Part 1

VANKIEN YSTÄVÄ

Piirteitä Mathilda Wreden elämästä ja toiminnasta

Kirj.

EVY FOGELBERG

WSOY, Porvoo, 1922.

"Elämäni, ajatukseni, aikani, voimani -- kaikki Jumalalle ja sieluille!"

Mathilda Wrede.

SISÄLLYS:

Alkusanat. Tarina Wrede-suvun alkuperästä. Lapsuus. Uusi elämä. Laajenevia työaloja. Muistoja ensimmäiseltä käynniltä Kakolassa. Jäähyväiset Siperiaan lähteville. Vankilakäynnit tohtori Henry Lansdellin kanssa. Keskeymättömässä työssä. Helsingissä. Hämeenlinnassa. Toivolan koti. Vankilamatkoja vv. 1886-1888. Menestystä ja vastoinkäymisiä. Pietarin kansainvälinen penitentsiäärikongressi. Koponen. Englannissa. Kotona jälleen. Työtä ja lepoa. Helsinkiin muutettua. Reima. Matti Haapoja. Piirteitä Mathilda Wreden arkielämästä. "Järp.-N." eli Pyypoika. Bobrikovin aikana. Immanuel Karppinen. Elämyksiä ja kokemuksia kesämatkoilta. Joulu Kakolassa. "Mathilda Wreden malja" ja muita kertomuksia. Seurustelu ystävien kera. Erämaissa. Sosialistijohtajia ja valtiopäivämiehiä. Erään vangin uni. Hajanaisia tapahtumia Mathilda Wreden toiminnasta. Vankilan portit suljetaan. Sanomalehtien lausuntoja kiellon johdosta. Mathilda Wreden 50-vuotispäivä. Uusia suruja ja koettelemuksia. Veljelä. Mathilda Wrede kertoo. Venäjän vallankumouksen aikana. "Punaisena" aikana. Rauhan miehellä on tulevaisuus.

Alkusanat.

Sairaana ja suruisena istuin eräänä iltana silmäillen vanhaa päiväkirjaani. Muistot menneiltä päiviltä vierivät sisäisen silmäni editse kirjavana sekaisena vyyhtenä ja jo kauan sitten unohtuneet tapaukset sukelsivat esiin muistin kätköistä. Siellä ja täällä oli joku "vankien ystävän" kertoma pieni juttu, todellisuuskuva hänen omasta rikkaasta elämästään, jonka olin muistista pannut paperille. Ja ihmetellen kyselin itseltäni: Miksi ei parempi kynä kuin minun ole piirtänyt noita valtavia elämyksiä, jotka ovat täynnä korkeaa, syvää tunnelmaa? Muistin kuinka Mathilda Wrede oli lämpimästi ja samalla leikillisesti kertonut "pojistaan", ja siihen verrattuna oli kaikki, mitä olin kirjoittanut, kalpeaa ja väritöntä. Ja kuitenkin heräsi minussa juuri silloin ajatus koota ja julkaista piirteitä Mathilda Wreden elämästä ja toiminnasta. En saattanut silloin ollenkaan aavistaa, kuinka paljon tuskaa ja sisäisiä ristiriitoja hänelle oli tuottava suostumuksensa antaminen siihen. Hän teki sen kuitenkin tuottaakseen minulle iloa ja askartelua pitkällisenä ja vaikeana toipumisaikanani.

Lähteet, jotka ovat olleet käytettävissäni ja joista olen saanut aineiston tähän teokseen, ovat seuraavat:

1. Mathilda Wreden muistelmat vuosilta 1884-1889. (Hän kirjoitti muistelmansa veljeänsä Henrik Wredeä varten, joka silloin oleskeli Siperiassa Englannin ja ulkomaan bibliaseuran lähettinä perustaakseen sinne raamattujen varasto- ja jakelutoimistoja.)

