollakseen vankien ystävä ja heidän hengellinen vapauttajansa, mutta nyt oli virkavalallaan sitoutunut vankilanjohtajan ankaraan tehtävään.

Levottomuus Kakolan vankien keskuudessa kävi yhä suuremmaksi ja kerta toisensa jälkeen käännyttiin Mathilda Wreden puoleen Helsingissä ja pyydettiin häntä tekemään voitavansa kiiruhtaakseen armahduksen toimeenpanoa. Hän jätti yhdessä erään niitten miesten kanssa, jotka olivat vallankumouksen aikana ylläpitäneet Kakolassa järjestystä, asiasta prokuraattorille kirjelmän. Sitäpaitsi hän huomautti prokuraattorille, senaattoreille y.m. että armahdus oli luvattu vangeille.

Pian sen jälkeen kävi hänen luonaan muutamia kakolalaisia ystäviä, valtiollisia rikollisia, jotka oli vapautettu vallankumouksen aikana. He pyysivät häntä aloittamaan uudelleen työnsä vankiloissa. Hän vastasi liikutettuna: "Sydämeni on yhä edelleen yhtä lämmin vangeille kuin ennenkin, mutta olen vanha ja sairas ja vain kaikkien noiden paikkojen näkeminenkin järkyttäisi minua niin, että pelkään, etteivät voimani riittäisi siihen." Eräs vieraista vastasi: "On kyllä totta, että saattaisi käydä huonosti, mutta voisipa käydä niinkin, että neiti nuortuisi uudelleen."

Muutamia päiviä myöhemmin saapui postissa Kakolan vankien adressi, jossa oli 725 omakätistä allekirjoitusta. Kannen käsinmaalatulla sisäsivulla oli: "Rientäkää! Allekirjoittaneet odottavat Kakolassa innolla ja kaivaten."

Eräänä päivänä uusi vankeinhoidon päällikkö tuli Mathildan suureksi iloksi hänen luokseen sanoen: "Ollessani Kakolassa kävi kymmenhenkinen vankilähetystö luonani. Heidän esittämistään toivomuksista oli ensimmäinen se, että neiti Wrede rupeaisi jälleen käymään vankiloissa, ja minä yhdyn heidän pyyntöönsä."

Mathilda Wreden oli vaikea kieltää mitään, mitä vangit toivoivat. Hän pyysi senvuoksi vankeinhoidon päällikköä ilmoittamaan kaikille maan vankilanjohtajille, että hänen käyntinsä vankien luona jatkuisivat kuten aikaisemminkin.

Kohta sen jälkeen Mathilda Wrede matkusti Kakolaan vapautetun kuritushuonevangin kanssa, joka oli hänen kanssaan lähettänyt kirjelmän prokuraattorille.

Turkuun saavuttua he ajoivat Kakolaan, jossa noin 300 vankia otti heidät vastaan laululla vankilan pihalla. "Kiitos, rakkaat, ystävällisestä vastaanotostanne", hän lausui laulun vaiettua, "ja kiitos adressista, joka on syvästi ilahduttanut ja liikuttanut sydäntäni. Tuskinpa kukaan on kulkenut raskasta Kakolan mäkeä -- suuren murheen tietä -- niin iloisin ja kiitollisin sydämin kuin minä. Niin pitkälle kuin voimani sallivat, minä tahdon kuten ennenkin elää teille ja omaisillenne, maallisen hyvinvointinne ja sielujenne hyväksi!" Koko voimallaan ja tunteensa hehkulla hän puhui heille rohkaisevasti, toivehikkaasti ja reippaasti, kunnes vaikeni mielenliikutuksen ja ponnistuksen uuvuttamana.

Silloin eräs vanki riensi joukon läpi kantaen tuolia, jolle oli levitetty puhdas pyyhinliina ja pyysi Mathildaa istuutumaan. Samassa toinenkin vanki lähestyi ja ojensi hänelle omasta ja toveriensa puolesta kimpun Kakolassa kasvaneita punaisia ruusuja.

Kun oli vielä laulettu kaksi laulua, nostivat väkevät kädet tuolin, jolla Mathilda Wrede istui, ja "eläköön" ja "hurraa" huutojen kaikuessa kannettiin "vankien ystävä" vankilaan. Juuri saattueen lähtiessä liikkeelle muuan mielipuoli mies ryntäsi esiin huutaen: "Kuinka uskallatte koskea häneen syntisillä käsillänne? Minä ammun teidät, ellette päästä häntä!"

