Part 13

Hänen edessään oli pian suuri talo ja kaivolla seisoi kaksi hyvin vanhaa mummoa nostaen vettä. Mathilda tervehti ja kysyi kuinka he, niin vanhat ihmiset, saattoivat tehdä niin raskasta työtä. "Meitä on tässä talossa monta vanhaa", vastasivat he. "Tämä on köyhäintalo." -- "Minun on niin jano", sanoi Mathilda. "Tahdotteko antaa minulle hiukan vettä?" Hän pyysi mummoja panemaan astian kaivonreunalle, mutta mummot olivat itsepäisiä ja tahtoivat pidellä sitä. Mathilda rupesi juomaan, mutta eukotpa eivät olleetkaan niin vahvoja kuin luulivat, ja kylmä vesi läikähti äkkiä Mathildan kasvoille ja vaatteille. Eukot säikähtivät hirveästi, mutta rauhoittuivat Mathildan sanoessa: "Kiitos, rakkaat ystävät! Te olitte oikein kilttejä, kun virkistitte minua kylmällä vedellä. Huomenna minä tulen vuorostani luoksenne ja tarjoan kahvia teille kaikille." -- "Onko neiti niin rikas?" mummot ihmettelivät. "Meille ei ole kukaan tarjonnut kahvia sen jälkeen, kun rovasti kuoli kaksi vuotta sitten."

Mathilda jatkoi kulkuaan ja hänet otettiin nimismiehen talossa erittäin ystävällisesti vastaan ja pyydettiin jäämään yöksi.

Seuraavana aamuna nimismiehen rouva lainasi kaksi suurta kahvipannua. Puodista ostettiin kahvia, sokeria ja suuria vehnäsiä vanhuksille ja niin lähdettiin köyhäintaloon.

Siellä kaikki olivat iloisia ja kiitollisia kestityksestä ja eräs nyrpeä mies mutisi: "Kuopion maaherra oli kyllä kerran täällä, mutta ei hän ymmärtänyt tarjota kahvia."

Niin Mathilda Wrede jatkoi matkaansa majatalosta toiseen. Kaikkialla, missä hän kuuli olevan köyhiä, sairaita ja vapautuneita vankeja tahi muita onnettomia, hän kävi heidän kodeissaan pelkäämättä pitkiä vaivalloisia teitä, jotka usein veivät raivaamattomiin seutuihin, suomaille ja autioihin metsiin.

Mathilda Wredellä oli sillä kertaa runsaasti rahaa. Sukulaisten ja ystävien, jotka ymmärsivät hänen lähetystyönsä merkityksen, oli tapana antaa hänelle rahaa sellaisia matkoja varten, ja siten hän saattoi avustaa köyhiä ja puutteessa olevia ei vain hengellisesti vaan aineellisestikin.

Niinpä hän sai eräänä päivänä kuulla hyvin köyhästä perheestä, joka asui suuren metsän toisella puolen. Hän tilasi hevosen ja lähti sinne. Kuljettiin syvälle metsään. Vihdoin tie loppui. Ajaja riisui hevosen sanoen, että heidän oli mentävä jalan jäljellä oleva osa tiestä. Mathildalla oli matkalaukkunsa ja käärö uusia testamentteja rattailla, ja hän kysyi, uskalsiko tavarat jättää sinne siksi aikaa kuin he lähtivät mökille. Mies katsahti, kirkkaalle taivaalle. "Ei tänään sadetta tule", hän vastasi käsittämättä, että mikään muu vaara voisi uhata.

He palasivat kurjasta metsäpirtistä iloisen ja kiitollisen väen seuraamana. Vaimo kertoi sairaasta lehmästään, ja Mathilda, joka aina oli ollut suuri eläinten ystävä ja ymmärsi niiden hoitoa, antoi vaimolle neuvoja, kuinka tämä hoitaisi sitä. Mathildan heittäessä heille lavasti sanoi eukko: "Kuulkaapas, olettekos te oikeata herrasväkeä?" -- "Vähän sinnepäin", vastasi Mathilda nousten kärryihin.

