Part 15

Hän kulki etsien, kunnes huomasi miehen makaamassa eräällä haudalla. Saadakseen hienotunteisella tavalla selville, miten hänen laitansa oli, Mathilda istuutui kappaleen matkan päähän alkaen lukea uutta testamenttiaan, mutta yskäsi jonkun kerran. Suureksi helpotuksekseen hän näki miehen nousevan. Tämä läheni kysyen kummastuneena: "Kuinka neiti on täällä?" Mathilda vastasi: "Voimakas sisäinen ääni ajoi minut juuri tähän paikkaan." Osanoton ja ymmärtämyksen syvästi liikuttamana mies seurasi Mathildaa kaupunkiin.

Jonkun ajan kuluttua hänet tuomittiin erään kyhäämänsä sanomalehtikirjoituksen johdosta muutamiksi kuukausiksi vankeuteen. Hän asui samassa sellissä erään toisen sivistyneen miehen kanssa, joka oli vangittu samantapaisesta rikkomuksesta. Mathilda Wrede kävi usein tervehtimässä näitä kahta.

Vuosipäivänä, jolloin Mathilda tuli olleeksi kaksikymmentäseitsemän vuotta vankien ystävänä, nämä ilahduttivat häntä antamalla hänelle muistiinpanokirjan. He olivat itse sitoneet sen, maalanneet ja kirjoittaneet siihen omia sepittämiään kauniita runoja.

Kun N. rangaistuksen kärsittyään palasi Helsinkiin, meni hän suoraan Palokunnantalolle, jossa Suomen eduskunta oli koolla ja jossa hän oli edustaja. Eräänä iltapäivänä soitettiin Mathilda Wredelle puhelimessa ja N. pyysi häntä heti saapumaan istuntoon, jossa hän tuli kuvailemaan vankilaoloja sellaisina, miksi hän ne omasta kokemuksestaan tiesi.

Mathilda lähti tietysti sinne ja useat eri puolueiden edustajat kävivät puhuttelemassa häntä hänen istuessaan lehterillä. Kun N. sitten käsitteli vankiloiden epäkohtia ja lopetti sanoilla: "Yhdessä suhteessa Suomen vangeilla on parempi kuin muissa maissa -- heillä on Mathilda Wrede", katsoi hän tarkoituksellisesti ylös lehterille ja sai kaikkien katseet kääntymään sinne päin saattaen Mathilda Wreden kiusallisen hämilleen.

Muutamia vuosia myöhemmin N. matkusti Amerikkaan eikä Mathilda ole saanut häneltä enää ainoatakaan elonmerkkiä.

Erään vangin uni.

"Surullisten ajatusten uuvuttamana laskeuduin illalla vuoteeseen nukkumaan. Nukkuessani näin unta. Uneksuin olevani korkeassa huoneessa, jossa ei ollut kattoa ensinkään, koska tähtitaivas selvästi näkyi. Kiviseinät olivat vaalean keltaisiksi maalatut ja niiden yläreunat piirtelivät pilviä. -- Ympäristöni oli hiljaista, vain heikkoa kitinää kuului jostain seinän takaa, Aloin tarkata, mistä se sai alkunsa ja kauhukseni huomasin, että huoneen sivuseinät verkallensa lähestyivät toinen toistansa. Niitä kuljetti joku salaperäinen voima ja ääni syntyi toisen kulkevan seinän hankauksesta paikoillaan olevaa päätyseinää vasten.

"Huone kapeni kapenemistansa ja ponnistukseni seinän pysäyttämiseksi olivat turhia. Minut valtasi kamala pelko. Kauheaahan olisi tulla rutistetuksi kahden seinän väliin kuin rotta loukkuun.