Vankilassa hänet otettiin vastaan yhtä lämpimästi ja sydämellisesti ja kun hän oli puhunut muutamia sanoja ja tervehtinyt ystäviään, kannettiin hänet uudelleen pihalle.

Seuraavana päivänä hän kävi selliosaston kaikkien asukkien luona. Siellä oli muitten muassa mies, joka oli kantanut viisi vuotta raskaita vartalokahleita, sillä häntä oli pidetty hyvin vaarallisena ja vaikeana, mutta hänet oli vapautettu niistä vallankumouksen aikana. Heti kun Mathilda Wrede tuli hänen koppiinsa, mies riensi häntä vastaan, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja huudahti: "Nyt Jumala on kostanut ilman puukkoa!" Hän oli miettinyt kostoa siitä lähtien, kun Mathilda oli estetty käymästä Kakolassa. "Siitä meidän ei pidä puhua eikä sitä ajatellakaan", Mathilda sanoi. "Minä olen niin iloinen ja kiitollinen saadessani taas olla täällä teidän rakkaitten ystävieni luona, emmekä me saa antaa menneitten asioiden häiritä iloamme ja kiitollisuuttamme!"

Järjestyskomitea tuli samana päivänä Mathildan luo ilmoittaen, että heidän nuori johtajansa oli aikeissa jättää heidät muutamien viikkojen päästä, mutta he toivoivat kaikki, että Mathilda, jonka apulaisena hän oli ollut niin kauan, kehoittaisi häntä pysymään paikallaan, kunnes armahdus olisi myönnetty. Mathilda suostui siihen ottaen huomioon vankien edun.

Jonkun aikaa mainitun vankilankäynnin jälkeen Mathilda Wrede sai Kakolassa olevilta ystäviltään lahjaksi kauniin kultaisen muistokotelon sekä hopeisen pikarin. Yksi antajista lausui: "Kiitollisuuden osoitukseksi vangeilta sille, joka on tyhjentänyt kärsimyksen kalkin ja jonka herrat ovat vanginneet keskellä hänen rakkaudentyötään."

Kiitollisuus ja tuska taistelivat ylivallasta Mathildan mielessä. Kuinka hän voisi ottaa vastaan lahjoja, joihin hänen köyhät ystävänsä olivat uhranneet pienet, vaivalla kootut säästörahansa.

Nopeasti hän teki päätöksensä -- ehkenpä hän siten voisi jotenkuten rauhoittaa levottomia vankeja heidän pitkänä, raskaana odotusaikanaan ennen armahduksen tuloa. Lämpimän kiitoksensa ohella kauniista lahjoista hän samalla lähetti Kakolan jokaiselle vangille viisi markkaa.

Se oli sangen tuntuva summa Mathilda Wreden niukoille rahavaroille ja merkitsi hänelle monta persoonallista kieltäymystä.

Sörnäistenkin vankilasta tuli "vankien ystävälle" tervehdys, että he kaikki odottivat häntä määrättynä päivänä.

Hänen saapuessaan vankilaan vangit tervehtivät häntä laulamalla: "Tee työtä, yö jo joutuu." Sielläkin vallitsi innostunut mieliala, ja jälleennäkemisen ilo oli suuri.

Mathilda Wrede kulki osastolta osastolle ja huoneesta huoneeseen, tervehti yksinäisiä heidän kopeissaan ja puhui yhteishuonevangeille. Eräässä yhteishuoneessa oli muun muassa nuori hysteerinen poika, joka juuri Mathildan astuessa sisään purskahti hermostuneeseen nauruun. Välittämättä siitä sen enempää Mathilda alkoi puhua läsnäoleville ja jatkoi sitten käyntejään muitten luona.

Kun hän lopulta aikoi poistua vankilasta, seisoi kaksi vankia ovella mainittu poika välissään. He näyttivät kaikki hyvin vakavilta. Mathildan lähestyessä poika astui esiin pyytäen anteeksi, että oli nauranut. Miehet kertoivat sitten, että kaikki mukana olleet vangit olivat vaatineet, että poika pyytäisi anteeksi, vaikka tiesivät hänen olevan sairaan, sillä he eivät tahtoneet että "vankien ystävä" olisi luullut kenenkään vankilassa nauraneen hänelle.

