Part 12

Muutamia kuukausia myöhemmin soi Mathilda Wreden puhelin. Poliisimestari Pekonen kysyi, oliko ketään parooni Wreden perheestä kaupungissa. "Kuinka niin?" -- "Takavarikoidut paperit voitaisiin nyt hakea poliisikamarista." -- "Minä tulen itse hakemaan ne", vastasi Mathilda, joka ei suinkaan tahtonut, että joku hänen omaisistaan joutuisi tekemisiin Pekosen kanssa. -- "Eikö ole ketään läheisempää?" kysyi Pekonen. -- "Kyllä montakin, mutta kuten sanottu, minä haen paperit ja te tiedätte, että ne ovat silloin varmoissa käsissä."

Määrättiin aika, ja kun Mathilda Wrede saapui poliisikamariin, koetti Pekonen saada keskustelua käyntiin. "Saanko kysyä, kuinka parooni Wrede voi?" Mathilda katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi hitaasti ja painolla: "Kunniallinen ja jalo mies voi aina hyvin." Pekonen otti silloin vähän nolona esille kaksi suurta koria, jotka olivat täynnä papereita, sanoen: "Olkaa hyvä ja kirjoittakaa kuitti, että neiti on saanut kaikki." -- "Mahdotonta. Kuinka minä voin tietää, onko tässä kaikki, varsinkin kun näen kuinka huolimattomasti te näitä papereita säilytätte. Te saatte puolestanne antaa minulle todistuksen siitä, mitä nyt jätetään minulle." -- "Sitä ei kukaan ole vaatinut tähän saakka." -- "Mutta minä vaadin", kuului vastaus ja hänelle annettiin todella jonkinlainen todistus.

"En minä selviä yksinäni näitten korien kanssa, en portaita alas täällä enkä taas niitä ylös kotonani. Mutta täällä on kai teidän toimettomia urkkijoitanne, jotka voivat kantaa ne", sanoi Mathilda sitten enemmän suorasukaisesti kuin viisaasti. Ja aivan oikein. Pekosen käskystä tuli ulommasta huoneesta kaksi miestä, jotka kantoivat Mathildan puolesta korit kadulle sekä kutsuivat ajurin. Mathilda Wrede ajoi kallisarvoisine papereineen edeltä ja miehet seurasivat häntä toisella hevosella.

Kun he olivat saapuneet Mathilda Wreden kotiin Lapinlahdenkadulle, aikoivat salapoliisit maksaa molemmat hevoset, mutta Mathilda vastusti sanoen: "Nykyinen poliisikamari ei ikinä maksa lankoni paperien kuljetusta. Minun suuri etuoikeuteni on saada tehdä se."

Miehet ottivat korit kantaen ne Mathilda Wreden huoneeseen.

* * * * *

Joulun 1905 Mathilda Wrede vietti vankien kanssa, uudenvuodenpäivän hän oli omaistensa parissa ja venäläiseksi jouluksi hän lähti ystäviensä, ruhtinasperhe Liewenin luo Kremoniin Liivinmaalle saadakseen siellä levätä.

Siellä ollessaan hän sai Suomesta kirjeellisen tiedon, että hänen serkkunsa, kreivi C., joka oli ollut nuoren poikansa kanssa karkoitettuna maasta, oli saapunut Ruotsista muutamien muiden suomalaisten kanssa, voidakseen jos mahdollista päästä edustajapaikalleen Suomen valtiopäiville. Venäläiset santarmit olivat pidättäneet molemmat kreivi C:t Hyvinkään asemalla ja lähettäneet heidät takaisin Ruotsiin.

Tuollainen väkivalta koski kovin Mathildaan. Liewenin perheen sekä heidän vieraansa kreivitär K:n kanssa yhdessä neuvoteltua tehtiin suunnitelma. Mathilda koettaisi päästä keisarin puheille kreivi C:n asiassa ja saisi kenties samalla tilaisuuden esittää isänmaansa suuren hädän. Sisäministeri Svjatopolk-Mirskille lähetettiin Pietariin kirje luotettavan palvelijan muassa yöjunalla. Mutta Svjatopolk-Mirski oli kuollut äkkiä edellisenä iltana.