"Tähtitaivas tosin kaareili huimaavassa korkeudessaan, mutta vain lintu olisi sen kautta voinut päästä pois. Pelastuksekseni en mitään keinoa tiennyt. Ovea ei ollut eikä ikkunoita, joista olisi voinut paeta. Ei minkäänlaista syvennystä, johon olisi voinut kätkeytyä. Joka puolella vain sileät kiviseinät, jotka pian olivat sulkevat minut kamalaan syleilyynsä.

"Kuoleman kauhun valtaamana ponnistin kaikki voimani ja vielä kerran puskin liikkuvaa seinää. Turha vaiva! Se lähestyi hiljaa ja varmasti. Lattia oli enää tuskin metrin levyinen. Menin sen toiseen päähän, käänsin kasvoni seinään päin ja ummistin silmäni. Odotin milloin rutistus alkaa. Kunpahan tappaisi nopeasti!

"Mutta yhtäkkiä, kun kaiken toivoni olin jo heittänyt, kuulin tutun äänen takanani: 'Hyvää päivää! Otetaanko vierasta vastaan?'

"Pyörähdin niinkuin remmillä vedettynä ja näin neiti _Mathilda Wreden_ seisovan kujan keskipalkoilla, huulet hymyssä ja silmät säteillen herttaisen ystävällisesti. Hän oli niin levollinen kuin ei mitään vaaraa olisi olemassakaan.

"Minä olin aivan suunniltani ihmetyksestä ja huusin: 'Neiti, me rutistumme täällä!'

"Surullisen säälivästi hän katsahti minuun, samalla kuin sormellaan sileää seinää koskettaen virkkoi: 'Pökerö, onhan tuossa ovi!'

"Ja siihen kohtaan seinää, johon hänen sormensa koski, avautui leveä kaksipuolinen ovi. Yhdellä hyppäyksellä seisoin sen kynnyksellä Oven takana alkoivat kahdet rautarappuset: toiset alas, toiset suoraan ylöspäin.

"'Kiiruhtakaamme joutuin pois tästä kauheasta paikasta!' kehoitin.

"'Menkää yksinänne', hän sanoi, 'minä tahdon olla siellä, jossa rakkauden tarjoamaa apua tarvitaan.'

"Hänen äänensä värisi rakkaudesta kaikkia kärsiviä kohtaan. Näin ovien sulkeutuvan ja neiti Wreden jäävän niiden taakse. Sain kiinni hänen ranteestansa ja kiskoin siitä häntä mukaani. En onnistunut. Hän jäi sinne, josta itse juuri pelastuin, mutta kuulin hänen äänensä oven takaa sanovan:

"'Jos rutistun tänne syvyyksiin, toivon sen saavani tehdä monen kärsivän puolesta. Ja teiltäkin pyydän, pyrkikää ylöspäin, suoraan valkeutta kohden.'

"Samassa heräsin vankilan käytävällä kuuluvaan kellonsoittoon ja nousin vuoteestani. Mutta silloin vasta tunsin uneni tuottaman rauhattomuuden mielestäni kadonneen, kun neiti Wrede astui terveenä koppiini ja iloisesti tervehti:

"'Hyvää huomenta! Otetaanko vieraita vastaan?'..."

Nuori suomeapuhuva pohjalainen, Matti R., kirjoitti tämän unensa muistiin ja antoi paperin Mathilda Wredelle, joka on säilyttänyt sen aarteittensa joukossa.

Hajanaisia tapahtumia Mathilda Wreden toiminnasta.

Hämärässä vankikopissa istui vanki katkerasti itkien. Hänet oli tuomittu neljäskertaisesta varkaudesta elinkautiseen vankeuteen. Kun hän Vaasan markkinoilla oli myyskennellyt puupyttyjä ja vuolemiaan puulusikoita, oli hänelle tarjottu viinaa. Hoiperrellen pitkin katuja hän sitten sattui erääseen kauppapuotiin. Portailla oli kannu täynnä perunoita ja ajattelematta ollenkaan mitä teki, hän tarttui kannuun, joka kaikkine sisältöineen oli 1 markan 60 pennin arvoinen. "Ottakaa varas kiinni!" huusi samassa eräs palvelijatar. Nyt mies istui Kakolassa ja muisteli vaimoaan ja lapsiaan, jotka olivat Ylihärmässä. Hänen lähtiessään kotoa oli vartaassa ollut vain jokunen leipä -- mitähän jos he kuolisivat nälkään! Sitä ajatusta hän ei jaksanut kestää. Vankilaan tultuaan hän ei ollut syönyt muruakaan keitettyä ruokaa. Kaikki yritykset saada hänet ottamaan sitä olivat olleet turhat.