2. Hänen itsensä ja hänen sisarensa Helena Wreden kertomat elämykset.

3. Aikaisemmin ilmestyneet kirjoitelmat "vankien ystävästä" (esim. "Lapsuus" on ote eräästä v. 1914 Pääskysessä julkaistusta kirjoituksesta, jota on sitten vain täydennetty lisäämällä muutamia pieniä tapahtumia Mathildan aikaisimmilta lapsuusvuosilta.)

4. Suomen vangeille kirjoitetut joulukirjeet.

5. Vankien y.m. kirjoittamat kirjeet.

Ja nyt kiitos kaikille, jotka tietoisesti tahi tietämättään ovat auttaneet aineistoa koottaessa! Minun suurena etuoikeutenani on ollut koota ja liittää hajanaiset lehdet yhteen. Toivoisin, että työ olisi tullut paremmin suoritetuksi, olenhan täysin tietoinen sen suurista vajavaisuuksista.

Kun tämä teos lähtee maailmalle, on harras toivoni ja rukoukseni, että Jumalan siunaus saisi seurata sitä.

Helsingissä, joulukuulla 1917.

Evy Fogelberg.

Ennen aavistamattomista syistä on käsikirjoitus jäänyt makaamaan laatikkoon. Kun se nyt lähtee julkisuuteen, on se paljon laajentunut.

Paitsi lähteitä, jotka aikaisemmin ovat olleet käytettävissäni, on minun myöhemmin sallittu lukea joukko kirjeitä, jotka Mathilda Wrede on kirjoittanut ja neiti Helena Wrede säilyttänyt kuolemaan saakka. Ja sittemmin on minulla ollut tilaisuus kuulemaan erilaisia elämyksiä, joita Mathilda Wrede on kertonut seurapiireissä ja yksityisissä keskusteluissa.

Helsingissä, toukokuulla 1920.

E. F.

Tarina Wrede-suvun alkuperästä.

14:nnellä sataluvulla eli Italiassa kuuluisa sotaherra Colonna. Hän oli vanhaa aatelissukua, joka aina 11:nneltä vuosisadalta asti oli näytellyt tärkeää osaa Roomassa. Colonna-suku kuului ghibelliineihin eli keisarillismielisiin ja oli ainaisessa sodassa guelfejä vastaan, jotka taas muodostivat vastakkaisen eli kansallisen puolueen.

Colonnalla oli poika, isänsä ylpeys ja tulevaisuuden toivo. Hän oli harvinaisen jalo, lämminsydäminen ja lujaluonteinen nuorukainen, aina valmis uhraamaan oman etunsa toisten hyväksi, mutta horjumaton, kun oli kysymyksessä oikea tai väärä.

Sattuipa sitten eräänä päivänä, että nuori Colonna tuli isänsä luokse kertoen luottavasti hänelle antaneensa sydämensä jalolle ja hyvälle naiselle. Mutta hän ei ollut prinsessa, kuten isä oli toivonut, vaan halpasäätyinen.

Ylpeä sotaherra kieltäytyi antamasta suostumustaan heidän liitolleen. Niin, vieläpä hän uhkasi hylätäkin poikansa ja tehdä hänet perinnöttömäksi, jos tämä vastoin isän tahtoa naisi kihlattunsa. Mutta poika pysyi järkähtämättä päätöksessään, konsaan hän ei pettäisi naista, jolle oli vannonut uskollisuutta -- ja hiljaa, jäähyväisiä sanomatta hän katosi kotoaan tuntemattomien kohtaloiden kouriin.

* * * * *

Ghibelliinit ja guelfit kävivät raivoisia taisteluita keskenään. Missä hätä oli suurin ja kuoleva nääntyi janoon, missä luodit vinkuivat tiheimmässä ja haavoittuneet voihkivat tuskissaan, nähtiin vihreään sotisopaan puettu ritari, joka silmikko laskettuna riensi apuun. Hän ei näyttänyt pelkäävän mitään ja oli aina saapuvilla auttamassa ja pelastamassa. Kaikki kärsivät olivat hänen ystäviään, ei kenkään hänen vihollisensa.