Oltiin elokuun lopulla ja yöt olivat jo pimeät. Taivas oli pilvessä ja oli alkanut sataa tihuuttaa. Mathilda Wrede istui eräässä majatalossa tuumien, olisiko viisaampaa odottaa seuraavaan aamuun vai pitäisikö hänen lähteä heti tuolle kaksikymmentäkaksi kilometriä pitkälle taipaleelle seuraavaan majataloon, jonne palaava kyytipoika oli juuri menossa. Taivas oli tasaisessa pilvessä. Aamulla saattaisi rankka sade tehdä kulun mahdottomaksi.

Oli jo pimeä, kun Mathilda lähti taipaleelle pienen Otto-nimisen kyytipojan kera. Sumu laskeutui yhä tiheämpänä ja metsä kävi aina synkemmäksi ja syvemmäksi. Maantien varressa asui muuan vapautunut vanki; häntäkin tahtoi Mathilda käydä tapaamassa saman tien.

"Kuules, poikaseni", Mathilda Wrede sanoi kääntyen Ottoon, "kun joudumme Kuopion ja Vaasan läänien rajapylväille, niin pysähdytä hevonen. Sitten sytytämme tulitikun, niin että saan nähdä rakkaan Vaasan läänin. Siellä minä olen syntynyt ja siellä olen kauan asunut." Hevonen mennä hölkytteli hiljakseen tihusateessa. "Tässä raja on", sanoi poika lopulta pysäyttäen hevosen. He raapasivat tulitikkuun tulta ja lapsuudenmuistojen lämmin laine tulvahti Mathildan mieleen. Ajopoika maiskautti hevoselle, ja se jatkoi taas väsyneenä keskeytynyttä taivalta.

Jonkun tunnin kuluttua poika pysäytti jälleen. "R. asuu tässä." Mathilda, joka luuli, että miehen tupa oli aivan maantien vieressä, pyysi Ottoa menemään ja ilmoittamaan, että hän istui rattailla ja halusi puhella R:n kanssa.

Poika meni. Mathilda odotti ja odotti. Tuntui niin autiolta ja kolkolta hänen istuessaan siinä yksin metsässä. Hevonen kävi levottomaksi ja työnsi rattaita edes takaisin, eikä Mathilda saanut sitä rauhoittumaan. Hänestä tuntui, että oli kulunut kokonainen iankaikkisuus siitä, kun kyytipoika oli hänet jättänyt.

Vihdoin kuului kaukaa juoksua. "Onko siellä Otto?" huusi Mathilda. Ei vastausta; juoksu taukosi. Pimeässä lähestyi joku rattaita, joissa hän istui. Se oli onneksi R. Mikä ilo, kun he tunsivat toisensa jälleen! R. oli jo mennyt levolle ja nukahtanut, kun poika koputti hänen mökkinsä ovelle. Mökki oli metsässä jonkun matkan päässä. Avatessaan hän sai kuulla, että muuan maantiellä odottava matkustaja tahtoi puhua hänen kanssaan. R. oli ehdollisesti vapaa vanki ja ihmetteli pelästyneenä, oliko nimismiehellä kenties jotakin asioita selvitettävänä hänen kanssaan. Hän pukeutui kuitenkin heti ja juoksi osoitetulle paikalla perässään poika, joka tallusteli kaikessa rauhassa. Mathildan ja miehen erotessa hetkisen kuluttua Mathilda pyysi häntä seuraavana aamuna luokseen aamiaiselle majataloon. Yö oli kulunut pitkälle, ennenkuin he saapuivat perille. Mathilda vietiin huoneeseen. Äkkiä hän kuuli, kuinka emäntä torui eteisessä poikaa, kun tämä oli viipynyt niin kauan ja kuinka poika kertoi käynnistä metsässä R:n luona j.n.e. Pian sen jälkeen tuli emäntä Mathildan huoneeseen, katsoi häneen kunnioittavasti, otti kaikki vaatteet vuoteesta ja vei ne pois. Hetken kuluttua hän palasi kantaen uusia makuuvaatteita ja rupesi laittamaan vuodetta mitä huolellisimmin. Seinään vuoteen yläpuolelle hän kiinnitti valkean vaatteen, johon oli kirjailtu suurin kirjaimin "Hyvää yötä." Sen tehtyään hän kääntyi Mathildaan sanoen: "Minä tiedän, että te olette entisen maaherramme tytär ja että olette 'vankien ystävä'. Siksi tahdoin laittaa teille vuoteen parhaista makuuvaatteistani ja vaikka onkin yö, niin valmistan teille hyvän illallisen, sillä te olette varmaan sekä nälkäinen että kylmissänne sellaisen matkan jälkeen."

