Part 5

Toisin kerroin taas en ollut niin levollinen, koska minusta näytti kuin olisin erehtynyt hänen muotonsa suhteen, ja minun täytyi tunnustaa, että sekä kasvot että vartalo eivät olleet säännöllisyyttä vailla.

-- Ell'ei hän olisi niin kalpea, arvelin, eikä olisi noita paria pisamaa hänen kasvoissaan, voisipa häntä sanoa sieväksikin.

Totta on, että vilkkaan ja ystävällisen nuoren tytön käytöksessä, silmissä ja puheessa aina huomaa jotakin viehättävää. Minä en ollut mitään muuta tehnyt voittaakseni hänen suosiotansa, ja kuitenkin olin hänelle rakas _kuin isä tai veli_, kumpaa vaan mieleni teki. Minkätähden? Sentähden, että hän oli lukenut kirjoittamani Francesca da Rimini'n ja Eufemio'n, ja kyyneliä vuodattanut niitä lukiessaan; ja sitten vielä sentähden, että olin vankina, _vaikka_, niin olivat sanansa, _en ollut varastanut, enkä murhatyötä tehnyt!_

Sanalla sanoen, minä, joka olin näkemättänikään Magdaleenaa mieltynyt häneen, kuinka taisin olla kylmäkiskoinen nuoren venezialaisen naisvartijani sisarellisille ystävyyden-osoituksille ja hänen mainiolle kahvilleen? Tosiaan en puhuisi totta, jos katsoisin oman viisauteni ansioksi, ett'en häneen rakastunut. _Syy_ oli ainoastaan se, että hän oli rakastajaansa äärettömästi ihastunut. Voi minua, jos ei niin olisi ollut!

Mutta joskin se tunne, jonka hän minussa herätti, ei ollut rakkautta, niin täytyy minun kumminkin tunnustaa, että se oli jotain sinnepäin. Minä toivoin, että hän tulisi onnelliseksi, että hän saisi aviomiehekseen sen, joka oli hänen mieleensä; en tuntenut vähintäkään kateutta, en ensinkään toivonut, että hän valitsisi minut rakkautensa esineeksi. Mutta kun kuulin ovea avattavan, sydämeni sykki, ajatellessani että se oli Zanze; jos se ei ollut hän, niin tulin pahoille mielin; jos oli, niin sydämeni sykki nopeammin ilosta.

Hänen vanhempansa, jotka luottivat minuun ja tiesivät hänen jo olevan silmittömästi rakastuneen toiseen, eivät ensinkään epäilleet lähettää melkein joka aamu ja ilta tytärtänsä, minulle kahviani tuomaan.

Hän oli todellakin viehättävän yksinkertainen ja herttainen. Hän sanoi: -- Minä olen rakastunut toiseen, ja kuitenkin viihdyn niin hyvin teidän luonanne! Milloin en näe armastani, niin on minun ikävä, paitsi täällä.

-- Etkös arvaa minkätähden?

-- En.

-- Sen sulle sanon; sentähden, että täällä saat puhua lemmitystäsi.

-- Saattaa olla, mutta minusta se tuntuu tulevan siitäkin syystä, että teitä niin suuresti kunnioitan.

Tyttöparalla oli se siunattu vika, että hän yhäti tarttui käteeni ja likisti sitä, huomaamatta, että tuo minua yht'aikaa miellytti ja hämmensi.

Taivaalle olkoon kiitos, että vähimmättäkin omantunnon vaivatta voin muistella tuota hyvää olentoa!

XXX LUKU.

Nämät lehdet olisivat epäilemättä hauskempia lukea, jos Zanze olisi minuun rakastunut, tai minä edes olisin hänen tähtensä haaveiluissa käynyt. Ja kuitenkin se yksinkertaisen hyväntahtoisuuden side, joka meidät yhdisti, oli minulle rakkautta armahampi. Kun joskus varoin heikon sydämeni tässä kohden muuttuvan, niin kävin oikein pahoille mielin.