Ken hän oli? Sitä ei tiennyt kukaan. Mutta häntä alettiin yleisesti nimittää "Il cavalliero verde", vihreäksi ritariksi.

Eräänä päivänä hän kaatui taistelun tuoksinassa kuolettavan luodin lävistämänä. Kun hänen kasvonsa paljastettiin, huomattiin, että hän oli nuori Colonna.

Hänen jälkeläisensä ottivat nimen Verde, joka merkitsee vihreää. Silloisen ajan puutteellisen kirjoitustaidon takia muuttui nimi vuosien kuluessa Wredeksi.

Niin kertoo perinnäistaru.

Tuon suvun jälkeläisiä asettui jo 14:nnellä vuosisadalla asumaan Rheinin maakuntiin. Eräs sukuhaara muutti myöhemmin Itämerenmaakuntiin, missä heistä tuli useiden maatilojen omistajia, m.m. Wredesitzin, joka 1600-luvulla kuului Henrik Wredelle, liiviläiselle aatelismiehelle, joka uhraamalla henkensä pelasti Kaarle IX:n Kirkholman taistelussa joutumasta puolalaisten käsiin. Hänen leskelleen antoi kuningas silloin kiitollisuutensa osoitukseksi Elimäen neljännestilan Suomesta läänitykseksi, ja siten siirtyi Wrede-suku tähän maahan.

Lapsuus.

Väliin sattuu, että jo lapsen elämässä saattaa havaita piirteitä, jotka selvästi viittaavat hänen tulevaan kutsumukseensa. Kertomukset ja tapahtumat Mathilda Wreden lapsuudesta ja hänen aikaisemmilta nuoruusvuosiltaan osoittavat epäämättömästi johtoa siihen suuntaan, jolla hänen erikoislaatuinen lahjakkuutensa oli pääsevä purkautumaan siunaukselliseen elämäntyöhön.

Hänen isänsä, vapaaherra Karl Gustav Wrede, hienosti sivistynyt, jalosti ajatteleva ja suuressa arvossa pidetty mies, oli Vaasan läänin maaherrana. Siihen aikaan käytettiin vankeja kaikenlaisiin töihin vankilan ulkopuolella ja he saivat silloin osan työpalkasta. Joka kerran kun vangit vartijan seuraamina tulivat maaherran pihaan halonhakkuuseen tahi muuhun työhön, kohdeltiin heitä ystävällisesti ja kestittiin kahvilla. Kun Vaasan rantapuisto rakennettiin maaherran talon eteen, käytettiin siihenkin työhön vankeja.

Silloin tällöin ilmestyi työskentelevien miesten näkyviin suloiset lapsenkasvot korkean puutarhan muurin takaa. Siellä oli pieni tyttönen, joka nyökkäili ja hymyili heille, samalla kuin hän innokkaasti seurasi heidän toimiaan. Välistä hänellä oli muassaan kakkuja ja appelsiineja, joita hän tarjoili heille. Hän oli pikku Mathilda, yhdeksästä sisaruksesta nuorin, vilkas, suloinen ja tavattoman kiltti lapsi.

Hänen äitinsä, Eleonora Wrede, synt. Glansenstjerna, kuoli joulukuussa 1864 Mathildan ollessa vain yhdeksän kuukauden vanha. Hieman aikaisemmin oli vanhin sisar, Helena, täyttänyt 17 vuotta. Syntymäpäivän aamuna laski sairas äiti pienen avuttoman lapsukaisensa tyttären syliin sanoen: "Tämä on minun syntymäpäivälahjani sinulle. Hoida huolellisesti pikku siskoasi ja kasvata hänet hyväksi ihmiseksi!" Pari viikkoa myöhemmin oli äiti kuollut. Suuren perheen saattamana vietiin vainaja hevosella 56 peninkulmaa pitkä taipale Vaasasta Anjalaan, jossa tomumaja kätkettiin perhehautaan Anjalan kirkkomaalle. Oli sydäntalven aika ja kova pakkanen, mutta "pikku Tilda" suoriutui vahingoittumattomana ensimmäiseltä pitkältä, surulliselta matkaltaan.

