Part 14

Muutamana toisena iltana soitettiin taas ovelle, ja kun Mathilda Wrede aukaisi, seisoi ulkona äskettäin vapautunut vanki suuri kirves kainalossaan. "Mikäs tuo on?" osoitti Mathilda kirvestä. -- "Se on kirves." -- "Mitä F. aikoo sillä tehdä?" -- "Minä olen vuokrannut sen viidestäkymmenestä pennistä ja aion mennä säikyttelemään ihmisiä, että he antaisivat minulle rahaa." -- "Vai säikyttelemään ihmisiä! Se ei saa tapahtua. Antakaa se minulle!" -- "Ei." -- "No, antakaa minun vuokrata se markalla!" -- "Ei, en minä anna", väitti mies. Mutta monien houkuttelujen ja vastaväitteiden jälkeen Mathilda sittenkin sai sen. Ennenkuin poistui, mies pyysi kirveestä vuokraa markan. Mutta Mathilda Wrede vastasi, ettei hän antanut sinä iltana, sillä rahat menisivät viinaan. Mies rupesi itkemään ja sanoi nyyhkyttäen: "Saanko edes nenäliinan!" -- "Sen kyllä saatte."

Sitten F. poistui, mutta pysähtyi vielä ovessa ja rallatti: "Farväl, min hulda vän, snart råkas vi igen." [Hyvästi, sulo ystäväin, me tapaamme niin pian ain'.]

Ja aivan oikein. He kohtasivat taas pian Lappeenrannan vankilassa.

Erään toisen kerran F. tuli pyytämään rahaa ostaakseen uuden hatun. "Olisiko teillä todella tuntoa ottaa niin paljon rahaa, kun tiedätte, että on niin monta naista ja lasta jotka tarvitsevat ne paljon paremmin?" Mies väänteli vanhaa kulunutta lakki-reuhkaansa ja sanoi hitaasti: "Kyllähän minä tiedän, että monet muut tarvitsevat ne paremmin kuin minä, mutta on minulla kuitenkin tuntoa ottaa ne. Kyllä olisi hyvä saada hattu." -- "No, lupaatteko olla oikein siivo, niin että ette peloittele ketään ettekä tee muuta pahaa?" Mies lupasi.

Seuraavana päivänä Mathilda meni hänen mukaansa ja osti hatun. F. oli onnellinen kuin pieni lapsi.

* * * * *

Kun taas oli kulunut jonkun aikaa, tuli hän jälleen Mathildan luo kertoen poliisin olevan hänen kintereillään. Oli varastettu kenkäpari ja häntä epäiltiin varkaudesta, mutta tällä kertaa hän ei ollut tehnyt mitään pahaa. "Miksi ette sano, ettette ole varastanut niitä?" kysyi Mathilda. Mies vastasi surkean naurettavan näköisenä: "Kyllä minä olen sanonut, mutta kukaan ei usko minua, sillä minulla on aina tapana kieltää. Mutta hattua on sääli, jos joudun kiinni."

Sillä kertaa hän ei kuitenkaan joutunutkaan kiinni.

Vierähti vähän aikaa ja taas F. tuli vieraisille "vankien ystävän" luokse. Hän jäi oven suuhun ja sanoi itku kurkussa: "Minun pitää aina tulla kertomaan neidille, kun olen tehnyt jotain pahaa, ja eilen minä olin taas juovuksissa." -- "Mutta F:hän ei ole selvä vielä nytkään", vastasi Mathilda. "Niin nähkääs, enhän minä uskalla tulla selvänä ollessani kertomaan neidille tehneeni pahoja, siksi minun täytyi ryypätä itseni humalaan tänäänkin."

F. oli istunut useita vuosia vankilassa, mutta hänet vapautettiin Venäjän vallankumouksen tapahduttua, ja kohta sen jälkeen hän tuli eräänä iltana tapaamaan vanhaa ystäväänsä. Hän oli juovuksissa ja itkeskeli, kuten tavallisesti.