Tämän uuden vaikeuden johdosta päätti tarmokas kreivitär K. saattaa Mathildan Pietariin ja auttaa häntä pääsemään keisarin puheille. Kun he saapuivat pääkaupunkiin, oli parooni Paul Nicolay heitä vastassa ilmoittaen, että koko hanke oli aivan mahdoton, sillä silloin juuri oli johtavissa venäläisissä piireissä suuri katkeruus kaikkea suomalaista kohtaan nousukohdassaan, ja keisari itse oli erityisen kiihtynyt ja vihainen murhayrityksestä korkeassa asemassa olevaa venäläistä virkamiestä vastaan, joka oli tehty Suomessa edellisenä päivänä.

Sellaisissa olosuhteissa Mathilda ei voinut ryhtyä mihinkään ja niin hän palasi Suomeen välittääkseen sähkösanoma- ja kirjevaihtoa Pietarin ja Ruotsissa oleskelevan kreivi C:n välillä.

Kreivitär K. työskenteli puolestaan Pietarissa ja hänen onnistui saada palatsin komendantti v. H. ja keisarin yksityisen kanslian päällikkö, parooni B. suopeiksi kreivi C:n asialle.

Mathildalle alkoi nyt äärimmäisen jännittävä ja väsyttävä aika, hän kun itse huolehti sähkösanomien lähettämisestä niin hyvin päivällä kuin yölläkin, sillä hän ei tahtonut saattaa ketään muita venäläisten vakoilijoiden epäilysten alaiseksi. Kuinka voimaperäistä työ oli, käy ilmi siitä, että Mathilda Wrede lähetti muutamissa viikoissa kaksikymmentäkahdeksan kirjettä ja sähkösanomaa sekä otti vastaan kolmekymmentäkaksi. Tuloksena oli, että hän sai eräänä huhtikuun päivänä näin kuuluvan sähkösanoman Suomen silloiselta ministerivaltiosihteeri Linderiltä: "Kreivi C. saa palata."

* * * * *

Oltuaan muutamia viikkoja Turussa Mathilda Wrede lähti jälleen kotimatkalle Helsinkiin. Karjan asemalla hänen huomionsa kiintyi erääseen sotamieheen, joka seisoi kolmannen luokan vaunusillalla puettuna paksuun sinelliin, vaikka oli kuuma kesäpäivä. Mies oli paljain päin, silmät loistivat kammottavasti punaisissa ja pöhöttyneissä kasvoissa ja hän huojui edestakaisin.

Mathildaa kiusasi katsella miestä, jonka hän luuli olevan kovasti humalassa ja hän sanoi suomeksi: "Älkää seisoko siinä, se on vaarallista teille itsellenne ja kiusallista muille. Menkää sisään!" Ei vastausta. Mathilda toisti sanansa ruotsiksi ja silloin muuan nuori mies, joka myös seisoi vaunusillalla, vastasi: "Hän ei ymmärrä, hän on kasakka ja hirveän sairas. Erään aliupseerin piti saattaa hänet Turusta Helsingin sotilassairaalaan, mutta niin pian kuin sairas oli sijoitettu penkille, meni aliupseeri tiehensä saadakseen ravintolasta lasin viiniä. Ja juna lähti. Nyt juuri lienee tullut määräys, ettei kasakka saa missään tapauksessa matkustaa Helsinkiin ilman hoitajaa. Hyvinkään asemalla pitää hänen odottaa saattajaansa, joka saapuu Toijalan junalla."

