Part 8

-- Olettehan sen jo pari kertaa minulle kertonut. No... mitä sitten?... Sanokaa suoraan, onko niissä jo tuomittujakin?

-- Onpa kyllä.

-- Ketkä?

-- En tiedä.

-- Olisiko niissä ystäväni Maroncelli raukka?

-- Oi hyvä herra, en tiedä, keitä ovat.

Hän meni murheellisena pois, luoden minuun surkuttelevan katsauksen.

Vähää sen perästä tuli ylivartija ja alavartijat, ja niiden kanssa vieras herra, jota en ollut ennen nähnyt. Ylivartija näytti hämmentyneeltä. Vieras herra virkkoi:

-- Toimikunta käskee teitä, herra, seuraamaan minua.

-- Lähtekäämme siis, vastasin; vaan kuka te olette?

-- Olen vankihuoneen vartija San Michele'ssä, jonne teidät on vietävä.

Lyijykamarien vartija antoi nyt hänelle rahani. Minä pyysin ja sain luvan antaa alavartijoille vähäisen rahalahjan. Panin tavarani kokoon, otin raamatun kainaloon, ja sillä tapaa mentiin. Kulkiessamme noita loppumattomia rappusia alas, Tremerello salaa puristi kättäni, ikäänkuin sanoaksensa: -- Onneton, sinä olet hukassa!

Astuttiin ulos portista, joka oli laguunaan päin; siellä odotti meitä gondolassa uuden isäntäni kaksi alavartijaa.

Ristiriitaisia tunteita virisi rinnassani: -- jonkunlainen kaipaus, kun täytyi jättää tuo asuntoni Lyijykamareissa, jossa tosin olin paljon kärsinyt, mutta sen ohessa saavuttanut niin monta, monta ystävää, -- mielihyvä siitä, että nyt, pitkällisen vankeuden perästä, taas sain raitista ilmaa hengittää, katsella sinitaivasta, kaupunkia ja vettä, tuon kauhean rautaristikon estämättä, -- muisto niistä veneistä, jotka onneni aikana kantoivat minua näillä samoilla järvillä, Lago di Como'n ja Lago Maggiore'n aalloilla, Po, Rhône ja Seine virtojen vesillä!... Oi, te hymyilevät vuodet, pois olette ijäksi vierineet! Ja kuka maailmassa oli silloin onnellisempi kuin minä?

Syntyneenä mitä hellimmistä vanhemmista, siinä elämän tilassa, joka ei ole köyhyyttä eikä sen vastakohtaa, vaan tarjoo meille tilaisuutta tutustua kumpaankin, -- jota pidän kaikkein soveliaimpana ihmisen mieltä kehittämään -- minä olin, lapsuuden ajan rauhallisesti ja iloisesti armaassa kodissani vietettyäni, lähtenyt Lyon'iin erään enon luo, joka oli hyvin rikas, mutta joka myöskin hyvin ansaitsi olla rikas, ja hänen luonansa oli kaikki, mikä voi suloutta ja rakkautta kaipaavaa sydäntä viehättää, huvittanut nuoruuteni ensimmäisiä hehkuvia vuosia. Sieltä Italiaan palattuani, olin vanhempieni luona Milanossa jatkanut opintojani, viettäen aikaani hyvissä seuroissa tai kirjojeni ääressä, ja osakseni saanut oivallisia ystäviä ja sydämellistä suosiota. Monti ja Foscolo, vaikka silloin keskenänsä riidassa, olivat kumpikin minulle hyvänsuopia. Jälkimmäisestä pidin enemmän; ja tämä muutoin niin kiivas mies, joka tylyydellänsä tuotti itselleen niin paljon vihamiehiä, oli minua kohtaan täynnä sydämellisyyttä, ja minä kunnioitin häntä suuresti. Muutkin arvolliset kirjailijat pitivät minua hyvänä, niinkuin minä heitä. Ei mikään kateus eikä panettelu kohdannut minua, taikka se ainakin tuli semmoisten puolelta, joita ei kukaan uskonut ja jotka siis eivät voineet minua vahingoittaa. Kun Italian kuningaskunta kukistettiin, oli isäni perheineen muuttanut Torinoon, mutta minä olin lykännyt muuttoni toistaiseksi ja vihdoin jäänyt Milanoon asumaan, koska en voinut niin runsaasta onnesta luopua.

