Part 6

"Olen teitä kuitenkin aina kunnioittava, lisäsi hän, joskin tässä asiassa olemme eri mieltä; mutta suoramielisyyteni pakoittaa minua tunnustamaan, ett'ei minulla uskontoa olekaan, ja että semmoista kammoksun, nimitettäköön sitä miksi tahansa. Pelkästä vaatimattomuudesta olen ottanut nimeksi Julianon, sillä tuo kunnon keisari tosin oli kristittyjen vihamies, mutta minä todellisuudessa olen häntä paljon edistyneempi. Kruunattu Juliano uskoi Jumalaan ja puuhasi hänkin kaikellaista hurskautta; minun mielestäni ei löydy mitään semmoista, vaan kaikki hyvyys on siinä, että rakastamme totuutta ja sen etsijöitä, ja vihaamme sitä, mikä ei ole meille mieleen".

Tuohon tapaan jatkaen, antamatta mitään perusteita, ryntäsi hän silmittömästi Kristin-uskoa vastaan, kehui pöyhkeällä pontevuudella uskottoman ylevää hyvettä ja otti, puoleksi leikillä, puoleksi todella, ylistääksensä keisari Julianon luopumusta sekä hänen muka ihmis-ystävällistä yritystä hävittää maan päältä viimeisetkin Evankeliumin jäljet.

Sitten, peljäten, että oli jo liioin loukannut mielipiteitäni, hän kääntyi pyytämään minulta anteeksi ja samalla saarnaamaan yleistä suorapuheisuuden puutetta vastaan. Vielä kerran hän vakuutti haluavansa pysyä minun kanssani yhteydessä, ja sanoi jäähyväiset.

Jälkilisäys kuului: "En kadu muuta, kuin että ehk'en ole kylläksi suora. Olkoon se siis sanottu, että luullakseni nuo kristilliset puheenne lienevät teeskentelyä. Sitä minä hartaasti toivon. Siinä tapauksessa paljastakaa kasvonne; olen antanut teille esimerkin".

En voi sanoin kertoa tunteitani, tuota kirjettä lukiessani. Alussa sydämeni sykki ilosta; sitten tuntui kuin jäinen koura olisi sitä kouristanut. Kaduin, että olin ruvennut semmoisen miehen kanssa kirjevaihtoon, joka noin röyhkeästi pilkkasi sydämeni jaloimpia tunteita.

Luettuani viimeisen sanan repäisin kirjeen kahtia, niin että kumpaankin käteen jäi puoli.

XXXVII LUKU.

Katselin noita kahta kappaletta, ajatellen inhimillisten toiveitten petollisuutta. -- Äsken niin palavasti halusin saada tuon kirjeen, ja nyt repäisen sen suuttuneena palasiksi! Äsken olin niin iloisena toivotusta ystävyydestä onnettomuuden-kumppalini kanssa, niin vakuutettuna, että olisimme toinen toisemme tueksi, niin halukkaana osoittamaan hänelle suosiotani; nytpä sanon häntä hävyttömäksi!

Asetin nuo kaksi kappaletta päällekkäin, ja uudistin äskeisen temppuni. Aioin vieläkin sitä jatkaa, kun yksi neljännes putosi kädestäni maahan. Kyyristyin alas sitä ottaakseni, ja sen lyhyen ajan kuluessa olin jo ennättänyt muuttaa mieleni, niin että uudestaan halusin lukea tuota ylpeätä kirjoitusta.

