Part 9

Huono oli terveyteni jo Veneziasta lähtiessäni, ja matkan vaivat veivät viimeisetkin voimani. Päätäni kivisti ja koko ruumis hehkui kuumeesta. Ruumiillinen pahoinvointi vaikutti sekin mieleni kivulloisuuteen, ja tämä vuorossaan enensi taas edellistä.

Me jätettiin Spielberg'in päällikön valtaan, ja nimemme pantiin kirjaan rosvojen sekaan. Keisarillinen komisarius syleili meitä lähtiessään ja sanoi liikutettuna: -- Ennen kaikkea, hyvät herrat, muistakaa olla kuuliaisina. Vähinkin järjestyksen rikkominen saattaisi tulla mitä kovimmin rangaistuksi.

Nyt Maroncelli ja minä vietiin maan-alaiseen käytävään, jossa meille aukaistiin kaksi hämärää huonetta toisistaan erillään. Me pantiin kumpikin omaan luolaamme.

LVIII LUKU.

Kaikista surkeinta oli, kun jätettyänsä hyvästi niin monelle rakkauden esineelle, ei ollut kuin yksi ainoa ystävä jäljellä, yhtä onneton kuin itsekin, ja tästäkin täytyi erota! Maroncelli näki nyt eron hetkellä, kuinka sairas minä olin, ja surkutteli minua, niinkuin hän ei olisi toivonut eläissään enää saada nähdä minua; -- minä taas katselin sääliväisesti häntä ikäänkuin elonvoimasta loistavaa kukkaa, joka kenties ainiaksi temmattiin pois auringon elähyttävästä valosta. Ja tämä kukka, oi, kuinka se tosiaankin surkastui! Se kyllä sai vielä kerran nähdä päivän valon, mutta voi, missä tilassa!

Kun nyt olin yksinäni tuossa hirveässä luolassa ja kuulin salpojen narisevan, ja kun puoli-hämärässä, joka pääsi sisään vaan pienestä korkealla olevasta ikkunasta, eroitin tuon paljaan makuu-lavan ja muurissa olevat mahdottomat ketjut, niin laskeusin kauhistuneena lavalle, otin nuo ketjut käteeni ja tarkastin niiden pituutta, luullen niitä minulle määrätyiksi.

Puolen tuntia, niin kirisi avain lukossa ja ovi aukeni. Päävartija toi minulle ruukullisen vettä.

-- Tämä on juomaksenne, virkkoi hän karkealla äänellä, huomenna tuon teille leivän.

-- Kiitoksia, hyvä mies!

-- En ole hyvä, vastasi hän.

-- Sitä pahempi teille, sanoin suuttuneena. -- Ja nämä ketjut, lienevätkö ne minua varten?

-- Niinpä ovatkin, herra, jos ette hillitse itseänne, vaan raivoatte ja puhutte sopimattomia. Mutta jos pysytte siivona, niin teille ei panna kuin yksi jalkarauta, jota seppä on par'aikaa tekemässä.

Hän käveli verkalleen edestakaisin, kilistellen suunnatonta avainkimppuansa, ja minä katselin suuttuneena hänen laihanläntää, vanhaa jättiläisvartaloaan. Vaikk'ei hänen kasvonsa olleet aivan alhaisen näköiset, näytti minusta kaikki hänessä todistavan raakamaista kovuutta.

Oi kuinka väärässä on ihminen, kun tuomitsee toista ulkonäöstä taikka ennakkoluulojensa mitalla! Arvelin tuon miehen lystikseen kilistelevän avaimillansa, sillä muka muistuttaaksensa minua, mikä valta hänellä oli; luulin hänen tulleen tunteettomaksi häijyyden tottumuksesta. Ja kuitenkin hänen povessaan par'aikaa liikkui sääliä minua kohtaan, ja varmaan hän käytti tuota äreätä puhetapaa ainoastaan tunteitansa salataksensa. Niitä hän tahtoi salata, jott'ei hän näyttäisi liian miedolta, ja peljäten, ett'en minä niitä ansaitsisi; mutta samalla aikaa olisi hän myös tahtonut ilmaista niitä, koska hän luuli, että minä ehkä olin enemmän onneton, kuin paha.

Suutuksissani, että hän viipyi luonani, ja vielä enemmän, että hän muka noin pöyhkeili isännyysvallastansa, katsoin sopivaksi häntä nöyrryttää, käskemällä häntä jyrkästi kuin palvelijata:

-- Anna tänne juotavani!