Eräänä päivänä Mathilda Wrede tuli hänen koppiinsa juuri kun päivällinen oli jaettu. Miehen kasvot olivat aivan turvonneet itkusta ja voimakas mielenliikutus puistatti häntä. "Rakas ystäväni", sanoi Mathilda, "kuulkaapa nyt, mitä sanon! Te voitte ansaita perheellenne elatuksen joksikin aikaa eteenpäin, jos syötte keiton ja leivän, jotka on pantu teille, mutta teidän pitää syödä kaikki tyyni." Hän otti sitten rauhallisesti paperia ja kynän, kirjoitti vangin vaimolle kirjeen antaen miehen lukea sen. Pani sitten kirjeen kuoreen ja kaikki rahat mitä hänellä oli mukanaan.

Ja vanki söi.

Kakolassa oli onneton mies, joka oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Hän oli hyvin pieni, viallinen mies, joka kärsi siitä, että kuulohäiriöt aiheuttivat harha-aistimuksia. Hän oli istunut vuosikausia kopissa, sillä hänet oli pakko pitää muista erillään epäpuhtaitten mielikuvien ja jos jonkinlaisten huonojen tapojen tähden. Mutta pohjimmaltaan hän oli oikeastaan hyvänsävyinen ihminen. Käytävään asti saattoi kuulla, kuinka hän lauloi ja huuteli hirveitä kuvittelujaan, ja sekä vartijoille että vangeille oli kiusallista kuunnella sitä päivät pitkät, jonka tähden hänen ei sallittu edes kävellä ulkona.

Mathilda meni miehen luo toivoen voivansa suunnata hänen ajatuksensa johonkin muuhun. Heistä tulikin pian hyvät ystävät. Mies ei puhutellut häntä milloinkaan muuten kuin: "korkeasti kunnioitettu, arvoisa neiti Wrede" ja itsestään hän sanoi: "minä kurja vanki pikku kopissani". Mathilda Wrede oli pannut merkille, että mies huuteli usein tyhmyyksiään runomittaisina ja eräällä ensi käynneistään hän sanoi miehelle: "Tuntuu kuin F:n olisi kovin helppo kirjoittaa runoja."

"Luuleeko korkeasti kunnioitettu, arvoisa neiti Wrede niin?"

"Koettakaapa vain! Uskonpa että onnistutte. Miettikää jotain valmiiksi, kirjoittakaa se kivitaululle ja lähettäkää vartijan muassa minulle!"

"Pitääkö sen olla ruotsiksi vaiko suomeksi?"

"Toisella puolen ruotsiksi, toisella suomeksi."

Ja F. alkoi kirjoittaa maailman hullunkurisimpia runoja. Niissä puhuttiin usein Mathilda Wredestä, pitkästä, valkeasta liljasta, j.n.e.

Mutta F:n mielestä ei Mathilda käynyt kyllin usein katsomassa häntä ja kerran, kun tämä vähän pitemmän poissaolon jälkeen tuli hänen luokseen, tervehti F. häntä seuraavilla säkeillä:

"Hur helig bland fångarna här hon månd vandra, för felen man henne dock litet får klandra."

[Kuinka pyhänä hän kulkeneekaan täällä vankien parissa, saa häntä kuitenkin moittia hieman virheistä.]