"Kuinka voitte olla noin vastenmielinen, sehän on oikein surullista?" kuului Mathilda Wreden tervehdys. -- "Minun täytyi tulla sanomaan jäähyväiset", mutisi mies, "ja sitten minun piti kertoa, että veljeni, jonka neiti näki vankilassa ja joka armahdettiin toukokuussa, oli yksi niitä miehiä, jotka varastivat ja joivat patologin ruumisspriitä ja kuolivat." -- "Vai niin, ja nyt F. aikoo tehdä samoin kuin hänkin ja ryypätä itsensä kuoliaaksi". -- "En, mutta enkö saa tulla sisään?" -- "No tulkaa sitten ja istukaa, eihän F. jaksa seisoa." -- "Minä olen tehnyt niin hirveän paljon pahaa ja huomenna otan itseni hengiltä tahi joudun kiinni."

Rouva E. raoitti keittiön ovea kovaäänisen puhelun säikäyttämänä. Tehden torjuvan liikkeen F. huudahti: "Sanokaa, että hän menee pois!" -- "Hyvä rouva E., menkää vain! F:lla on kerrottavana salaisuuksia", kehoitti Mathilda Wrede.

Heidän jäätyään yksin mies alkoi taas: "Mitä minusta tullee, kun olen oikein syntynyt roistoksi?" -- "Älkää syyttäkö sitä!" tuumi Mathilda, "F. voi kyllä olla hyvä kunnon mies, kun vain tahtoo, ja kuitenkin F. juo ja tekee kaikenlaisia tyhmyyksiä." -- "Niin, minä olen tehnyt niin hirveitä tekoja." -- "Eihän F. vain liene varastanut kenenkään ullakolta?" -- "Monelta", vastasi tämä surkean ruikuttavasti.

Hetkisen kuluttua Mathilda sanoi: "Nyt F. saa mennä. En halua, että poliisi vangitsee teidät täällä. Kiitos, että tahdoitte tulla kertomaan veljestänne ja kiitos, että halusitte myös sanoa hyvästi. Jos F. elää huomenna ja on vapaa ja selvä, niin tulkaa tänne, että saamme jutella, mutta nyt hyvästi!"

F. meni. Mutta Mathilda kuuli hänen mumisevan oven takana: "Kyllä Wrede on sentään kiltti ihminen."

Sittemmin Mathilda ei ole kuullut miehestä mitään. Hän joko istuu vankilassa tahi on kuollut.

Mathilda Wrede oli tietoinen suuresta etuoikeudestaan, saada olla ikäänkuin kaikkien surujen "varastohuoneena", mutta häntä vaivasi usein arka asemansa "rippiäitinä."

Seurustelu ystävien kera.

Kakolassa Mathilda tuli muutamana päivänä erään Pohjanmaan ruotsalaisen luo. Hän tervehti ystävällisesti, mutta mies vetäytyi ylpeän näköisenä ja kädet selän takana syrjään tarkastellen Mathildaa samalla kiireestä kantapäähän ja lausuen lopuksi: "Oletteko te se, jota sanotaan vankien ystäväksi?" -- "Kyllä jotkut nimittävät minua siksi." -- "Minä olen kuullut puhuttavan teistä." -- "Mitä te olette sitten kuullut?" -- "Että te olette kiltti ihminen, mutta että puhutte ikävistä asioista, Jumalasta ja sen semmoisesta. Kyllä vankilassa on muutenkin vaikeaa. Jos pitää vielä ruveta ajattelemaan sieluaan ja syntejään, niin käy täällä olo aivan sietämättömäksi."