Sitten emäntä tuli taas sisään tuoden leipää, voita, maitoa ja lämpimiä perunoita tarjottimella.

Seuraavana aamuna Mathilda söi aamiaisen R:n kanssa ja sanottuaan hyvästit ystävälliselle isäntäväelleen jatkoi matkaansa.

Pian hän tuli taloon, jossa nuori isäntä, kakolanaikuinen ystävä, parhaillaan tervasi kärrinpyöriä. Samassa silmänräpäyksessä kuin mies näki Mathildan ajavan pihaan, hän heitti pyörän luotaan rientäen avoimin sylin häntä vastaan, nosti hänet kärryistä ja kantoi juosten tupaan, missä hänen vaimonsa ja pieni lapsensa olivat. "Nyt saan vihdoinkin näyttää hänet teille!" huudahti hän laskien Mathildan heidän eteensä lattialle.

Mathildan käynnistä riemuittiin kovasti ja isäntäväen kiitollisuus ja hyväntahtoisuus ilmenivät jos jollakin tavoin. Kaikki oli näytettävä hänelle. Hänen piti kiipeillä aitojen ja hypätä ojien yli, sillä varsa oli syömässä niityllä. Ja lehmä ja vasikat ja kanat ja porsaat, kaikki oli katseltava. Oli oikein vaikea erota rakkaista ystävistä, mutta Mathildalla oli vielä pitkä matka edessään.

Kaikissa köyhäintaloissa, joitten ohi hän kulki, hän pani toimeen kahvikestit. Kaikkialla hän tapasi surujen raskauttamia ja haparoivan, epämääräisen kaipuun täyttämiä ihmisiä. He aukaisivat luottavasti sydämensä vieraalle, joka aina keksi jonkun pääsytien heidän vaikeuksissaan ja otti niin lämpimästi osaa heidän koettelemuksiinsa.

Hän oli juuri käynyt eräässä mökissä ja kun hän aikoi sieltä lähteä kysyi muuan nainen: "Mikä teidän nimenne on?" -- "Mathilda", kuului vastaus. -- "Lieneehän teillä joku muukin nimi", vaimo jatkoi kuulusteluaan. -- "On kyllä, mutta sitä on niin vaikea lausua suomeksi." -- "Sanokaa se kuitenkin", tiukkasi vaimo. -- "Nimeni on Wrede." -- "Wrede!" vaimo huudahti, "tunnettu nimi ja tunnettu henkilö. Se oli maaherrammekin nimi. Te olette varmaan hänen tyttärensä ja 'vankien ystävä'!"

