Part 7

Kuitenkin se vähäinen puhevaihto, jota osaksi sanojen, osaksi viittausten kautta oli meille tarjona, ennen pitkää minua miellytti, tuottaen, ell'ei iloisuutta, niin kumminkin ajanviettoa. Tuttavuudestani Julianon kanssa en virkkanut sanaa kellekään. Kunniansanalla oli kummaltakin puolelta luvattu pitää sitä salassa. Jos siitä olen puhunut näissä lehdissä, niin se on sentähden, että tulkootpa ne kenen silmien eteen tahansa, hänen olisi mahdotonta niiden lukuisien vankien joukosta, joita täällä pidettiin, arvata, kuka Juliano oli.

Paitsi yllämainitulta kovan onnen kumppaleita, teinpä vielä yhden tuttavuuden, joka minua erittäin ilahutti.

Isosta ikkunastani saatoin nähdä, edempänä tuosta vastapäätäni olevasta rakennuksesta, koko jakson kattoja savutorvineen, parvineen, tornineen ja kupolineen, joka etäällä katosi näkymättömiin mereen ja taivaasen. Likimmäisessä noista kartanoista, patriarkan palatsin kylkirakennuksessa, asui eräs kunnon perhekunta, jolle minä jouduin kiitollisuuden velkaan siitä hellästä osan-otosta, jota nuo hyvät ihmiset osoittivat onnettomuudessani. Yksi tervehdys, yksi säälivä sana onnettomalle on suuri rakkauden työ.

Sieltä kohotti ikkunasta kätösiänsä minulle pienoinen poika, yhdeksän tahi kymmenen vuoden vaiheilla, ja kuulin hänen huutavan:

-- Äiti, äiti, katsopas, kuin tuonne ylös Lyijykamareihin ovat panneet ihmisen. Vankiraukka, kuka sinä olet?

-- Olen Silvio Pellico, -- vastasin.

Toinen poika, vähän vanhempi, riensi sekin ikkunalle ja huusi:

-- Vai sinä olet Silvio Pellico?

-- Olen, ja te, lapsukaiseni?

-- Minun nimeni on Antonio S.... ja veljeni Giuseppe. Sitten hän kääntyi sisään päin ja sanoi: -- Mitä minun vielä pitää kysyä?

Ja eräs nainen, luultavasti heidän äitinsä, joka seisoi puoleksi näkymättömissä, neuvoi armaille lapsille mitä sanoa minulle, ja minä kiitin heitä sydämeni pohjasta heidän ystävällisistä sanoistansa.

Nämä sananvaihdot olivat hyvin vähäpätöisiä, enkä niitä saanut liian harjoitella, jott'ei vartija tekisi toraa; mutta joka päivä niitä uudistettiin suureksi lohdutuksekseni varhain aamuisin, puolipäivän aikaan ja iltaisin. Kynttilöitä sytytettäessä, tuo nainen sulki ikkunansa ja lapset silloin huusivat: "Hyvää yötä, Silvio!" ja äitikin, rohkaistuneena illan hämärässä, toisti liikutetulla äänellä: "Hyvää yötä, Pellico! Rohkeutta!"

Kun lapset olivat aamiaisella tai illallisella, niin huusivat minulle: -- Oi, jos voisimme sinulle antaa kahviamme ja maitoamme! Ja entäs torttujamme! Sinä päivänä kun pääset vapaaksi, niin muista tulla meille! Silloin saat kauniita, lämpimiä torttuja, ja monta, monta suukkoista!

XLIV LUKU.

Lokakuussa oli kovan onneni vuosipäivä: tämän kuun 13:na päivänä vuosi takaperin minä vangittiin, ja muitakin surkeita muistoja sama aika johti mieleeni. Kahta vuotta ennen, lokakuussa, oli tapaturmasta hukkunut Ticinon jokeen eräs kelpo mies, jota pidin mitä suurimmassa kunniassa. Lokakuussa kolme vuotta sitten oli Odoardo Briche, nuorukainen, jota rakastin niinkuin hän olisi ollut oma poikani, vahingossa surmannut itsensä pyssyllä. Ja nuoruuteni ensi-aikoina, myöskin lokakuussa, hyvin surullinen tapaus oli minua kohdannut.