Vähän myöhemmin tuotiin Mathilda Wredelle hänen suureksi hämmästyksekseen Sörnäisten vankilasta lahjaksi kaunis hopeainen kahvikalusto muistokirjoituksineen.

Kun armahduksesta vihdoin tuli tosi ja vangit oli vapautettu, virtasi vieraita Mathilda Wreden kotiin aamusta iltaan. Sillä kaikki he tahtoivat nähdä rakkaan kaivatun ystävänsä.

Muutamana päivänä oli kahvikestit hänen kolmelle onnelliselle ystävälleen, jotka olivat juuri päässeet vankilasta. "Vapaus on ihana, mutta vanhoille vangeille on Mathilda Wrede sentään paras kaikista", selitti eräs heistä loistaen tyytyväisyydestä natustellessaan suurta vehnäpullaa. "Ette voi aavistaa, mitä hän on ollut minulle ja kaikille omaisilleni", toinen virkkoi kyyneleet silmissä. Ja kolmas näytti hyvin miettiväiseltä lisätessään: "Kyllä neidillä on aika monta poikaa."

Niin, monta niitä oli ja kaikki he tarvitsivat rahaa, vaatteita ja työkaluja, ja Mathildan rahavarat olivat sangen rajoitetut. "Rakkaat ystävät", hän sanoi vierailleen, jotka olivat juuri selittäneet hänelle, mitä kaikkea he tarvitsivat. "Minä olen vanha ja väsynyt ja te jaksatte juosta paremmin kuin minä. Sitäpaitsi minulla on niin paljon tehtävää. Tässä on pankkikirjani. Ottakaa sillä, mitä tarvitsette, mutta ei enempää kuin aivan välttämättömän, sillä rahan pitää riittää niin monelle." Miehet olivat iloisia, ylpeitä ja kiitollisia heille osoitetusta luottamuksesta.

Mutta päivät menivät menojaan, -- yksi, kaksi jopa kolmaskin -- mitä merkitsi se, ettei hän saanut pankkikirjaansa takaisin? Neljäntenä päivänä he tulivat. "Katsokaas, neiti", he selittivät, "meillä ei ole ollut milloinkaan ennen pankkikirjaa, emmekä voineet ikinä ajatella, että joku uskoisi meille sellaisen. Siksi me kaikki tahdoimme pitää sitä. Sitten sovimme, että kukin pitää sitä vuorokauden ja siksi on kestänyt niin kauan, ennenkuin neiti sai kirjansa takaisin."

He olivat olleet hyvin arkoja, etteivät vain ottaisi enempää kuin aivan välttämättömän. Hänellä, joka otti enimmän -- 140 markkaa --, oli sekä vaimo että lapsia ja hän tarvitsi niin hyvin työvaatteita kuin työkalujakin.

Eräänä iltana tuli muuan Mathildan "pojista" tärkeälle asialle. Hänen ryhtinsä oli ylpeä ja hieman ylimielinen ja hän näytti voitonvarmalta heittäytyessään tuoliin, jonka Mathilda Wrede oli siirtänyt hänelle. "Minä olen kirjoittanut runoja", sanoi hän, "ja ajattelin pyytää neitiä kustantamaan painatuksen." -- -- "Osaatteko te kirjoittaa runoja?"

-- "Kukapa sitä ei osaisi!" vastasi hän tekeytyen vaatimattomaksi. -- "Olkaa hyvä ja lukekaa jotakin kirjoittamaanne!"