Hetkisen perästä mies jatkoi. "Oletteko te tehnyt tätä kauankin?" -- "Olen, kauan." -- "Onko se hauskaa?" -- "Siihen kysymykseen on vaikea vastata mitään." -- "Te saatte varmaan hyvän maksun?" -- "Mitä luulette minun saavan?" -- "Kaikki herrasväet saavat hyvän palkan. Ehkenpä teillä on sata markkaa kuussa?" -- "Ei ole." -- "Mitäs teillä sitten on?" -- "Minulla on vapaalippu valtion rautateillä ja paljon suurta iloa, mutta kyllä minulla on suuria menojakin ja huolia." -- "Minä tahdon tietää, paljonko te saatte rahapalkkaa?" -- "En mitään." -- "Onko se totta?" -- "On." -- "Voinko uskoa sen?" -- "Voitte kyllä." Silloin mies ojensi molemmat kätensä sanoen: "No tervetuloa sitten, jos tulette ystävällisyydestä ja vapaasta halustanne! Kas, minä luulin, että olitte tuollainen palkattu sielunpaimen."

* * * * *

Eräänä kesäpäivänä Mathilda Wrede seisoi vankijoukon kera Kakolan pihalla. Silloin eräs vanha mies kysyi: "Neiti, eikös nyt ole näyttely Tukholmassa?" -- "On", kuului vastaus. Tehden tovereihin päin suurenmoisen liikkeen mies jatkoi: "Eikö teidänkin mielestänne, pojat, ole niin, että paras, minkä Suomi voisi lähettää näyttelyyn, olisi tämä meidän neitimme?" Ja "pojat" vastasivat yhdestä suusta: "On!"

* * * * *

Sörnäisten kuritushuoneessa oli vanki, joka ei ollut täysijärkinen, mutta häntä käsiteltiin niin kuin hän olisi ollut vain ilkeäluontoinen ihminen. Rangaistuskopista, jossa hän istui kahleissa, hän oli huutanut pihalla oleville vartijoille ja vahtimestarille rivouksia. Hänelle pantiin kaularaudat ja hänet kahlehdittiin kiinni seinään; siten hänet estettiin pääsemästä ikkunaan. Eräänä "hernekeittopäivänä" hän heitti keiton vihoissaan vartijan kasvoille. Rangaistukseksi jätettiin hänen sellinsä siivoamatta. Siitä oli tietysti seurauksena hirveä löyhkä ja mitä innoittavin siivottomuus. Mies kiroili ja huusi.

Mathilda Wrede, joka kuuli tapauksesta, päätti mennä tapaamaan vankia. Vartija selitti sen olevan mahdotonta sellin ollessa niin huonossa siivossa. Mathilda ei tapansa mukaan kuitenkaan antanut peloittaa itseään, mutta oli aivan tukahtua hirvittävästä löyhkästä astuessaan miehen koppiin. Lattia, jota ei oltu lakaistu kolmeen päivään, oli ainoastaan pöydän ympäriltä edes jossain määrin siisti.

Nuori mies raukka näytti käyvän hyvin hämilleen, kun ovi aukeni ja Mathilda tuli sisään. Tämä puhutteli miestä ystävällisesti kysyen, saisiko hän jäädä hetkeksi hänen luokseen. "Ei, näin hirveässä huoneessahan on mahdoton olla. Kuinka hän sietäisikään sellaista?" Jos kerran vanki saattoi olla siellä, niin pitihän hänenkin, Mathildan, voida viivähtää siellä hetkinen. Mies rupesi heti kertomaan käyttäytyneensä kovin pahoin ja pyysi anteeksi, että selli oli sen näköinen. Hän oli katunut monta kertaa ja häpesi itseään, mutta "koira ei tule paremmaksi kahleissa", ja nyt hän tunsi itsensä oikein "perkeleeksi".

Hetkisen keskustelun jälkeen mies kysyi, mistä johtui, että Mathilda Wrede kohteli häntä ihmisenä. "Siitä, että te olette ihminen ja että minä näen kaikkein syvimmällä sisimmässänne hyvää ja hienoa, kunhan vain annatte sen päästä esille."