Istuin alas, sovitin nuo neljä kappaletta raamatun kannelle yhteen, ja luin. Jätin ne siihen, nousin kävelemään, luin vieläkin kerran, ja sillä välin mietiskelin näin:

-- Jos en vastaa, niin hän on luuleva minua niin kukistuneeksi, ett'en uskalla ilmestyä mokoman Herkuleen silmien eteen. Vastatkaamme hänelle, näyttäkäämme ett'emme ensinkään pelkää asettaa oppia opin rinnalle. Todistakaamme hyvällä tavalla, ett'ei ole pelkuruutta siinä, jos ken tarkasti punnitsee seikkoja ja on kahden vaiheella, kun on tehtävä jotenkin vaarallinen päätös, ehkäpä muille vaarallisempi, kuin meille itsellemme. Oppikoon hän, että todellinen urhomieli ei ole omantunnon pilkkaamisessa, eikä myöskään todellinen arvo ylpeydessä. Selittäkäämme hänelle Kristin-uskon järjellisyys, uskottomuuden järjettömyys. -- Ja vihdoin, jos tuo Juliano näytäksen niin erimieliseltä minun kanssani, jos hän ei säästä ivaansakaan ja näkyy vähän huolivan ystävyydestäni, eiköhän siinä ainakin todistusta, ett'ei hän ole mikään vakoilija? -- Vai olisikohan se juuri mitä kavalin juoni hänen puolestaan? -- Ei toki; en voi sitä uskoa. Minä olen itse häijy ihminen, kun sentähden, että tunnen itseni loukatuksi noista rohkeista ivasanoista, tahdon luuletella itseäni, ett'ei niiden tekijä voi olla muuta kuin perinpohjin turmeltunut ihminen. Halpa ajatus, jota niin useasti olen muissa moittinut, pois omasta sydämestäni! Juliano on, mitä on, eikä mitään muuta, hävytön mies, vaan ei vakoilija. -- Ja onko minulla tosiaankaan oikeus antaa _hävyttömyyden_ ilkeä nimi sille, mitä hän itse luulee _suorapuheisuudeksi?_ -- Vai tuossako sinun nöyryytesi, sinä ulkokullattu! Joku tuopi mielen-erhetyksestä esiin vääriä mielipiteitä ja nauraa sinun uskollesi, ja heti olet valmis häntä halveksimaan. -- Tiesi Jumala, eikö tuommoinen närkästys minun, kristityn, povessa liene pahempi, kuin tämän uskottoman rohkea suoruus! -- Kenties hän ei tarvitse muuta kuin yhden ainoan armon säteen ja hänen luja totuuden rakkautensa jo muuttuisi uskoksi, joka on minun uskoani vahvempi. -- Eikö liene parempi, että rukoilen hänen puolestansa, kuin että vihastun häneen ja kehun omaa etevyyttäni? Kukaties, sillä välin kun minä raivoissani revin hänen kirjeensä palasiksi, hän ystävällisesti luki minun kirjettäni, luottaen siihen, ett'en minä panisi pahaksi hänen suoria sanojansa? -- Kumpi on väärässä, se, joka rakastaa ja sanoo: "En ole kristitty", vai se, joka sanoo: "Olen kristitty", mutta ei rakasta? -- Vaikea on perin pohjin tuntea toista, jonka kanssa on monta ajastaikaa yhdessä elänyt; ja minä ottaisin tuomitakseni ihmistä yhden ainoan kirjeen nojalla! Käyhän sitäkin olettaminen, että hän, huolimatta sanoistansa, ei ole aivan tyytyväinen uskottomuuteensa, ja sentähden itse tahtoo minua ärsyttää sitä vastustamaan. Oi jospa niin olisi! Suuri Jumala, jonka kädessä halpakin välikappale voipi suuria matkaan saattaa, valitse, valitse minut tähän työhön! Anna minulle niin vankat ja pyhät perusteet, että ne saattavat tuon onnettoman uskomaan Sinuun; että ne saattavat hänet ylistämään Sinua sekä käsittämään, että ulkopuolella Sinua ei löydy mitään hyvettä, joka ei olisi ristiriidassa itsensä kanssa!

XXXVIII LUKU.

Tyynellä mielin revin nyt nuo neljä kirjekappaletta aivan pieniksi palasiksi, ja ojennettuani käteni ulos ikkunasta, katselin, kuinka paperipalaset liitelivät ilmassa. Muutamat putosivat kirkon katolle, toiset kiertelivät kauan ilmassa ja laskeusivat vihdoin maahan. Ne menivät siihen määrään hajalleen, ett'ei tarvinnut peljätä, että kukaan niitä keräilisi ja saisi tietoa salaisuudesta.