Hän katsahti minuun ikäänkuin arvellen: -- Sinä röyhkeä, täällä sinun täytyy luopua komentamisesta!

Mutta hän ei lausunut mitään, kyyristi pitkää selkäänsä, otti lattialta ruukun ja antoi sen minulle. Ruukkuun tarttuessani huomasin, että hänen kätensä vapisivat, ja lukien sitä hänen ikänsä viaksi, tunsin ylpeyteni leppyvän kunnioituksen-sekaisesta säälistä.

-- Kuin vanha olette? sanoin ystävällisesti.

-- Neljäkahdeksatta vuotta, herra; olen jo nähnyt paljon onnettomuutta, sekä omaa, että muitten.

Tätä viittausta sekä omiin, että muitten onnettomuuksiin seurasi uusi vavistus, kun hän otti ruukun kädestäni; ja minä arvasin syyksi siihen, en enää ainoastaan hänen ijällisyytensä, vaan myöskin jonkun jalon hämmennyksen. Tämä ajatus karkoitti povestani vihan, jonka ensi katsahdus oli siinä herättänyt.

-- Mikä on nimenne? kysäsin.

-- Onnetar, vastasi hän, on laskenut leikkiä minusta, antamalla minulle suuren miehen nimen. Se on Schiller.

Sitten hän lyhykäisesti kertoi, mistä maasta hän oli kotoisin, mikä hänen sukuperänsä oli, mitä sotia oli käynyt ja mitä haavoja saanut.

Hän oli Sveitsin maasta, talonpoikaista sukua; oli ollut Turkin sodassa kenraali Laudon'in komennon alla, Maria Teresian ja Joseph II:n aikana; sittemmin oli hän ottanut osaa kaikkiin Itävallan sotiin Ranskalaisia vastaan Napoleonin kukistukseen saakka.

LIX LUKU.

Jos jostakusta ihmisestä, joka ensin näyttää meistä häijyltä, sittemmin saamme paremman ajatuksen, niin me silloin, lähemmältä tarkastaen hänen kasvojansa, hänen ääntänsä, hänen käytöstänsä, luulemme niissä havaitsevamme selviä kunnollisuuden merkkejä. Perustuuko tämmöinen havainto todelliselle pohjalle? Minun luullakseni se usein on vaan mielikuvituksen tuoma. Näyttiväthän vast'ikään nämä samat kasvot, tämä sama ääni ja käytös selviä pahuuden merkkejä. Ajatuksemme muututtua miehen siveellisestä arvosta, myöskin fysionoomisten havaintoimme päätelmät heti muuttuvat. Kuinka usein kunnioitamme kasvoja, jotka tiedämme kelpo miesten omiksi, vaan jotka, tavallisten kuolevaisten omina, eivät laisinkaan herättäisi meissä kunnioituksen tunteita! Ja samaten päinvastoinkin. Nauroinpa kerran eräälle naiselle, joka seisoi ihailemassa Catilinan muotokuvaa, jonka hän luuli olevan Collatinon, ja väitti siinä havaitsevansa Collatinon jaloa murhetta Lucrezian kuoleman johdosta. Ja kuitenkin nuo erehdykset ovat niin tuiki tavallisia.

Myönnän kyllä, että löytyy hyvien ihmisten kasvoja, joissa selvästi kuvautuu hyvä mielenlaatu, samoin pahojen kasvoissa usein paha mielenlaatu astuu hyvinkin näkyviin. Sitä vaan väitän, että useammissa kohdissa on mahdoton edeltäpäin päättää ulkomuodosta, minkälainen ihmisen siveellinen arvo on.

Sanalla sanoen, nyt kun vanha Schiller oli jossakin määrässä voittanut suosiotani, otin häntä tarkemmin katsellakseni, eikä hän enään ensinkään ollut vastenmielinen. Totta sanoakseni, hänen puheessaan, joskin se tuntui hiukan karkealta, huomasin luonnollisen jaloudenkin osoituksia.

-- Korpraalina, virkkoi hän, olen minä turvapaikakseni saanut tämän surullisen vankivartijan-viran; Jumala tietää, että minulla on siitä paljoa enemmän murhetta, kuin jolloin panin henkeni alttiiksi sodassa.

Nyt kaduin, että olin äskettäin niin jyrkästi käskenyt hänen antaa minulle juoda.