Äkkiä nuorimies nousi. "Onko neidin tapana rukoilla?" kysyi hän. -- "On" kuului vastaus. -- "Uskotteko te siis, että Jumala voi auttaa?" -- "Uskon varmasti." -- "Tahtoisittekohan te sitten rukoilla minun puolestani?" -- "Mielelläni, jos te sitä toivotte." -- "Minä tunnen nyt niin suurta tarvetta, että joku hyvä ihminen rukoilisi puolestani oikein polvillaan", virkkoi mies. -- "Jumalani kuulee rukoukseni yhtä hyvin, lausuinpa sen istualta tahi seisoalta, mutta jos haluatte, että me ulkonaisestikin nöyrrymme Jumalan edessä, niin teen sen mielelläni."

"Sillä kertaa", kertoo Mathilda Wrede, "lähetin minä ylös taivaaseen hyvin maallisen sähkösanoman ennenkuin polvistuin, sillä minulla oli ylläni uusi puku ja häpeän sanoa ensimmäisen ajatukseni olleen: voi hame parkaani!" Mutta heittämättä enää silmäystäkään hirveälle lattialle hän polvistui rukoukseen.

Heidän rukoiltuaan mies nousi: "Jumalan avulla on minusta tuleva parempi ihminen."

He erosivat mitä parhaimpina ystävinä.

Ei ainoatakaan hernettä eikä pienintäkään tahraa ollut tarttunut Mathildan hameeseen.

* * * * *

Kun Mathilda eräänä päivänä ajoi raitiovaunussa Sörnäisissä, näki hän juoksevan miehen, joka viittoili hänelle. Mathilda nousi seuraavalla pysäkillä vaunusta kysyen, mitä mies tahtoi. "Tulkaa, neiti hyvä, heti meille kotiin. Vaimoni on niin ilkeä. Hän ivailee minua kaikkien kuullen ja nimittelee minua 'vanhaksi vanki-junkkariksi'. Tulkaa torumaan häntä, ehkenpä hänet voi saada käännytetyksi."

Mathilda tietysti meni ja löysi kauhukseen vaimon juovuksissa ja hakkaamassa kirveellä täyttä kyytiä patjaansa. Höyhenet lentelivät ympäri huonetta, jossa vallitsi hirveä epäjärjestys.

Kun juopunut vaimo näki Mathildan tulevan sisään, huusi hän: "Miksei neiti ole tullut tänne aikaisemmin, kun täällä oli kaikki järjestyksessä? Nyt minä olen hävittänyt kaiken enkä tahdo enää elää. Minä olen niin huono, ja mieheni on ehken vielä pahempi." Mathilda tunsi onnettoman vanhaksi tutuksi, joka oli ollut useita kertoja vangittuna irtolaisuudesta ja mennyt sitten naimisiin vapautetun elinkautisen vangin kanssa.

Sillä aikaa olivat suuren talon muut vuokralaiset nähtyään Mathildan menevän huoneeseen ja kuultuaan metelin syöksyneet portaita ylös. He seisoivat nyt ovessa ja katselivat uteliaina kohtausta.

Mathilda, joka tunsi monet kasvot, meni eteiseen ja pyysi heitä ystävällisesti: "Rakkaat ystävät, ei teidän pidä nauraa eikä härnätä vanhaa Manda-raukkaa! Eiköhän joku teistä voisi järjestää jotakin talon huonetta ja keittää suuren pannun kahvia. Minä maksan kestit. Sitten tuotte Mandalle kupillisen ja minä tulen juomaan kahvia kanssanne ja puhun teille vähän iankaikkisesta elämästä ja Jumalasta."

Mathilda viipyi kolme tuntia talossa ja palasi hyvin tyytyväisenä käyntiinsä. Mutta Manda ei kääntynyt, kuten mies toivoi.

* * * * *

Kerran taas kohta junan lähdettyä Peipohjan asemalta ja Mathilda Wreden istuessa puhelemassa erään herran kanssa tuli junailija hänen luokseen pyytäen häntä kanssaan kolmannen luokan vaunuun. "Tämä on kovin surullinen tapaus", hän selitti ja katsoi merkitsevästi tunnettuun rikkaaseen herraan.