Vaikk'en ole taika-uskoinen, niin nuo monta kovan onnen iskua samana kuukautena masentivat mieltäni ylenmäärin.

Tarinoidessani ikkunasta lasten ja vankien kanssa, olin olevinani iloinen, mutta huoneeseni tuskin käännyttyäni, tunsin sanomattoman tuskan painavan sydäntäni.

Tartuin kynään sepittääkseni jotakuta runopätkää taikka muuta kirjallista työtä toimittaakseni, mutta vastustamaton voima veti väkisinkin minua aivan toista kirjoittamaan. Mitä se oli? pitkiä kirjeitä, joita en voinut lähettää, kirjeitä perheelleni, joihin vuodatin sydämeni. Kirjoitin pöydälle, hävittääkseni niitä paikalla taas. Ne sisälsivät hehkuvia hellyyden sanoja, muistelmia siitä onnellisesta ajasta, jota olin lempeiden ja rakkaiden vanhempieni, veljieni ja sisarteni kanssa viettänyt. Tuntikausien kuluessa tuo tunteiden lähde ei mennyt kuiville, vaan yhä riitti kirjoitettavia.

Tämä työ oli, uudessa muodossa, elämäkertani toistamista, itseni pettämistä menneitten aikojen kuvaamisella. Ja kun joku onnellisen elämäni hetki kuvautui silmäni eteen niin elävänä, että luulin todellakin puhuvani noitten armaitten kanssa, niin yht'äkkiä muistui mieleeni hirveä nykyaika, ja kauhusta kynä putosi kädestäni!

Tahdoin jättää tämän tunteitani liikuttavan työn, mutta turhaan. Vasten mieltäni tartuin kynään, ja taas syntyi kirje täynnä hellyyttä ja surua.

-- Eikö olekaan enää tahtoni vapaa? kyselin toistamiseen. Tämä pakko tehdä, mitä itse en tahdo, eiköhän se ole aivojen hämmennystä? Jos vankeuteni ensiaikoina olisi niin tapahtunut, niin se ei olisi ollut kummallista; mutta nyt kun olen perehtynyt vanki-elämään, kun mielikuvitukseni pitäisi olla tyyntynyt, kun filosofiia ja uskonto alituisesti ovat ajatukseni esineenä, mikä on syynä siihen, että näin joudun sokeiden intojeni orjaksi ja jaarittelen kuin lapsi? Ei, toisaalle on minun kääntyminen!

Koetin rukoilla, koetin myös vaivata itseäni saksan kielen oppimisella. Turha ponnistus! Havaitsin, että taas oli kirje syntymäisillään.

XLV LUKU.

Semmoinen mielentila on oikea sairaus, se on niin sanoakseni jotakin unissa-kävelijän tapaista, joka epäilemättä tulee väsymyksestä pitkän ajattelemisen ja valvomisen johdosta.

Eipä siinä kyllä. Öisin en saanut unta, vaan enimmiten houreksin. Turhaan herkesin illoin kahvia juomasta; unettomuuteni ei kadonnut.

Tuntui kuin jos minussa olisi ollut kaksi henkilöä, joista toinen yhä vaan tahtoi kirjeitä kirjoittaa, ja toinen tehdä jotakin muuta. No hyvä, arvelin minä, tehdään sitten semmoinen välipuhe, että saan kirjoittaa, mutta saksan kielellä; niin muodoin opin sitäkin.

Siitä lähtien panin kaikki paperille huonolla saksan kielellä. Tällä tapaa edistyin kumminkin vähäisen tämän kielen tuntemisessa.