Eräässä toisessa paikassa muuan ruotiukko tuli sanomaan hyvästi. "Hyvästi nyt, neiti!" hän sanoi ja viitaten merkitsevästi ylöspäin jatkoi: "Minä olen vanha ja saan pian muuttaa tuonne ylös ja silloin minä vien terveisiä neidiltä." Syvästi liikutettuna ja samalla uteliaana Mathilda kysyi, mitä ukko aikoi sanoa häneltä terveisiksi sinne ylös tultuaan. "Minä sanon", ukko vastasi kynsäisten korvallistaan, "että kyllä hän tietysti tulee perästä, kunhan hän vain joutuu joukkoineen."

Mathildan joukko lisääntyy päivä päivältä ja kerran hän on vievä lyhteensä ja laskeva ne Vapahtajan jalkojen juureen -- silloin, "kun ymmärtäväiset loistavat kuten taivaan avaruus ja ne, jotka ovat johtaneet monta vanhurskauteen, kuten tähdet, aina ja iankaikkisesti."

Joulu Kakolassa.

Erään joulun Mathilda vietti jälleen Kakolassa. Hän kaipasi kovin rakkaitaan ja tiesi heidänkin ikävöivän häntä, ja kuitenkin hänen täytyi jäädä sinne surun asunnoihin. Jouluaaton aattona hän kirjoitti Helena-sisarelleen:

"Olen melkein kateellinen itselleni kaikista niistä monista eduista, joita minulla on elämässäni -- elämässä, joka hyväilee minua ja lyö heitä. Se synnyttää polttavan tunteen, että olen velkaa. -- Ja velka olisi suoritettava niin, että koettaisin opettaa heitä tuntemaan oikein elävästi ja lämpimästi olemassaolon suuren, valtavan ja häikäisevän ihanuuden, alituisen tietoisen seurustelun ikiaikojen Jumalan kanssa. -- -- Vaikeaa täällä on ollut, mutta minä _tiedän_, että oikea paikkani on sittekin täällä. Olen vähän väsynyt ja sydäntä pakottaa ja kirvelee, mutta kalpeat, kärsivät kasvot kirkastuvat minne ikinä käännyn. Minua odottaa jättiläistyö, mutta tunnen, että 'Herran Henki on päälläni ja Hän on voidellut minut saarnaamaan vangeille vapautta, sokeille näkönsä saamista, särjetyille lunastusta ja saarnaamaan Herran otollista vuotta'. Niin kiitollinen kuin olenkin saadessani olla täällä, en kuitenkaan toivoisi tänne ketään muuta, sillä jouluilo ja joulutunnelma eivät viihdy Kakolassa."

Seuraavana aamuna Mathilda oli aikaisin vankilassa. Hän oli juuri aloittanut joulukirjeitten jakelun, kun tuli sana, että häntä odotettiin leivintupaan, sillä siellä ei voitu aloittaa leipomista, ennenkuin neiti oli maistanut taikinaa. Ei auttanut vastustella. Vaippa heitettynä hartioille hän kiiruhti sinne.

Leipomossa seisoi useita miehiä valkoisiin myssyihin ja esiliinoihin puettuina odottaen häntä. He näyttivät oikein hauskoilta. B., itse leipurimestari, näytti taikinaa kysyen, oliko se Mathildan mielestä sellaista kuin taikinan piti olla "vapaalla jalalla" oltaessa. "Melkein", Mathilda vastasi. "Mutta kaapisitteko sitten lopuksi reunoista vähän taikinaa ja leipoisitte minullekin joulupullan? Olisi niin hauska saada joululahja." -- "Sitä ei neidin olisi pitänyt sanoa", vastasi B. "Mekö kaapisimme neidille laidoista! Ei ikinä. Me olemme yhteisesti sopineet, että neidin on saatava ensimmäinen vehnänen, joka leivotaan, ja siihen me olemme saaneet vahtimestarin rouvalta muutamia sokeripaloja ja munan."

Mathilda Wrede saikin heiltä myöhemmin päivällä oikein kauniin vehnäpullan.