Mathildan tullessa vaunuun syöksähti eräs nainen penkiltä, syleili häntä itkien ja huudahti: "Onko paras ystäväni mukana junassa? Jumalalle kiitos siitä onnesta!" Nainen, muuan entinen vanki, kertoi, että hänen tyttärensä oli matkustanut miehineen pois ja jättänyt kolme lastaan aivan puille paljaille. Nyt isoäiti oli heidän kanssaan matkalla Pohjanmaalle, Kälviälle. Hän oli voinut maksaa ainoastaan oman lippunsa. Yhtä kuukauden vanhaa lasta ja toista kaksivuotiasta hän saattoi pitää sylissään, mutta seitsenvuotiaan junailija oli uhannut jättää ensimmäiselle asemalle, ellei lunastettaisi lippua. Nainen oli epätoivoinen ja Mathilda aika levoton, sillä hänellä oli edessään pitkä matka ja rahavarat olivat niukat. Helpotuksekseen hän huomasi, että edellämainittu herrasmies oli seurannut häntä uteliaisuudesta nähdäkseen, mitä oli tekeillä. Mathilda uskoi lujasti, että tämä kuultuaan naisen kertomuksen ja junailijan uhkauksen menisi ensi asemalla ostamaan lipun, mutta hänpä ei tehnytkään sitä. Hämmästyneenä moisesta ahneudesta ja sydämettömyydestä Mathilda silloin osti itse lipun lapselle.

Kertoessaan tapauksen hän lisäsi: "Minä häpeän usein niin sanottujen sivistyneiden käytöstä, häpeän välistä itse kuulua 'herrasväkeen'. Joka on saanut paljon, häneltä myös paljon vaaditaan!"

Erämaissa.

Pekka K. oli tuomittu Kakolaan "lieventävien asianhaarojen vallitessa" tapahtuneesta isänmurhasta. Oltuaan vankilassa vain lyhyen aikaa hän tuli mielenvikaiseksi. Hän lauloi yötä päivää: "En tyydy päätökseeni!" Perintöruhtinaan syntymän johdosta hänet vapautettiin ja hän oli silloin vähemmän hermostunut.

Kesällä 1910 Mathilda lähti erään nuoren ylioppilaan kera tavallisille kesämatkoilleen.

He ottivat kylän kirkonisännältä hevosen lähtiessään tervehtimään Pekkaa. Tämän kodin sanottiin olevan synkällä paikalla aivan mustavetisen järven rannalla. Siellä ei kasvanut ainoatakaan koivua, vaan pelkkää synkkää kuusimetsää, ja tuossa kaameassa paikassa asusti seitsemän veljestä ja yksi sisar äitineen. Kuusi veljestä oli ollut enemmän tahi vähemmän sekaisin, Pekka oli heistä tervein. Isä oli ollut pitäjän häijyin mies, äiti sitävastoin erittäin hyvä ihminen.

Heidän tilatessaan hevosta kirkonisännältä kysyttiin heiltä ihmetellen aikoivatko he lähteä K----sten luo. "Kyllä, me aiomme mennä tapaamaan Pekkaa", oli heidän vastauksensa. Kirkonisäntä ja muut vaikenivat. Niin he jatkoivat matkaansa rantaan, josta heidän oli soudettava pienen järven yli. Kun kirkonisäntä työnsi veneen rannasta, kysyi hän vielä: "Lähdettekö te sinne vain kahden?"

Vene, jolla he soutivat, oli kiikkerä ja vuotava ja täyttyi matkan kuluessa yhä enemmän ja enemmän vedellä. Mutta he pääsivät kuitenkin onnellisesti toiselle rannalle.