F. kirjoitteli ahkerasti ja Mathildan parannuskeinolla oli tarkoitettu vaikutuksensa. F. oppi _ajattelemaan_ runomitalla ja se askartelu johti hänen mielikuvansa toiseen suuntaan.

Kun Mathilda taas pitempiaikaisen poissaolon jälkeen kävi Kakolassa, pyysi vahtimestari, että hän menisi F:n luo niin pian kuin suinkin, sillä tämä oli ollut useita viikkoja kuulevinaan joka päivä Mathildan askeleet "pikku koppinsa" edustalla. Vartijoiden vakuutukset, ettei Mathilda ollut siellä, eivät hyödyttäneet mitään. F. uskoi vain omaan mielijohteeseensa.

Mathildan tavalliseen tervehdykseen: "Hyvää päivää taas, F.!" vastasi vanki juhlallisesti "Hyvää päivää korkeasti kunnioitettu, arvoisa neiti Wrede! Milloin Te olette tullut taloon?" -- "Minä tulin eilisiltana kaupunkiin, olen juuri nyt saapunut tänne ja F. on ensimmäinen, jonka luona käyn". -- "Korkeasti kunnioiteta, arvoisa neiti Wrede valehtelee! Te olette ollut täällä monta viikkoa ja minä olen joka päivä kuullut Teidän askeleenne 'pikku koppini' ulkopuolella." Mathilda koetti turhaan vakuuttaa hänelle, ettei ollut käynyt Kakolassa. Syntyi pitkä sananvaihto, joka päättyi siten, että mies epätoivoisena Mathilda Wreden valheellisuudesta pani kätensä ristiin, katsoi kattoon ja lausui:

Himlafader god och mild, vad du får arbet' med Mathild'! Du bruka får båd tukt och ris, förr'n du får henne sann och vis.

[Hyvä lempeä taivaallinen Isä, kuinka saatkaan Mathildasta paljon työtä ja vaivaa, saat käyttää sekä kuritusta että vitsaa, ennenkuin saat hänestä totuudellisen ja viisaan.]

Ja hetken vaiettuaan F. jatkoi:

"Men fast hon går och narras här, så är hon oss ändå så kär!"

[Mutta vaikka hän kulkee täällä ja narrailee, niin on hän meille kuitenkin niin rakas.]

Mathilda puhkesi ihastuneena sanomaan: "Sepä oli hyvä runo, F.! Se minun pitää saada kirjoittaa muistiin." -- "Ei se ollut mikään runo vaan rukous", sanoi F. "Minun käy niin sääli Jumalaa, jolla on niin huono palvelijatar."

Vielä useita vuosia myöhemmin hän toisteli väitettään: "Hän _oli_ täällä, hän _oli_ täällä!"

F. joutui lopulta Pitkäänniemeen. Hän kuului noihin moniin onnettomiin, sielullisesti aivan vajakykyisiin, jotka asuttavat vankiloitamme. Kakolassa oli yhteen aikaan noin kuusikymmentä vajaakykyistä vankia.

* * * * *

Kakolan vieressä olevalla kivilouhoksella työskentelee noin 150 vankia. Päivätyön päätyttyä miehet viedään sieltä leivintuvan yläpuolella olevalle tavattoman suurelle ullakolle, jossa he saavat viettää aikansa illalliseen asti. Parturi käy siellä ajelemassa "komppaniamiesten" hiukset ja parrat. Jotkut heistä kuorivat perunoita; muuten he puhelevat jonninjoutavia ja pitävät hirveää meteliä.

Mathilda oli kuullut "pakarinvintillä" vietetystä elämästä ja päätti eräänä iltapäivänä lähteä sinne. Vartijat, jotka, pitivät paikkaa vaarallisena, varoittivat häntä, mutta hän seurasi sisäistä kehoitusta ja meni kuitenkin.