Kerran pelkäsin vaaran olevan käsissä. Vasten tahtoani näytti hän minusta (en tiedä minkä lumouksen kautta) sata vertaa kauniimmalta, kuin ensikerran; minua hämmästytti alakuloisuuteni, joka minut välistä voitti hänen poissa ollessaan, sekä iloni, kun hän taas tuli luokseni. Sentähden koetin pari päivää olla tylynä, toivoen, että hän sillä tapaa tottuisi pois tuosta liiallisesta tuttavuudesta. Mutta se keino ei pitkälle auttanut; tyttö oli niin kärsivällinen ja myötätuntoinen! Nojautuneena kyynäspäälleen akkunassa, hän katsoi äänetönnä minuun ja virkkoi:

-- Teidän, hyvä herra, näkyy käyvän ikäväksi seurassani, ja kuitenkin, jos saisin, seisoisin täällä koko päivän, koska näen teidän juuri tarvitsevan jotakin huvitusta. Tuo paha mieli on seuraus yksinäisyydestänne. Mutta koettakaa hiukan pakinoida, niin se pian haihtuu. Ja jos teidän ei tee mielenne pakinoida, niin minä sen teen.

-- Lemmitystäsi, eikö totta?

-- Eipä vaan; ei aina hänestä. Osaanpa toki muustakin puhua.

Ja todellakin hän nyt alkoi kertoella pienistä kotiseikoista, äitinsä tylyydestä, isänsä sävyisyydestä, veljiensä veitikkajuonista, ja hänen yksinkertainen kertomuksensa oli täynnä sievyyttä. Mutta itsensä tietämättäkään hän palasi aina vähitellen lempi-aineesen, onnettomaan rakkauteensa.

Minäpä pysyin tylynä, toivoen, että hän siitä suuttuisi. Hän taas, oliko se epähuomiota vaiko teeskentelyä, ei ollut siitä millänsäkään, ja minun täytyi vihdoin leppyä, hymyillä ja kiittää häntä hänen kärsivällisyydestään.

Luovuin tuosta turhasta ajatuksesta suututtaa häntä, ja vähitellen pelkoni asettui. Todella en ollutkaan lemmen vallassa. Kauan aikaa mietin epäilyksiäni, pannen paperillekin, mitä asiasta ajattelin; siitä oli minulla; paljon hyötyä.

Ihminen tuontuostakin luopi tyhjästä itselleen pelonaineita; päästäkseen niistä on tarpeen, niitä tarkemmin ja likemmältä tarkastaa.

Mitä moitittavaa oli siinä, että iloitsin hänen hellästä myötätuntoisuudestansa ja osoitin hänelle myötätuntoisuutta takaisin, koska nämä meidän keskinäiset tunteemme olivat puhtaat kuin viattoman lapsukaisen, ja koska nuo kädenpuristukset ja hellät silmän-iskut, joskin ne minua häiritsivät, kuitenkin herättivät minussa hyväntekevää kunnioitustakin.

Eräänä iltana lievittäessään huolestunutta sydäntänsä minulle, tyttöparka kietoi käsivartensa kaulani ympäri ja kostutti kasvojani kuumilla kyyneleillään. Tässä syleilyssä ei ollut vähintäkään halpaa ajatusta. Ei voi tytär kunniallisemmin syleillä isäänsä.

Minun puoleltani vaan oli se haitaksi, sillä tuo syleily koski syvästi mielikuvitukseeni ja esti minua usein muuta ajattelemasta.

Toisen kerran, kun hänen lapsellinen luottamuksensa ilmestyi samalla tapaa, minä vetäysin heti pois hänen syleilystään, ja virkoin sopertaen:

-- Minä pyydän, Zanze, älä mua koskaan noin syleile; ei se käy laatuun.

Hän loi silmänsä minuun, sitten alas maahan ja punastui; varmaan hän silloin ensikerran tuli havainneeksi minussa jotakin heikkouden mahdollisuutta hänen suhteensa.

Siitä pitäen hän ei suinkaan herjennyt minua suosiolla ja luottamuksella kohtelemasta, mutta hänen käytöksensä oli entistä, varovaisempi, joka olikin minulle mieleen, ja josta olin hänelle kiitollinen.

XXXI LUKU.