Kulkiessaan mäkeä ylös taloon he näkivät naisen seisovan tuvan edessä ja ikkunasta näkyi mies, joka kulki edestakaisin tuvassa. "Et saa katsella taloon päin", Mathilda Wrede sanoi matkatoverilleen. "Meidän pitää ihailla seutua ja pysähdellä väliin, niin he saavat aikaa rauhoittua." Vanha nainen seisoi mäellä. Vierasten lähestyessä hän katosi pirttiin. Kaikesta huokui kaamea tunnelma, joka ei ollut vaikuttamatta matkamiehiin. He saapuivat kahden pirtin välillä olevaan kapeaan käytävään. Toisessa pirtissä oli kolme ikkunaa. He avasivat sinne vievän oven. Suuren pöydän ääressä istui sama nainen, jonka he olivat nähneet pihalla. Nuori, voimakas ja erinomaisen kaunis mies hypähti penkiltä heidän astuessaan huoneeseen.

Mathilda meni edeltä, hänen matkatoverinsa seurasi perästä. "Rauha tälle talolle!" tervehti Mathilda. Nuori jättiläinen tuli heitä vastaan huutaen: "Mikä teidän nimenne on ja mitä te täällä teette?" He sanoivat nimensä selittäen miehelle tulleensa tervehtimään Pekkaa. Mathilda alkoi yhä selvemmin ymmärtää, että mies oli pähkähullu. Vanha vaimo pyysi heitä istumaan. Hän kertoi Pekan tuvan olevan hieman kauempana.

"Saammeko jättää päällysvaatteemme tänne siksi kunnes palaamme?" kysyi Mathilda. Nuori mies otti vaatteet ja he seurasivat häntä pihalle, jossa hän lukitsi ne valtavalla avaimella aittaan.

Heidän piti kulkea aitan nurkitse mennessään Pekan luokse ja siinä he tapasivat toisen veljen. Tämä oli kuitenkin säyseä ja saattoi heitä rauhallisesti.

Niin he saapuivat Pekan torpalle. Pekka oli hyvin tyytyväinen vierailuun. He tapasivat hänen mielisairaan vaimonsakin ja lapsensa sekä neljännen mielipuolen veljen. Miehet rupesivat kuiskailemaan keskenään. Keskustelu päättyi siihen, että Pekka kääntyi Mathildaan pyytäen rahaa. Tällä oli sata markkaa kukkarossaan, mutta hän ei uskaltanut aukaista sitä peljäten molempien veljesten käyvän kimppuunsa. Hän vastasi siksi: "Huomenna, kun Pekka menee kirkkoon, niin tulkaa majataloon, siellä Pekka saa rahaa." Sitten he sanoivat hyvästi keksien tekosyyksi sen, että hevonen odotti järven toisella rannalla.

Talonväet tulivat kaikki saattamaan matkustavaisia. Kävely oli äärettömän jännittävää. Aitan luona Mathilda tovereineen sai päällysvaatteensa ja siellä liittyi äitikin joukkoon. Mathilda pelkäsi, etteivät he ikinä pääsisi sieltä onnellisesti pois.

Pekka tarjoutui soutamaan heidät järven yli paremmalla venheellä. Mathilda koetti koko ajan rohkaista häntä puhumalla rahoista, jotka hän saisi seuraavana aamuna, sillä hän pelkäsi taudinkohtauksen puhkeamista.

Km he olivat kulkeneet jonkun matkaa, lakkasi Pekka soutamasta ja lepuutti airoja. "Nyt vasta minä olen rauhassa puolestanne", puhkesi hän puhumaan. "Te näitte Juho-veljeni ja millainen hän on. Hän on aina sairain heinäkuussa, kuumimpana aikana, ja minä pelkäsin kovin, että hän saisi raivokohtauksen teidän ollessanne meillä." Sitten Pekka tarttui taas airoihin ruveten uudelleen soutamaan.

Vihdoin he pääsivät onnellisesti maihin. Mathilda riensi rattaitten luo, otti käärön, ojensi sen Pekalle ja samalla suurehkon setelin.

Majataloon ajettaessa Mathilda lausui ihmettelevänsä sitä, että kirkonisäntä oli sallinut heidän lähteä veljesten luo. Kunnallisena toimihenkilönä hänen olisi pitänyt kyllä ymmärtää asia. Kirkonisäntä vastasi luulleensa heidän täydelleen tietävän, miten noiden ihmisten laita oli, ja kertoi että yksi heistä oli aina mätäkuussa hengenvaarallinen, eikä yksikään ihminen ollut uskaltanut mennä silloin heidän luokseen.