Portaat veivät nelikulmaisen aukon läpi tavattoman suureen huoneeseen, joka tuntui pimeältä, vaikka siellä täällä paloi pieni lamppu. Huoneen ilma oli hirvittävä. Oli satanut, vangit olivat riisuneet päällystakkinsa, ja heikossa valossa saattoi nähdä, kuinka märät vaatteet höyrysivät. -- Harmaata, harmaata, harmaata kaikkialla! Harmaita kasvoja, harmaita muureja, harmaita takkeja!

* * * * *

Mathilda huusi tultuaan huoneeseen niin kovaa kuin suinkin jaksoi: "Hyvää iltaa, ystäväni!"

Tuli hiljaista ja harmaat olennot siirtyivät lähemmäksi. "Haluatteko kuunnella, jos kerron teille vähän?" alkoi hän. "Siitä ei tule raamatunselitys." -- "Kyllä, kyllä", kuului joka puolelta yhteen ääneen.

"Minä olen kuullut niin hienon kertomuksen erään kalastajan huomioista, kun hän seisoi muutamana aamuna rannalla askarrellessaan verkkonsa kanssa. Siinä seisoessaan hän näki nuoren ylpeän kotkan, joka oli laskeutunut läheiselle kivirauniolle. Mies keskeytti työnsä ihaillakseen kaunista, voimakasta lintua. Äkkiä hän näki sen kiivaasti säpsähtävän ja kohoavan nuolen nopeudella ilmaan. Kalastaja seurasi katseellaan linnun nopeata lentoa, ja pian näytti kotka vain pieneltä mustalta pisteeltä kirkkaalla taivaalla. Valmiina työntämään veneensä rannasta mies näki pilkun siellä ylhäällä käyvän yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, ja pian hän huomasi, ettei lintu voinut enää pysytellä ylhäällä. Se syöksyi suin päin alas ja putosi veteen. Kalastaja souti kiireesti paikalle, otti linnun ja näki ihmeekseen, että ylpeä nuori kotka oli kuollut. Ja tutkittuaan sitä tarkemmin hän löysi pienen kyykäärmeen, joka oli puristautunut kotkan rintaan. Linnun levätessä kivirauniolla oli käärmeen poikanen ryöminyt lämpimien höyhenten alle ja lopettanut myrkyllisillä pistoillaan ylpeän lennon, nuoren voimakkaan elämän. Lintujen kuningas oli levon ja ruuan houkuttelemana jättänyt kotipaikkansa puhtaan vapaan ilman ylhäällä kukkuloilla ja laskeutunut maan kivikoille, joissa käärme vaanii uhriaan."

"Sallitteko minun kertoa mitä ajattelin kuullessani tämän?" kysyi Mathilda.

"Kyllä, kertokaa, kertokaa!"

"Minä ajattelin: Eiköhän jokainen meistä voi tuntea itseään tuossa kotkassa? Emmeköhän liene itse kukin ajatelleet elämää ihanana ja suurena, hyvänä ja hienona? Ja kaipuumme on pyrkinyt ylöspäin, korkeisiin puhtaisiin ilmapiireihin -- -- --. Mutta alhaalla kivikoissa -- maailman arvottomassa ilohumussa -- oli käärmeitä ja vaanivia vaaroja. Me uuvuimme ja halusimme levätä ja istuessamme tulivat käärmeenpoikaset ja pistivät meitä siiven alle sydämeen. Sinä kenties näitkin sen matelevan esiin, mutta pidit sitä liian pienenä ja vaarattomana ja sinua ehken huvitti leikitellä sen kanssa. Ja äkkiä sinua olikin pistetty -- pistetty käteen, jalkaan, päähän tahi sydämeen! Kertomuksessamme kalastaja näki kotkan kuolevan. Meitä on purtu ja me olemme sairaita. Jotkut meistä olivat hyvinkin huonossa kunnossa, mutta meillä on vielä vähän jäljellä. Me voimme vielä saada lääkettä käärmeenpistoon. Vaikkakin siipi on murtunut, voimme kuitenkin päästä jotenkin eteenpäin. Emmekö, ystävät, päättäisi, ettemme viivyttele vaarallisilla paikoilla? Se päätös antaisi meille voimia uuteen korkeuslentoon ja kantaisi meidät kauemmaksi kuin ennen."