Aamupuolella, pitkään valvottuani, uupuneet aivoni vaipuivat ikäänkuin unen hortoon. Silloin näin unta, tai paremmin houreksin, että näin vanhempieni taikka jonkun muun olevan epätoivossa minun tähteni. Kuulin heidän surkeata vaikerrustaan ja kavahdin heti ylös nyyhkien ja kauhistuneena.

Usein näissä unen houreissa luulin kuulevani äitini äänen, miten hän, astuessaan muiden kanssa huoneeseni, heitä lohdutteli, ja sitten hurskaalla puheellansa kehoitti minua kärsivällisyyteen; ja minä kun silloin iloitsin hänen ja muiden lujuudesta, niin hän yht'äkkiä purskahti itkuun ja kaikki muut hänen kanssaan. En voi sanoa, kuinka tuo minun sydäntäni särki.

Päästäkseni tästä surkeasta mielentilasta, päätin olla kokonaan levolle menemättä. Pidin kynttilää palamassa koko yön, lukien ja kirjoittaen pöydän ääressä. Mutta tuli aika, jolloin aivan valveillani en ymmärtänyt sanaakaan, mitä luin, ja aivoni olivat kykenemättömät mihinkään ajatustyöhön. Silloin rupesin kopioimaan jotakuta, mutta sitäkin tehdessäni oli mieleni aivan toisaalle kiintynyt, omiin huoliini.

Ja vielä pahempi oli, jos laskeusin vuoteelle. Ei ollut mikään asema hyvä maatessani; kääntelihin suonenvedon-tapaisesti edestakaisin, kunnes vihdoin nousin jälleen. Taikkapa, jos vähän nukuinkin, niin nuo tuskalliset unet olivat valvontaa vaivaloisemmat.

Rukoukseni olivat kuivat, ja kuitenkin uudistin niitä usein. En käyttänyt siihen monta sanaa, huusin vaan Jumalan apua, Jumalan, lihassa ilmestyneen, joka on ihmisten suruja kokenut!

Näinä hirmu-öinä mielikuvitukseni kiihoittui siihen määrään, että valveillakin luulin kuulevani huoneessani milloin huokauksia, milloin pidätettyä naurua. Hamasta lapsuuden ajasta en uskonut löytyvän noitia ja kummituksia, ja nyt nuo huokaukset ja naurut minua peloittivat; en tietänyt mitä niistä ajatella, minun täytyi melkein luulla, että tuntemattomat pahat haltijat tekivät minusta pilkkaa.

Tuontuostakin otin vapisevalla kädellä kynttilän katsellakseni, oliko joku pöydän alla minulle tepposia tekemässä. Toisen kerran taas juolahti aivoihini, että minut muka oli tänne muutettu sentähden, että tässä huoneessa taisi olla joku lattialuukku tahi sala-aukko seinässä, josta kiusaajani voivat vakoilla kaikkia, mitä tein, ja julmasti lystäillä minua säikäyttämällä.

Pöydän ääressä istuen, milloin luulin, että joku vetäisi minua nutusta, milloin että kirja, joka putosi lattialle, oli saanut näkymättömän sysäyksen, milloin että joku puhalsi takaani sammuttaaksensa kynttilän. Silloin hypähdin seisaalleni, katselin ympärilleni, kävelin levottomasti edestakaisin, epäillen, olinko mieletön vai järjelläni. Nyt en enää tietänyt, mikä oli totta ja mikä vale-näköä silmäini edessä, ja huudahdin tuskassani:

"Jumalani, Jumalani, miksi olet minun hyljännyt?"

XLVI LUKU.

Kerran, pantuani maata vähää ennen päivän koittoa, muistin varmasti panneeni nenäliinani pään-aluksen alle. Tuskin nukuttuani heräsin tavallisuuden mukaan, ja minusta tuntui aivan kuin jos minua kuristettaisiin. Kummallista! Kaulassani oli nenäliinani lujasti ja useampiin solmuihin sidottuna. Olisinpa tehnyt valan, ett'en itse ollut noita solmuja tehnyt enkä koko nenäliinaa koskenut, siitä kun panin sen pään-alukseni alle. Totta lienen unessa tahi houreissa tuon tehnyt, vaikk'en sitä enää voinut muistaa; mutta silloin en sitä uskonut, vaan pelkäsin joka yö, että näin minua surmattaisiin.

