Part 10

Kun mies oli lopulta täysin valveilla ja Mathilda nuhteli kiihtyneenä häntä hänen rumasta menettelystään, sanoi mies nöyrästi: "Niin, kyllä se oli kauheata. Ei kukaan ole varmaan milloinkaan käyttäytynyt niin häpeämättömästi. Mutta koettakaa unohtaa!"

P. lähti todella sitten kerran Amerikkaan, mutta kauan hän ei siellä viipynyt. Muutamia vuosia sen jälkeen, kun hän oli palannut Suomeen, hän kuoli eräässä sairaalassa keuhkotautiin. Mathilda Wrede oli mukana maahanpaniaisissa ja laski kauniin kieloista tehdyn ristin hänen haudalleen.

Matti Haapoja.

Mathilda Wrede seisoi muutamana päivänä erään juuri saapuneen vangin sellin ovella Katajanokan vankilassa pyytäen päästä sisään. Hänen molemmat vartijansa epäröivät. He eivät uskaltaneet ottaa vastatakseen sellaisen käynnin seurauksista, sillä mies oli hillitön, raju ja vaarallinen. "Jumala, jonka asioilla kuljen, kantaa minusta edesvastuun, ettekä te", kuului Mathildan vaatimaton vastaus.

Monien vastaväitteiden jälkeen hänet lopulta laskettiin sisään ja ovi suljettiin hänen jälkeensä. Vuoteella makasi jättiläismäinen olento harmaajuovainen huopapeitto vedettynä pään yli. Hän ei liikahtanut vähääkään ovea avattaessa. Mathilda yskäisi, odotti hetken ja kulki sitten hitain, mutta kuuluvin askelin hänen vuoteelleen -- turhaan, mies ei näyttänyt kuulevan mitään. Silloin Mathilda laski kätensä hänen olalleen sanoen: "Nukkuuko Haapoja, vai kuinka on laitanne?"

Kuin nuoli mies syöksähti vuoteesta huolimatta raskaista vartaloraudoistaan, heitti peiton yltään ja seisoi lattialla Mathildan edessä. Hän oli oikea jättiläinen, solakka, sorjavartaloinen ja harvinaisen kaunis. "Kuka te olette ja mitä te teette täällä?" hän kiljaisi. -- "Minä olen vain ihminen, joka olen kuullut teidän olleen Siperiassa. Olette varmaan tavannut siellä suomalaisia, ehkenpä Sandin, Ronkaisen ja Forsbergin?" -- "Kyllä minä sitten arvaan kuka te olette", vanki jatkoi. "Te olette Mathilda Wrede." Ja heittäen mitä halveksuvimman ja musertavimman katseen hän lisäsi: "Te tulette saarnataksenne minulle. Turhaa ajan hukkaa ja turhaa vaivaa. Menkää muitten luokse. Älkää vaivatko itseänne minun tähteni!" ja hän istuutui vuoteen reunalle.

Sitten ääni aivan muuttui ja hän jatkoi: "Minä tahdon heti alusta alkaen sanoa suoraan, että on aivan turhaa yrittää käännyttää minua. Sydämeni on kova kuin kivi, mutta syntiensä suuruuteen katsoen se on jo kasvanut vuoren korkuiseksi." -- "Jumalalle olkoon kiitos siitä!" Mathilda vastasi. "Kivelle ei voi kylvää siemeniä, mutta vuorissa on aina halkeamia, joihin kerääntyy multaa ja joissa siemen saattaa itää. Minä olen nähnyt ruohon, puiden ja pensaiden kasvavan sellaisissa paikoissa. Nyt me etsimme sellaisen kohdan teidän sydämestänne."