Sitten kirjoitin Julianolle, kaikin voimin koettaen olla tyvenenä sekä semmoiselta näyttää.

Laskin leikkiä hänen pelostaan, että saatin omantuntoni arkuuden semmoiseksi, ett'ei käynyt filosofiiaan yhdistäminen, pyytäen häntä ainakin tämän suhteen lykkäämään tuomiotansa tuonnemmaksi. Kiitin hänen totuudenharrastustansa ja vakuutin, että hän minussa tulisi löytämään aivan samaa mieltä, jonka näytteeksi tahdoin ottaa puolustaakseni Kristin-uskoa, "varmana", lisäsin, "että niinkuin minä aina mielelläni kuuntelen teidän mielipiteitänne, samaten tekin olette puolestanne hyväntahtoisesti minulle tekevä".

Tätä puolustusta päätin askelittain panna toimeen, ja tein nyt alun, esittämällä Kristin-uskon pääsisällystä: -- Jumalan pelkoa, -- epä-uskon heittämistä, -- ihmisten veljellisyyttä, -- hyvien avujen hellittämätöntä harrastusta, -- nöyryyttä ilman alentumista -- arvollisuutta ilman ylpeyttä, -- esikuvaksemme Jumal'-ihmistä! Mitä löytyy filosofillisempaa ja ylevämpää, kuin tämä oppi?

Koetin sitten näyttää, kuinka tämä viisauden valo tosin oli selvemmin tahi hämärämmin kuultanut niillekin, jotka luonnonperäisen järkensä silmillä ovat totuutta etsineet, mutta ei koskaan levinnyt kaikkialle; ja kuinka jumalallinen Mestari, tultuansa maailmaan, antoi hämmästyttävän todistuksen itsestänsä, vaikuttaessaan inhimillisesti nähden mitä halvimmilla välikappaleilla, että valo tuli yhteis-omaisuudeksi kaikille. Mitä maailman mainiot filosofit eivät konsaan voineet aikaan saada, epäjumaluuden häviötä ja yleisen veljellisyyden julistamista, sen saivat muutamat yksinkertaiset lähetysmiehet aikaan. Siitä lähtien tuli orjien vapaaksi-antaminen yhä yleisemmäksi, ja vihdoin syntyi yhteiskunta ilman orjia, yhteiskunnallinen tila, jota muinaisajan filosofit katsoivat mahdottomaksi.

Vihdoin lopuksi silmäys historiaan Jeesuksesta nykyaikaan asti saatti selväksi, että hänen perustamansa uskonto on nähty soveltuvan jok'ainoaan ihmiskunnan sivistys-asteesen. Väärä oli siis väittää, että, sivistyksen yhä edistyessä, Evankeliumi ei enään sopinut sen kanssa yhteen.

Kirjoitin mitä pienimmillä kirjaimilla ja tilaa säästäen, mutta en sittenkään päässyt edemmäs paperin vähyyden vuoksi. Nyt luin uudestaan kirjeeni alun, joka olikin minulle mieleen. Siinä ei ilmaantunut vähintäkään närkästystä Julianon ivasanojen johdosta, päinvastoin oli se täynnä ystävyyden lauseita, joita suvaitsevaisuuteen taipunut sydämeni oli mieleeni johtanut.

Lähetin kirjeeni, ja huomis-aamuna odotin kärsimättömyydellä vastausta.

Tremerello tuli ja sanoi minulle:

-- Tuo herra ei ole voinut kirjoittaa, mutta pyytää teitä jatkamaan pilapuhettanne.

-- Pilapuhettani? huudahdin. Niin hän ei ole voinut sanoa! Lienette väärin kuullut.

Tremerello nykäisi olkapäitään.

-- Vai luuletteko varmaan hänen niin sanoneen?