Arvaan kyllä, kuinka naurettavilta tämmöiset luuletukset muista tuntuvat; mutta minä, joka olin niiden alaisena, kärsin niistä siihen määrään, että vieläkin minua kauhistuttaa.

Joka aamu ne haihtuivat, ja päivänvalon kestäessä tunsin mieleni niin rohkaistuna noita kummituksia vastaan, että pidin niiden ilmaantumista enää mahdottomana. Mutta kun aurinko vaan laski, alkoi pelkoni taas, ja joka tuleva yö toi edelläkäviänsä kauheita tuskia jälleen.

Kuta kurjempi tilani oli yön pimeydessä, sitä enemmän ponnistin päivällä voimiani ollakseni hilpeän näköinen kumppalien, vartijoiden ja noiden kahden pojan kanssa. Ei voinut kukaan, nähdessään minun näin leikkiä laskevan, aavistaa äskeistä heikkouttani. Näillä ponnistuksilla toivoin virkistyväni, mutta turhaan. Yön kummitukset, joita päivän aikaan sanoin joutaviksi, illalla taas pukeutuivat hirveän todellisuuden muotoon.

Tosin olisin voinut Toimikunnalta pyytää huoneen vaihtoa, mutta pelkäsin tulla naurun alaiseksi, ja se jäi tekemättä. Kun näinmuodoin meni turhaan kaikki, mitä terve järki neuvoi, turhaan kirjalliset harjoitukseni, turhaan rukoukseni, niin se hirveä ajatus valloitti mieleni, että Jumala oli kokonaan ja ainiaksi minun hyljännyt. Ja uudestaan nousivat aivoihini nuo entiset epäilykset ja saivat kuin saivatkin voiton, vastarinnastani huolimatta.

Unhotin uskonnon hyväntekoja; päästin lauseita, joita olin kuullut pahimpien jumalankieltäjien sanelevan, ja mitä vähää ennen Juliano oli kirjoittanut: -- Uskonto ei muuksi kelpaa, kuin heikontamaan sielun voimia. -- Rohkenin uskoa, että luopumalla Jumalasta henkeni taas virkistyisi. Tosiaan mieletön toive! Kielsin Jumalaa, mutta en voinut noita näkymättömiä pahoja henkiä kieltää, jotka näyttivät minua ympäröivän ja tuskistani elävän?

Mitä luulla semmoisesta kidutuksesta? Riittääkö sitä sanoa sairaudeksi, vai oliko se samassa Jumalan vitsaus ylpeyteni kukistukseksi ja opetukseksi, että ilman Hänen armonsa valotta voisin muuttua yhtä uskottomaksi kuin Juliano, ehkäpä häntä vielä järjettömämmäksikin?

Oli kuinka hyvänsä, Jumala minua auttoi, kun sitä vähimmän odotin.

Eräänä aamuna, kahvin juotuani, rupesi minua kovasti oksettamaan ja vatsaani puremaan, niin että luulin itseni myrkytetyksi. Oksennuksesta syntyneestä uupumuksesta olin aivan hiessä ja laskeusin vuoteelle. Puolipäivän aikana nukuin makeaan uneen, jota kesti iltaan asti.

Herätessäni hämmästyin semmoisesta levosta, ja koska minua ei enää nukuttanut, niin nousin ylös. -- Vaatteissani, arvelin, olen rohkeampi noita peloituksia vastaanottamaan.

Vaan eipä niitä tullutkaan. Riemuitsin, ja kun kiitollisella sydämellä tunsin Jumalan siunausta jälleen, niin lankesin polvilleni Hänen eteensä, rukoillen anteeksi, että olin Hänestä moneksi päiväksi luopunut. Tämä riemun tulva raukaisi kokonaan ruumiini voimat, ja hetkisen polvillani oltuani, vaivuin taas, nojautuen tuoliin, siinä asemassa unen helmoihin.