Mathilda Wreden valtasi suuttumus ja sääli. Nuoren miehen avulla hän järjesti sairaalle, orenburgilaiselle kasakalle, niin mukavan tilan kuin voi ja toi appelsiineja sammuttaakseen kuumetautisen janon. Junan pysähtyessä Hyvinkäällä hän auttoi hoipertelevan sotilaan odotushuoneeseen, vuokrasi hänelle pieluksen ja huopapeitteen asettaen vielä suuren kannullisen teetä hänen viereensä.

Mathilda Wreden asetuttua jälleen paikalleen vaunuun tulivat epämiellyttävä aseman santarmi ja poliisi tehden hänelle kunniaa, ja poliisi tulkitsi santarmin kiitoksen "omituiselle suomalaiselle naiselle, joka tahtoi näinä vihan päivinä hoidella lavantautia sairastavaa kasakkaa".

Mathilda sai kolme viikkoa myöhemmin lämminsydämisen, liikuttavan kiitoskirjeen kasakalta, jota hoidettiin silloin Helsingin venäläisessä sotilassairaalassa.

* * * * *

Kolme vapautunutta vankia tuli muutamana iltapäivänä "ystävänsä" luo. He sanoivat ensimmäiseksi avatessaan oven: "Me puhuimme tullessamme vankilaoloista ja teistä ja huomasimme, että eräs virolainen vakooja seurasi meitä kuunnellen uteliaasti puhettamme. Nyt hän on täällä ulkopuolella, sillä kun raoitimme alaovea, näimme me hänen tulevan tännepäin."

Kun he olivat juoneet kahvit, Mathilda vei heidät ulos takatietä.

Hetken kuluttua soitettiin ovikelloa. Vieras mies tuli sisään. Hän selitti, että vaikka olikin virolainen, hän oli kuullut puhuttavan paljon Mathilda Wredestä ja toivonut kauan saavansa puhua hänen kanssaan. Nyt hän oli kovin sairas ja pyysi saada levätä.

Mathilda ymmärsi samassa silmänräpäyksessä, että hänellä oli mainittu vakooja edessään. "Tietysti saatte levätä", sanoi hän, "mutta minä tahdon tietää, mikä teitä vaivaa." -- "Koko ruumis on kipeä ja minua pyörryttää", vastasi mies. -- "Ihmisparka! Istukaa tuonne keinutuoliini! Minä tiedän teille erinomaisen parannuskeinon. Sulkekaa silmänne ja levätkää kunnes tuon lääkkeen."

Mathildaa huvitti sanomattomasti, kun hän sekoitti, kuppiin terveyssuolaa, kiinaa, kamferttitippoja ja valerianaa. "Maistukoon tämä hirveältä ja kirvelköön hänen viekasta kieltään", ajatteli hän ojentaessaan kupin vieraalleen. "Ottakaa tämä ilman vettä! Se tekee hyvää." Miehen kasvot vääntyivät. Hän tahtoi nousta, mutta Mathilda määräsi: "Teidän täytyy istua muutamia minuutteja silmät ummessa."

Ei kestänyt kauan, ennenkuin mies nousi. "Nyt tunnen voivani paremmin ja voin mennä", sanoi hän ja lähti tulematta enää milloinkaan takaisin.

Tavallinen vapautuneille vangeille viritetty ansa oli noina aikoina se, että venäläiset urkkijat pitivät heitä silmällä värvätäkseen heidät sitten uhkausten avulla ajamaan suunnitelmiaan.

* * * * *

Mathilda Wrede oli käynyt muutamia kertoja Lennart Hohenthalin luona, jota pidettiin prokuraattori Soisalon-Soinisen murhasta vangittuna Katajanokan tutkintovankilassa odottamassa tuomiotaan.