Paluumatkalla he kävivät muun muassa 86-vuotiaan Sippo P:n luona, joka asui pienessä töllissä Pankajärven rannalla vaimonsa, poikansa ja tyttärensä kanssa. Sippo-vanhus oli "Jumalan lapsi", vanhaa hyvää körttiläisjuurta. Mutta "kyllä hänen taivaallinen Isänsä oli rakkaudessaan puhdistanut ja koetellut häntä", kertoi hän Mathilda Wredelle. Kaikki hänen omaisensa olivat mielipuolia. Hyvät ihmiset auttoivat heitä antaen ruokaa ja vaatteita. Ja päivää jälkeen Mathildan käynnin tuotiin ukon tupaan kaikenlaista tavaraa.

"Vanha Sippo väikkyy mielessäni melkein kuin pyhimys horjumattomassa luottamuksessaan Jumalan rakkauteen huolimatta kaikista suruistaan ja kärsimyksistään", sanoi Mathilda Wrede monta vuotta jälkeenpäin kertoessaan ystävästään.

Seuraavana aamuna jatkettiin matkaa, sillä Mathildan oli vielä suoritettava muuan tehtävä.

Hän oli Kakolassa joutunut tekemisiin erään nuoren miehen kanssa, joka oli tuomittu kymmeneksi vuodeksi vankeuteen kälynsä murhaamisesta.

Heidän välinsä olivat jo kauan olleet kireät. Sitten nuorukainen sairastui kovaan päänsärkyyn ja kuumeeseen, mutta kukaan ei käsittänyt, kuinka sairas hän oli. Oli heinänteon aika, eikä hän jaksanut mennä väen mukana niitylle. "Mikä mies sinä olet, joka jäät vähäisen päänkivun takia pois heinänteosta?" oli käly virkkanut. Koko päivän liikkuivat mitä katkerimmat ajatukset väkivaltaisina nuorukaisen aivoissa ja kuume nousi. Yöllä hän iski kälynsä kuoliaaksi.

Hän heräsi melkein heti tajuntaan ja ilmoitti syyllisyytensä. Kirkonkylän vankilassa hän oli ollut hirveän järkytetty ja pyytänyt, että rovasti kehoittaisi seurakuntaa rukoilemaan hänen puolestaan. Koko pitäjä oli yhtä mieltä siitä, että sairaus oli aiheuttanut onnettoman teon, sillä R:n talon väkeä pidettiin koko seudun parhaimpana.

Tältä mieheltä Mathilda oli saanut tehtäväkseen viedä terveisiä iäkkäille vanhemmille.

Pastorin hyväntahtoinen rouva ja lapset saattoivat Mathildaa ja hänen seuralaistaan pienestä pappilasta lähdettäessä. He kulkivat ihanan metsän läpi ja tulivat pienelle niitylle, jonka toiselta puolen näkyi talo metsäiseltä mäeltä. Se oli heidän matkansa määränpää.

Niityllä käveli kunnianarvoisa vanha mies niittäen heinää. Hän tuli heidän luokseen ja oli juuri tuon onnettoman miehen isä. Mathilda, joka tahtoi kertoa terveisensä kahden kesken vanhukselle, jäi hänen luokseen muiden lähtiessä taloon. He istuutuivat maahan. Mathilda toi pojan terveiset kertoen kaiken, minkä tiesi hänestä. Sitten hekin menivät taloon.