Siitä nousin, en tiedä yhdenkö vai useamman tunnin perästä, vaan tuskin ennätin, vaatteissani kuin olin, heittäytyä vuoteelle, niin nukuin taas aamukoitteesen asti. Vielä senkin päiväkauden olin uneliaana; illalla riisuin aikaseen päältäni, ja makasin koko yön. Minkälainen taudin murre oli minussa tapahtunut? En tiedä, mutta nyt olin siitä parantuneena.

XLVII LUKU.

Vatsan vaivat, joita kauan aikaa oli kestänyt, taukosivat, niin myös päänkivistys, ja minä sain erinomaisen ruokahalun. Ruo'ansulatus oli oivallinen, ruumiin voimat uudistuivat.

Ihmeellinen Jumalan sallimus, joka oli ottanut minulta voimani, nöyristääksensä minua, ja nyt antoi ne minulle takaisin, kun lähestyi tuomioni aika, jott'en peräti kukistuisi kuullessani sen julistusta!

Marraskuun 24 p:nä yksi vankeus-kumppaleistani, tohtori Foresti, vietiin Lyijykamareista pois, emme tietäneet minne. Vartija, hänen vaimonsa ja alavartijat hämmästyivät, vaan eivät tahtoneet antaa meille asiasta selkoa.

-- Ja mitä te haluatte kuulla, virkkoi Tremerello, kun ei siinä ole mitään hyvää kuulla? Jo olen liiaksi teille puhunut.

-- Sanokaa suoraan, mitäpä hyötyä tuosta vaiti-olosta? huusin kauhistuneena; hän on siis kuolemaan tuomittuna, eikö niin?

-- Kuka?... niin hänkö?... tohtori Foresti?... Tremerello oli kahden vaiheella, mutta juttelun halu ei ollut vähin hänen hyvistä puolistaan.

-- Älkäät sitten vaan sanoko minua lörpöttelijäksi, minä kun en ensinkään tahtonut aukaista suutani tästä asiasta. Te kai minua pakoititte.

-- Niin, niinpä teinkin; mutta taivaan nimessä, sanokaa minulle kaikki! Mitä on Foresti raukalle tapahtunut?

-- Voi, hyvä herra, hän vietiin _Huokausten sillan_ ylitse, ja nyt hän on rikosvankilassa. Kuolemantuomio on julistettu hänelle ja kahdelle muulle.

-- Ja se on toimeenpantava? Milloin? Voi niitä onnettomia! Keitäpä ovat, nuo muut kaksi?

-- Enempää en tiedä, en tiedä todellakaan. Tuomiota ei ole vielä yleisön tiedoksi julkaistu. Veneziassa on huhu, että muutamat rangaistukset tulevat lievennetyiksi. Suokoon Jumala, ett'ei ketäkään heistä vietäisi kuolemaan, taikka että teitä ainakin säästettäisiin! Minä olen teihin niin mieltynyt, että... suokaa rohkeuteni anteeksi... että pidän teistä kuin omasta veljestäni!

Ja hän lähti liikutettuna pois. Lukija käsittänee mielentilani koko sen päiväkauden ja yön kuluessa, sekä monta päivää jälestäpäin, kun en saanut sen koommin tietoa.

Tätä epätietoisuutta kesti kuukauden; vihdoin ensimäisen prosessin päätökset julistettiin. Muun muassa yhdeksän henkilöä tuomittiin kuolemaan, mutta rangaistus muutettiin armon kautta kovaksi vankeudeksi, muutamille kahdeksikymmeneksi tai viideksitoista vuodeksi (jotka olivat kärsittävät Spielbergin linnassa, lähellä Brünnin kaupunkia Määrissä), toisille kymmeneksi vuodeksi tai vähemmäksi (Laibachin linnassa).