Eräänä päivänä hän huomasi nuoren vangin olevan hermostuneen vilkkaan ja eloisan ja otaksui hänen tahtovan salata levottomuuttaan tullessaan mahdollisesti pian siirretyksi kuritushuoneeseen. Mathildan hyvästellessä vanki pyysi: "Jos neidillä on aikaa, niin kirjoittakaa rakkaalle äidilleni, joka varmaan tarvitsee ymmärtävän sielun suomaa lohdutusta surressaan minun tähteni." Kun Mathilda muutamia tunteja myöhemmin lähti vankilasta, oli juuri vankien kävelyaika ja Hohenthal, joka käveli yksinään edestakaisin pitkin vankilan sivua, kumarsi ja heilutti hänelle hattuaan.

Seuraavana aamuna kerrottiin sanomalehdissä, että Hohenthal oli yöllä sahannut sellinsä ikkunaristikon ja päässyt käsittämättömällä tavalla pakenemaan.

Mathilda Wrede kertoi myöhemmin, että häntä, kun hän kuuli Hohenthalin paosta, huimasi ja sydän oli lakata lyömästä. Miten kävisikään tuolle nuorelle, uhkarohkealle vangille! Mikä edesvastuu tulisikaan tunnollisen, kunnon vankilanjohtajan ja vartijoiden kannettavaksi, ja kenties voitaisiin häntä itseäänkin epäillä, kun hän oli juuri päivää ennen käynyt Hohenthalin luona? Ja aivan oikein. Salassa hiiviskelevä huhu tiesi myöhemmin kertoa Mathilda Wreden vieneen mukanaan viilan, jolla ristikko oli sahattu poikki.

Tuollainen hämärä syytös painoi Mathildaa raskaasti, ja, omituista kyllä, ei kukaan niistä, jotka olisivat voineet sen tehdä, koettanutkaan nostaa taakkaa pois hänen väsyneiltä, uskollisilta hartioiltaan. Sillä niin valmis kuin hän olikin auttamaan vankeja, ei hän milloinkaan tehnyt sitä epäoikeutetulla ja väärällä tavalla.

Immanuel Karppinen.

Kakolassa oli muuan erittäin vaarallinen vanki. Vähään aikaan ei oltu selvillä, ken hän oli, eikä kukaan saanut häntä sanomaan nimeään. Kun häntä kehoitettiin ottamaan edes joku nimi, virkkoi hän: "Sanottakoon minua sitten 'Pilveksi', sillä kenkään ei tiedä, mistä pilvi tulee tahi minne se menee."

Jonkun ajan kuluttua eräs vartija kuitenkin tunsi hänet. Hän oli mies, jonka tunnolla oli murha, ja kuritushuoneessakin häntä yleisesti peljättiin. Hän oli peloittavan näköinen ja usein hän hyökkäsi sekä vahtimestarin että vartijoiden kimppuun. Siksi hänen sellinsä olikin aivan typötyhjä, sillä hän käytti aseena jokaista esinettä, minkä käsiinsä sai. Puhutteluun hän yleensä vastasi vain kahdella lailla: "En jaksa selittää", tahi "nämä kahleet estävät minua vastaamasta". Sitäpaitsi hän tahtoi etukäteen määrätä ajan, jolloin hänen luonaan voitaisiin käydä, mutta kaikki tiesivät, että se oli vain salajuoni, ja siksi varottiin menemästä hänen selliinsä hänen määrääminään aikoina. Kun Mathilda Wrede kävi ensi kerran puhuttelemassa miestä, makasi tämä tyhjän sellin lattialla vankilan raskaimpaan rautapukuun puettuna. Hän ei sanonut sanaakaan Mathildan astuessa sisään, vaan jäi makaamaan liikkumattomana lattialle tuijottaen häneen samalla kertaa jääkylmillä ja palavilla silmillään.