-- Yhtä varmaan, kuin nyt luulen kuulevani kellon lyöntiä San Marcon tornista. -- (Kello löi parahillaan.) Join kahvini enkä virkkanut mitään.

-- Vaan sanokaa, lukiko tuo herra kirjeeni loppuun?

-- Luulenpa niin; sillä hän nauroi, nauroi kuin hullu, ja sitten hän teki siitä pallukan, jota heitteli ilmaan, ja kun muistutin, että hän luettuansa sen hävittäisi, niin hän sen paikalla hävittikin.

-- No hyvä.

Annoin kuppini Tremerellolle takaisin, sanoen ma'usta tuntevani, että Bettina rouva oli kahvin keittänyt.

-- Oliko se huonoa?

-- Tuiki huonoa.

-- Kuitenkin olen itse sen keittänyt, ja väkeväksi, sen vakuutan; pohjasakoa ei ensinkään.

-- Lienee vika minun suussani.

XXXIX LUKU.

Koko aamun kävelin raivossani edestakaisin. -- Mitä ihmisrotua lieneekään tuo Juliano? Minkätähden sanoo hän kirjettäni pilapuheeksi? Miksi hän nauraa ja heittelee sitä leikkipallukkana? Miksi hän ei anna vastaukseksi riviäkään? Vaan semmoisia ne ovat kaikki uskottomat! Itse tuntien mielipidettensä heikkoutta, he eivät kuuntele, jos ken rupee niitä vastustamaan, vaan nauravat ja ovat olevinaan niin eteviä, ett'ei heidän muka ole tarvis mitään likemmin tarkastaa. Voi te poloiset! Milloin on ollut filosofiiaa, joka ei tarkasti ja totisesti asioita tutkisi? Jos on totta, että Demokritus yhä nauroi, niin hän oli narri! -- Mutta minä olen saanut, mitä olen ansainnut; miksikä ryhdyinkään tuohon kirjevaihtoon? Että hetken aikaa antausin pettäväiseen toiveesen, on vielä anteeksi annettava; mutta huomattuani häntä hävyttömäksi, enkö ollut typerä, kun sittenkin hänelle kirjoitin?

Nyt päätin, ett'en hänelle enää kirjoittaisi. Päivällisellä Tremerello kaatoi viinini pulloon, jonka pani taskuunsa, virkkaen:.-- Ah, muistanpa, että tässä on minulla paperia teille antaa. -- Hän antoi paperin ja meni.

Nähdessäni tuon puhtaan lehden, tunsin taaskin kiusauksen viimeisen kerran kirjoittaa Julianolle ja sanoa hänelle hyvästi, pitämällä hänelle aika saarnan hävyttömyyden kehnoudesta.

-- Kaunis kiusaus todellakin, arvelin sitten, maksaa röyhkeys röyhkeydellä! paisuttaa hänen vihaansa Kristin-uskoa vastaan, näyttämällä, että minunkin, kristityn, povessa on sijaa malttamattomuudelle ja ylpeydelle! -- Ei, se ei käy laatuun. Herjetkäämme tykkänään kirjoittamasta. -- Mutta jos minä niin kuivakiskoisesti herkeän, eikö hän yhtä hyvin voisi syyttää minua malttamattomaksi ja ylpeäksi? -- Parempi on vielä kerta kirjoittaa ja ilman vähintäkään sappea. -- Mutta jos kerran voin sapetta kirjoittaa, on paras, ett'en ole tietävinänikään hänen naurustaan ja tuosta liikanimestä, jonka hän on kirjeelleni antanut, vaan tyynimielisesti vaan jatkan Kristin-uskon puolustustani.

Hetken mietittyäni jäin viimeksimainittuun päätökseen.

Iltasella lähetin postini, ja seuraavana aamuna sain muutamia riviä vastaukseksi, jotka olivat hyvin kylmiä, tosin ilman loukkauksia, vaan myöskin ilman vähintäkään myöntymystä taikka pyyntöä jatkamaan.