Voiko siitä seikasta, että nämä tuomiot kaikki lievennettiin, johtaa sen päätöksen, että niin tulisi käymään toisenkin prosessikunnan suhteen, johon minä kuuluin? Vai oliko mainittu armo annettu siitä syystä, että nuo vangittiin, ennenkuin uhka-tuomio julistettiin salaseuroja vastaan, mutta meitä oli koko lain ankaruus kohtaava?

-- Ratkaisu ei voi olla enää kaukana, arvelin itsekseni; kiitos olkoon Jumalan, että minulla on aikaa valmistautua kuolemaan.

XLVIII LUKU.

Ainoa ajatukseni oli nyt kristillisellä nöyryydellä ja soveliaalla miehuudella kuolla. Tosin tuli kerran kiusaus itsesurmalla välttää kuolemanrangaistus, mutta se pian katosi. -- Suoraan sanoen, mitä ansiollista on siinä, jos paetaksensa mestaajata ottaa ollaksensa oma mestaajansa? Voiko sillä tavoin kunniansa pelastaa? Lapsellista olisi todellakin luulla, että on kunniallisempi tehdä pyövelille tepposet, kuin olla sitä tekemättä, koska joka tapauksessa täytyy kuolla. -- Ell'en olisi ollutkaan kristitty, niin itsesurma kuitenkin, tarkemmin mietittyäni, olisi tuntunut typerältä ja tarpeettomalta. Ja ajatukseni aina päättyivät näin:

-- Jos elämäni loppu on tullut, niin eikö ole onneksi, että se tapahtuu tavalla, joka antaa minulle tilaisuutta koota mieleni ja puhdistaa omaatuntoani katuvaisuudella ja hurskailla mietteillä. Yleisesti katsotaan mestauslavan kuolemaa pahimmaksi kaikista; mutta kun tyvenesti asiata ajattelee, se voi olla parempi, kuin moni muu kuolemanlaji sairasvuoteella, jolloin järki niin heikontuu, ett'ei se enää kykene ajatuksia koossa pitämään ja niitä maan mullasta kohottamaan.

Tämän mietelmän totuus tunkeutui niin vahvasti mieleeni, että kuoleman kammo, jopa hirsipuunkin kuoleman, poistui minusta. Ajatellessani pyhiä sakramentteja, joiden tuli minua ylläpitää tuolla viimeisellä matkalla, luulin olevani sopivassa mielentilassa niiden siunausta nauttimaan. Mutta jos minut todellakin olisi viety kuolemaan, olisinko säilyttänyt tätä henkistä ylevyyttä, jonka luulin itselläni olevan, tätä rauhallista mielentilaa, tätä hyvänsuontia vihamiehiäni kohtaan, tätä iloa siitä, että sain elämäni uhrata Jumalan tahdon mukaan? Oi, ihminen on niin täynnä ristiriitaisuutta, että juuri kun hän näyttää kaikkein vankimmalta ja hurskaimmalta, hän voipi silmänräpäyksessä langeta heikkouteen ja syntiin! Jumala yksin tietää, olisinko silloin arvokkaasti kuollut; minä luotan itseeni liian vähän sitä väittääkseni.

Sillä välin kuoleman todenmukainen läheisyys vaikutti mielikuvitukseeni niin mahtavasti, että minusta tuntui ei ainoastaan siltä, kuin se olisi ollut mahdollinen, vaan myöskin siltä, kuin joku pettämätön aavistus minussa olisi sitä ennustanut. Ei mikään toivo välttääkseni kohtaloani saanut enää sijaa povessani, ja milloin vaan askeleiden kumina taikka avainten kilinä sattui korvaani, niin heti arvelin: -- Rohkeutta! kenties he nyt vievät sinut tuomiotasi kuulemaan. Kuuntele arvokkaalla tyyneydellä ja kiitä Jumalan tahtoa.