Kun Karppinen ei vastannut mitään Mathildan puheeseen, juolahti tämän mieleen yht'äkkiä koettaa voittaa hänet toisella tavalla. Hän kutsui vartijan ja pyysi hänen tuomaan selkänojalla varustetun puutuolin. Vartija pudisti päätään. "Mahdotonta, sitä hän käyttää heti aseena." Mathilda toisti pyyntönsä ikäänkuin ei olisi kuullut vartijan arveluita, ja kun tämä vihdoin toi tuolin, kääntyi Mathilda vankiin sanoen: "Olkaa hyvä nyt ja nouskaa!" Mies katsoi häneen vihamielisesti, mutta totteli. "Istuutukaa!" kehoitti Mathilda sitten rauhallisesti, "se tekee teille hyvää. Teistä tuntuu hyvältä muuttaa asentoa, ja minä seison täällä kunnes tunnette levänneenne." Ennenkuulumaton hämmästys kuvastui miehen kovista kasvoista hänen istuutuessaan Mathildan uudistettua pyyntönsä. Mathilda Wrede ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään istuutuvan suuremmalla nautinnolla kaikkein mukavimpaankaan tuoliin.

Joka kerran kun hän oli Kakolassa, kävi hän Karppisen luona ja muutamana päivänä hänen taas astuessaan tämän selliin ja ystävällisesti kysyessään kuulumisia mies vastasi: "Nämä kahleet estävät minua puhumasta tänään, ettekö voisi tulla toisen kerran?" -- "Voin kyllä", Mathilda vastasi, vaikka häntä oli varoitettu menemästä miehen luokse tämän määräämään aikaan. -- "Voitteko tulla perjantaina?" -- "Kyllä, sopii erinomaisesti. Aamu- vaiko iltapäivällä Karppinen toivoo minun tulevan?" -- "Aamupäivällä." -- "Hyvä." -- "Tuletteko varmasti?" -- "Tietysti", Mathilda vastasi, sanoi hyvästi ja lähti.

Kakolassa oli laulukuoro, johon kuului kahdeksantoista laulajaa. Nämä olivat pyytäneet johtajalta luvan saada maaliskuun läntenä -- Mathildan päivänä -- ottaa "vankien ystävä" vastaan laululla, kun hän tuli aamulla vankilaan. Juuri sinä päivänä Mathilda oli luvannut käydä Karppisen luona.

Mathildan astuessa eteisestä keskihuoneeseen kuoro viritti laulun. Hän tuli syvästi liikutetuksi ja valmistaakseen niin monelle kuin mahdollista tilaisuuden nauttia kauniista laulusta hän pyysi vartijoita, jotka myös olivat läsnä, avaamaan niinhyvin päivä- kuin yöselliosastojenkin ovet.

Laulun jälkeen hän lähti heti Karppisen luokse. Vahtimestari kielsi häntä jyrkästi, mutta hän ei sallinut peloittaa itseään. Hän oli antanut miehelle lupauksensa ja tahtoi pitää sen.

Kun hän tuli päivän valosta Karppisen hämärään selliin, ei hän ensin nähnyt mitään. Hän meni sentähden pari askelta edemmäksi. Pienen ikkunan alla olevassa loukossa istui vanki raskaissa raudoissaan maahan kyyristyneenä ja takki vedettynä pään yli. Se oli kauhea näky. Huolimatta raudoista mies nousi äänettömästi, läheni hitaasti, paljasti hirvittävät kasvonsa ja sanoi haudankumealla äänellä: "Nehän lauloivat jo teidän kuolinlaulunne, ja tässä näette kuolemanne merkin." Hän oli vetänyt mustan viivan hiusrajasta leukaan ja toisen viivan silmien yli, niin että viivat muodostivat suuren mustan ristin yli koko kasvojen. Mies näytti kammottavalta jäykkine, tuijottavine silmineen, jotka olivat jääkylmät ja samalla polttavat.

Mathilda Wredeä puistatti, kun hän seisoi tuon hirveän olennon edessä, mutta hän vastasi aivan yksinkertaisesti: "Rakas ystävä, ovatko korvanne erehtyneet? Luulitteko sitä kuolinvirreksi? Sehän oli minun, nimipäivälauluni. Ettekö kuullut, kuinka kauniisti he lauloivat?" Mies tuli askeleen lähemmäksi. "Mutta Karppinen, mistä te olette saanut tuon hirveän töherryksen?" Ei vastausta. Mies seisoi ääneti ja tuijotti Mathildaan. "Nytpä minä tiedän", puhkesi tämä puhumaan. "Te annoitte lampun savuta eilisiltana ja sitten te sekoititte noen kaljaan. Pitääpä olla nokkela Karppinen keksiäkseen tuollaista." Mies näytti hämmästyneeltä.