Muitten oivallisten Milanon ystävieni rinnalla oli erittäin kolmella ensimmäinen sija sydämessäni: Pietro Borsieri, Lodovico di Breme ja kreivi Luigi Porro Lambertenghi. Näitten lisäksi tuli myöhemmin kreivi Federigo Confalonieri. Ruvettuani Porron kahden pojan opettajaksi, olin heille kuin isä, ja heidän isällensä kuin veli. Tähän perheesen kokoontui ei ainoastaan kaikki, mitä kaupungissa oli etevää ja sivistynyttä, vaan myöskin useampia kuuluisia ulkomaalaisia. Siellä opin tuntemaan rouva Staël'in, Schlegel'in, Davis'in, Byron'in, Hobbhouse'n, Brougham'in sekä monta muuta mainiota miestä eri Europan osista. Ah, kuinka paljon huvia, kuinka paljon kehotusta omaan jalostumiseen tarjoo seurusteleminen ansiollisten miesten kanssa! Niin, minä olin onnellinen! Minä en olisi vaihtanut kohtaloani kenenkään ruhtinaan kanssa! Näin valoisasta elämästä äkkiä joutua oikeudenpalvelijain käsiin, muuttaa vankihuoneesta vankihuoneesen ja vihdoin tulla kuristetuksi taikka kahleissaan kuolla!

LI LUKU.

Sillä välin saavuimme San Michele'n rantaan, ja minä pantiin huoneesen, josta näkyi piha, laguuna ja kaunis Muranon saari. Kysyin Maroncelli'a vartijalta, hänen vaimoltansa ja neljältä alavartijalta, mutta he eivät sanoneet juuri mitään ja kävivät huoneessani hyvin pikimmältään ja täynnä luulevaisuutta.

Kumminkin, missä on viisi tai kuusi henkeä koossa, siinä täytyy olla joku sääliväinen ja puheesen taipuvainen. Minäkin nyt löysin semmoisen henkilön, ja sain kuulla seuraavan:

Maroncelli, joka kauan aikaa oli ollut yksinään, oli sitten saanut asua kreivi Camillo Laderchi'n kanssa; mutta kun jälkimmäinen pari päivää takaperin oli viattomana päästetty vapaaksi, niin edellinen taas oli yksinään. Kumppaleistamme oli samaten irti laskettu professori Gian-Domenico Romagnosi ja kreivi Giovanni Arrivabene. Kapteeni Rezia ja herra Canova olivat yhdessä, ja professori Ressi makasi viimeisillään heidän viereisessä huoneessa.

-- Ne, joita ei ole irti laskettu, päätin minä, ovat siis saaneet tuomionsa tänne. Miks'ei tuomiota meille ilmoiteta? Kenties odotetaan, että tuo kova-onninen Ressi joko kuolee tahi kykenee sitä kuuntelemaan, eikö niin?

-- Niinpä luulen.

Joka päivä kyselin, miten hänen oli laita. -- Häneltä on jo puheen taito kadonnut; -- se on tullut jälleen, mutta hän yhä vaan on ymmärtämättä ja hourailee; eikä anna paljon elon merkkiä; -- syleksii verta ja puhuu hourupäissä; -- jaksaa milloin huonommin, milloin paremmin; -- on kuolemaisillaan.

Semmoisia vastauksia annettiin koko viikkokausia. Vihdoin eräänä aamuna kerrottiin: -- Hän on kuollut!

Vuodatin kyyneleen hänen muistokseen; lohdutukseni oli, ett'ei hän saanut tietoa tuomiostansa!