Mietin nyt, mitä minun piti viimeinen kerta kirjoittaa perheelleni, ja erittäin isälle, äidille ja itsekullekin veljistä ja sisarista; ja nämä hellät tunteet, joskohta ne liikuttivat minua kyyneleihin asti, eivät kuitenkaan heikontaneet nöyrän mieleni lujuutta!

Tämmöisissä asianhaaroissa unettomuus ei voinut jäädä tulematta. Mutta tällä kertaa sen laita oli aivan toinen, kuin ennen. Nyt en kuullut noita huokauksia ja salanauruja, en houreksinut pahoista hengistä enkä piilevistä vakoilijoista. Yö oli minulle päivää mieluisampi, koska silloin sain olla enemmän rukouksiin vaipuneena. Noin neljän aikaan aamulla laskeusin vuoteelle ja nukuin rauhallisesti pariksi tunniksi. Herättyäni jäin vielä kauan lepäämään. Vasta yhdentoista aikaan nousin ylös.

Eräänä yönä olin tavallista aikaisemmin mennyt levolle ja tuskin neljänneksen tuntia nukkunut, kun heräsin siitä, että vastapuolisesta seinästä loisti erinomaisen kirkas valo. Jo pelästyin, että nuo entiset houreet taas olivat saaneet vallan mielessäni; mutta eipä tuo ollutkaan mitään tyhjää kuvitusta. Valo tuli huoneesen pohjanpuolisesta ikkunastani, jonka alla makuusijani oli.

Hyppäsin alas vuoteesta, asetin pöydän siihen ja sen päälle tuolin, -- ja ylös kiivettyäni sain nähdä tulipalon niin loistoisan ja kauhean kauniin, ett'en moista voinut aavistaakaan.

Tuli oli valloillaan ainoastaan pyssyn kantaman päässä vankilasta. Se oli syttynyt rakennuksessa, jossa oli kruunun leipomis-uunit, ja poltti sen kokonaan poroksi.

Yö oli pikimusta, ja sitä heleämmin loisti valo noista suunnattomista tulenliekeistä ja savupylväistä, joita ankara myrsky ajoi sinne tänne. Kipinöitä lenteli kaikkialta, ja näytti siltä, kuin taivas olisi tulta satanut. Lähellä oleva laguuna oli kokonansa valaistu. Gondolia kulki edestakaisin. Kuvailin itselleni palavan rakennuksen asukkaiden ja naapurien hätää ja tuskaa, ja surkuttelin heitä kaikesta sydämestäni. Etäältä kuulin miesten ja vaimojen hätähuutoja: Tognina! Momolo! Beppo! Zanze! -- Tuokin nimi sattui korviini! Onhan niitä tuhansia Veneziassa, ja kuitenkin pelkäsin, että se olisi tuo yksi, jonka muisto oli minulle niin rakas! Hänkö onneton siellä olisi, liekkien keskellä, enkä minä saanut rientää hänen avuksensa!

Vavisten kauhusta ja ihailuksesta, seisoin aamukoittoon asti ikkunassa; sitten astuin alas raskaalla mielin, luullen palovahingon paljon suuremmaksi, kuin se todella oli. Tremerello tiesi sanoa, että uunit vaan ja niihin kuuluvat makasiinit olivat palaneet, ynnä suuri varasto jauhoja.

XLIX LUKU.

Muutamana yönä sen perästä, kun vielä oli tuoreessa muistossa tuo suuri tulipalo, istuin pöydän ääressä kirjallisissa toimissani, vilusta jähmettyneenä. Silloin kuulin yhtäkkiä aivan läheltä ihmis-ääniä; ne olivat vartijan, hänen vaimonsa ja poikiensa sekä alavartijoitten: -- Tulipalo! Tulipalo! Voi pyhä Neitsyt, me olemme hukassa!

Heti jäsenteni vilu taukosi ja antoi sijan tuskanhielle. Katselin ympärilleni, eikö tulenliekkejä jo näkisi minun huoneestani, vaan ei nähty.

Tuli muuten oli syttynyt itse palatsissa, eräissä virkahuoneissa vankeuston vieressä.