Nyt vasta Mathilda alkoi tuntea itsensä rauhallisemmaksi. "Ettekö te pelkää kuolemaa?" Karppinen kysyi. -- "Enpä juuri!" -- "Eikö olisi hirveää kuolla Kakolassa?" -- "Eihän merkitse mitään, missä se tapahtuu, sillä Jumala on sama kaikkialla ja kuolema myöskin. Olen elänyt suuren osan myöhempää elämääni täällä, miksi en silloin voisi täällä kuoliakin?" -- "Eikö teillä ole veljiä? Kuinka he antavat teidän tulla tänne?" -- "Ei kukaan estä minua, sillä he tietävät Jumalan lähettäneen minut."

Heidän sanoessaan jäähyväiset Karppinen oli tällä kertaa melkein ystävällinen.

Jonkun aikaa myöhemmin Mathilda tuli jälleen Kakolaan. Kun hän meni Karppisen luokse, kysyi tämä heti: "Onko neidillä joku englantilainen kirja?" -- "Osaako Karppinen englantia?" kysyi Mathilda puolestaan. -- "Osaan." -- "Tällä kertaa minulla on mukanani vain yksi englantilainen kirja 'Kristityn vaellus'. Olen saanut sen äskettäin ja pidän sitä suuressa arvossa. Vaikka en ole vielä itsekään lukenut sitä loppuun, saa Karppinen lainata sen. Tehän pidätte sitä oikein hyvin, kun tiedätte, kuinka kallisarvoinen se on minulle ja se on sitäpaitsi sidottu hyvin kauniisti punaisiin kullalla koristettuihin kansiin."

Mathilda pani paperin kirjan kansiin ja vei sen Karppiselle.

Kun hän taas muutamia päiviä myöhemmin tuli Karppisen luokse ja kysyi, mitä tämä oli pitänyt kirjasta, vastasi vanki: "En ole lukenut sitä. Henget ovat turmelleet sen." -- "Millaiset henget?" -- "Täällä sisällä olevat henget ovat tehneet sen." Hän otti esille rievun käärien sen auki. Sen sisällä oli osa lehtiä, mutta kannet olivat muuttuneet punaisen ja kullanhohtaviksi pieniksi hiutaleiksi. "Tässäkö on kaunis kirjani?" -- "Niin".

Viha kuohahti silmänräpäykseksi Mathildan sisimmässä, mutta samassa hän jälleen tyyntyi. "Jos siitä on ollut teille hetkiseksi ajanvietettä ja iloa, niin kaikki on hyvin", sanoi hän.

Mathilda oli jälleen kerran Karppisen luona. Hän tervehti ja ojensi miehelle kätensä. Sen sijaan että vanki olisi tarttunut siihen, hän kurotti Mathildalle paperin, jossa oli merkillinen piirustus. Se esitti omituista ihmisjoukkoa ja kolmea henkilöä, jotka kantoivat mustaa laatikkoa. Sen kannessa oli tavattoman suuri sulkamainen viuhka. "Ymmärrättekö, mikä tämä on?" kysyi Karppinen. -- "En, en ymmärrä ollenkaan!" -- "Se mikä on piirretty tähän paperiin, tapahtuu heti, kun olen surmannut teidät." Mies viittasi mustaan laatikkoon. "Tuo on teidän ruumisarkkunne." -- "Minun ruumisarkkuniko? Olisipa se voinut olla hieman sievempi."