Seuraavana eli Helmikuun 21 p:nä vartija tuli minua noutamaan kymmenen aikaan, ja vei minut Toimikunnan istuntosaliin. Sisään astuttuani, presidentti, tutkintotuomari ja muut kaksi oikeudenjäsentä nousivat seisaalleen, ja presidentti ilmoitti jalolla osan-ottavaisuudella, että tuomio oli langennut, se oli ollut hirveä, mutta keisari oli jo sen armollisesti lieventänyt.

Tutkintotuomari luki tuomioni julki: -- Kuolemaan tuomittu. -- Sitten hän luki keisarillisen kirjeen: -- Rangaistus muutettu viidentoista vuoden kovaksi vankeudeksi Spielberg'in linnassa.

Vastasin: -- Tapahtukoon Jumalan tahto!

Ja totisesti, aikomukseni oli kristityn tavalla vastaanottaa tuo julma isku, pitämättä vihaa kehenkään ja näyttämättä sitä kellekään.

Presidentti kiitti vakavuuttani ja kehoitti minua aina sitä säilyttämään, sanoen siitä riippuvan, josko ehkä kahden tai kolmen vuoden kuluttua katsottaisiin ansaitsevani vielä suurempaa armoa. (Ne kaksi tai kolme muuttuivat sitten useammaksi.)

Muutkin oikeuden jäsenet lausuivat minulle pari suosiollista sanaa. Mutta yksi heistä, joka tutkinnossa aina oli minusta näyttänyt vihamieliseltä, virkkoi jotakin kohteliasta, joka minua suorastaan pisti, sillä hänen silmissään luulin lukevani vahingon-iloa.

Nyt en enää ottaisi sitä valalla vahvistaakseni; hyvin mahdollista että erehdyin. Mutta sillä hetkellä vereni oli kuohussa, ja töintuskin taisin vimmaani salata. Se kristillinen kärsivällisyys, josta par'aikaa sain kuulla kiitosta, oli itse teossa jo kadonnut.

-- Meitä surettaa, sanoi tutkintotuomari, että huomenna pitää teille tuomio julkisesti luettaman; se on muodon-asia, josta ei pääse.

-- Tapahtukoon se sitten, vastasin.

-- Nyt saatte, lisäsi hän, oleskella ystävänne parissa.

Ja vartijan sisään kutsuttuaan, he antoivat minut uudestaan hänen haltuunsa, käskien saattaa minut Maroncelli'n luo.

LII LUKU.

Kuinka suloinen oli jälleen-yhtymisen hetki ystävälleni ja minulle vuoden ja kolmen kuukauden eron ja murheen perästä! Ystävyyden ilot saattivat meidät melkein hetkeksi tuomiotamme unhottamaan.

Irtausin kuitenkin hänen syleilyksistään, kirjoittaakseni isälleni. Harras toivoni oli, että tieto surkeasta kohtalostani saapuisi vanhukselle omasta kädestäni eikä muuta tietä, jotta tuo isku tuntuisi vähemmän kipeältä kristillisen ja rauhallisen puheeni kautta. Tuomarit lupasivatkin paikalla lähettää kirjeeni.

Tämän jälkeen Maroncelli kertoi minulle tutkinnostaan ja minä hänelle omastani; juttelimme yhtä ja toista vankilan vaiheistamme, ja tervehdimme ikkunasta kolmea muuta ystävää, jotka olivat ikkunoissaan. Kaksi niistä oli Canova ja Rezia, jotka asuivat yhdessä, toinen tuomittu kuuden ja toinen kolmen vuoden kovaan vankeuteen; kolmas oli tohtori Armari, joka edellisinä kuukausina oli Lyijykamareissa ollut minun naapurinani. Tämä ei sitten tullutkaan tuomituksi, vaan pääsi vapaaksi.