-- Schiller ystäväni, sanoin tartttuen hänen käteensä, turhaan te kielsitte olevanne hyvä, sillä minä sen tunnen: ja koska nyt kerran olen joutunut tähän kurjaan tilaan, niin kiitän taivasta siitä, että olen saanut teidät vartijaksi.

Hän kuunteli sanojani, pudisti päätänsä ja vastasi hieroen otsaansa, niinkuin se, jolla on rasittava ajatus aivoissa:

-- Minä olen paha, herra; ne saivat minut tekemään valan, jota en koskaan ole rikkova. Olen, näet, velkapää kohtelemaan kaikkia vankeja, heidän tilaansa katsomatta, ilman mitään sääliä ja vähintäkään väärinkäytöstä sallimatta, ja ennen kaikkia valtiovankeja. Keisari tietää, mitä hän tekee, minun velvollisuuteni on häntä totella.

-- Te olette kunnon mies, ja minä pidän arvossa sitä, mitä te pidätte omantunnon vaatimana. Ken vilpittömästi tottelee omantunnon käskyä, voi tosin erehtyä, mutta Jumalan edessä hän on puhdas.

-- Herra raukka! olkaa kärsivällinen, ja surkutelkaa minua. Tehtävissäni olen kivenkova, mutta sydän... sydän on täynnä surua, ett'en voi lievittää onnettomien kärsimyksiä. Mieleni teki sanoa teille se.

Olimme kumpikin liikutettuna. Hän sanoi suovansa, että malttaisin mieleni, ett'en vimmastuisi, kuten tuomitut useinkin, ja pakoittaisi häntä kovuuteen itseäni vastaan.

Sitten hän taas virkkoi karkealla äänellä, ikäänkuin salataksensa minulta osan säälistänsä:

-- Nyt mun täytyy lähteä.

Vielä kerran hän kääntyi takaisin, kysyen, kuinka kauan olin noin raskaasti yskinyt, ja päästi kirouksen lääkäriä vastaan, ett'ei hän tullut sinä samana iltana minua katsomaan.

-- Teillä on kova kuumetauti, lisäsi hän; ainakin minä tuon tunnen. Teidän olisi edes olkisäkki tarpeen, mutta ilman lääkärin käskyä ei meidän ole lupa antaa sitä teille.

Hän lähti ja pani oven lukkoon. Minä heittäysin tuolle kovalle lavalle, kuumeen ja rinnantuskien ahdistaessa, mutta vähemmin rauhatonna, vähemmin vihastuneena ihmisiin, vähemmin kaukana Jumalasta.

LX LUKU.

Iltasella tuli linnan päällikkö, hänen kanssaan Schiller, eräs toinen korpraali ja kaksi sotamiestä, tarkastusta pitämään.

Kolme tarkastusta vuorokaudessa oli käsketty pitää: aamuin, illoin ja sydän-yönä. Joka nurkkaa tarkkaan katseltiin; sitten nuo alhaisemmat menivät ja päällikkö (joka aamuin ja illoin aina tuli) jäi vähäksi aikaa puhumaan kanssani.

Kun ensikerran näin tuon lähetyskunnan, niin outo ajatus nousi mieleeni. Tuntematta vielä tuota tukalaa tapaa ja kuumeen houreissa ollen, luulin heidän tulevan minua surmaamaan, ja tartuin vierelläni oleviin ketjuihin, halkaistakseni otsan siltä, joka tulisi lähelle.

-- Mitä tuossa teette! sanoi päällikkö. Emmehän tule mitään pahaa teille tekemään. Tämä on vaan tavallinen käynti, jonka teemme joka vankilassa katsellaksemme, että kaikki on niin, kuin asetus vaatii.

Epäilin vielä; mutta nähdessäni Schillerin lähenevän ja ystävällisesti ojentavan minulle kätensä, luotin häneen, laskin ketjut ja otin tuon käden omiini.

-- Voi kuinka kuuma! virkkoi hän päällikölle. Jos voisitte edes antaa hänelle olkisäkin vuoteelle!

Tämän hän lausui semmoisella osan-otolla, että se oikein liikutti sydäntäni.

Päällikkö koetti suoneni tykytystä ja surkutteli. Mies oli hyvin ystävällinen käytökseltään, vaan ei uskaltanut mitään tehdä ilman käskyttä.