Ja taas kuului joka puolelta: "Kyllä, kyllä!" Jotta ei turmelisi vaikutusta, jonka kertomus oli ilmeisesti tehnyt, ei Mathilda Wrede kajonnut mihinkään muuhun keskustelun aiheeseen, vaan kysyi, oliko laulukuoron jäseniä läsnä. Saatuaan myöntävän vastauksen hän sanoi: "Jos tahdotte oikein ilahduttaa minua, niin laulakaa joku kansanlaulu!" Vankien oli tavallisesti tapana laulaa hänen mielikseen hengellisiä lauluja, mutta niissä tuntuu usein hänen mielestään olevan väärä kaiku. Laulun vaiettua pyydettiin häntä innokkaasti kertomaan lisää. Hän puheli silloin, kuinka ihania ihmisiä hän oli kesämatkoillaan tavannut korpiseuduissa, osoittaakseen, että suuret korvet luovat suuripiirteisempiä persoonallisuuksia kuin kaupungit.

Puhuessaan hän huomasi kauimpana huoneessa omituista liikettä. Joku huusi: "Älä!" toiset nauroivat ja tunnelma särkyi.

"Mitä siellä on tekeillä?" Mathilda kysäsi.

"B. tahtoo tulla seisomaan neidin viereen." -- "No miksei hän sitten saa tulla?" -- "Tuo tattari! Senkin musta mies. Ei, ei hän saa." -- "Jos B. haluaa tulla, niin tulkaa vain! Mehän olemme vanhoja ystäviä", kehoitteli Mathilda.

"Tuommoinen hevosvaras!" --

"Älkäämme soimatko toisiamme. Tulkaa, B.!"

B. oli heistä kaikkein rumin; tiheä tukka riippui hyvin matalalla otsalla ja trakomi [Trakomi on eräs silmätauti.] vaivasi silmiä. Hänen tullessaan esiin kaikki nauroivat hänelle. Mutta hän oli ylpeä ja säteilevän iloinen saadessaan seisoa Mathilda Wreden vieressä.

"Nyt saatte jo lakata nauramasta", sanoi Mathilda. "Tiedättekö, että on olemassa maa, jota kutsutaan Intiaksi, ja että siellä on hienoja ihmisiä. Ja tiedättekö, että 'romaanit' ovat tulleet sieltä? He ovat kukaties paljon jalompaa ja hienompaa ihmislajia kuin me!"

"Mutta mitenkäs he elävät täällä? Kulkevat ympäri, valehtelevat ja varastavat", huudahti joku joukosta. -- "Se on meidän syymme", Mathilda selitti, "ja nyt ei enää sanaakaan romaaneista."

B. pöyhistelihe eikä kukaan nauranut, ja hauskaa heillä oli kaikilla "pakarinvintillä".

Kun Mathilda kerran myöhemmin meni pakarinvintille, sattui olemaan hyvin liukasta. Menomatkalla, jolloin oli vielä valoisaa, saattoi hän kiertää vaarallisimmat paikat, mutta ihmetteli itsekseen, miten kävisi paluumatkalla iltapimeässä. Hänen varustautuessaan lähtemään, tuli muuan vanki sanoen: "Minä vien neidin turvallisesti toiselle puolen. Olen piilottanut hiekkaa taskuuni sirotellakseni tielle, jota neiti kulkee."