Päivä ja ilta kuluivat hauskasti näin tarinoidessamme. Mutta maata mentyäni, kynttilä sammuksissa, yön hiljaisuudessa ei tullut unta silmiini, päätäni kuumensi ja sydämeni vuoti verta, ajatellessani armasta kotoa. -- Kestänevätkö vanhempani tätä onnettomuutta? Voinevatko toiset veljekset ja sisaret heitä lohduttaa? Kaikki ne olivat vanhemmille yhtä rakkaat, kuin minä, ja ansaitsivatkin sitä enemmän, kuin minä; mutta voiko kukaan isä ja äiti koskaan saada niistä lapsista, jotka ovat tallella, korvausta siitä pojastaan, jota kaipaavat kadonneena?

Jospa olisin ajatellut ainoastaan omaisiani ja muutamia ystäviäni! Niiden muisto minua tosin huolestutti, vaan samalla hellyyttikin. Mutta tulin myöskin ajatelleeksi tuon tuomarin luultua ivahymyä, tutkintoa, tuomioiden syitä, valtiollisia intohimoja, monen ystäväni surkeata kohtaloa... enkä enää kyennyt leppyisällä mielellä arvostella ketään vastustajistani. Jumala pani päälleni suuren koetuksen. Velvollisuuteni olisi ollut kestää sitä miehenä, vaan en voinut! en tahtonut! Vihan nautinto oli minulle mieluisampi, kuin anteeksi-antamuksen; vietin todellakin ilkeän yön.

Aamu tuli, enkä rukoillut. Maailma oli mielestäni hyvyyttä vihaavan Luojan tekemä. Jo ennenkin olin Jumalaa soimannut; vaan enpä luullut taas käyväni niin jumalattomaksi, saati niin vähässä ajassa. Juliano pahimmassakaan vimmassaan ei ollut minua häijympi. Kun ihminen kerran rupeaa vihaa pitämään, erittäin jos häntä on kohdannut kova onni, joka oikeastaan olisi omansa kääntämään häntä Jumalan luo, niin hän, olipa alusta oikeakin, tekee aina vääryyttä lähimmäisiä kohtaan. Mahdotonta on vihata ylpeyttä osottamatta. Ja kuitenkin, ken olet sa, kurja kuolevainen, joka vaadit, ett'ei kukaan vertaisistasi saa sinua ankarasti tuomita; joka väität, ett'ei kukaan voi sinulle pahaa tehdä, ollessaan siinä uskossa, että hänen tekonsa on oikeutettu; joka nureksit, jos Jumala sallii sun kärsiä pikemmin yhdellä, kuin toisella tavalla?

Olin onneton siitä, ett'en kyennyt rukoilemaan; mutta ylpeyden vallitessa ei löydä ihminen muuta Jumalaa, kuin itsensä.

Olisin tahtonut Ylimmäisen Auttajan haltuun sulkea epätoivoiset vanhempani, mutta Häneen en luottanut.

LIII LUKU.

Kello yhdeksän aamulla Maroncelli ja minä saimme astua gondolaan, joka vei meidät kaupunkiin. Laskettiin maalle Dogen palatsin kohdalle, ja sieltä noustiin taas vankilaan. Me pantiin huoneesen, jossa pari päivää sitten oli asunut herra Caporali; en tiedä minne hän oli siirretty. Yhdeksän tahi kymmenen poliisimiestä oli meitä valvomassa, ja kävellen edestakaisin me odotimme sitä hetkeä, jolloin meidät vietäisiin torille. Pitkäksi venyi odotus. Vasta puolenpäivän aikaan tutkintatuomari tuli meitä noutamaan. Lääkäri tuli kanssa ja tarjosi meille lasillisen minttuvettä; me joimme, kiitollisina vähemmän juomasta, kuin tuon kunnon vanhuksen osoittamasta säälistä. Se oli eräs tohtori Dosmo. Nyt poliisien päämies kiersi käsirautamme kiinni, ja lähdettiin.

Astuessamme noita komeita _Jättiläisten rappusia_ alas, muistui mieleemme doge Marino Faliero, joka tässä mestattiin. Sitten tulimme siihen isoon portti-holviin, joka viepi palatsin pihalta Piazzettaan, ja tänne saavuttuamme käännyimme vasemmalle laguunaan päin. Torin keskelle oli lava rakennettuna. _Jättiläisten rappusista_ lavalle asti seisoi kaksi riviä saksalaisia sotamiehiä, joiden välillä meidän piti käydä.