-- Täällä on ankara edesvastaus minullakin, sanoi hän. Ell'en säntilleen tee, mitä on käsketty, niin saatan virkani kadottaa.

Schiller väänteli huuliansa; löisinpä vetoa, että hän itseksensä arveli näin: -- Jos minä olisin päällikkö, en toden totta olisi varovainen tuohon määrään; eihän suureksi viaksi voi lukea, jos omalla edesvastauksella tekeekin, mitä silminnähtävä tarvis vaatii, ja mikä ei laisinkaan haittaa valtakunnan turvallisuutta.

Yksin jäätyäni, sydämeni, joka jonkun ajan oli paatunut hartauden tunteita vastaan, pehmittyi taas rukoilemaan. Rukoilin taivaan siunausta Schillerille ja lopetin näillä sanoilla: -- Suo Jumala, että havaitsisin muissa jotakin hyvää, joka vetäisi sydämeni heidän puoleensa; tahdon mielelläni kärsiä kaikki vankeuden vaivat, kun vaan saan lähimmäisiäni rakastaa. Oi, vapauta minua ihmisvihan raskaasta taakasta!

Sydän-yönä kuulin taas askeleita käytävässä. Avaimet kirisivät, ovi aukeni. Siinä oli korpraali ja kaksi sotamiestä, katselmuksella.

-- Missä on vanha Schiller ystäväni? -- kysyin kaipauksella. Hän oli, näet, seisahtanut käytävässä.

-- Tässä olen, tässä olen, vastasi hän.

Heti hän tuli vuoteeni ääreen, koetti uudestaan suontani, huolellisna kumartuen ylitseni, aivan kuin hellä isä sairaan poikansa vuoteen vieressä.

-- Ja nyt minä muistan, että huomenna on torstai! mutisi hän itsekseen; vasta torstai!

-- Mitä tuolla tahdotte sanoa?

-- Sitä, että lääkärin on tapa tulla ainoastaan maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin aamulla. Huomenna siis hän ei tule.

-- Olkaa siitä huoleti.

-- Olla huoleti, minun olla huoleti! Koko kaupungissa ei puhuta muusta, kuin herrojen tulosta; lääkärille se asia ei voi olla tuntematon. Minkä hiiden tautta hän ei ole vaivannut itseänsä tullaksensa kerran ylimääräiseen aikaan?

-- Kukaties hän tullee huomenna, vaikka onkin torstai.

Vanhus ei virkkanut mitään muuta, puristi vaan kättäni karhun voimalla, niinkuin hän olisi tahtonut sitä musertaa. Vaikka koski, se kuitenkin minua ilahutti. Se oli semmoinen ilo, jota rakastunut tuntee, kun hänen kaunottarensa tanssissa astuu hänen jalallensa; tuskasta hänen tekisi mieli hautaa, mutta sen sijaan hän hymyilee ja tuntee itsensä onnelliseksi.

LXI LUKU.

Torstai-aamuna, vaivaloisen yön jälkeen, raukaistuna, luut kuin särkyneinä kovasta vuoteestani, olin aivan hiessä. Tarkastuskunta tuli. Päällikköä ei ollut; tuon sopimattoman tunnin tähden kävi hän vähän myöhemmin luonani.

Sanoin Schillerille: -- Katsokaapas, kuin olen hien vallassa. Jo minua alkaa viluttaa; olisi tarpeen heti vaihtaa paita.

-- Mahdotonta! -- huusi hän jyrkkään.

Mutta salaa teki viittauksen silmällä ja kädellä. Toisen korpraalin ja sotamiesten mentyä, hän käänsihe vielä ovessa viittaamaan.

Hetken perästä hän tuli jälleen, tuoden yhden omia paitojansa, kahta pitemmän minua.

-- Teille, sanoi hän, se on hiukan pitkä, mutta tätä nykyä ei ole toista.

-- Tuhannen kiitoksia, ystäväni, mutta koska toin mukanani Spielberg'iin koko kapsäkin täynnänsä liinavaatteita, niin eihän toki minua kiellettäne omiani käyttämästä. Jospa tekisitte hyvin ja menisitte pyytämään herra päälliköltä yhtä noista paidoistani minua varten.

-- Hyvä herra, ei ole lupa antaa teille omia liinavaatteita. Joka lauantai annetaan yksi vankilan paita teille samoin kuin muillekin.