Helenan seitsentoistavuotisille hartioille laskettiin nyt suuren kodin ja lukuisan lapsilauman hoito. Kuinka hellä ja hyvä "sisko-äiti", kuten Mathilda häntä kutsui, oli nuorempia sisaruksiaan kohtaan, käy selvästi ilmi siitä, että Mathilda sanoo vain harvoin kaivanneensa äitiään.

Pikku tyttö oli lämpimästi kiintynyt myöskin isäänsä. Usein lähti hän häntä vastaan hänen palatessaan lääninhallituksesta. Mutta eräänä päivänä, juostuaan tapansa mukaan kelkkoineen tiehensä, ei hän palannutkaan isänsä mukana. Kotona syntyi silloin suuri hälinä, mutta pitkän etsinnän jälkeen hänet löydettiin lopulta -- paluumatkalta lääninvankilasta, jonne hän oli lähtenyt erään pienen pojan kera.

Oppiminen ei tuottanut Mathildalle vähintäkään vaivaa ja lukeminen oli hänen rakkaimpia toimiaan -- vain matematiikka tuotti jonkun verran vaikeuksia. Nukkein kanssa hän ei leikkinyt koskaan. Kun hänelle oli kerran annettu nukke, kantoi hän sen rantalautalle, sitoi nuoran nuken kaulaan ja uitti sitä, kuten hän oli nähnyt renkien tekevän talon hevosille ja kuten hänen itsensä oli tapana tehdä puuhevosilleen -- "jotta sillä olisi oikein hyvä ja viileä olla" -- sillä silloin oli kuuma kesäpäivä.

Kerran -- hän oli silloin seitsenvuotias -- hän sai nähdä jotakin, mikä järkytti voimakkaasti hänen tunteellista mieltään. Hänen oli tapana kaksi kertaa viikossa harjoittaa laskentoa erään opettajattaren johdolla, joka asui kaupungin ulkolaidalla. Eräänä päivänä saapui hän niin aikaisin tunnille, ettei opettajatar ollut vielä tullut kotiin. Odotellessaan hän asettui ikkunan ääreen ja katseli kadun toiselle puolen, missä oli paja. Samassa kuljetettiin erästä vankia ohi, jonka kahleet oli juotettava kiinni. Siihen aikaan piti vankien aina laahata mukanaan raskaita kalisevia kahleita, ja kauhistunut tyttönen katseli, kuinka seppä kuumennetulla kolvilla juotti kiinni rautarenkaan, joka oli miehen nilkkojen ympärillä. Kauhusta ja säälistä kangistuneena hän seisoi yhä ikkunassa, kun opettajatar saapui. Tämä kutsui hänet heti pois, sillä pajan luona avautuva näky ei ollut lapsille sopiva. Mutta tyttö vastasi ikäänkuin aavistaen tulevan kutsumuksensa: "Jos vanki voi kärsiä sellaista, niin pitää minun voida nähdä sitä."

Hyvin aikaisin hän osoitti omaavansa sydämen, joka sääli sekä ihmisten että eläinten kärsimyksiä. Kaikki koirat olivat hänen ystäviään, mutta hevosia hän rakasti aivan erikoisesti. Hän tunsi Vaasan jokaisen hevosen nimeltä ja tiesi, kuka oli minkin omistaja. Siksi olikin hänen ilonsa rajaton, kun isä lahjoitti hänelle varsan, joka pian seurasi häntä kuin koira, minne hän vain meni.

Hevonen oli koko talon ystävä ja sitä kohdeltiin kuin perheenjäsentä. Eräänä juhannuspäivänä järjesti "siskoäiti" nuorten iloksi puutarhaan syntymäpäiväpöydän hevoselle, joka oli syntynyt juhannuksen aikaan. Keskellä pöytää komeili suuri hapanleipärinkilä ja hevonen talutettiin harja ja häntä koristettuna koreilla kukkakimpuilla ihastuneen omistajattarensa luokse.