Mies ei näyttänyt olevan oikein tyytyväinen keskustelun saamaan käänteeseen ja mittaillen Mathildaa vaanivin katsein kiireestä kantapäähän hän kysyi: "Olettekos te sen Vaasan maaherran tytär?" -- "Olen, tunsiko Haapoja hänet?" -- "Hän oli komein mies, mitä olen nähnyt. Kyllä tekin olette pitkä, kuten hän, mutta miltäs te näytätte? Laihalta ja rumalta, ja millainen nenäkin teillä on!" -- "Eivät kaikki voi olla yhtä kauniita kuin isäni ja te." Mathilda seisoi hetkisen ääneti, sitten hän jatkoi: "Kyllä te olette minusta vähän epäystävällinen, kun annatte minun seisoa ja istutte itse." -- "Täällähän ei ole tuolia. Uskaltaisitteko todella istua Matti Haapojan vieressä?" hän kysyi hämmästyksen valtaamana. -- "Siirtykää hieman, niin että minullekin jää tilaa", Mathilda vastasi. Vanki näytti hyvin kummastuneelta, vetäytyi hiukan kauemmas, ja Mathilda Wrede istuutui hänen viereensä.

Sen sijaan että olisi "saarnannut", kuten mies oli odottanut, Mathilda rupesi kyselemään Siperiasta ja kaikista siellä olevista ystävistään, ja aika kului nopeasti siihen asti, kun hänen oli lähdettävä.

Tätä käyntiä seurasi useita muita ja eräänä päivänä Mathilda seisoi hänen sellissään suuri suomalainen raamattu kädessään. Hän tervehti iloisesti, mutta Haapoja ei vastannut, vaan seisoi hymyillen halveksivasti ja tuijotti kirjaan. Lopulta he istuutuivat ja Mathilda alkoi puhua. "Kuulutteko te niihin, jotka luulevat, että jokaisesta raamatun paikasta voi olla hyötyä sielulle?" Haapoja keskeytti hänet. -- "Luulen." -- "Teidän täällä istuessanne ja puhuessanne minulle raamattu on auennut useita kertoja samasta kohdasta. Lukekaa se, niin saamme nähdä, voitteko saada siitä jotakin minulle!"

"Mitenkähän tässä oikein käy?" Mathilda ihmetteli itsekseen. Ääneen hän sanoi tuntevansa vielä niin vähän raamattua, ettei hän mahdollisesti osannut selittää sitä paikkaa. Hän otti raamatun, jonka ensi sivu oli avautunut ja luki: "Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui vetten päällä. Ja Jumala sanoi: Tulkoon valkeus. Ja valkeus tuli." -- "Kuinka nuo sanat ilahduttavatkaan minua!" Mathilda huudahti. "Alussa oli autiota ja tyhjää, mutta Jumalan Henki liikkui suuren tyhjyyden yllä. Juuri niin on jokaisen ihmisenkin laita, ennen kuin hänen sielussaan syntyy selvyys ja kirkkaus. Siellä on autiota ja tyhjää, mutta Jumalan Henki leijailee pimeitten syvyyksien yllä. Katsokaapa omaan sydämeenne juuri nyt! Tehkää se rehellisesti, rohkeasti ja syvästi ja te olette huomaava, että siellä on aika surullista, täysi sekamelska, autiota, tyhjää, pimeää ja kylmää siellä on. Mutta sallikaapa Jumalan sanoa: Tulkoon valkeus! Silloin tulee valoisaa. Niin kaikki selvenee. Syntyy maailma."

Kauan hän puheli siten vakuuttavasti ja hellytellen, kuten se, joka tietää tuovansa sanomaa elävältä Jumalalta. Yht'äkkiä Haapoja syöksähti pystyyn ja heittäytyi suinpäin lattialle kahleitten kalistessa hirvittävästi.

Vahtimestari kurkisti ovessa olevasta tarkastusreiästä. Hän oli kuullut melun ja pelkäsi jotain tapahtuneen. Mathilda antoi hänelle merkin kadota ja nähdessään, ettei vaaraa ollut, hän vetäytyikin pois.