-- Kunnon vanhus, sanoin hänelle, te näette, mikä on tilani. Luultavasti tästä en enää hengissä pois muuta; siis en voi millään palkita hyvyyttänne.

-- Hävetkää, herra, huudahti hän, hävetkää! Puhua palkinnosta sille, joka ei voi auttaa! joka töintuskin voi salaisuudessa lainata sairaalle rievun, millä kuivata hikeä valuvia jäseniänsä!

Kursauksitta hän heitti tuon pitkän paidan päälleni ja meni nuristen ulos, paiskaten oven kiinni ikäänkuin vihapäissä.

Parin tunnin perästä toi hän minulle kappaleen mustaa leipää.

-- Siin' on kahden päivän määrä.

Sen sanottuaan hän rupesi raivomielisesti kävelemään.

-- Mikä teillä nyt on? sanoin hänelle. Oletteko minulle vihainen? Otinpa toki paidan, jonka hyväntahtoisesti lainasitte.

-- Olen vihainen tuolle lääkärille, joka kyllä, vaikka tänään on torstai, saisi ottaa vaivakseen tulla tänne!

-- Malttakaamme! --

Sanoin "malttakaamme!", mutta tosiaan en tietänyt enää, millä tavalla malttaa tuolla puulavalla, jolla ei ollut pään-alustakaan; niin luitani kolotti kaikissa kohdin.

Kello yhdentoista aikaan tuli Schiller jälleen ja hänen kanssaan eräs vanki, joka toi minulle päivällisen. Oli kaksi rautaruukkua, toisessa huonoa soppaa, toisessa kaaliksia, höystetyt liemellä semmoisella, että haju jo inhoitti.

Koetin tuota soppaa niellä lusikallisen; oli mahdotonta.

Schiller ehtimiseen muistutti: -- Teidän täytyy väkisenkin tottua tähän ruokaan; muutoin käypi teidän samoin kuin jo on käynyt monen muun, että saatte tyytyä vähäiseen leipään ja lopuksi kuolette nääntymyksestä.

Perjantai-aamuna tuli vihdoin tohtori Bayer. Nähdessään, että olin kuumetaudissa, hän määräsi minulle olkisäkin ja vaati, että minut muutettaisiin luolastani ylempään kerrokseen. Se oli mahdotonta, ei ollut sijaa. Mutta kun asia oli ilmoitettu kreivi Mitrovskylle, Määrin ja Sleesian kuvernöörille, joka asui Brünnissä, niin tuli häneltä vastaus, että koska terveyteni tila oli arveluttava, niin oli lääkärin neuvoa noudattaminen.

Uuteen huoneeseni tuli toki vähän päivänvaloa; ja kiivettyäni pienoisen ikkunan ristikolle, sain nähdä alla olevan laakson, jonkun osan Brünnin kaupunkia, etukaupungin monine puutarhoineen, hautausmaan, Luostarin järven, sekä vielä nuo metsäkukkulat, joiden takana leviävät Austerlitz'in kuuluisat kentät.

Tämä näköala viehätti minua. Oi, jos vaan Maroncelli olisi saanut nauttia sitä minun kanssani!

LXII LUKU.

Sillä välin tehtiin meille vankivaatteet. Viittä päivää myöhemmin tuotiin minulle uusi vaatteukseni.

Siihen kuului sarkahousut, oikealta puolen harmaat ja vasemmalta ruskeat; liivi ja tröijy samanväriset, kuin housut, mutta jälkimäinen vastapäisessä järjestyksessä; sukat olivat paksua villaa, paita oli piikkoa, karkea ja okainen, kuin todellinen katumus-paita, kaulassa liinariepu samaa ainetta, kuin paita; jalkineet olivat mustaamatonta nahkaa, nauhoilla sidottavat; lakki valkoinen.

Tämän puvun täytteenä oli raudat jaloissani eli ketjut toisesta säärestä toiseen, joitten päät alasimella naulattiin toisiinsa kiini. Seppä, joka tätä oli tekemässä, sanoi vartijalle, luullen minun saksankielessä taitamattomaksi: -- Kipeänä kuin mies näyttää olevan, tämä leikki olisi joutanut olla tekemättä; ei kulu kahta kuukautta, niin kuoleman enkeli tulee häntä vapauttamaan.

-- _Möchte es sein!_ (jospa niin tapahtuisi!) -- arvelin minä, taputtaen häntä olkapäälle.