Vaikka vastaus ei minua miellyttänyt, pysyin yhtähyvin aikomuksessani jatkaa loppuun asti.

Minun ainettani ei ollut mahdollista lyhyesti esittää, vaan se täytti viisi tahi kuusi pitkää kirjettä. Kuhunkin näistä tuli aivan lyhykäinen kiitosvastaus, ynnä muutamia poikkeuksia aineesta: milloin, näet, hän kirosi vihamiehiänsä, milloin itse nauroi kirouksillensa, arvellen luonnolliseksi, että mahtavat sortavat heikompiansa, siinä vaan vahinko, ett'ei hän kuulunut noiden mahtavien joukkoon; milloin taas hän uskoi minulle lempi-asioitansa ja tunnusti niiden suurta vaikutusta hänen kiusattuun mielikuvitukseensa.

Mutta viimeiseen kirjoitukseeni sanoi hän kuitenkin aikovansa sepittää pitempää vastinetta. Odotin sitä toista viikkoa, jolla aikaa hän joka päivä kirjoitteli minulle niitä näitä, parhaasta päästä riettauksia.

Silloin pyysin häntä muistamaan tuota vastinetta, jonka hän oli minulle velkaa, sekä kehoitin häntä totisesti punnitsemaan niitä perusteita, jotka olin hänelle esittänyt.

Hän vastasi jokseenkin kiivaasti, runsaasti ottaen itsellensä omaisuuksia semmoisia kuin "filosofi", "vakaamielinen", "mies, jonka ei ole tarvis kauan miettiä, eroittaaksensa yökynttilää lampusta." Sitten hän taas rupesi juttelemaan kevytmielisistä seikkailuista.

XL LUKU.

Senkin kärsin vielä, välttääkseni ulkokullatun ja suvaitsemattoman nimeä ja yhä toivoen, että noitten lempijuorujen perästä tulisi vakaisuudenkin aika. Kuitenkaan en ollut ilmoittamatta pahaa mieltäni siitä loukkaavasta tavasta, jota hän käytti naisista puhuessaan, ja surkuttelin niitä kurjia, jotka hänen sanojensa mukaan olivat joutuneet hänen uhriksensa.

Hänpä ei ollut uskovinaan minun moitteeni todellisuutta, vaan väitti toistamiseen: "Vaikka miten moititte siveyttömyyttä, tiedän varmaan, että kertomukseni ovat teille huviksi. Kaikki ihmiset rakastavat huvitusta niinkuin minä, vaikka eivät julkea sitä suoraan tunnustaa. Minä tulen siis kertomuksiani jatkamaan, kunnes joudutte ihastuksiin ja mielessänne lausutte minulle suostumuksenne".

Mutta viikosta viikkoon hän ei herjennyt riettauksiansa latelemasta, ja minä, joka yhä toivoin hänen kirjeessänsä löytäväni mielenmuutosta ja uteliaisuudestakin ne luin, tulin siitä, vaikk'en vietellyksi, niin kumminkin hämmennetyksi ja hiukan vieraantuneeksi jaloista ajatuksista. Sillä turmeltuneiden ihmisten kanssa seurustelemisesta me itse turmellumme, ell'ei meillä ole tavallista enempää hyvettä, paljon enempää kuin minulla ainakin.

-- Tuossapa on ylpeytesi rangaistus! sanoin itselleni. Tuossa voitto siitä, että, kysymättä kelpaisitko siksi, rupesit lähetys-saarnaajaksi!

Eräänä päivänä vihdoin kirjoitin hänelle seuraavalla tavalla:

"Tähän asti olen kaikin tavoin koettanut saattaa teitä toiseen aineesen kääntymään, vaan te yhä jatkatte kertomuksianne, jotka, niinkuin jo olen suorasti ilmoittanut, eivät minua miellytä. Jos mielenne tekee paremmista asioista puhua, niin voimme pitkittää kirjevaihtoamme, muutoin on paras sanoa toisillemme hyvästi ja pysyä kumpikin itseksensä".