Yksi alavartijoista huusi: -- Mutta isäntä, kuinka noitten _häkkiherrojen_ käy, jos tuli pääsee vallalleen?

Siihen ylivartija vastasi: -- Eihän minun tee mieleni jättää heitä palamaan. Mutta ilman Toimikunnan luvatta vankihuonetta ei saa aukaista. Juokse paikalla siis lupaa pyytämään.

-- Lennän, isäntä, vaan tuskin vastaus sittenkään ennättänee.

Missä oli nyt tuo miehuullinen mielentila, jota luulin niin varmaan itselläni olevan, kun kuolemaa ajattelin? Minkätähden minua niin kammotti tuo ajatus palaa elävältä? Niinkuin olisi suurempi huvi kuristua pyövelin käden kautta, kuin palaa. Jo olin vartijalle huutamaisillani, että Jumalan tähden avaisi oven, kun häpesin heikkouttani ja maltoin mieleni. Mutta sittenkin minua tuskastutti.

-- Katsoppa, ajattelin, millainen mielesi on oleva, jos, tulenvaarasta pelastuneena, sinua viedään kuolemaan! Voit kyllä ulkonaisesti hillitä ja muilta salata heikkouttasi, vaan sisällisesti olet vapiseva. Mutta, eiköhän sekin ole rohkeutta, että näyttää olevansa vapisematta, vaikka povessa tuntuu ravistus; eiköhän sekin ole sielun-suuruutta, että pakoittaa itseänsä antamaan mielellään, mitä on vastenmielistä antaa; eiköhän sekin ole tottelevaisuutta, että vastahakoisestikin tottelee?

Hämmenki vartijan huoneissa oli niin suuri, että siitä päättäen vaara epäilemättä oli enenemässä. Vaan tuo alavartija, joka oli lähtenyt pyytämään lupaa meitä pelastaa, ei palannutkaan! Vihdoin luulin kuulevani hänen äänensä, mutta sanoja en eroittanut. Odotan, toivon; turhaan, ei tule ketään! Onko mahdollista, ett'ei hän saanut lupaa meitä muuttaa tulenvaarasta, tahi ett'ei löydy keinoa enää pelastuaksemme? Kenties vartija puuhaa vaan omaa ja perheensä turvallisuutta, eikä kukaan ajattele meitä _häkissä olevia_ raukkoja!

-- Mutta, lisäsin, tämä ei ole mitään filosofiiaa, tämä ei ole mitään uskontoa! Enkö tekisi paremmin siinä, että rupeisin valmistamaan itseäni sitä hetkeä vastaan, jolloin liekit tunkevat huoneeseni minua tuhoamaan?

Sillä välin hälinä kuitenkin asettui, ja vähän ajan päästä ei kuulunut mitään. Oliko tuli sammunut, vai olivatko kaikki, jotka voivat, paenneet, jättäen vankiraukat mitä surkeimman lopun uhreiksi?

Hiljaisuuden kestäväisyys sai minua vakuutetuksi siitä, että tuli oli sammutettu. Mennessäni levolle soimasin ankarasti äskeistä hätääni. Nyt kun ei enää ollut kysymystä palamisesta, nyt paheksuin sitä, ett'ei se tapahtunut, joka muka olisi ollut parempi, kuin muutaman päivän perästä tulla ihmiskäden kautta surmatuksi.

Seuraavana aamuna sain Tremerellolta likempiä tietoja tulipalosta, ja nauroin sitä pelkoa, jossa hän sanoi olleensa, vaikka minun säikäykseni oli ollut yhtä suuri, jopa suurempikin kuin hänen.

L LUKU.

Tammikuun 11 p:nä (1822), noin yhdeksän aikaan aamulla, Tremerello sai tilaisuutta tulla luokseni ja virkkoi hämmästyneellä äänellä:

-- Tiedättekö, että San Michele di Murano'n saarella, täällä Venezian lähellä, on linna, jossa pidetään luullakseni toista sataa karbonaria?