Miesparka hypähti ylös hämmästyksestä, sitten virkkoi:

-- Toivon, ett'en ole mikään profeetta, sillä soisin mielelläni, että aivan toista lajia olisi se enkeli, mikä on teidät vapauttava.

-- Pikemmin kuin elää näin, eikö pitäisi kuolemankin enkeliä tervetulleena?

Seppä nyykähytti myönnytystä, ja meni säälien pois.

Tosiaankin olisin suonut herkeäväni elämästä, mutta itsesurmaan en ollut taipuvainen. Luotin siihen, että keuhkojeni heikkous ennen pitkää vapauttaisi minut tästä kurjuudesta. Niin ei ollut Jumalan tahto. Matkan vaivat olivat voimiani kovin raukaisseet; lepo tuotti ne minulle jälleen.

Tuokio siitä kun seppä oli lähtenyt, niin kuulin vasaran kalketta alakerroksesta. Schiller oli vielä huoneessani.

-- Kuuletteko tuota kalketta? virkoin hänelle. Varmaan he panevat raudat Maroncelli raukalle.

Ja tätä sanoessani kuristui sydämeni niin, että horjahdin ja ilman vanhuksen tuetta olisin kaatunut. Yli puolen tuntia olin milt'ei tainnoksissa. En voinut puhua, suoneni tuskin tykytti ja kylmä hiki juoksi päästä jalkoihin, ja kuitenkin käsitin kaikki, mitä Schiller sanoi, muistin selvästi menneitä ja tunsin, mitä silloin oli käsillä.

Päällikön käsky ja vahtien uutteruus olivat tähän asti pitäneet liki vankilat äänettömyydessä. Kolme neljä kertaa oli tosin korvaani soinut joku italialainen laulu, mutta heti se oli vaiennut vahtien huudosta. Niitä oli useampia ikkunaimme alaisella vallilla ja yksi itse korridorissa; tämä jälkimäinen lakkaamatta käveli ovilla kuuntelemassa ja ovenaukkoihin katselemassa, kieltääksensä vähintäkin melua.

Eräänä iltapäivänä (milloin vaan tuo hetki muistuu mieleeni, niin tunnenpa povessani aivan samat liikutukset kuin silloinkin) vahdit sattuivat olemaan vähemmin valveillansa, ja minä sain kuulla laulettavan hiljaa, mutta selvään erästä kotimaista laulua lähimmäisessä huoneessa. Mikä ilo, mikä viehätys!

Nousin olkisäkiltäni, kurotin korviani, ja laulun herjettyä purskahdin itkuun.

-- Kuka olet, sa onneton? huudahdin, kuka olet? Sano nimesi. Minä olen Silvio Pellico.

-- Oi Silvio! huusi naapurini, vaikk'en sua itseäsi tunne, pidän sua jo aikoja sitten rakkaana. Tule ikkunalle, niin puhumme vartijoista huolimatta.

Hyppäsin ikkunalle, hän sanoi minulle nimensä, ja me vaihdoimme muutamia ystävyyden sanoja.

Se oli kreivi Antonio Oroboni, kotoisin Rovigon seudulta, yhdeksänkolmatta vuoden vanha.

Voi, puhettamme heti katkaisi vahtien uhkaava ääni! Tuo korridorissa oleva paukutti kovasti pyssynperällä milloin minun, milloin Orobonin oveen. Ensin emme tahtoneet, emme voineet totella; vihdoin vahtien kiroukset tulivat semmoisiksi, että vaikenimme, luvaten toisillemme jatkaa, heti kun vahdinvaihto oli tapahtunut.

LXIII LUKU.

Toivomme oli -- ja se toteutuikin -- että matalammallakin äänellä voisimme kuulla, mitä toinen sanoi toisellensa, ja että vahtien joukossa joskus olisi sääliväisempiäkin, jotka eivät olisi huomaavinansa pakinaamme. Kokemuksen ja ahkeran harjoituksen avulla opimme sovittelemaan ääntämme niin, että toinen kuuli sen täydellisesti, mutta muut eivät sitä kuulleet taikka luulivat erehtyneensä. Kuitenkin sattui silloin tällöin, että kuuntelijoilla oli hienompi aisti, kuin luulimme, taikka että itse unhotimme varovaisuutemme. Silloin uudistettiin noita uhkasanoja ja ovenpaukutuksia, ja, mikä oli vielä pahempi, Schiller raukka ja päällikkö suuttuivat.