Kahteen päivään en saanut vastinetta, ja olin siitä tyytyväinen. -- Oi onnellinen yksinäisyys, huudahtelin itsekseni, paljon vähemmän on sinusta mielenkarvautta, kuin epäsointuisesta ja halventavaisesta keskustelusta! Sen sijaan, että olen itseäni kiusannut hävyttömyyksien lukemisella, ja turhaan koettanut niitä vastaan asettaa ihmisyyden jaloja pyrintöjä, saan nyt jälleen nostaa mieleni Jumalaan ja muistella perhettäni ja rakkaita ystäviäni. Rupeen taas enemmän lukemaan pipliata, kirjoittamaan ajatuksiani pöydälle, tutkimaan omaa sydäntäni jalostuttaakseni sitä, sanalla sanoen maistelemaan viattoman surumielisyyden suloisuutta, joka on tuhatta kertaa kalliimpi kuin iloiset, vaan siivottomat mielikuvaelmat.

Tremerello aina, kun astui huoneeseni, lausui: -- Ei ole vielä vastinetta. -- Hyvä, vastasin minä.

Kolmantena päivänä hän sanoi: -- Herra N. N. on joutunut sairaaksi.

-- Mikä häntä vaivaa?

-- Sitä hän ei sano, mutta vuoteeltansa ei nouse, ei syö eikä juo, on vaan pahoillaan.

Minun tuli sääli, ajatellessani, että hänellä oli kipuja eikä ketään lohduttamassa.

Huuliltani tahi paremmin sydämestäni pääsi sanat: -- Tahdon laittaa hänelle pari riviä.

-- Ne minä vien tänä iltana, sanoi Tremerello ja meni.

Istuessani pöydän ääreen olin jotenkin kahden vaiheella. -- Tehnenkö oikein taaskin ruvetessani kirjevaihtoon? Enkö vast'ikään siunannut yksinäisyyttä niinkuin kadonnutta, vaan jälleen löytynyttä aarretta. Mitä horjuvaisuutta! -- Mutta toiselta puolen, hän ei syö eikä juo; on varmaankin sairastunut. Eihän ole soveliasta, asiain näin ollen, jättää häntä, sitä enemmän, koska viimeiset sanani taisivat tuntua hänestä karvailta ja häntä loukata.

XLI LUKU.

Kirjoitin siis näin:

"Kuulen, että te ette ole terve; se minua surettaa. Kaikesta sydämestäni tahtoisin olla luonanne ja ystävänä auttaa. Rohkenen luulla, että terveytenne tila yksinään on syypää siihen, ett'en kolmeen vuorokauteen ole saanut sanaakaan teiltä. Eihän toki viime kirjeeni liene teitä loukannut? Voin vakuuttaa, että kirjoitin sen ilman vähintäkään nurjuutta, ainoastaan tarkoittaen, että saisin teitä kirjevaihdossanne totisemmalle kannalle. Jos kirjoittaminen on teille vaivaksi, niin laittakaa edes varma tieto terveytenne tilasta; minä olen teille joka päivä kirjoittava jotakin ajan vietteeksi, että te muistaisitte ystävyyttäni".

Semmoista vastausta kuin sain, en olisi koskaan odottanut. Se alkoi näin: -- "Minä tällä nyt purkaan liittomme. Jos et sinä tiedä mitä tehdä minun ystävyydelläni, niin en minäkään tiedä, mitä tekisin sinun ystävyydelläsi. Minä en ole mies unhottamaan loukkauksia, enkä, kerran hyljättynä, käänny ystävyyttä kerjäämään. Sentähden että tiedät minua sairaaksi, lähestyt minua nyt lampaan villassa, toivoen, että tauti on järkeni heikontanut ja saattaa minua saarnojasi kuuntelemaan"... Ja tähän tapaan hän jatkoi, rajusti soimaten minua ja pilkallisesti väännellen naurettavaksi kaikki, mitä olin puhunut uskonnosta ja siveydestä, väittäen elävänsä ja kuolevansa samana miehenä, se on vihaten ja halveksien kaikkea filosofiiaa, joka erosi hänen omastansa.