Kesät perhe vietti Etelä-Suomessa Kymijoen varrella Rabbelugnissa, joka oli aikaisemmin ollut Wredein suuren tilan Anjalan yhtenä osana. Siellä sai Mathilda viettää raitista elämää luonnon helmassa ja se oli omiaan vahvistamaan hänen muuten heikkoa ruumiinrakennettaan. Ellei hän oleskellut tallissa hoitelemassa hevosia -- rengit eivät katselleet koskaan karsain silmin lasta, joka hääräsi joka nurkassa ja tahtoi päästä kaikesta selville -- ratsasti hän metsissä ja mailla tahi oli pelloilla ja niityillä, missä elonkorjaajille tarjoiltiin kahvia.

Alustalaisten ja isäntäväen välit olivat mitä parhaat eikä herraskartanosta ajettu milloinkaan pois ketään, joka pyysi neuvoa tahi apua.

Mathildan ollessa kymmenvuotias pani maaherra Wrede tyttärensä maatilan suomalaiseen kansakouluun. Hän teki sen osoittaakseen hyvää esimerkkiä alustalaisilleen, jotka eivät aluksi välittäneet tuosta sivistyksen ahjosta. Yhdessä renkien lasten kanssa lähetettiin pieni tyttö nyt vuoden ajan joka aamu kouluun ja hänet varustettiin samanlaisella eväspussilla kuin heidätkin. Siinä oli maitoa, voileipiä ja savustettua lihaa.

Tovereitten joukossa oli eräs pieni tyttö -- Blyn Maiju, josta Mathilda erityisesti piti. Eräänä päivänä, kun maaherra Wredeä odotettiin kotiin matkalta, saivat molemmat lapset luvan mennä häntä vastaan eräälle läheiselle torpalle. Kun vaunut lähestyivät, kiiruhtivat he niiden luo ja hyppäsivät porrasaskelmalle. Lapsen ilo oli sanomattoman suuri, kun hän näki taas rakkaan isänsä ja vielä suuremmaksi se tuli, kun isä otti pussin ja antoi kummallekin pikku tytölle suuren Duchesse-päärynän. Mathilda sattui saamaan kauniin keltaisen päärynän, kun taas toinen oli rusentunut ja siinä oli ruskea pilkku. Kun isä huomasi sen, sanoi hän: "Tyttöseni, vaihda päärynäsi Maijun kanssa!" -- Mathilda katsoi hämmästyneenä isäänsä -- pitikö isä sitten enemmän Maijusta kuin hänestä? "Minun on keltainen ja kaunis ja Maijun on mädäntynyt", hän sanoi alakuloisesti. "Siksi sinun juuri pitääkin vaihtaa", kuului isän vastaus. "Minun pikku tyttöni saa niin usein makeisia, mutta Maiju ei saa, siksi hänelle pitääkin nyt antaa paras ja kaunein päärynä." Tapaus jätti Mathildan mieleen unohtumattoman syvän jäljen ja se vaikutti tulevina vuosina usein ratkaisevasti hänen toimintatapaansa. [Niinpä sattui talvella 1918, tuona kovana elintarpeitten puutteen aikana, että eräs vaimo tuli hänen luokseen ja pyysi ruokaa. Hänellä oli ollut vaikeaa ja varsinkin kaipasi hän perunoita, joita hän ei ollut syönyt moniin aikoihin. Siihen tiesi Mathilda neuvon. Hän oli juuri saanut maalta kaksi pussillista perunoita. Toisen sisällys oli hieman paleltunut matkalla ja hän toi sen eukolle. Mutta äkkiä hän pysähtyi keskelle huonetta, polki jalkaansa ja lausui: "Hyi, Mathilda". Kääntyi, otti hyvät perunat ja antoi ne vaimolle.]

Kansan lasten kanssa pikku tyttönen jakoi niin ilot kuin surutkin ja sinä aikana hänen sydämeensä juurtui rakkaus Suomen kansaan, ja se on sitten myöhemmin ilmennyt niin syvällä ja kauniilla tavalla hänen elämässään.