Kun hän palasi vankilaan, kohtasi häntä tieto: "N. on kuolemaisillaan", ja Mathilda kiiruhti miehen luo. Hän oli mitä hirveimpien tautien kiusaama mies. Jottei levittäisi muihin tartuntaa, ei häntä oltu otettu sairasosastolle. Hän makasi yksinään sellissään olkipatjalla. Houreissaan hän oli usein heittäytynyt pois sängystä ja ettei se uusiintuisi, oli hänelle laitettu vuode lattialle. Mies oli hyvin kuuro. Mathilda ryömi polvilleen hänen vuoteensa ääreen ja alkoi puhua hänelle niin kovaa kuin voi. Mies koetti liikuttamalla huuliaan osoittaa ymmärtävänsä, sillä hän ei voinut enää puhua. Hän oli niin likainen siinä maatessaan. Mathilda kasteli nenäliinansa veteen, pesi hänen otsansa ja antoi hänelle maitoa juoda.

Tullessaan vihdoin takaisin käytävään Mathilda kuuli hurjaa huutoa ja kirouksia. "Mikä nyt?" kysyi hän vahtimestarilta. -- "M. on raivoissaan", tämä vastasi. "Kun hänen piti työnsä lopetettuaan antaa työkalunsa pois, piti hän suutarinpuukon, vaikka me tahdoimme ottaa sen. Nyt hän kulkee kopissaan edes takaisin, kiroaa, huitoo ympärilleen puukolla ja sanoo, että tänä iltana pitää Kakolassa olla yhtä ihmishenkeä vähemmän, joko hän ottaa jonkun virkamiehen tahi sitten oman henkensä. Me aiomme nyt juuri mennä hänen luokseen ja painaa hänet patjan avulla seinää vasten, niin että voimme panna hänet käsirautoihin ja viedä maakerrokseen." -- "Ei", Mathilda sanoi. "Se ei saa tapahtua. Nyt on jouluaatto, eikä tänään viedä ketään maakerrokseen. Minä menen hänen luokseen."

Vahtimestari aukaisi sellin oven Mathildan seisoessa ulkopuolella ja kuullessa M:n hirveät huudot ja kiroukset. "Hiljaa M.! Olkaa rauhassa! Minä täällä vain olen", puheli Mathilda. -- "Eikö kukaan muu tule mukaanne?" huusi mies vastaan. --

"Ei, ei kukaan muu."

"No mikä nyt on, kun M. käyttäytyy tällä tavoin?" kysyi Mathilda. -- "Minä olen vannonut, että tänään otetaan yksi elämä, joko jonkun muun tahi minun", vastasi mies. -- "Silloin meillä kahdella on aivan eri mielipide", sanoi Mathilda. "M. tahtoo ryöstää elämän ja minä tahtoisin auttaa elämän antamisessa. Täällä ei tänään surmata ketään, vaan elävä Jumala sytyttää uuden, ihanan ja puhtaan elämän. Ja muistakaa, että M:llä on sydänvika. Jos M. huutaa ja elämöi noin, niin voi kuolema tulla silmänräpäyksessä, eikä M. voi nykyisessä mielentilassaan astua Jumalan eteen. Olkaa nyt hyvä ja antakaa puukko heti minulle!" -- "En minä anna sitä, minä aion peloitella heitä", vastasi mies. -- "Ketä M. aikoo peloittaa? Ei ainakaan minua", jatkoi Mathilda. "On aivan lapsellista luulla voivansa peloitella ihmisiä mokomalla pikku puukolla. Kas niin, antakaa se nyt minulle!" -- "Ei, sitä en tee. Neitihän on sanonut, että on aina pidettävä sanansa, ja minä olen vannonut, etten anna sitä." -- "Vai niin, aikooko M. ruveta niin oivaksi mieheksi, ettei riko koskaan sanaansa? Sitäpä oli oikein hauska kuulla. Mutta mitähän jos M. kuitenkin antaisi puukon minulle, minä tarvitsen kyllä saada joululahjan. Leipurikin antaa vehnäsen, ja minusta tuntuu, että M. voisi antaa puukon."