Seisoin kuin ukkosen iskemänä! -- Oivallinen käännytys todellakin! arvelin surumielin. -- Jumalan otan todistajaksi, että aikomukseni oli puhdas! -- Ei, noita herjauksia en ole ansainnut! -- Olkoon menneeksi, vieläkin yksi toive pettyneenä. Se olkoon hänen oma asiansa, jos hän tuulesta luopi itsellensä loukkauksia, saadaksensa anteeksi-antamattomuuden nautintoa! Enemmän kuin mitä olen tehnyt, en ole velkapää tekemään.

Muutaman päivän kuluttua harmini taas leppyi, ja ajattelin, että tuo kiihkoinen kirje oli voinut syntyä vihan vimmassa, joka pian asettuisi. -- Kenties hän sitä jo häpeekin, vaikka on liian ylpeä tunnustaaksensa vikaansa. Eikö olisi hyvä työ kirjoittaa hänelle uudestaan, nyt kun hän on ennättänyt tyyntyä?

Tosin se vaati jommoistakin itserakkauden uhrausta, mutta tein sen sittenkin. Ken hyvää tarkoittaen nöyristyy, hän ei siitä pilau, vaikka saisikin väärää ylenkatsetta palkakseen.

Vastineeksi sain kirjeen, joka oli vähemmän kiihkoinen, mutta yhtä loukkaava kuin edellinen. Tuo leppymätön sanoi ihmettelevänsä evankelista tasamieltäni.

-- No hyvä, jatkoi hän, aloitamme siis uudestaan; mutta puhukaamme selvään. Me emme rakasta toisiamme. Kirjoitamme vaan kumpikin omaksi huviksemme, pannen paperille, mitä mieleen juolahtaa; te serafillisiä haaveitanne, minä taas jumalattomia kirouksiani; te ihailuksianne ihmisen ja naispuolen arvosta, minä suoria kertomuksiani omasta saastaisuudestani, kumpikin toivoen toista käännyttää. Vastatkaa, kelpaako ehtoni?

Vastasin: -- Ehdoituksenne ei ole muuta kuin pilkkaa. Minun puoleltani on ollut hyvää tahtoa teitä kohtaan. Nyt ei omatuntoni vaadi minulta enää muuta, kuin että toivotan teille kaikkea sekä tämän että tulevan elämän onnea. --

Niin päättyi salainen tuttavuuteni tuon miehen kanssa, joka kukaties oli enemmän katkeroittunut kovasta onnesta ja epätoivosta vimmastunut, kuin luonteeltaan häijy.

XLII LUKU.

Toisen kerran kiitin sydämestäni yksinäisyyttä, ja päivät kuluivat jonkun aikaa eteenpäin ilman muutoksia.

Kesä loppui ja syyskuun jälkipuolella helteiset säät viilenivät. Lokakuu tuli, ja nyt olin hyvillä mielin siitä, että minulla oli huone, joka talven aikana piti lämmintä. Mutta eräänä päivänä tuli vartija ilmoittamaan, että minun piti muuttaa toiseen huoneesen.

-- Minne?

-- Muutaman askeleen päähän, raittiimpaan huoneesen.

-- Ja miksi siitä ei pidetty huolta silloin, kun olin kuolla kuumuudesta, kun ilma täällä oli täynnä hyttisiä ja vuode lutikoita?

-- Ei tullut käskyä ennen?

-- No hyvä, mennään sitten.