Muiden onnettomuuksista en voi ottaa puhuakseni; mutta oman elämäni vastenkäymisistä minun täytyy tunnustaa, että, kun niitä oikein tarkastelen, niin ei yksikään niistä näytä olleen jotakin hyötyä mukanaan tuomatta. Eipä tuo hirveä kuumuus eikä hyttisten laumatkaan olleet merkitystänsä vailla. Ell'ei tuota alituista kiusaa olisi ollut kärsittävänäni, olisiko minulla todellakin ollut tarpeellista valppautta, pysyäkseni järkähtämätönnä uhkaavan rakkauden nuolia vastaan, rakkauden, joka, Zanzen hilpeään ja hyväileväiseen luonteesen katsoen, tuskin olisi pysynyt sopivissa rajoissaan? Jos semmoisessakin tilassa ajoittain epäilin itseäni, kuinka olisin mieluisammassa ja ilahuttavammassa tilassa kyennyt mielikuvitukseni vallattomuutta hillitsemään?

Jos otamme lukuun Zanzen vanhempien ajattelemattomuuden, he kun niin paljon luottivat minuun, tytön varomattomuuden, joka ei aavistanut voivansa antaa minulle aihetta rikokselliseen hillittömyyteen, sekä vihdoin oman puuttuvaisen mielenlujuuteni; niin ei ole ensinkään epäiltävä, että helle ja hyttiset tekivät hyvän vaikutuksen.

Tämä ajatus lepytti jotenkin mieleni tuohon vitsaukseen. Silloin kysyin itseltäni:

-- Tahtoisitko olla siitä vapaa ja hengittää raitista ilmaa hyvässä huoneessa, sillä ehdolla, ett'et enää saa nähdä tuota herttaista olentoa?

Pitääkö tunnustaa? En rohjennut vastata kysymykseen. On ihmeellistä, kuinka näennäisesti mitättömätkin asiat, jotka koskevat rakasta henkilöä, saattavat meitä ilahuttaa. Usein yksi sana Zanzen suusta, lausuttu Venezian murteen sulosoinnulla, yksi hymy, yksi kyynel, hänen ketteryytensä, kun hän liinallansa tahi viuhkaimellansa ajoi hyttisiä minun ja itsensä luota, yksi semmoinen pikku seikka täytti mieleni lapsellisella tyytymyksellä koko päiväksi. Erittäin minua ilahutti nähdä, kuinka hän, puhuessansa minun kanssani, pääsi huolistansa ja luotti neuvoihini, niin rakas oli hänelle myötätuntoisuuteni, ja kuinka hänen sydämensä hehkui keskustellessamme hyveestä ja Jumalasta.

-- Kun olemme yhdessä puhuneet uskonnon asioista, sanoi hän, niin minä rukoilen mielemmin ja hartaammin.

Ja usein hän, yht'äkkiä keskeyttäen jokapäiväisen pakinamme, otti latinankielisen pipliani, aukaisi sen, suuteli siinä värssyä, miten sattui, ja pyysi minua kääntämään ja selittämään sen sisällystä hänelle:

-- Minä tahtoisin, näet, että joka kerta, kun tulette tätä värssyä lukemaan, te muistaisitte minun sitä suudelleen.

Totta on, että hänen suutelonsa eivät aina sattuneet sopivaan paikkaan, etenkin jos hän avasi Korkean veisun. Silloin minun täytyi käyttää hyväkseni sitä seikkaa, ett'ei tyttö osannut latinaa, ja mukailemalla kääntää, samalla varoen, ett'en loukkaisi kirjan pyhyyttä enkä tytön kainoutta, sillä kumpaakin pidin mitä suurimmassa arvossa. Toisinaan jouduin pahaan pulaan, kun tyttö ei oikein ymmärtänyt valhekäännöstäni, vaan pyysi minua kääntämään sananmukaisesti, sallimatta minun joutuisasti siirtyä toiseen aineesen.

XXXII LUKU.

Katoavaista on kaikki täällä maan päällä! Zanze sairastui. Sairautensa ensipäivinä kävi hän vielä minun luonani, valittaen päänkivistystä. Hän itki, vaan ei likemmin selittänyt huolensa syytä, paitsi että soperoitsi jotakin valitusta rakastajaansa vastaan.

-- Hän on ilkeä ihminen, mutta antakoon Jumala hänelle anteeksi!