Nousimme lavalle ja loimme silmät ympärillemme. Kauhistus näkyi vallitsevan tuossa lukemattomassa ihmisjoukossa. Etäämpänä seisoi eri kohdilla sotamiesryhmiä, ja meille sanottiin, että kanuunat kaikkialla olivat valmiilla sytyttimillä varustetut.

Tämä oli sama tori, jossa Syyskuulla 1820, kuukautta ennenkuin minä vangittiin, muuan kerjäläinen oli minulle sanonut: -- tää on onnettomuuden kotopaikka!

Nyt muistui mieleeni tuo kerjäläis-vanhus, ja arvelin: -- Kenties noissa tuhansissa, jotka ovat täällä katsojina, löytynee hänkin, ja hän ehkä minut tuntee.

Saksalainen kapteeni huusi meille, että kääntyisimme palatsiin päin ja katsoisimme ylös. Niin teimme ja näimme palatsin parvella virkamiehen, paperi kädessä. Se oli tuomiomme, jonka hän luki julki korkealla äänellä.

Syvä hiljaisuus vallitsi, kunnes kuului lause: _tuomitut kuolemaan_. Silloin kohosi yleinen säälin suhina. Seurasi uusi äänettömyys lukemisen loppuun asti. Ja uusi suhina, kun kuultiin: _tuomitut kovaan vankeuteen, Maroncelli kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja Pellico viideksitoista_.

Kapteeni antoi merkin, että astuisimme alas lavalta. Vielä kerran loimme silmät ympärillemme ja läksimme. Me vietiin samaa tietä takaisin, käsiraudat otettiin pois, ja ennen pitkää oltiin San Michele'n saarella.

LIV LUKU.

Ne, jotka ennen meitä oli tuomittu, olivat jo matkalla Laibach'iin ja Spielberg'iin, erään poliisikomisariuksen johdolla. Nyt odotettiin häntä takaisin meitäkin viemään määräpaikkaamme. Odotus kesti kuukauden aikaa.

Ajan vietteeksi me juttelimme ja kuuntelimme muiden jutelmia. Sitä paitsi Maroncelli ja minä luimme toisillemme kummankin meidän kirjallisia tuotteitamme. Eräänä iltana esittelin Canova'lle, Rezia'lle ja Armari'lle ikkunastani _Ester d'Engaddi'n_ ja seuraavana iltana _Iginia d'Asti'n_ teokset.

Mutta yöllä olin levoton ja itkin, unta en saanut paljon yhtään.

Minua yht'aikaa halutti ja peloitti saada tietoa, mitenkä vanhempani olivat vastaanottaneet sanomaa kohtalostani.

Vihdoin tuli kirje isältäni. Siitä huomasin surukseni, ett'ei kirjettäni oltu lähetettykään niin pian, kuin olin pyytänyt, vaan että isäparkani, joka yhä vaan oli pysynyt siinä toivossa, että pian pääsisin vapaaksi, oli eräänä päivänä jossakin Milanon sanomalehdessä lukenut tuomioni! Itse hän nyt kertoi minulle tuon surkean kohtauksen, ja hänen kirjeestään saatoin arvata, minkä haavan tämä sanoma oli iskenyt hänen sydämeensä.

Oi kuinka minä, samalla kun mitä syvimmin säälin isääni, äitiäni ja koko perhettäni, paloin harmista, että kirjettäni ei oltu oikeaan aikaan lähetetty! Ilkeydestä ei tuo myöhästys liene tullutkaan, vaan minusta se näytti silloin mustaa mustemmalta, sillä luulin siinä havaitsevani hienon hienoa häijyyttä, joka muka vartavasten tahtoi antaa viatonten omaistenikin tuntea rangaistustani mitä jyrkimmässä muodossa. Mieleni teki vuodattaa kokonainen meri verta, kostaakseni tämmöistä hirmutyötä.