Vähitellen saimme varakeinomme yhä parempaan kuntoon, niin että tiesimme, mikä neljännes tuntia milloinkin oli puheellemme sovelias, mitkä vahdit olivat muita sävyisämpiä tahi vähemmän terävä-aistisia, ja että itse tiesimme aina hillitä ääntämme. Oliko tuo sitten oman neuvokkaisuutemme vai muittenko yhä edistyvän suosiomielen ansioksi luettava, se vaan on varma, että vihdoin saimme joka päivä kylläksi jutella, melkein kenenkään asianomaisen väliintulematta.

Keskenämme syntyi hellä ystävyys. Hän kertoi minulle elämänsä vaiheita, minä hänelle omiani; toisen tuskat ja lohdutukset tulivat toisenkin omiksi. Tämä side oli kummallekin tueksi. Kuinka usein, unettoman yön perästä, kumpikin meistä, astuen ikkunaansa ja tervehtien ystävää sekä kuullen hänen rakasta ääntänsä, tunsi sydämessään surun väistyvän ja uuden toivon heräävän! Toinen oli vakuutettu olevansa toiselle hyödyksi, ja tämä vakuutus synnytti suloisen ystävyyden-kilpailun ajatuksissamme, se synnytti sen tyytyväisyyden, jota ihminen tuntee kurjimmassakin tilassa, jos hän voipi auttaa lähimmäistänsä.

Jokainen keskustelu jätti jälkeensä halun vielä jatkaa ja selvittää, ollen elävänä ja ainaisena kiihoituksena järjelle, muistolle, mielikuvitukselle ja sydämelle.

Alussa, muistaessani Julianoa, en uskaltanut oikein luottaa tämänkään uuden ystävän vakavuuteen. Ajattelin näet: -- Tähän asti erimieltä ei ole meissä ilmestynyt, mutta päivänä tahi toisena voin häntä jossakin kohden suututtaa, niin että hän vetäytyy pois minusta.

Tämä pelko pian haihtui. Mielipiteemme sointuivat yhteen kaikissa tärkeämmissä kohdissa. Siinä vaan eroitus, että hänen jalossa sydämessään, jota kova onni ei ollut voinut kukistaa, eli mitä puhtain ja täydellisin luottamus Kristin-uskoon, kun sitä vastoin minun uskoni jonkun aikaa oli ollut horjuvainen ja ajoittain näytti vallan sammuneeltakin.

Hän vastusti epäilyksiäni suurella hartaudella ja pätevillä perusteilla; minä tunsin hänen olevan oikeassa ja myönsin sen, mutta siitä huolimatta epäilykseni yhäti tulivat jälleen. Niinpä on kaikkien niiden laita, joilla evankeliumi ei ole sydämessä, jotka kantavat vihaa muita kohtaan ja vaan ylpeilevät itsestään. Hengen silmä voi tuokioksi nähdä ja käsittää totuuden; mutta heti kun totuus ei ole sille mieleen, niin se on valmis epäilemään ja koettaa kääntyä muuanne.

Oroboni tiesi mainiosti esitellä minulle, mitä syitä ihmisellä on olla sovinnollinen vihamiestensä kanssa. Milloin vaan puhuin jostakin henkilöstä, jota minä vihasin, niin Oroboni aina otti puolustaaksensa häntä. Ja sitä hän teki ei ainoastaan sanoilla, vaan myöskin hyvällä esimerkillä. Muutamat olivat tehneet hänelle pahaa, ja hän tosin sitä valitti: mutta samalla hän antoi kaikille anteeksi, ja jos tiesi jostakin kertoa jotakin hyvää, niin teki sitä mielellään. Mielenkiihko, joka, siitä hetkestä kun kuulin tuomioni, oli minua vallinnut ja pitänyt uskottomana, kesti vielä muutamia viikkoja; sitten se herkesi kokonaan. Orobonin hyvät avut olivat vetäneet minut puoleensa. Ahkeroiden niitä omistaakseni itsellenikin, tulin ainakin hänen jälkiänsä käymään. Kun uudestaan kykenin vilpittömästi sulkemaan kaikkia ihmisiä rukouksiini, ketäkään vihaamatta, silloin epäilykseni uskonnon asioista haihtuivat pois: _Ubi caritas et amor, Deus ibi est_. (Missä lempeyttä ja rakkautta, siinä Jumalakin on.)

LXIV LUKU.