Vaikka kuinka rukoilin häntä avaamaan sydäntänsä minulle, niinkuin hänen oli ollut tapana, en voinut saada selkoa siitä, mikä häntä siihen määrään huolestutti.

-- Tulen huomis-aamuna -- sanoi hän eräänä iltana. Mutta huomispäivänä toi äiti minulle kahvini ja seuraavina päivinä alavartijat, sillä Zanze oli nyt kovin sairastunut.

Alavartijat saattoivat tiedokseni epäiltäviä asioita tytön rakkauden-seikoista, joita kuullessani hiukset päässäni milt'ei nousseet pystyyn. Viettelyskö? -- Mutta ehkä se vaan oli häijyä puhetta. Minä myönnän, että uskoin heidän sanojansa, ja että tämä onnettomuus minua murhestutti. Kuitenkin toivon heidän valehdelleen.

Kuukauden sairastettuansa tyttö parka vietiin maalle, enkä sitten enää saanut häntä nähdä.

En saata sanoa, kuinka katkera oli kaipaukseni ja kuinka hirveäksi muuttui yksinäisyyteni. Ja sata kertaa katkerampi oli ajatus Zanzen onnettomuudesta. Hänen hellä säälinsä oli minulle ollut niin suureksi lohdutukseksi, ja nyt minun saalini piti olla hänelle tuiki hyödytön! Mutta varmaan hän oli vakuutettu siitä, että minä häntä surkuttelin, että olisin valmis mihin uhrauksiin tahansa hänen hyväksensä, enkä herkeisi rukoilemasta hänen puolestaan.

Zanzen käynnit huoneessani, niin lyhyet kuin ne olivatkin olleet, olivat kuitenkin mieluisalla tavalla keskeyttäneet tuon alituisen miettimisen ja tutkimisen yksitoikkoisuutta. Ne olivat niin sanoakseni tuoneet uusia kuteita aatteideni ja tunteideni loimeen, ja siten lieventäneet onnettomuuttani ja elonvoimiani kartuttaneet.

Hänen mentyänsä vankila muuttui jälleen haudankaltaiseksi. Niin painoi murhe minua, ett'ei moneen päivään tehnyt mieleni kirjoittaakaan. Muuten oli murheeni tyyneempi, kuin nuo entiset kovat mielenliikutukseni. Oliko se siten ymmärrettävä, että jo olin enemmän perehtynyt onnettomuuteen, että olin filosofillisempi tahi kristillisempi, vai oliko siihen syynä ainoastaan tuo tukehduttava helle, joka lannisti surunakin voimat? Oi, suruni ei siitä lannistunut! Muistan hyvin, kuinka kipeästi se kalvoi sydämeni pohjaa, -- kenties sitä kipeämmin, koska en antanut sen puhjeta vaikeroimiseen.

Todellakin tuo pitkä koetus-aika oli ennättänyt karaista luontoni kepeämmin kantamaan kärsimystäni, nöyristyen Jumalan tahdon alle. Niin usein olin sanonut _valitusta halpamielisyydeksi_, että lopuksi olin oppinut sitä pidättämään, kun se oli puhkeamaisillansa, häveten, että se oli mennyt niinkään pitkälle.

Saavuttamani tottumus panna paperille kaikki, mitä ajattelin, vahvisti mieleni, näytti monen asian turhamaisuuden ja johti enimmät mietiskelyni seuraavaan päätökseen:

-- Jumala on olemassa: siis järkähtämätön oikeuskin; kaikki, mitä tapahtuu, on siis määrätty parhaita tarkoituksia varten; kaikki ihmisen kärsimykset tässä maailmassa ovat siis hänen omaksi hyväksensä.

Zanzenkin tuttavuus oli ollut minulle hyödyksi, se oli pehmittänyt luonnettani. Hänen hyväksymisensä oli muutaman kuukauden aikana ollut minulle vaikuttimena kohoomaan kovaa onneani ylemmäs ja olemaan kärsivällinen. Ja muutaman kuukauden lujamielisyys totutti minua mielenmalttiin.