Nyt kun tyynimielin asiata arvostelen, en pidä luuloani todenmukaisena. Tuon myöhästyksen syyksi lienee luettava vaan asianomaisten huolimattomuus.

Vihan vimmassa kuin olin, kiristin hampaitani kuullessani, että kumppalini aikoivat ennen lähtöänsä käydä Pääsiäispyhänä ripillä. Tunsin selvään, ett'ei minun sopisi ottaa siihen osaa, koska mieleni ei tehnyt antaa kellekään anteeksi. Sitäkö pahennusta olisin vielä aikaan saattanut!

LV LUKU.

Vihdoin komisarius saapui Saksasta takaisin ja ilmoitti, että meidän täytyi parin päivän perästä lähteä.

-- Mielihyväkseni, lisäsi hän, voin teille kertoa jotakin lohduttavaa. Palaten Spielberg'istä, sain Wienissä tavata H. M. Keisarin, joka sanoi tahtovansa lukea 12 eikä 24 tuntia teidän vankeutenne vuorokaudeksi. Sillä hän nähtävästi tarkoitti sitä, että rangaistuksen aika tulee puolta lyhyemmäksi.

Tästä lyhennyksestä ei tullut meille mitään virallista tietoa, mutta ei ollut luultava, että komisarius siinä asiassa pani omiansa, sitä vähemmän, koska hän ei sitä salaa ilmoittanut, vaan Toimikunnan läsnäollessa.

Vähänpä tuo ilmoitus sittenkin minua ilahutti. Mielestäni seitsemän ja puoli vuotta raudoissa oli melkein yhtä hirveätä, kuin viisitoista. Mahdottomalta näytti, että niin kauan eläisin.

Terveyteni oli nyt taas hyvin huono. Tunsin rinnassani kovia vaivoja ynnä yskää, niin että luulin keuhkoni vahingoittuneiksi. Söin vähän, eikä sitäkään vatsa sulattanut.

Lähdettiin matkalle yöllä Maaliskuun 25 ja 26 päivän välillä. Ennen lähtöä saimme luvan jäähyväiseksi syleillä ystäväämme tohtori Armaria. Poliisimies pani meille raudat poikkipuolin oikeasta kädestä vasempaan jalkaan, estääksensä karkaamista. Astuimme gondolaan, ja vartijamiehet soutivat Fusina'an.

Sinne tullessamme olivat jo kahdet vaunut valjaissa. Rezia ja Canova astuivat komisariuksen kanssa toisiin; toisiin taas Maroncelli ja minä alakomisariuksen kanssa. Saattoväkenä oli kuusi seitsemän poliisimiestä kiväärineen sapelineen, osittain vaunujen sisässä, osittain kutsinlaudalla.

Surkeata on aina jättää isänmaa kovan onnen pakosta; mutta kun täytyy tehdä se raudoissa, muuttaaksensa kolkkoon ilmanalaan ja vuosikausia kituaksensa vankilassa, on se niin kauheata, ett'ei sen kuvaamista varten sanoja löydy.

Mitä kauemmaksi Veneziasta Alppeja kohden tulimme, sitä rakkaammaksi kävi minulle oma kansa, kun näimme sitä sääliä, jota meille kaikkialla osoitettiin. Joka kaupungissa, joka kylässä, joka yksinäisessä mökissäkin meitä odotettiin, sillä tieto tuomiostamme oli joku viikkokausi sitten jo levinnyt. Muutamissa paikoin töintuskin komisariukset miehineen saivat ihmistungon hajoitetuksi. Ihmeellinen oli todellakin se suosio, joka tuli meille osaksi. Udine'n kaupungissa kohtasi meitä odottamaton ja liikuttava tapaus. Ravintolaan tultuamme, komisarius käski sulkea pihanportin ja hajoittaa ihmisjoukon. Hän määräsi meille kamarin ja käski palvelijain tuoda sinne iltaruokaa ja makuusijan tarpeita. Ei aikaakaan, niin tuli kolme miestä, matrassit hartioillaan. Mikä oli hämmästyksemme, kun huomasimme, että yksi vaan oli talon väkeä, toiset kaksi omia ystäviämme! Olimme auttavinamme heitä matrassien levittämisessä, käyttäen tilaisuutta salaa puristaa heidän käsiänsä. Ainoastaan suurella ponnistuksella onnistui meidän pidättää kyyneleitämme. Oi, ett'emme saaneet niitä, toisiamme syleillessä, vuodattaa!