Nämäkin ihmiset kuuluivat vanhoihin kunnon heränneisiin ja heidän hienot lausuntonsa ja ylevät ajatuksensa elämästä olivat syvästi vaikuttavia. He puhelivat niin rakkaasti pojastaan ja pitivät hirmutekoa hänen sairautensa aiheuttamana. Kun vierailijat sanoivat hyvästi, sai Mathilda viedäkseen vanhusten terveiset heidän pojalleen. Äiti sanoi: "Kun ennen lähetimme lapset kirkonkylän kouluun, oli meillä tapana antaa heille evästä mukaan. Nyt saan myös lähettää neidin mukana evästä pojalleni sydämeni syvimmästä lähtevine tervehdyksineen" -- ja hän luki muutamia raamatunlauseita, jotka hän pyysi Mathildan sanomaan pojalle. "Hän on nyt Jumalan koulussa", jatkoi äiti, "se on raskas ja vaikea, ja minä rukoilen joka päivä, että hän oppisi ymmärtämään Jumalan tarkoituksen hänen antaessaan tällaisen läksyn, ja sitten saan hänet jälleen kotiin täysin oppineena." Samoin isä ja iso-isäkin lähettivät rakkaalle vangille rohkaisevia sanoja.

Mathilda Wreden laajan työn yhtenä puolena oli juuri ylläpitää sydänsuhteita perheen jäsenten välillä, jotka kova elämä oli erottanut.

Sosialistijohtajia ja valtiopäivämiehiä.

Turun lääninvankilassa Mathilda Wrede joutui kerran erääseen selliin. Oli päivällisaika ja vanki oli juuri saanut keittonsa. "Hyvää päivää", tervehti Mathilda. "Anteeksi! Tulen varmaan sopimattomaan aikaan. Olkaa vain hyvä ja sanokaa, voinhan tulla myöhemminkin." -- "Jääkää vain! Ette te kuitenkaan viivy täällä niin kauan, että keittoni jäähtyy", vastasi vanki. "Nimeni on E. S. Kyllä minä tiedän, kuka te olette, sillä kukaan muu kuin Mathilda Wrede ei tule tällaiseen paikkaan. Mutta tahdon huomauttaa teille, että on aivan tarpeetonta saarnata minulle. Minä olen sosialisti ja olen täysin tyytyväinen ja onnellinen siitä, mitä minulla en." -- "Sanotteko niin!" Mathilda huudahti. "Silloinpa meitä on kaksi oikein onnellista ihmistä tässä huoneessa, te sosialisminenne ja minä kristinuskoineni." He pudistivat toistensa kättä. "Tepä olette hauska", tuumi mies, "en luullut teitä sellaiseksi."

Mathilda kävi usein hänen luonaan, ja he keskustelivat eri aineista, niinhyvin sosialismista kuin puhtaasti hengellisistäkin asioista.

Muutamana iltana, kun Mathilda Wrede tuli vankilasta ja oli juuri asettunut kaikessa rauhassa huoneeseensa hotellissa, koputettiin ovelle ja eräs herra tuli sisään. "Te, neiti, ymmärrätte surua ja tuskaa", alkoi hän, "siksi olenkin tullut luoksenne, minä olen S. N."

Hän kertoi sitten kadottaneensa aivan äskettäin rakkaan vaimonsa ja pienen lapsensa. Mathildan suuri sydän avautui kokonaan yksinäisen miehen surulle, ja siitä päivästä lähtien he olivat ystäviä.

Kerran kun S. N. oli kovin synkkä ja raskasmielinen, pyysi Mathilda häntä tulemaan seuraavana aamuna luokseen kahviaamiaiselle. Hän vastasi: "Ellen tule, niin johtuu se siitä, etten jaksanut enää elää kauempaa. Antakaa minulle sekin anteeksi. Mutta jos niin kävisi, saanko silloin vaivata neitiä ottamaan huostaansa muutamia pikku esineitä, jotka ovat täällä hoteliin huoneessa, ja antamaan ne Helsingissä oleville sukulaisilleni?"

Seuraavana aamuna Mathilda odotti turhaan kahvivierastaan. Hän koputti tämän ovelle. Ei vastausta. Hän meni sisään ja näki huoneen olevan tyhjän. Aavistus sanoi hänelle, että suru ja tuska olivat ajaneet poloisen rakkaittensa haudoille ja Mathilda otti samassa ajurin lähtien hautausmaalle.