Nyt alkoi sieluntaistelu, epätoivoinen ja valtava. Tuo jättiläinen vääntelehti, nyyhkytti ja ähki mitä suurimmassa tuskassa. Mitä oli tehtävä? Puhua Mathilda ei uskaltanut miehen suuren taistelun aikana, ei koskea pyhimpään, ihmisen syvään hengelliseen hätään. Jos mies äkkiä heräisi jännityksestään ja huomaisi, että hänet on siinä tilassa nähty, hän saattaisi tuntea tulleensa loukatuksi koko elämäkseen. -- Mathilda istui siinä hiljaa, itkien osanotosta ja tuskasta ja huusi Jumalalta apua.

Lopulta mies nousi ja istuutui vuoteelle. "Miltä tuntuu, Haapoja?" Mathilda kysyi. -- "En tunne kerrassaan mitään", kuului vastaus. "Sen mukaan kuin te olette puhunut, minä olen tehnyt, mitä minulle kuuluu, nyt on Jumalan asia auttaa minua, jos se on mahdollista. Minulla on teille suuri pyyntö. Tahdotteko jäädä tänne siksi, kunnes ovet illalla suljetaan? Sillä kun vartijat ovat kuulleet minun itkevän, hyökkäisivät sekä pappi että virkamiehet tänne, enkä minä halua nähdä ketään heistä. Ainoa turvani olisi, että te viipyisitte täällä luonani. Istukaa hiljaa! Täällä on leipää ja maitoa ja kirja, jota voitte lukea."

Mathilda jäi, kuten mies pyysi. Koko aikana kello kahdestatoista päivällä kello kuuteen illalla ei sanottu ainoatakaan sanaa.

Eräänä uudenvuoden aamuna Mathilda Wrede matkusti Hämeenlinnaan mennäkseen tapaamaan ystäväänsä Matti Haapojaa, joka oli siirretty sinne tutkittavaksi ja odotti Mathildaa juuri mainittuna päivänä.

Heidän istuessa ja puhellessa keskustelu siirtyi huomaamatta menneisyyteen. "Elämässäni on tapauksia, joita en ole milloinkaan kertonut kellekään", hän sanoi, "mutta nyt tunnen suurta halua vetää ne esiin piiloistaan. Voitteko kuulla hirveitä asioita?" -- "Kyllä, jos se on teille avuksi."

Haapoja alkoi kuvailla mitä kauheimpia tapauksia. Hän paljasti Siperian elämän kauhuja, joita hän oli itse kokenut ja elänyt. Mathilda istui jäykkänä kauhusta ja kuunteli.

Lopetettuaan hän istui hetken hiljaa ikäänkuin olisi miettinyt jotakin. "Eikö olekin tapana, että kuolemaan tuomitun viimeinen pyyntö täytetään?" hän kysyi. -- "Kyllä, sen kyllä uskon." -- "Jos minut mestataan, niin en millään ehdolla tahdo joutua tekemisiin papin kanssa", jatkoi Haapoja. "En ole sietänyt heitä milloinkaan eikä minulla ole koskaan ollut heistä mitään apua. Minulla on eräs toive. Saanko lausua sen? Viimeinen, jonka haluaisin nähdä, ennenkuin menen tekemään tilin elämäni toimista, olette te. Voitteko olla saapuvilla?" -- "Voin kyllä, jos se on avuksi toiseen maailmaan lähtevälle." -- "Kiitos!"

Kello oli noin kolme, kun Haapoja nousi, soitti vartijaa ja kuiskasi hänelle muutamia sanoja hänen raottaessaan ovea. Hetken kuluttua vartija palasi kantaen paikattua posliinituoppia kuorittuine maitoineen ja sanomalehteä, jossa oli erittäin vastenmielisen näköinen keltainen voipala.