Poika otti esille pinkan pitkiä kapeita paperisuikaleita, joihin oli kirjoitettu vain toiselle puolelle, ja luki: "Herää, Suomen köyhälistö!" ja sitten puhuttiin verestä ja kuolemasta porvareille ja sortajille j.n.e. -- "Lukekaa vielä yksi", Mathilda pyysi. Mies otti esille pitkän sepustuksen, joka loppui seuraavasti: "Alas muhamettilaiset Suomen korkeista viroista." -- "Onko Suomen korkeissa viroissa muhamettilaisia?" kysyi Mathilda. -- "On, eivätkös juutalaiset ole juuri muhamettilaisia?" -- "Lienee siinä sentään pieni ero. Kuinka paljon runojenne painatus tulisi maksamaan?" -- "Yhdeksänsataa tai tuhat markkaa." -- "Kuinka monta kappaletta painettaisiin?" -- "Kolmekymmentätuhatta." -- "Kuinka olette uskaltanut tulla luokseni sellaisessa asiassa? Luuletteko todellakin että minä autan teitä siinä? Siltäkö puolelta te olette oppinut tuntemaan minut kahdentoista vuoden tuttavuuden aikana? Koko elämäni pyrkimyksenä on ollut koettaa luoda rauhaa ihmisten kesken ja rauhaa heidän sydämiinsä. Olen niin murheissani, kun saatatte luulla, että minä tahdon tukea työtä, joka pyrkii kylvämään epäsopua ja kiihoittamaan kansaamme taisteluun."

Mies meni näyttäen hieman nololta, mutta vihainen hän ei ollut Mathilda Wredelle. Eikä niitä runoja painettu milloinkaan.

Eräälle miehelle, joka oli istunut Kakolassa neljätoista vuotta, Mathilda lähetti rahakirjeen heti kun oli saanut kuulla hänen vapautuneen. Mies kirjoitti kahden päivän kuluttua:

"Rahat eivät olisi voineet milloinkaan tulla sen sopivampaan aikaan, mutta minä toivon, ettei neiti ymmärrä minua väärin, kun sanon, että minun on mahdotonta ottaa niitä vastaan muutoin kuin lainaksi. On niin monta vanhaa ja sairasta, jotka tarvitsevat ne paremmin kuin minä, joka olen voimakas ja terve ja täynnä työintoa. Eilen panin sanomalehteen näin kuuluvan ilmoituksen: 'Jos on joku, joka tahtoisi antaa minulle työvaatteet ja työkalut niin minä annan työtä sijaan?' Mutta en ole vielä saanut vastausta."

Mathilda riemuitsi nähdessään niin monessa ystävässään hauskoja ja luotettavia piirteitä.

Niinä päivinä kävi Mathilda Wreden luona myös virkamiehiä, jotka aikaisemmin hänen ollessaan karkoitettuna vankiloista, olisivat voineet sekä rohkaista että auttaa häntä, mutta jotka pysyttelivät silloin varovaisesti syrjässä. Nyt he tarvitsivat häntä jouduttuaan itse hätään.

Mathilda kohteli heitä osaaottavasti ja ymmärtämyksellä, koskettelematta menneisyyttä.

* * * * *

Puhelin soi. Karkea ääni kysyi: "Onko siellä Mathilda Wrede?" -- "On." -- "Otatteko vastaan anarkisteja?" -- "Luonnollisesti." -- "Saako meitä tulla useampia?" -- "Niin monta kuin huoneeseeni mahtuu." -- "Me tulemme suoraan työstä." -- "Tervetuloa! Mutta silloin olette varmaan nälissänne. Laitanko kahvia vai teetä?" -- "Kahvi on parempaa."

Sovittuun aikaan ilmestyi vain kaksi miestä. He pitivät Mathildaa kyllin hyvänä valaistakseen häntä anarkismin opilla ja selittivät hänelle mielipiteensä.

Sitten hänkin pyysi käytettäväkseen muutamia minuutteja antaakseen vastauksensa. "Anarkistit", hän alkoi, "kääntäkää tuolinne! Nyt me kaikki katselemme taulua, joka on tuolla kirjoituspöydän yläpuolella. Siellä istuu Jeesus, jumalihminen, yksinään yössä katsellen Jerusalemia alhaalla laaksossa. Hänen suuri lämmin sydämensä 'säälii kaupunkia', ja hänen kaikkikäsittävä ajatuksensa askartelee pelastussuunnitelman kanssa. Hän oli sosialisti ja minä koetan seurata hänen oppiaan. Hänestä sanotaan: 'Hän kulki ympäri tehden hyvää ja auttaen kaikkia.' Hänen elämänsä oli antamista, vain antamista. Siitä, mitä te olette sanoneet, tuntuu minusta kuin suuri osa opistanne olisi ottamista -- ja taas ottamista. Ero on suuri. Jeesus on ollut kauan mestarini ja jää siksi ja minä odotan, että tekin tulette minun puolelleni."