Niin Mathilda Wrede kulkee "tähtikulkuaan kautta Suomen vankiloiden", kuten tanskalainen kirjailijatar Ingeborg Maria Sick sanoo. Hän on sepittänyt "Hus og Hjem" aikakauskirjaan kauniin kirjoitelman vankien ystävästä "Mathildasta." Hän vertaa Mathildaa kimaltelevaan tähteen, joka vilkkuu vankilan ristikoittenkin läpi sellien, yössä kahleissaan istuvalle yksinäiselle miehelle. "Sen lempeä loiste on kuin ystävän tervehdys, kuin hiljainen kosketus. Se tulee jakamaan hänen yksinäisyytensä ja hajoittamaan pimeyden hänen ajatusmaailmastaan."

Kirjoitelman sepittäjä pitää mahdottomana kuvata Mathilda Wredeä. "Sillä henkeä ei voi kuvailla, se on tunnettava, valoa ei voi selittää, se on nähtävä. Hänen persoonallisuutensa on niin elävä, että se on koettava."

Mutta Mathilda Wreden persoonallisuuden voiman kokee jokainen, joka joutuu hänen kanssaan kosketuksiin -- se voima annettiin hänelle silloin, kun hän antoi itsensä.

Vankilan portit suljetaan.

Kesällä 1912, kun Mathilda Wrede kävi Kakolassa, tuli hän nuoren vangin luo, joka makasi kuumeessa. Hän oli yksi viidestä lättiläisestä, jotka olivat ryöstäneet Helsingin venäläisen pankin.

Heti kun mies näki Mathildan, hän sanoi: "Minä olen nähnyt hyvin omituisen unen ja tunnen, että se toteutuu. Minä olin olevinani saunamies ja me olimme juuri pesemässä lattiaa, kun neiti kulki siitä ohi ja tuli sisään. Samassa tuli joku ilkiö ja valoi vettä kuumille kiville, ja voimakas kuuma höyry löyhähti neidin kasvoille. Minä huusin: 'Menkää pian täältä, se polttaa teidät kuoliaaksi!' Mutta juuri kun höyrypilvi oli aivan neidin edessä, seisahtui se ja jokainen vesipisara muuttui mitä kauneimmaksi tähdeksi. Ne olivat mitä ihmeellisimmän värisiä tähtiä, mutta valkoiset olivat kuitenkin kauneimpia. Minä huusin miehille: 'Tulkaa katsomaan! Tulkaa katsomaan! Tulikuuma höyrykään ei voi vahingoittaa häntä!' --

"Minä heräsin ja ymmärsin, että uni toteutuisi jollakin tavoin ja että se, mikä oli aiottu tuhoamaan neidin, muuttuisi tähdiksi."

Ja uni kävi todella toteen.

* * * * *

Jo siitä lähtien, kun Mathilda Wrede aloitti työnsä Suomen vankiloissa, pantiin liikkeelle voimia estämään ja, mikäli mahdollista, kokonaan lopettamaan hänen toimintansa.

Jo vuonna 1897 hän kirjoitti sen johdosta sisarelleen Helenalle: "Olen saanut selville oikean myyräntyön, joka on pantu eräältä taholta alulle kaikessa salaisuudessa minua vastaan. Kierot, alhaiset ja raukkamaiset ihmiset ovat inhoittavia ja sellaista on työkin, jota he koettavat hiljaisuudessa tehdä. Tähän uuteenkin salaliittoon näytään sekaannuttavan sellaiselta taholta, jota en olisi kaksi vuotta sitten voinut pitää ollenkaan mahdollisena. Se on mitä vastenmielisintä, mutta en minä pelkää ensinkään. Sieluni on onnellinen. Minä luotan Jumalaan ja vaellan hänen kanssaan niin hyvin kuin ymmärrän. Hän on minun voimani vaivan ja kärsimyksen aikoina, kallioni koettelemusten myrskyissä, ystäväni yksinäisyyden hetkinä. Hän on valkeuteni silloin, kun ihmiset minua ylistävät. Hän on aurinkoni, kun he minusta valhetta puhuvat. Vapahtajani ymmärtää minua ja minä lepään hänessä."