"Aion tarjota teille päivällistä", sanoi Haapoja. "Te ette ole syönyt mitään vielä tänään ja palaatte pian Helsinkiin. Minulla oli kymmenen penniä omaa rahaa ja pyysin vartijan tuomaan maitoa viidellä pennillä ja voita viidellä pennillä. Leivän sain aamiaiseksi." Hän meni hyllyn luo ottaen raamattunsa -- leipä oli sen kannella. "Kun vartija jakoi meille tänään leipää", hän jatkoi tullen Mathildan luokse, "ojensin minä raamattuni -- teidän lahjanne -- ja sen kannelle hän sen pani, sillä minä en tahtonut koskea verisillä käsilläni leipään, jonka te tulisitte syömään." Mathildan koettaessa syödä vanki jatkoi kertomustaan.

Pyhäiltoina oli Siperiassa Verhne Suetukin siirtolassa oleskelevilla suomalaisilla tapana kokoontua kapakkaan. Puheltiin kodista, urotöistä ja rikoksista, toinen toisistaan kauheammista; juotiin, pelattiin ja kiroiltiin. Itse hän ei koskaan juonut itseään humalaan, sillä se on häpeällistä. Hän arveli, ettei eläinkään käyttäydy milloinkaan niinkuin juopunut ihminen.

Tovereitten maatessa tukkihumalassa oli hänen tapana mennä suomalaiselle kirkkomaalle, joka oli vähän matkaa kaupungin ulkopuolella. Se oli ihmeellinen paikka. Siellä oli riippakoivuja valkeine runkoineen aivan kuin Suomessakin ja saman muotoisia kuin sielläkin. Ne olivat imeneet voimaa Suomen parmailta ja siksi ne Siperiassakin olivat suomalaisia.

Eräänä lauantai-iltana hän oli jälleen ollut kapakassa. Hän kuljeskeli kirkkomaalle vievää tietä rinnassaan jäytävä tunne siitä, että oli auttanut maamiehiään juomaan itsensä juovuksiin. Oli satanut. Hänen katseensa kiintyi risteihin, vanhoihin risteihin, uusiin risteihin ja kaikenlaatuisiin risteihin -- yhdessä puumerkki, toisessa kirjain tahi nimi. -- Siellä lepäsi yksinomaan hänen maamiehiään, suomalaisia, mutta vain halveksittuja vankeja! Kaikilla heillä oli kuitenkin ollut äiti, ja he olivat kenties olleet vanhempainsa toivo. Mutta sitten elämä tuli kiusauksineen, lankeemuksilleen ja rikoksineen ja sitten vankila -- Siperia. Täällä heidän elämänsä päättyi; he katosivat maine tahrattuna, unohdettuina, halveksittuina suureen tuntemattomaan. Täällä hänet itsensäkin kenties kerran lasketaan maan poveen. -- Oli hiljainen kesäyö. Tuulen leyhkä suhahti koivussa, jonka juurella hän istui ja joka oli kaunein kaikista. Pieniä vesipisaroita putoili lehdiltä, ainoat kyyneleet, jotka on vuodatettu täällä lepäävien tähden, mutta ne olivatkin puhtaita, suloisia kyyneleitä! Tuntui kuin hänessä olisi särkynyt jotakin hänen maatessaan siinä maassa. Hän ei ollut itkenyt sitten kuin nuorena, nyt oli kuin kaikki patoutuneet sulut olisivat auenneet ja hän itki, itki hillittömästi nyyhkyttäen aamuun saakka.

Hän pelkäsi, että joku suomalaisista saattaisi tulla kirkkomaalle sunnuntaiaamuna ja näkisi hänet heikkouden hetkenään. Turha pelko, he nukkuivat vielä kaikki yöllisen mässäyksen uuvuttamina.

Niin hän vuodatti sielunsa tuskan ja syvän epätoivonsa hukatun elämänsä tähden.