Ainoastaan kaksi kertaa Zanze näki minun vihastuvan. Toinen oli, kun suutuin huonosta kahvista; toinen tämä:

Joka toinen taikka kolmas viikko vartija toi minulle kirjeen omaisiltani. Kukin kirje tietysti tuli minulle Toimikunnan käsien läpi, säälimättä tahrattuna sensuurin mustilla viivoilla. Tapahtuipa kerran niinkin, että nuo mustat viivat eivät rajoittuneet yksityisiin lauseisin, vaan peittivät koko kirjeen, paitsi "_Rakas Silvio_" alussa, ja lopussa "_Syleilemme sinua hartaasti kaikki_."

Siitä suutuin niin silmittömästi, että kirkasin kovasti ja kirosin, en tiedä ketä. Tyttö parka surkutteli minua, mutta samalla huomautti, että käytökseni tällä hetkellä soti päätöksiäni vastaan. Tunnustin hänen olevan oikeassa, enkä sitten kironnut ketäkään.

XXXIII LUKU.

Eräänä päivänä yksi alavartijoista tuli salamielisen näköisenä luokseni ja sanoi:

-- Kun Zanze mamseli vielä oli täällä... hän kun useimmiten toi teille kahvinne... ja jäi pitemmäksikin ajaksi juttelemaan... minä aina pelkäsin, että tuo viekas tyttö viuhka vakoilisi teidän salaisuuksianne, hyvä herra.

-- Ei hän vakoillut yhtään, vastasin suutuksissani, ja jos minulla niitä olisikin, en totta olisi niin hupsu, että jättäisin ne urkittavaksi.

-- Anteeksi, hyvä herra; en tahtonut teitä hupsuksi sanoa, mutta Zanze mamseliin en koskaan luottanut. Ja nyt, kun teillä ei ole ketään enää seurustajaksi... niin toivoni on... että...

-- Mitä? Puhukaa suunne puhtaaksi.

-- Vaan ensin vannokaa, ett'ette minua petä.

-- Noh, ell'ei ole muuta, niin voinhan sen tehdä; en ole eläissäni ketään pettänyt.

-- Te vannotte siis tosiaankin?

-- Niin, vannon, ett'en petä. Mutta tietäkää, tolvana kuin olette, että mies, joka voipi pettää, se voipi myös valansa rikkoa.

Nyt hän otti povestansa kirjeen ja antoi sen minulle, vavisten ja anoen, että luettuani sen hävittäisin.

-- Olkaa huoleti, mies, virkoin kirjettä avaten; heti luettuani olen sen hävittävä teidän nähden.

-- Mutta, hyvä herra, siihen pitäisi tulla vastinetta, ja minä en jouda odottaa. Tehkää miten paraiten sopii. Pitäkää vaan muistissa, että kun minä tulen, niin laulan aina tuota sävelettä "_Kissa ma olin unissain_", ja silloin teidän ei tarvitse pelätä mitään odottamatonta tuloa, vaan voitte pitää taskussa mitä paperia hyvänsä. Mutta jos kuulette jonkun lähestyvän sitä laulamatta, niin on siinä merkki, että minä en silloin ole tulossa, taikka ett'en tule yksin. Siinä tapauksessa varokaatte, ett'ei ole mitään taskussa, sillä voitaisiinhan tulla vaatteitanne tarkastamaan; vaan reväiskää kirjeenne palasiksi ja heittäkää ne ulos ikkunasta.

-- Hyvä, näen, että olette varovainen, niin olen minäkin.

-- Äskenpä sanoitte minua tolvanaksi.

-- Teillä on oikeus minua siitä nuhdella, vastasin, puristaen hänen kättänsä. Antakaa anteeksi.