Vanki oli jo rauhoittunut huomattavasti. Mutta yhä hän vain väitti vastaan. "Ei, en anna sitä." -- "Vai niin", Mathilda Wrede sanoi. "Ellei M. anna sitä, niin minä otan sen. Ojentakaapa kätenne, niin koetan!" M. rupesi nauramaan ojentaen kätensä, Mathilda tarttui siihen ja alkoi hitaasti suoristaa sormia, mutta mies painoi ne samassa taas alas. "Jos olen kerran avannut käden, niin M. ei saa sulkea sitä uudelleen. Muuten tämä käy liian vaikeaksi ja vie liian paljon aikaa", sanoi Mathilda. "Kas noin! Sepä oli hyvä, yksi -- kaksi -- kolme -- juuri niin. Nyt koko käsi on auki ja tässä on puukko!"

Hetkisen he sitten istuivat jutellen. Kun Mathilda jätti hänet, M. oli aivan rauhallinen ja ystävällinen.

Käytävässä Mathilda tapasi vartijan. "Älkää ilmoittako tätä asiaa!" pyysi hän. "Luvatkaa se minulle! Nythän on jouluaatto. M. aikoo tästä lähtien ruveta niin siivoksi mieheksi, että pitää aina sanansa. Sentähden hän vain ei antanut puukkoa pois, kun oli vannonut, ettei sitä tee." Mathilda ojensi puukon vartijalle eikä M:n tarvinnut viettää jouluaan rangaistuskopissa.

Niin Mathilda kulki sellistä selliin käyden joka vangin luona. Hän toivotti heille rauhallista joulua, antoi kullekin joulukirjeen ja puristi heidän kättään.

Kun vankilan portit illalla suljettiin, meni hän ulos. Hän oli saanut katsahtaa tuskan ja avuttoman epätoivon maailmaan ja hänen sielussaan paloi rakkaus ja osanotto noihin laiminlyötyihin ja elämän kylmyyden kangistamiin ihmislapsiin. Väsyneenä hän taivalsi edestakaisin Kakolan ja lääninvankilan väliä. Hänen allaan lepäsi kaupunki lukemattomine säteilevine valoineen. Hän muisteli kotiaan ja kaikkia rakkaitaan. Hän ajatteli jouluiloa, joka vallitsi ihmissieluissa.

Mennessään toisaalle hän näki valkean valon tuikkivan lääninvankilan ikkunoista, ja ajatus kiiti ihmispoloisten luo, jotka istuivat siellä odottaen tuskaisin mielin tuomiotaan. Hän huusi Jumalalta apua ja laupeutta itkien osanotosta.

Kääntyessään taas toiselle taholle oli Kakola hänen edessään ja valot loistivat sellien pienistä ikkunoista. Voi, mikä epätoivo siellä ristikkojen takana! -- vanki raukkojen itsesyytökset, heidän kaipuunsa ja kalvavat omantunnontuskansa! Hän kamppaili Jumalan kanssa rukouksessa heidän puolestaan. Hän anoi ja kerjäsi, että Herra tunkeutuisi heidän synkkiin selleihinsä vieden sinne rakkautensa ja hajoittaen niistä pimeyden.

Lopulta hän palasi asuntoonsa. Hän asusti eräässä johtajan huoneustoon kuuluvassa pienessä kamarissa, siellä olivat hänen joululahjansa, vankien yhteinen vehnäpulla ja erään vangin valmistama lipas. Mathilda istuutui kirjoittamaan Helena-sisarelleen:

"Sydän on liian täynnä voidakseni kuvailla sinulle, miten joulua vietettiin. Olin valmistautunut viettämään vankilan joulua, mutta todellisuus oli kuvitteluja raskaampi. Käytävän ikkunoista saattoi nähdä kaupungin tuhannet jouluvalot ja minä kuvittelin mielessäni onnellisten, lämpöisien kotien helmassa vallitsevan sykähtelevän ylivuotavan ilon. Kakolassa oli kuin aina ennenkin: Kahleet kalisivat, kyyneleet kimaltelivat, mutta kärsimys ja kaipuu olivat liian syvät ja voimakkaat, jotta niitä olisi voinut tuoda sanoin ja kaikkein vähimmin valituksin ilmi. Minä rakastan, niin, ihailen Kakolassa olevien ystävieni kykyä hillitä itseään. Tiedän kyllä, että he tekivät sen minun tähteni -- he ovat ihmeellisen hienotunteisia! Kaikki vangit olivat niin ystävällisiä. Yksinpä Karppinenkin sanoi: 'Jumala palkitkoon!'

"Olin aivan terve alkaessani joulukirjeitten jakelun, mutta heti oltuani erään parhaillaan kuolemaa tekevän miehen luona, silitettyäni hänen otsaansa ja sanottuani hänen korvaansa joitakin sanoja, tunsin rintaani vihlaisevan kovin ja pian sen jälkeen tuli suuni täyteen verta, mutta tuntui melkein hyvältä saada ruumiillisestikin niin sanoakseni antaa sydänvereni ystävieni puolesta. Jaksoin kuitenkin kello kuuteen saakka.

"Oman Helenani ei pidä olla levoton eikä pahoillaan! Jumala on tuova minut kotiin luoksesi, kun vain työni täällä päättyy. Helena, rakkaani, toisaalta vedät _sinä_ puoleesi koko sydämeni ja toisaalta taas tuntee se kiintymystä maani langenneihin, vangittuihin ja halveksittuihin lapsiin. Mutta vaikka aikani meneekin enimmäkseen vankien kanssa työskennellessä, niin he eivät kuitenkaan vei vallata vähintäkään osaa tunteista, jotka ovat kaikkein syvimpänä sydämessäni. Ensimmäinen kuva, joka on painettu sydämeeni, on siellä yhä vieläkin, ja se on Helenani kuva ja muisto hänen rakkaudestaan. Eivät edes vangit pääse sille alueelle, sillä se oli valloitettu ja täysi jo kauan ennen kuin he saivat ystävänsä.

"Vaikka olenkin niin kiitollinen Jumalalle saamastani ihanasta työstä enkä suinkaan haluaisi vaihtaa osaani kenenkään kanssa, tunnen kuitenkin itseni välistä niin yksinäiseksi, niin rajattoman yksinäiseksi kylmässä vieraassa maailmassa. 'Vain Jumalassa sieluni löytää levon'."

* * * * *

Oli yö -- ja vihdoin nukahti "vankien ystävä" yksinään Jumalansa kanssa ja sydän ylen täynnä.

"Mathilda Wreden malja!" ja muita kertomuksia.

Muutamana paahtavan kuumana kesäpäivänä Mathilda Wrede kulki yksinään ja uupuneena kivistä katua, joka vie Tähtitorninmäelle Helsingissä.

Lähestyessään vihreää mäkeä hän näki kaksi ränstyneen näköistä miestä lojuvan ruohikossa olutpullo välissään. He koettivat innokkaasti avata korkkia neulalla. "Ihmisparat", Mathilda ajatteli kulkiessaan tietä eteenpäin, "jospa minä voisin tehdä jotain heidän hyväkseen!" Juuri kun hänen piti kulkea heidän ohitseen, nykäisi toinen miehistä toveriaan kylkeen sanoen: "Näitkös silmiä?" -- "Tämä toimitus ei ole mieleen", vastasi toinen. Sitten hän huusi käheällä ja venyttelevällä äänellä: "Neiti!" Mathilda kääntyi. Mies oli juuri saanut korkin auki. "Maljanne, Mathilda Wrede!" Ja hän käänsi pullon samassa alassuin, niin että sisällys valui maahan.