Yhdentoista vuoden vanhana lähetettiin Mathilda Haminan yksityiseen tyttökouluun, jonne hänet otettiin sisäoppilaana täysihoitoon. Opettajattaret kohtelivat häntä erittäin ystävällisesti. He eivät esim. raatsineet koskaan kieltää häntä pitämästä pieniä "asukkeja" makuusalissa, nähdessään kuinka rakkaita ne hänelle olivat. Niinpä hänellä oli pieni kesy orava, joka nukkui usein hänen esiliinansa taskussa ja hyppeli hänen olkapäillään. Kerran hän pelasti kissan, jonka eräs julma pieni poika oli aikonut tappaa. Sekin otettiin täysihoitolaisena laitokseen. Sitäpaitsi hänellä oli leppäkerttu ja muutamia vesiliskoja, jotka eräs katupoika oli antanut hänelle.

Toveripiirissä Mathilda oli varsin yksinäinen, sillä vain aniharvat ymmärsivät hänen rakkauttaan eläimiin, eikä hän taas puolestaan tuntenut samaa harrastusta kuin useimmat muut tytöt kadetteihin ja heidän kutsuihinsa. Lukukausien aikana Mathilda sentähden usein kaipasi kotia ja siellä olevia rakkaitaan. Varsinkin keväällä, kun luonto rupesi heräämään, kasvoi hänen koti-ikävänsä kaksinverroin voimakkaaksi.

Hänen ilonsa oli suuri, kun hän koulunkäyntinsä päätyttyä sai palata rakkaaseen kotiinsa Vaasaan. Silloin löysi hän huoneestaan uudet valkeat huonekalut, jotka oli tilattu lääninvankilasta. Ne olivat isän tervetuliaislahja tyttärelleen. Tyttären sydämen täytti kaihonsekainen kiitollisuus. Pakosta olivat onnettomat vangit valmistaneet ne hänen ilokseen! -- Kuinka hän voisi koskaan tuntea itseään onnelliseksi tässä huoneessa, jossa kaikki muistutti häntä sanomattomasta kärsimyksestä!

Isä ja "sisko-äiti" toivoivat nyt saavansa edes jonkun aikaa pitää rakkaansa kotona. Eivät he saattaneet aavistaakaan, mikä vakava ja suuri elämäntehtävä oli erottava hänet pian heistä ja vaativa hänen kaikki voimansa jakoko aikansa.

Uusi elämä.

Talvella 1883 kulki voimakas hengellisen herätyksen aalto yli maamme ja tempasi monet nuoret mukaansa. Wredein kotia oli aina leimannut valoisa ja lämmin jumalanpelko. Avoimesti ja vapaasti keskustelivat isä ja lapset usein keskenään hengellisistä asioista. Mutta Mathilda ei ollut koskaan ennen niinkuin nyt isonnut vanhurskautta ja kaivannut elävää Jumalaa.

Merimiessaarnaaja Orest piti silloin herätyskokouksia Kahdeksantoistavuotias Mathilda kävi välistä hänen kokouksissaan, ja niinpä kerran hänen kuunnellessaan sanomaa Jumalan rakkaudesta sarasti valo hänen sieluunsa, ja hän näki pelastuksen tien kirkkaana edessään.

Samana iltana oli iltahuvit sen johdosta, että muutamia senaattoreja ja korkeita virkamiehiä vieraili kaupungissa pohtiakseen kysymystä Vaasan rautatien rakentamisesta. Oli sovittu, että Mathilda saapuisi jumalanpalveluksen jälkeen juhlaan Helena-sisarensa kanssa.

Juhlasalissa istui naisia ja herroja pienten pöytien ääressä iloisesti jutellen molempien sisarusten astuessa sisään. Heitä pyydettiin istumaan muitten joukkoon ja Mathilda oli pian pienessä iloisessa seurassa, jossa hänelle sateli leikillisiä kysymyksiä: Mitä tuo ruotsalainen pappi oli oikein sanonut? -- Oliko hänellä ollut hauskaa kokouksessa j.n.e.?