Komisariukset eivät mitään huomanneet, mutta minä luulen, että yksi vartijoista sai siitä vihiä silloin, kun Dario ystäväni puristi kättäni. Vartijamies oli venezialainen. Hän katseli meitä terävästi silmiin, vaaleni ja näytti olevan kahden vaiheella, tuliko hänen nostaa puhe siitä vai ei; mutta hän oli vaiti, käänsi silmänsä toisaalle eikä ollut mitään näkevinään. Ell'ei hän aavistanut noita ystäviksemme, niin hän ainakin luuli niitä meille tutuiksi kyyppäreiksi.

LVI LUKU.

Aamulla päivän vaietessa läksimme Udine'sta. Dario oli jo kadulla, vaippaan peittyneenä; hän tervehti ja seurasi meitä kauan aikaa. Parin kolmen peninkulman matkaa näimme yksien vaunujen ajavan jäljessämme, joista joku viuhutteli nenäliinallaan. Vihdoin ne käänsivät takaisin. Kuka niissä oli? Me arvasimme sen.

Jumala palkitkoon kaikkia hyviä ihmisiä, jotka eivät häpee onnettomia rakastamasta! Minä pidän heitä sitä suuremmassa arvossa, koska kovan onnen päivinä tulin tunteneeksi kehnomielisiäkin, jotka minua kielsivät ja toivoivat voittavansa siitä, että minua panettelivat. Näitä viimein mainituita ei toki ollut monta, ja edellisten luku oli varsin suuri.

Erehdyin, kun luulin tuon myötä-tuntoisuuden, joka omassa maassa meitä seurasi matkallamme, lakkaavan, niin pian kuin tulisimme rajan yli. Hyvä ihminen on aina onnettomien ystävä ja maanmies! Kun tulimme illyrialaisiin ja saksalaisiin paikkakuntiin, kohtasi meitä sama osan-otto kuin omassa isänmaassamme. Joka paikassa kuulimme tuota säälivää huudahusta: _Arnie Herren!_ (Herra raukat!)

Monta kertaa, kun tulimme johonkuhun uuteen seutuun, täytyi seisattua, ennenkuin tiedettiin minne mennä kortteeriin. Silloin väkeä aina keräytyi taajaan ympäri, ja saimme kuulla surkuttelevaisia sanoja, jotka todellakin tulivat sydämen pohjasta. Näiden ihmisten hyväntahtoisuus liikutti minua vielä enemmän, kuin omien kansalaisteni. Oi, kuinka olin heille siitä kiitollinen!

Se lohdutus, jonka siitä nautin, riitti lieventämään vihaanikin niitä vastaan, joita sanoin vastustajikseni.

-- Kenties, niin arvelin, jos minä lähemmältä näkisin heitä silmiin ja sydämeen, ja he minua samoin, kenties meidän kummankin täytyisi tunnustaa, ett'emme toinen toisestamme löydä tuota luultua pahuutta, jopa lopulla oppisimme toisistamme pitämäänkin!

Liian usein ihmiset toisiansa kammovat sentähden, että eivät tunne toisiansa; muutamia sanoja vaan, ja vihamiehet antaisivat luottamuksella kättä toinen toiselleen.

Pysähdyimme yhdeksi päiväksi Laibach'iin, jossa Canova ja Rezia olivat linnaan pantavat. Kuinka katkera meille kaikille neljälle tämä ero oli, voi helposti kuvata itselleen.