Samassa silmänräpäyksessä Mathilda Wrede seisoi heidän edessään kysyen: "Minunko tähteni te todella kaadoitte maahan tuon ilkeän nesteen, jonka juomisesta tiedän teidän niin iloinneen?" -- "Neitihän kiivailee niin sen raittiuden puolesta", mies vastasi. "Mutta kyllä oli vahinko hyvää olutta", lisäsi toinen. -- "Tiedättekös, miehet", puuttui Mathilda Wrede puheeseen, "että minulla on tänään ollut hyvin vaikea päivä ja kuljin juuri tuumien, että tarvitsisin jonkun ilon, ja nyt se tuli teidän kauttanne suurempana ja kauniimpana kuin olin voinut ajatellakaan. Ymmärrättekö, ystäväni, että äskeinen työnne on kenties kaunein mitä koko elämässänne olette tehneet? Te olette luopuneet omasta nautinnostanne ilahduttaaksenne minua. Ja nyt minä kutsun teidät kahville." Toinen miehistä vastasi: "Me emme ole oikein siinä kunnossa, että voisimme tulla." -- "Ne kaksi, jotka ovat olleet siinä kunnossa, että ovat voineet valmistaa minulle suuren ilon, voivat kyllä tulla kanssani juomaan kahvia", virkkoi Mathilda.

Miehet näyttivät iloisen hämmästyneiltä, nousivat hitaasti ja seurasivat Mathildaa horjuvin askelin pieneen lähellä olevaan kahvilaan.

Juodessaan kahvia he aukaisivat sydämensä Mathildalle ja kertoivat avoimesti suruistaan ja vaikeuksistaan.

* * * * *

Muutamana iltana myöhään syyspuolella, kun Mathilda Wrede oli juuri aikeissa mennä nukkumaan, soitettiin ovikelloa ja mies astui sisään. "Hyvä neiti, antakaa vähän rahaa minulle raukalle ja toverilleni, joka odottelee kadulla", alkoi hän mankuvalla äänellä. "Tänä iltana on niin kylmä. Meillä ei ole kattoa pään päälle eikä ruokaakaan. Antakaa, kiltti neiti, meille molemmille kolmekymmentä penniä yösijaa varten ja kaksikymmentä penniä ruokaan, siitä tulee yhteensä markka." -- "En minä anna", vastasi Mathilda. "Kyllä minä tunnen teidät, te ette pyydä rahoja yömajaa ja ruokaa varten, vaan saadaksenne väkeviä." Mies ei päästänyt häntä niin vähällä. Yhtä surkealla äänellä hän jatkoi: "Voiko neiti todellakin mennä nukkumaan suloiseen vuoteeseensa, vaikka neiti tietää, että kaksi miesraukkaa kuljeksii pakkasessa ja palelee ja näkee nälkää?" -- "Ei, sitä en todellakaan voi", Mathilda vastasi. "Tästä saatte sitten markan. Hankkikaa itsellenne yösija ja ruokaa, mutta muistakaa, että minun rahojani ette saa käyttää viinaan."

Mies kiitti ja meni, mutta hetkisen kuluttua soitettiin taas. Äh, Mathilda ajatteli, hän on varmasti kertonut, kuinka helposti minua voi narrata, ja nyt tulee joku toinen. Hän aukaisi ja sama mies tuli sisään. "No, taasko te olette täällä?" -- "Niin, katsokaas neiti", mies sopersi ja hypisteli kulunutta lakkiaan, "tuota, minä valehtelin sittenkin. Meidän piti ostaa punssia eräältä toverilta ja meillä oli markan verran liian vähän rahaa, ja silloin me keksimme jutun. Mutta meidän tuli niin paha olla, emmekä me saata ottaa neidin rahoja punssiin." Hän ojensi rahan takaisin Mathildalle.

* * * * *