"Minä kerron mielelläni, jos haluatte kuulla", vastasi Mathilda. Nähtävästi odotettiin jotakin hauskaa, sillä hän oli tunnettu hyvänä kertojana. Koko esitelmä oli kuin tulikirjaimin syöpynyt hänen mieleensä ja hän toisti sana sanalta, mitä oli kuullut kokouksessa, kyynelten virratessa vuolaina pitkin hänen poskiaan. Vasta lopetettuaan hän huomasi, että pieni seurue näytti kiusaantuneelta.

Hän nousi silloin nopeasti ja meni viereiseen huoneeseen, jossa hänen isänsä istui herrojen parissa teelasinsa ääressä. Huomatessaan tyttärensä kasvoilla kiihtyneen ilmeen hän nousi ja kysyi levottomana, oliko hän sairas. --. "Ei, päinvastoin", vastasi tytär. "Minä olen ollut sairas, mutta luulen, että olen nyt tulemaisillani terveeksi." -- Sitten, hän pyysi isäänsä saattamaan hänet kotiin. Tiellä hän kertoi hänelle kokouksessa saamistaan vaikutelmista ja sanoi elävästi tuntevansa, että nyt tahi ei koskaan oli hänen päästävä elämässään ratkaisuun.

Kun maaherra Wrede oli saattanut tyttärensä kotiin, palasi hän takaisin juhlaan ja Mathilda kiiruhti huoneeseensa. Hän riisuutui, makasi hetken ja koetti koota ajatuksiaan, mutta nousi sitten jälleen ja polvistui vuoteensa viereen: "Jumala, tässä minä nyt olen", aloitti hän rukouksensa. "Jos on totta, että voit auttaa minua, niin tee se _nyt_! Jos on totta, että olet kaikkitietävä, silloin tiedät myös, kuinka olen koettanut tulla paremmaksi, mutta olenkin käynyt vain pahemmaksi. Jos tahdot ottaa minut vastaan nyt, niin antaun minä sinulle juuri sellaisena kuin olen, ajaksi ja iankaikkisuudeksi."

Kauan hän makasi siinä rukoukseen vaipuneena. Kun hän vihdoin nousi, oli hän antanut sielunsa Jumalalle ja tiesi, että Hän oli ottanut hänen lahjansa vastaan. Hänet valtasi suuri ihmeellinen rauha ja vähän senjälkeen hän vaipui uneen.

Aikaisin seuraavana aamuna hän heräsi niin ylitsevuotavan iloisena, että hänestä tuntui kuin sydän pakahtuisi onnesta. Hän syöksyi ylös vuoteesta ja riensi isänsä luokse -- hän ymmärsi häntä ja oli ottava osaa hänen autuaalliseen riemuunsa.

Useita vuosia myöhemmin hän kirjoittaa siitä eräässä Sotahuudon numerossa:

"Maaliskuun 5 p:nä 1883 eräs synnin vanki astui vapauteen ja valoon. Tuo vanki olin minä itse.

"En ollut koskaan vanki tuon sanan tavallisessa merkityksessä. Koskaan en ole istunut vankilan lukkojen ja ristikoiden takana. Ei, päinvastoin oli lapsuuteni mitä onnellisin ja kotini parhaita maan päällä. Ja kuitenkin huomasin jo nuoruudessani olevani vanki -- onneton, rauhaton synnin vanki. Silloin tuli Jeesus, Vapahtaja, ja vapautti minut, ja minä lähdin ihanaan uuteen elämään täysin onnellisena, Jumalan käden ohjaamana ja tukemana.

"Siihen aikaan huomasin itsessäni uuden tunteen, hartaan halun, että jokainen ihminen, jonka näin, saisi kokea samaa kuvaamatonta onnea ja rauhaa, joka minulla oli. Tuo toivomus kasvoi yhä suuremmaksi, kun näin ja puhuttelin köyhiä, sairaita tai vankeja. Niin vangit, nuo yhteiskunnan kovaosaiset lapset, ne saivat koko sisimpäni palamaan säälistä, osanotosta ja rakkaudesta. Luulen, että taivaallisen rakkauden kipinä sytytti silloin sydämeni rakastamaan -- ei syntiä, vaan syntistä.