Mathildasta tuntui kaamealta ja ilkeältä, mutta hän jatkoi reippaasti: "Mikäs höyhen minun ruumisarkustani nousee?" -- "Ei se ole mikään höyhen. Te osoititte eläessänne suurta ystävällisyyttä vangeille ja ehkenpä muillekin ja saitte paljon rakkautta osaksenne vastalahjaksi. Se kaikki ei voi mahtua kirstuun, vaan nousee ylöspäin muistona." -- "Mutta mikä tämä on?" Mathilda osoitti ihmisjoukkoa. -- "Sureva Kakola", vastasi mies.

Sitten hän pyysi paperilapun, johon hän kirjoitti "muistorunon". Sen viimeinen säkeistö kuului:

"Vaan povesta maan mä pääni nostan ja tehdyt vääryydet kaikki kostan. Ja silloin vihani kuohuvan mä ihmisverihin sammutan."

Karppinen oli ollut hyvin väkivaltainen ja vaikea oli ollut häntä käsitellä. Hänet oli suljettu rangaistuskoppiin raskaimpaan rauta-asuun puettuna. Mathilda Wrede kävi hänen luonaan siellä. Mies seisoi synkkänä ja raivoisana rautapuvussaan kiroillen ja sadatellen. Mathilda tervehti ystävällisesti, mutta Karppinen ei ollut kuulevinaankaan, vaan jatkoi vain sähisten yhteenpurtujen hampaittensa välitse: "Iankaikkisesti kirotut olkoot tämän talon pedot!"

-- "Eikö Karppisella ole minulle mitään muuta sanottavaa tänään?" kysyi Mathilda. -- "Olkoot ne iankaikkisesti kirotut", toisti mies. -- "Ei, rakas Karppinen, en minä lähde täältä teidän hirveitten sadatustenne seuraamana. Kyllä teidän pitää sanoa minulle jotakin muutakin", pyysi Mathilda. -- "Olkoot kaikki ihmiset iankaikkisesti kirotut -- paitsi te", kuului ääni.

Joku kieli oli kenties sittenkin ruvennut hänessä väräjämään. Siinä tilassa missä hän nyt oli, ei Mathilda voinut tehdä enää muuta hänen hyväkseen, siksi hän sanoi vain hyvästi ja poistui.

Karppinen oli monta vuotta erikoissellissä Kakolassa ja vietiin sitten Helsingin köyhäintalon mielisairaalaan. Sielläkin Mathilda kävi muutamia kertoja hänen luonaan vieden pähkinöitä ja muuta hyvää poloisen sairaan iloksi ja ajankuluksi.

Elämyksiä ja kokemuksia kesämatkoilta.

Useimmat kesät Mathilda Wrede vietti käymällä vapautuneitten ystäviensä tahi vankien perheitten luona ja niillä matkoillaan hän oppi yhä enemmän tuntemaan ja rakastamaan omaa Suomen kansaansa.

Hänellä oli ihmeellinen taito löytää ihmissydänten avain ja jokaista sielua, joka hänelle avautui, hän ohjasi omalla erikoisella tavallaan. Jos hän tapasi merimiehen, vertasi hän jumalallista ajatusta puhtaaseen, terveyttä tuovaan ja kirkkaaseen veteen. Jos hän puheli lappalaisen kanssa, huomasi hän, että tässä herätti voimakkaimman vastakaiun ajatus valkeista lumiaavikoista ja revontulista. "Pese minua, että tulisin lunta valkeammaksi!" Mikä voi tulla vieläkin valkoisemmaksi? Erämaan asukas herätettiin näkemään Jumalan kaikkivalta ja rakkaus valtavan suuressa hiljaisuudessa, metsän majesteetillisuudessa ja kesäisen kirkkauden kauneudessa. Useimpiin nähden hän sai kokea, että äiti oli sydämen avain, monille myös koti ja lapset. Erämaitten väkeä hän kunnioittaen rakasti, sillä heidän joukossaan hän tunsi löytävänsä suuripiirteisimmät ihmiset, ne ihmiset, jotka taistelussaan köyhyyttä ja hätää vastaan olivat kasvaneet väkeviksi ja oppineet erämaan hiljaisuudessa kantamaan vaieten elämänsä kuorman. Melkein joka vuosi kului osa Mathildan kesästä syvissä erämaissa. Kerran, kun hänen oli määrä levätä muutamia päiviä kotonaan Rabbelugnissa, ennenkuin lähti Pielisjärvelle, jonne hän oli jo lähettänyt yhden käärön uusia testamentteja, tunsi hän äkkiä vastustamattomasti kehoitusta lähteä jo heti, vaikkei tiennyt minne. Tottuneena tottelemaan mielijohteitaan hän laittautui kuntoon ja lähti iltajunalla Kouvolaan, jossa hänen oli odotettava yöjunia. Hänen Isänsä ilmoittaisi hänelle varmaan, kun aika oli tullut, mitä tietä hänen oli jatkettava.