* * * * *

Keväällä Mathilda Wrede sai kirjeen Hämeenlinnasta Matti Haapojalta. Sitä hän säilyttää yhä kalleimpien aarteittensa joukossa. Se on alkuperäisessä muodossaan seuraavanlainen:

Rakas sisareni Jesuksessa

Matilda Wrede.

O sitä Jumalan rikkauden, ja viisauden, ja tunnon syvyyttä, kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä. Rom. 11: 33.

Tässä kiitän teitä sen kauniin kirjan erestä jonka sain vastaan ottaa se 22 päivä, mutta ensinmäisellä sivulla kun alotin kirjatanne lukemaan niin kyynneleet häämärtivät silmäni, ja mitä muuten tulepii niin kirjanne oli hyvin kaunis sillä se puhuipi ja hehkuipi siitää hengestä jota harvat voivat saavuttaa. O kuinka te Matilda olette onnellinen kukapa voisi olla onnellisenpi kun te, sillä te olette täytänyt meidän kalliin Herramme saanat kuin hän saanopii hyvä paimen antaa henkensä lammasten erestä ja kukapa meistä sitä ei tietäisi teistä, ihminen vaimosta syntynyt elää täälä vähän aikaa, ja vaikkapa niinkin että Jumala tahtoisikin kutsua teitiä täältä poikes, niin sittenkin olette onnellisenpi muita ihmisiä, sillä minä tässä tarkoitan sitä kukkais seppelettä jota ei ihmis käsi taira koota, jonka noi taivaan Enkelit kantavat teitin haurallenne ja kukittavat teidän hautakumpunne noitten kurjaan ihmisraukan kyynneillä. Jos he saisivat sen sanoman kuulla että heitin hyväntekiänsä on laskettu hauran pohjaan, o mikä surusanoma se olisi, jotka voisivat heitin kyynneleet olla toristaja, että hän on heissä saanut herämään nukkuneet hienommat ihmis tunteet. Vaika sitä minä en usko että Jumala tahtoisi teitä kutsua täältä vielä poikes sillä hän tahtoisi teitin valistaa, ja valistaa niitä viheliäisiä ja onnettomia ihmis raukkoja jotka ovat menetäneet kaiken maallisen ja jankaikisen toivonsa että he vielä orottavat saavansa kuulla jonkin lohruttavaisen sanan siitä jalost kirkautesta joka tunkepi etäisiimpi yksinäisyyteen jota ei estä vallihaurat eikä rauta salvat. Ja kuinka voisi olla se mahdollista että jumala antaisi hänen niin pian lakastua, kuin hän on kerran antanut kasvaa yhten Saronin kukkaisen tänne kylmillen pohjalan Kraniitti vuorillen, ja joka paneepi Europaan sivistyneemmät ja Jumalan hengeltä valistuneet kansalaiset luomaa miettiväisen katsannon, ja arvostelemaa kuinka on voinut kasvaa täällä kyylmän pohjan lahdenrannoilla niin kaunis kukkainen ja kukoistaapi täällä Revontulien valosa, (Kork. v. 4: 15, 16.) Ja mitä muuten tuleepi minun ellämäänni niin se kuluupi aina hiljanlensa. Jesuksen Kristuksen kautta jolle olkoon kunnia ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Sydämmellisiä terveisiä teille lähettää ystävänne Psalmi 25.

Matti Haapoja.

* * * * *

Myöhemmin Haapoja vietiin Kakolaan. Kun Mathilda Wrede kerran kävi hänen luonaan siellä, kertoi mies, että eräs Siperiassa tekemänsä paha työ vaivasi hänen omaatuntoaan. Hän arveli, että hänet olisi lähetettävä sinne takaisin, jotta hän olisi voinut antaa tietoja yhdestä ja toisesta seikasta, mitä siellä oli tapahtunut useita vuosia sitten. Hän oli puhunut prokuraattorin kanssa ja tunnustanut olleensa mukana eräissä Siperiassa tehdyissä rikoksissa pyytäen tulla lähetetyksi sinne kerrottuaan loputkin. Prokuraattori, joka tahtoi saada tietää lisää, lupasi sen, mutta ei ollenkaan ajatellutkaan ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin vangin lähettämiseksi. Se katkeroitti Haapojaa, joka ihmetteli, että vankeja vaadittiin pysymään totuudessa ja pitämään sanansa, mutta itse ei ajateltukaan pitää lupauksia. "Minä olen sitä mieltä, että minun on _päästävä_ Siperiaan", hän väitti, "ja ellei minua sinne lähetetä, niin minä lähden ilman lupaa."