"Kun Jumala ja ihmiset sallivat minun sitten käydä tervehtimässä Suomen vangittuja lapsia, kun minä Jeesuksen rauha omassa sydämessäni sain mennä noihin surun ja häpeän synkkiin asuntoihin todistaakseni elävästä, rakastavasta ja anteeksiantavasta Vapahtajasta, ja kun näin toivon säteen hajoittavan pimeyden syntisen sielusta, silloin syttyi riemu sisimmässä olennossani ja minä ajattelin: suloisin osa maailmassa ja ihaninta työtä on varmasti se, kun saa todistaa Jeesuksen rakkaudesta ja tuoda iankaikkisuusvaloa vangeille, noille poloisille, joiden yllä rikoksen ja häpeän varjot lepäävät niin raskaina ja pimeinä.

"Usein kuulen ajattelemattomia lausuntoja, sellaisia kuin: 'Kuinka on mahdollista tuntea harrastusta rikollisia kohtaan!' 'Voitko todella rakastaa varkaita ja murhamiehiä?' -- 'Heidän oma syynsähän on, että ovat joutuneet vankilaan, kun ovat käyttäytyneet niin pahoin; niin kuin kylvävät, niin saavat niittääkin', j.n.e. -- Niin, totta on että he ovat rikkoneet, rikkoneet paljossa, mutta jos jokainen saisi jo täällä ajassa niittää sen, mitä on kylvänyt, (sillä ihmisten parhaatkin ovat elämänsä kuluessa tehneet erehdyksiä, hairahduksia ja syntiä), jollemme olisi löytäneet anteeksiantamusta, ellemme me olisi koskaan saaneet nauttia rakkautta -- missähän olisimme silloin itse? Niin, missä?

"Minä rakastan vankeja, en häpeä tunnustaa sitä, rakastan heitä enemmän tänä päivänä kuin kymmenen ja puoli vuotta sitten, silloin, kun ensin opin heitä tuntemaan. Minä rakastan vankeja juuri siksi, että he ovat niin yksinäisiä ja onnettomia, rakastan heidän kuolemattomia sielujaan. Minä rakastan heitä, koska Jumalani rakastaa heitä huolimatta kaikista rikoksista, synneistä ja harha-askeleista. Elämäni suuri ilo on saada Jeesuksen Kristuksen rakkaudella lämmittää vankien kylmiä, harhaantuneita sydämiä, niin että he oppisivat tuntemaan Jumalan Karitsan, joka ei unohtanut ainoatakaan heidän synneistään kärsiessään ja kuollessaan heidän puolestaan." --

Ajattelematta ollenkaan ulkonaista toimintaa, totellen vain Hengen ääntä sielussaan, seurasi Mathilda Herraansa ja Mestariansa niin pitkälle kuin ymmärsi. Hän itse kertoo, kuinka hänet kohta kääntymyksen jälkeen johdettiin vankien luo:

"Huoneeni oven lukko oli rikki ja eräs vanki, joka oli sekä seppä että puuseppä, oli tuotu korjaamaan sitä. Minusta tuntui tuskallisen vaikealta saadessani tietää, että kahleita kantava mies työskenteli valkeassa huoneessani. Mutta isäni pyysi, että koettaisin voittaa itseni, puhelisin ystävällisesti miesparan kanssa ja tarjoisin hänelle kahvia. Silloin voitin vastenmielisyyteni ja menin. Suureksi ilokseni huomasin miehessä paljon kaunista, ja hän kuunteli mielellään, kun puhuin Jumalasta ja uusista ihanista kokemuksistani. Me erosimme hyvinä ystävinä, ja hän oli saanut minun lupaukseni, että menisin tervehtimään häntä seuraavana sunnuntaina.