Hän läksi pois ja minä luin:

"Olen... (tässä mainittiin nimi) yksi teidän ihailijoistanne; osaan ulkoa koko teidän _Francesca da Riminin_. Minut pantiin vankeuteen... (ilmoitti syyn ja päivämäärän) ja antaisin en tiedä kuinka paljon vertani, saadakseni olla teidän kanssanne, taikkapa ainakin niin lähellä teitä, että voisimme yhdessä keskustella. Saatuani kuulla Tremerellolta, -- niin nimitämme välittäjä-miestä -- että te, hyvä herra, olette vangittuna ja mistä syystä, syttyi povessani palava halu ilmoittaa teille, ett'ei kukaan teitä surkuttele ja rakasta enemmän, kuin minä. Ettekö hyväntahtoisesti suostuisi ehdoitukseeni, että me huojentaisimme yksinäisyytemme painoa toinen toisellemme kirjoittamalla? Kunniansanallani lupaan teille, ett'en ole kenellekään maailmassa siitä kertova, vakuutettuna, että samaa vaiti-olevaisuutta, jos suostutte, teidänkin puoleltanne saan toivoa. -- Sillä välin, antaakseni teille jotakin tietoa minusta, lisään tähän lyhyen elämäkerran, j.n.e."

Seurasi sitten kertomus.

XXXIV LUKU.

Jokainen lukija, jolla on hiukan mielikuvitusta, käsittää helposti sitä sähköntapaista vaikutusta, jonka tämmöinen kirje tekee vankiraukan mieleen, etenkin jos tämä vanki on tuntehikas ja ihmisrakas. Ensimäinen ajatukseni oli pitää ystävänä tuota tuntematonta, ottaa osaa hänen kohtaloonsa ja olla kiitollinen hänen osoittamastansa suosiosta. -- Niin, huudahdin, sa jalo mies, otan tarjouksesi vastaan. Soisinpa vaan, että minun kirjeeni tuottaisivat sinulle yhtä paljon lohdutusta, kuin sinun kirjeesi minulle tulevat tuottamaan ja tämä ensimäinen jo on tuottanut.

Lapsen riemulla luin ja luin toistamiseen tuon kirjeen, ja siunasin sadoin kerroin sen tekijää; minusta tuntui, että jok'ainoa hänen lauselmansa ilmaisi suoraa ja jaloa mielenlaatua.

Aurinko oli laskemassa, rukoushetkeni oli käsissä. Kuinka elävä oli nyt jumaluuden tunto mielessäni! Kuinka kiitin Häntä, joka aina keksii uusia neuvoja ylläpitääksensä henkeni ja sydämeni vireyttä, ja kuinka Hänen kallisten lahjainsa muisto elpyi minussa, saadessani tämän uuden lahjan!

Seisoin isossa ikkunassani, käsivarret rautaristikossa, kädet ristissä; silmäni alla oli San Marcon kirkko, lyijykatolla mahdoton parvi kyyhkysiä kuherteli, lenteli ja teki pesiänsä; ylläni kohosi avara taivaan laki kaikessa loistossaan; minä näin yli koko täänpuolisen Venezian, ja kaukainen ihmis-äänten sohina kosketti vienosti korviani. Tässä onnettomassa, mutta ihmeellisessä paikassa minä puhuttelin Häntä, jonka silmä yksinään minut näki, Hänen haltuunsa sulkien vanhempani ja muut rakkaat henkilöt, kunkin vuorossaan; ja luulin kuulevani, kuinka Hän vastasi: "Luota minun hyvyyteeni!" ja minä huudahdin: "Niin, sinun hyvyyteesi tahdon luottaa!"

Liikutettuna ja vahvistettuna päätin rukoukseni, vähän huolien siitä, kuinka ympärilläni surisevat hyttiset sillä välin urheasti purivat minua.

Mutta kun sitten innostuksen perästä mielikuvitukseni alkoi raueta, ja hyttisten ahdistaminen muuttui tuntuvammaksi, niin yht'äkkiä halpa ajatus nousi mieleeni, jota minä, vaikka se inhoittikin minua, en voinut pois torjua.

Tremerello oli esiintuonut ilkeän epäluulon Zanzea vastaan, että hän, tuo kirkas sielu, joka ei mitään tietänyt eikä tahtonutkaan tietää politiikista, muka olisi salaisuuksieni vakoilijana!

Häntä oli minun mahdotonta epäillä, vaan kysyin itseltäni: Onko minulla sama vakuutus Tremerellonkin suhteen? Jos tämä kelvoton olisi kavalien tiedustelemisten välikappaleena! Jos tuon kirjeen olisi kirjoittanut ties' kuka, vietelläksensä minua uskomaan tuolle uudelle ystävälle tärkeitä salaisuuksia! Kenties tuota vankia, joka muka minulle kirjoitti, ei olekaan; -- taikkapa se saattaa olla kavaltaja, joka pyytää muiden salaisuuksia ilmi-antamalla voittaa jotakin itsellensä; tahi on hän kunnon mies, mutta Tremerello petollinen, joka tahtoo saattaa meitä kumpaakin hukkaan, saadaksensa palkan lisäystä.