Toinen miehistä virkkoi heidän mennessään: "Minä tulen huomenna takaisin, mutta silloin tulen yksin."

Mathilda Wrede sai kerran eräältä omituiselta ja hyvin mielenkiintoiselta mieheltä, joka myös sanoi itseään "anarkistiksi", seuraavansisältöisen kirjeen:

"Minä en ole istunut Kakolassa, ihmeellistä kyllä, kun minulla kerran on sellainen luonto kuin on, mutta rakkauteni Teihin ei silti ole pienempi. Niin, uskallanpa väittää, että se on todellakin puhdas ja sekoittumaton. Ja minä tunnen itseni sanomattoman onnelliseksi saadessani kutsua Teitä ystäväkseni. -- Sanoin sekoittumaton. Kenties kun oikein ajattelen, rakkauteen joskus sekoittuu ylpeyttä, pöyhkeyttä ja itserakkautta, mutta myös nöyryyttä. No, se on joka tapauksessa rehellistä. Te tunnette vankiloissa viruvat ystävänne -- arvioikaa minut heidän arvoisekseen!

"Yksi elämänohjeitani on: Ole ylpeä ylhäisiä kohtaan ja nöyrä alhaisia kohtaan, mutta usein sattuu, että vajoaa niin syvälle, että tuntee olevansa kaikkein alhaisin ja silloin muuttuu kapinalliseksi -- niin minä tulen ylpeäksi kaikkia ihmisiä kohtaan. Jeesuksesta tulee Mooses, evankeliumista laki, ja kun minun pitäisi katsoa pikku-ihmisiin ylhäältä taivaasta päin, niin huomaankin tarkastelevani heitä alhaalta helvetistä käsin. Vanhan taivaan minä olen repinyt alas enkä ole kyllin voimakas luomaan uutta. Tunnen itseni niin laiskaksi ja hidas kieleni väsyy ja tulee kipeäksi toistaessaan alituiseen kaikenlaisia monimutkaisia arvonimiä. Haluan kyllä antaa keisarille mikä keisarin on ja Jumalalle mikä Jumalan on sekä narrille, mitä hän toivoo, mutta kun näen viimeksimainitun ryöstävän hyväntekeväisyyden nimessä köyhältä, niin raivostun. Ja sellaisessa tapauksessa minun on hyvin vaikea erottaa oikeutta ja kostonhalua. -- -- --

"Tunnen melkein kaikki Suomen hienoimmat ihmiset ja suunnattoman paljon sen hurjinta pohjasakkaa, mutta tunnen vain yhden hienon ihmisen, joka ei ole kömpelö, en tahdo sanoa, kuka hän on -- ja minä olen vihainen itselleni ja kaikille ihmisille, kun meidän täytyy aina luottaa häneen.

"'Jos niin tarvitaan, niin annan henkeni puolestanne.' Eräässä Helsingissä pidetyssä kokouksessa oli ollut muitten muassa mies, jolla oli mitä merkillisimmät mielipiteet, jotka hän rohkeasti esitti ja puolsikin niitä. 'Millainen usko teillä on?' kysyi kokouksen johtaja, ja mies vastasi: 'Minulla on Mathilda Wreden usko.' -- 'Selittäkää tarkemmin, mitä tarkoitatte?' -- 'Mathilda Wreden mielestä pitää olla ystävällinen ja avulias kaikkia ihmisiä kohtaan eikä vain rikkaita, ja se on minunkin mielipiteeni'."

Mathilda Wrede sai pari päivää myöhemmin kuulla tuntemattomasta uskonveljestään, ja seuraavana päivänä pyydettiin hänet Mathildan luokse.

Mies alkoi käydä siellä silloin tällöin ja hänen ihailunsa ja rakkautensa kasvoivat kerta kerralta. Kerran hän kysyi: "Vieraileeko neiti nykyisin herrasperheissä?" Ja Mathildan vastattua, että hänellä oli ollut siihen hyvin vähän aikaa, mies jatkoi: "Se on vahinko, sillä he eivät ymmärrä mitään, neidin pitäisi neuvoa heitä!"