Useita kuukausia kului; silloin Matti Haapoja teki karkausyrityksensä. Hän hankki suutarinpuukon, pisti sen muurin rakoihin ja oli jo päässyt niin korkealle pitkin muuria, että vartijat ylettyivät hänen jalkoihinsa, kun hänet vihdoin huomattiin.

Raivostuneena siitä, että hänet estettiin karkaamasta, hän iski puukolla vartijaa ja sitten itseään. Sanottiin että useat pistot olivat sattuneet itse sydämeen ja ihmeteltiin, että hän eli.

Lukuisten haavojen runtelema mies pantiin raskaimpaan rautapukuun ja heitettiin olkisäkille lattialle.

Eräänä päivänä astui muuan korkea virkamies johtajan, vahtimestarin ja useitten muitten seuraamana selliin. Herrat katselivat surkeasti runneltua, raskaisiin rautoihin pantua jättiläistä, ja häneltä kysyttiin: "Kadutteko?" Ei vastausta. "Ettekö kadu?" Ei nytkään vastausta. Joku läsnäolevista jatkoi: "Ettekö kuule, mitä teiltä kysytään?" -- "Mikä lapsellinen kysymys", olivat miehen ainoat sanat. Hän ei voinut paljastaa sydämensä epätoivoista tuskaa korkeille, välinpitämättömille herroille, eikä hän tahtonut kuitenkaan vastata kieltävästikään.

Mathilda Wrede tuli näiden tapahtumien jälkeen Turkuun. Kakolan johtaja, mies joka oli aina ollut aivan erikoisen hieno ja avulias Mathildaa kohtaan, ei ollut tällä kertaa oikein tyytyväinen, kun tämä halusi käydä Haapojaa tapaamassa. Mathilda vakuutti, ettei mikään vaara uhannut häntä siellä, ja johtaja salli hänen lopulta mennä.

Kun Matti Haapoja näki Mathildan tulevan sisään, hän veti vaivalloisesti kahlehdituilla käsillään huopapeiton niin, ettei hänen kaulaansa ympäröivää rengasta näkynyt ja käänsi häneen kalpeat, sairaat, surulliset ja kauniit kasvonsa. Hänellä oli kerrottavana merkillisiä asioita. "Muistatteko että annoitte minulle kerran lupauksen?" hän kysyi. Mathilda myönsi ja mies jatkoi: "Nyt tapahtuu se, mikä ei tapahtunut vielä muutamia vuosia sitten. Sittemmin on tullut monta rikosta lisää. Nyt annetaan kuolemanrangaistus. Minä tiedän, että kuultuanne viimeisen pyyntöni te tulette pitämään lupauksenne. Mutta minä tiedän myös, että se on teille liian vaikea. Te ette kestäisi sitä koskaan, te saisitte sydänhalvauksen. Minun tähteni se ei saa tapahtua. Mieluummin lopetan itse elämäni."

Mathilda pyysi ja rukoili, ettei hän tekisi sitä, mutta hänen vastauksensa oli vain: "Jumala, joka tietää miksi minä sen teen, antaa myös anteeksi viimeisenkin verisen työni." Hän kertoi myös, minä päivänä hän surmaisi itsensä. Sen päivän Mathilda istui hänen luonaan eikä sitä tapahtunut, mutta kolme viikkoa myöhemmin oli Matti Haapoja siirtynyt pois ajallisuuden maasta.