Sinä iltana, kun tultiin Laibach'iin, ja seuraavana päivänä tuli meidän luoksemme eräs herra, jota muistaakseni sanottiin kaupunginkirjuriksi. Hän oli hyvin sivistynyt mies ja puhui lämpimästi ja totisesti uskonnosta. Luulin häntä pappismieheksi, sillä Saksassa pappien vaateparsi ei eriä muitten puvusta. Hänen kasvonsa olivat noita, jotka suoruutensa tähden herättävät kunnioitusta. Valitettavasti tuttavuutemme oli liian lyhyinen, ja mielipahalla täytyy minun myöntää, että ajattelemattomuudesta en pannut hänen nimeänsä mieleen.

Jospa tietäisin sinunkin nimesi, sinä sydämellinen tyttö, joka eräässä Steyermarkin kylässä seurasit meitä ihmistungon keskellä ja, vaunujemme hetken seisahduttua, molemmin käsin meitä tervehdit, ja vihdoin kyynel silmissä läksit pois, nojautuen murheellisen nuorukaisen käsivarteen, joka, vaaleista hiuksistaan päättäen oli saksalainen, mutta joka kenties jonkun ajan oli oleskellut Italiassa ja oppinut onnetonta kansaamme rakastamaan!

Jospa teidänkin nimenne tuntisin, jok'ainoan, te kunnioitettavat perheen isät ja äidit, jotka ken kussakin meitä lähestyitte, saadaksenne tietää, oliko meillä vanhemmat elossa, ja kuultuanne, että oli, vaalenitte ja surkutellen huudahditte: -- Oi, sallikoon hyvä Jumala teidän pian palata noiden poloisten luo!

LVII LUKU.

Huhtikuun 10 p:nä saavuimme matkamme perille.

Brünn on Määrin pääkaupunki; siellä asuu Määrin ja Itävallan Sleesian maakuntien kuvernööri. Se sijaitsee ihanassa laaksossa ja näyttää jotenkin varakkaalta. Siihen aikaan siellä olivat useammat verkatehtaat, jotka sittemmin ovat joutuneet rappiolle; väkiluku oli noin 30,000 henkeä.

Kaupungin länsipuolella kohoaa vuori, jonka kukkulalla on tuo onneton Spielberg'in linna, ennen aikaan Määrin herttuain asunto, nykyään Itävallan kovin vankila. Se on ollut hyvin vahva linnoitus, mutta mainion Austerlitzin tappelun aikana (Austerlitzin kylä on aivan lähellä) ranskalaiset pommittivat ja valloittivat sen. Sitten ei sitä enää ole laitettu sotalinnaksi, hävinnyt osa muurista vaan on korjattu. Noin kolmesataa pahantekijää, enimmiten rosvoja ja murhaajia, on tänne suljettu, mitkä _kovassa_, mitkä _kovimmassa_ vankeudessa.

_Kovaan_ vankeuteen kuului: pakkotyö, raudat jaloissa, puinen makuu-sija ja ruoka mitä huonointa. _Kovimmassa_ vankeudessa on vangeilla rautavyö kupeissa, josta lähtevä ketju on seinään kiinnitetty ja niin lyhyt, että vanki vaivalla pääsee makuu-lavan kohdalla liikkumaan; ruoka on kumpaisillakin sama, vaikka asetus määrää _vettä ja leipää_.

Meitä valtiovankeja tuomittiin kovaan vankeuteen.

Kulkiessamme vuorenrinnettä ylöspäin, loimme silmät vielä taaksepäin sanoaksemme hyvästi maailmalle, epätietoisina, tulisiko se kuilu, joka meidät nyt nielasi, koskaan laskemaan meidät ulos. Ulkonaisesti olin levollinen, sisässäni kuohui. Turhaan koetin paeta filosofiian turviin, rauhaa ja mielentyvenyyttä saavuttaakseni. Mutta filosofiia ei voinut tarjota minulle riittävää tyydytystä.