Kun hän asemalla istui ja odotti, selvisi hänelle, että hänen piti lähteä Kuopioon.

Hän meni sinne tultuaan suoraan vankilaan. Siellä eräs suuressa hädässä oleva vanki sai avun, jota hän juuri silloin tarvitsi. Sinne Mathildan ei kuitenkaan ollut pysähdyttävä. Siksi hän taivalsi laivarantaan tavaroita kantavan pojan seuraamana. Kuopiossa oli juuri päättynyt maanviljelysnäyttely. Satamassa oli monta laivaa täynnä ihmisiä ja eläimiä. Mihinkähän niistä hän menisi? "Tuuli puhaltaa minne se tahtoo ja sinä kuulet sen humun, mutta et tiedä mistä se tulee ja minne se menee", Mathilda tuumiskeli. Eräs laiva, jossa oli enemmän lastia kuin muissa, oli juuri lähtemäisillään rannasta. "Sillä minä lähden", sanoi hän itsekseen. Hän meni laivaan ja kuuli sen olevan matkalla Tuovilanlahteen.

Oli ahdasta. Mutta juuri siksi hän tuli saaneeksi puhua niin monen kanssa. Ihmiset olivat huomanneet hänen rintaneulansa "Armo ja rauha", ja hän kuuli kuiskailtavan: "Mathilda Wrede." -- "Vankien ystävä." Heidän jättäessään kaupungin taakseen eräs mies kysyi viitaten vankilarakennuksiin: "Tunnetteko tuon paikan?" Ja kun Mathilda myönsi, mies lisäsi: "Sen aavistin heti, kun astuitte laivaan. Kyllä minä tiedän, kuka te olette."

Yhä useampien kanssa hän joutui keskusteluun, ja moni sielu avautui hänelle sillä matkalla. Kaikissa pysähdyspaikoissa meni ihmisiä hevosineen, vasikoineen, kanoineen ja muineen maihin. Sanoessaan hyvästi pyysivät monet, että Mathilda Wrede kävisi heidän luonaan. Ja vielä laivan lähdettyä laiturista kuului huuto: "Tulkaa meille!"

Hän jäi yöksi Tuovilanlahden majataloon ja jatkoi sieltä aikaisin seuraavana aamuna matkaansa Pielavedelle. Kun hän tuli siellä majataloon, osoitettiin hänelle huone, josta eräs matkustavainen oli juuri lähtenyt. Oli paahtavan kuuma kesäpäivä. Ikkuna oli tilkitty kiinni, ja kärpäsparvi surisi pöydän ympärillä maistellen äsken lopetetun aterian jätteitä. Vuode oli korjaamatta, ja ilma oli paksuna tupakansavusta. Sinne ei Mathilda Wrede voinut jäädä. Hän kysyi lyhintä tietä nimismiehen taloon, josta hän toivoi saavansa tietoja muutamista vapautuneista vangeista, ja hänelle näytettiin vainioiden ja peltojen poikki kulkeva oikotie.