Kun Mathilda Wrede tuli seuraavan kerran Kakolaan, kohtasi hän johtajan. Tätä vaivasi kovasti, että hän oli kieltäytynyt täyttämästä Matti Haapojan viimeistä pyyntöä. Matti oli nimittäin päivää ennen hirttäytymistään pyytänyt kaksi kertaa saada kirjoittaa Mathilda Wredelle.

Piirteitä Mathilda Wreden arkielämästä.

Vuonna 1899 Mathilda Wrede muutti suureen ja aurinkoiseen huoneeseen. Hänen läheisensä, jotka olivat levottomia hänen terveydestään, olivat hankkineet sen hänelle. Siinä huoneessa oli melkein kaikki vankien valmistamaa, ja joka esineellä oli oma tarinansa kerrottavana.

Kirjoituspöydällä oli metallinen paperipuristin, vangin valmistama lahja. Se esitti puuta, jonka kirves oli halkaissut. Terä oli kirkas, mutta varsi taittunut. "Me olemme tuo puu", oli vanki sanonut. "Neiti tuli luoksemme Jumalan sana -- kirveen terä -- mukanaan. Se on tunkeutunut sydämiimme eikä vahingoittunut iskusta, mutta varsi -- neidin ruumis -- se murtui." Uunihyllyllä oli pieni, hiottu harmaa kivi. Sen hän oli saanut eräältä vangilta Turusta. "Pitäisikö neiti sellaisesta hautakivestä?" hän oli kysynyt ja Mathildan myönnettyä ja sanottua, että se oli hänestä erinomaisen kaunis, mies lisäsi: "Jos neiti pitää tästä muodosta, niin minä teen sen aivan samanlaiseksi. Tämän palasen minä olen hakannut luvalla eikä se ole ylimääräistä työtä." Sitäpaitsi oli huoneessa kaikenlaisia esineitä, mitä kauneimpia puuhun leikattuja kaluja, keitetyistä luista valmistettuja paperiveitsiä, katkenneesta luudan varresta tehty kynänvarsi, tauluja ja mitä erilaisimpia koruesineitä. Ei ollut ihmeellistä, että Mathilda viihtyi kodissa, missä kaikki todisti rakkautta ja uskollisuutta.

Oli myrskyinen sadepäivä. Mathilda oli yksin kotona ja valmistautui juuri lähtemään Sörnäisten vankilaan, kun ovikello soi. Hän aukaisi ja suuri, hyvin puettu mies, jonka silmät pyörivät luonnottomasti, astui sisään. "Minä tahdon saada rahaa", sanoi hän käskevällä äänellä. Mathilda katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi: "Mutta luulenpa, etten anna." -- "Kyllä on paras, että rouva antaa heti, sillä minä poden sellaista tautia, että ellen saa mitä haluan, niin tulen aivan hulluksi ja silloin en vastaa teoistani." -- "Ihmisraukka! Oletteko ollut kauan noin hirveän sairas?" kysyi Mathilda samassa kuin hän puki kiireesti ylleen päällysvaatteet, avasi oven astui ulos ja pyysi miestä tulemaan kanssaan. -- "No, eikös rouva anna minulle rahoja?" jatkoi mies röyhkeästi ja uhkailevan näköisenä. -- "Niin sairaan ihmisen kuin teidän pitää saada paljon parempaa kuin mitä rahat ovat", Mathilda vastasi, "enhän voi sallia teidän kulkevan näin ilman hoitoa. Minä aion heti saattaa teidät lähimmän lääkärin luo. Jos jaksatte, niin kävelemme yhdessä, muuten minä pyydän teitä ajamaan kanssani."