Vankiloissa oli ilmennyt useita epäkohtia. Kakolassa, missä Mathilda työskenteli eniten, olivat sairasosaston olot järkyttäneet häntä aivan erikoisesti. Ja kun hän kulki kaikkialla vankilassa, näki hän enemmän kuin oli toivottavaa.

Hän puheli avoimesti sekä johtajan että pastorin kanssa sekä vankeinhoitohallituksessa Helsingissä. Paljon parannuksia tehtiinkin, mutta paljon jätettiin myös kokonaan huomioonottamatta. Epätoivoisena keskusteli Mathilda kerran tohtori Gustav Mattsonin kanssa Kakolassa vallitsevista ikävistä epäkohdista. Tohtori Mattsson rupesi silloin heti työskentelemään asian puolesta ja kirjoitti "Argukseen" Kakolan sairashoidosta. Tuloksena oli suuret muutokset parempaan päin.

Siihen saakka Mathilda Wrede oli saanut käyttää kuin omanaan pientä johtajan huoneustoon kuuluvaa kamaria ja usein hän asui suorastaan johtajan kodissakin Kakolassa käydessään. Nuo edut otettiin vähitellen pois ja hän sai asua jossakin Turun hotellissa ja tuntea, kuinka tilanne rupesi kärjistymään yhä enemmän.

Syksyllä 1912 Mathilda tuli taas Turkuun. Ensimmäisenä päivänä Kakolaan mentyään hänellä oli aina tapana mennä johtajan vastaanottohuoneeseen, ei juuri ilmoittautuakseen, vaan käydäkseen tervehtimässä häntä. Kun hän tälläkin kertaa meni tapansa mukaan kansliaan, ei johtaja ollut siellä. Päivän toisensa jälkeen Mathilda turhaan etsi häntä ja tavattuaan hänet lopulta huudahti: "Vihdoinkin tapasin johtajan. Olen etsinyt teitä yhdeksän kertaa. Vaikea on saada käsiinsä Kakolan johtajaa."

Mathilda viipyi Kakolassa kolme viikkoa ja tunnelma kävi päivä päivältä yhä kiusallisemmaksi. Kesällä hän palasi taas, mutta tunsi selvästi, ettei hän ollut tervetullut vieras.

Tammikuun alussa 1913 Mathilda Wrede lähti uudelleen Kakolaan. Hänen tarkoituksenaan ei ollut silloin viipyä kauempaa, hän halusi vain tavata muutamia vankeja. Suurella ovella sanottiin hänelle, että johtaja oli kotonaan. Hän meni suoraan sinne ja otettiin vastaan mitä ystävällisimmin. Johtaja, joka oli edellisillä käynneillä näyttänyt ankaralta, oli nyt niin rakastettava kuin olla saattaa. Mathildalle tarjottiin kahvia ja hän ihmetteli johtajan muuttunutta käytöstä. "Nytpä täällä istuminen tuntuu aivan samalta kuin ennen aikaan", sanoi Mathilda, "ja se tekee hyvää, sillä mennyt vuosi on ollut ikävä ja viime käyntini aivan sietämätön."

Äkkiä johtaja sitten kääntyi Mathildaan sanoen: "Minun on puhuttava neidin kanssa eräästä asiasta." Hän nousi, meni kirjoituspöytänsä luo, otti laatikosta erään paperin ja jatkoi "Olen saanut tämän kiertokirjeen Vankeinhoitohallitukselta. Se sisältää johtokunnalle määräyksen, koska vankilat ovat ylen täydet ja Kakolassa on tapahtunut levottomuuksia, tarkoin valvomaan, ettei kukaan vankilan ulkopuolella oleva henkilö pääse vankilaan muutoin kuin johtajan tahi jonkun hänen määräämänsä henkilön läsnäollessa. Niidenkin, joilla on aikaisemmin ollut siihen lupa, täytyy alistua tähän määräykseen."