Vaikka olin yltäkyllin saanut kärsiä tuossa huoneessa, niin kuitenkin tuntui ikävältä jättää se, ei ainoastaan sentähden, että kylmään aikaan siinä varmaankin olisi ollut hyvä asua, vaan monesta muustakin syystä. Siinä minulla oli nuo muurahaiset, joita rakastin ja elätin niin sanoakseni isällisellä huolella. Muutamia päiviä takaperin oli rakas hämähäkkini, en tiedä mistä syystä, muuttanut pois, mutta minä olin arvellut: -- Kenties se minua vielä muistaa ja tulee takaisin. -- Ja nyt kun itse muutan pois, niin se ehkä palajaa ja löytää huoneen tyhjänä, taikka jos täällä onkin silloin uusi asukas, niin hän saattaa olla hämähäkkien vihamies, joka tohvelillaan repäisee alas tuon kauniin verkon ja musertaa sen poloisen tekijänkin! Paitsi sitä, eikö Zanzen sääli tehnyt näitä synkkiä seiniä minulle rakkaiksi? Tuossa ikkunassa hän usein seisoi, anteliaalla kädellä heittäen muurahaisilleni leipämuruja. Tuossa oli hänen tapana istua; tässä hän kertoi minulle tätä, tuossa tuota; tuossa hän kyyristyi pöydälle ja vuodatti kyyneleitä.

Uusi huoneeni oli sekin lyijykaton peittämä, mutta pohjoiseen ja länteen päin, ikkuna kummallakin puolen, oikea nuhanpesä ja talvi-sydämellä jääkylmä.

Länsipuolinen ikkuna oli hyvin iso, pohjanpuolinen pieni ja korkeammalla, vuoteeni yläpuolella.

Astuin ensin suuremman ikkunan luoksi, ja näin, että se oli patriarkan palatsiin päin. Vankihuoneita oli myöskin vieressä olevassa sivurakennuksessa, joka ulottui vähän oikealle, ja eräässä toisessa rakennuksessa minun vastapäätäni. Tässä rakennuksessa oli kaksi huonetta päällekkäin. Alemmassa oli mahdottoman iso ikkuna, jonka kautta näin sisässä kävelevän hienosti puetun herrasmiehen. Se oli eräs herra Caporali di Cesena. Hän huomasi minut, teki viittauksen, ja me ilmoitimme molemmin puolin nimemme.

Sitten tahdoin nähdä, minnepäin toinen ikkunani oli. Panin pöydän vuoteelleni, ja pöydälle tuolin; sinne ylös kiivettyäni näin ikkunan olevan tasan palatsin katon kanssa. Palatsin toisella puolella oli näkyvissä kaunis osa kaupunkia ja laguunaa.

Jäin tätä ihanaa näkö-alaa katselemaan, ja vaikka kuulin ovea avattavan, en liikahtanut paikaltani. Se oli vartija, joka, huomatessaan minua tuolla ylhäällä, unhotti ett'en minä voinut, kuten hiiri, pujahtaa tieheni rautaristikon läpi, ja luuli minun vaan koettavan paeta. Hämmästyneenä hyppäsi hän, huolimatta lonkkansa kivusta, vuoteelle ja otti minua jaloista kiinni, kiljuen kuin leijona.

-- Mutta ettekö näe, ajattelematon mies, virkoin minä, että on mahdotonta paeta rautaristikon kautta? Ettekö ymmärrä, että kiipesin tänne ainoastaan uteliaisuudesta?

-- Näen, herra, näen ja ymmärrän; mutta alas vaan, ma sanon, alas! Tämä on vaan yritys paeta.

Mitäpä muuta kuin totella ja naurahtaa.

XLIII LUKU.

Sivu-vankiloiden ikkunoista tunsin minä kuusi henkilöä, jotka oli pantu kiinni valtiollisista asioista. Niinpä yksinäisyyteni ei tullutkaan, kuten olin luullut, entistä suuremmaksi, päinvastoin sain täällä nauttia milt'ei seura-elämää. Alussa olin siitä pahoillani, joko sentähden, että luonteeni oli pitkällisestä erakko-olosta käynyt epäseuralliseksi, tahi että äskeisen seurustelemiseni huono loppu oli tehnyt minut varovaiseksi.