Samassa mies huomasi Mathildan rintaneulan "armo ja rauha", sillä tämä ei ollut vielä ennättänyt napittaa päällystakkiaan. Mies säpsähti ja kysyi: "Ettehän vain ole neiti Wrede?" -- "Olen kyllä." -- "Pyydän anteeksi", mies sanoi aivan muuttuneella äänellä. "Olen erehtynyt. Minä en tiennyt, että te olitte neiti Wrede. Minua ei vaivaa mikään, olen aivan terve." Ja hän katosi nopeasti portaita alas.

Mathilda aloitti taivalluksensa taistellen tuulta vastaan, mutta eteenpäin hänen oli päästävä, sillä eräs hänen ystäviään, nuori sivistynyt mies, odotti häntä Sörnäisten vankilassa. Oli hänen syntymäpäivänsä ja kaikki merkkipäivät, jotka herättävät niin paljon muistoja menneiltä ajoilta ovat kaikkein raskaimmat ja synkimmät vankilan muurien sisällä.

Hän istui kauan nuoren miehen luona. Oli jo päästy melkein syntymäpäivätunnelmaan, kun eräs vanginvartija astui selliin. Hän esitti asiansa Mathilda Wredelle poistuen sitten, mutta nuori mies, joka oli hetki sitten unohtanut surullisen tilansa, oli jälleen herännyt todellisuuteen ja näytti kiusaantuneelta ja häiriytyneeltä.

"Ei", Mathilda tuumi, "tätä pientä ilohetkeä ei saa särkeä." Kääntyen nuorukaiseen hän sanoi leikillisesti: "Pelkäättekö vanhoja tätejä?" Mies näytti kysyvältä. "Minä vain tässä tuumin, haluaisittekohan pitää minua tätinänne?" -- "Onko se todellakin totta? Voiko sellainen tulla kysymykseenkään?" mies huudahti hämmästyneenä ja säteilevän iloisena. "En ole puhunut kenenkään ihmisen kanssa koko maailmassa niin avoimesti kuin neidin, ja kun nyt saan vankina ollen kutsua teitä tädikseni, niin se on kannustava minua koettamaan elää sivistyneelle ihmiselle sopivaa elämää." Sitten he jatkoivat keskeytynyttä keskusteluaan unohtaen, että selli oli ahdas ja että monta pitkää kuukautta oli kuluva, ennenkuin vankilan portti avautuisi nuorelle miehelle.

Ilma oli edelleen hyvin ikävä, kun Mathilda suuntasi illalla kulkunsa kotiin päin, ja pimeää myöskin oli. Pitkään sadetakkiin puettuna ja sateenvarjo kädessä hän kiiruhti tietä eteenpäin. Silloin hän näki kaksi miestä tulevan hoippuen häntä kohden. "Hei sinä siellä! Oletko nainen vai mies?" huusi toinen heistä jo pitkän matkan päästä. "Hiljaa, hiljaa", sanoi toinen nykäisten toveriaan kylkeen, "sehän on hän, joka käy vankien luona." -- "Vai niin, hänkö se on", jatkoi mies, joka oli ensin puhunut, "sen ihmisen edessä minä otan hatun päästäni." Sanomatta enää sanaakaan hän nosti lakkiaan ja sitten he jatkoivat ääneti kulkuaan.

Sillä matkalla Mathilda vilustui kovasti ja oli pakotettu menemään vuoteeseen. Eräänä yönä hän houri. Huoneessa oli muutamia kasveja, ne olivat hänen mielestään vankeja, ja hän oli matkalla Siperiaan erään vankiryhmän muassa. Mutta mitä merkitsi se, että hän makasi hyvässä vuoteessa, kun kaikki muut seisoivat. "Siinä taas se huutava vääryys. Tässä minä makaan ja minulla on hyvä olla samalla kuin muut seisovat. Vääryyttä, vääryyttä! Kello on kaksi yöllä, kello viisi jatkamme matkaa. Kaikkien pitää saada levätä vuorotellen. Nyt minä nousen ja joku muu vuoteeseen!"