Voi, se on ruma, mutta hyvin luonnollinen asia, tuo vangin pelko, että kaikkialta häntä väijyy viha ja kavaluus!

Mitä tehdä tuon tuntemattoman kirjeen johdosta? Pitikö antaa kirje takaisin Tremerellolle ja sanoa: En tahdo panna rauhaani alttiiksi? -- Mutta jos siinä ei ollutkaan petosta? Jos tuo tuntematon hyvinkin ansaitsee ystävyyttäni, ansaitsee, että panisin jotakin alttiiksi hänen yksinäisyytensä lieventämiseksi? Kurja sinä! Pari askelta olet ehkä vaan kuolemasta, tuomio voi langeta minä päivänä hyvänsä, ja sinä kieltäydyt vielä tekemästä jotakin hyvää työtä? Vastata, vastata sinun tulee! -- Mutta jos kova onni tahtoisi, että tämä kirjevaihto sattuu asianomaisten tietoon, niin, vaikk'ei kukaan voisi hyvällä omallatunnolla lukea sitä meille rikokseksi, eiköhän kuitenkaan liene varma, että Tremerello parka saisi kovan rangaistuksen? Eiköhän jo viimeinmainittu epäilys riitä ehdottomasti kieltäytymään kaikenlaisesta salaisesta kirjevaihdosta?

XXXV LUKU.

Sinä yönä en saanut unta silmiini, niin olin levotonna ja täynnä epäilystä. Ennen päivän koittoa kavahdin vuoteelta ja astuin ikkunalle rukoilemaan. Vaikeissa tiloissa täytyy luottamuksella turvata Jumalan apuun, pyytää Häneltä neuvoja ja niissä sitten pysyä kiini.

Pitkän rukouksen perästä astuin ikkunalta alas, hivuttelin käsilläni hyttisten puremia poskiani, ja tein kun teinkin päätökseni: että minun piti Tremerellolle esittää se vahinko, joka hänelle voisi syntyä puheena olevasta kirjevaihdosta, luopua siitä, jos se häntä arveluttaisi, mutta suostua, jos hän pysyisi vakavana.

Kävelin edestakaisin, kunnes kuulin laulettavan: "_Kissa ma olin unissain ja sä mua silitit_", Tremerello toi minulle kahvia.

Ilmoitin nyt, mikä minua arvelutti, enkä säästänyt sanoja häntä peloittaakseni. Mutta näin hänen olevan vakavan päätöksessään _palvella_, käyttääkseni hänen sanojansa, _kahta niin oivallista herraa_. Tämä vakavuus soti niin jyrkästi hänen jänismäisiä kasvojaan ja hänelle annettua nimitystäkin vastaan (Tremerello = vapisija), että minäkin päätin olla vakava.

-- Hyvä, sanoin minä, annan teille viinini, hankkikaa te mulle tarpeellista paperia, ja olkaa huoleti, että heti kun kuuluu avainten kilinää ilman teidän lauluanne, niin minä silmänräpäyksessä olen hävittävä kaikki, mitä on salassa pidettävä.

-- Täss' on juuri mukanani arkki paperia, ja hankin teille enemmän, milloin vaan tarvitaan; luotan täydellisesti teidän varovaisuuteenne.

Poltin melkein suulakeni nielaistessani kiireimmiten tulikuuman kahvini. Tremerello meni, ja minä heti kirjoittamaan.

Aloitin esittämällä epäilyksiäni tämän kirjevaihdon suhteen, mutta lisäsin minun ajatukseni olevan sen, että jos luulee tekevänsä jotakin hyvillä syillä ja omaatuntoansa suorastaan loukkaamatta, niin silloin ei ole syytä peljätä tekevänsä rikosta. Hänenkin pitäisi vielä puolestaan tarkasti punnita yrityksemme laatua ja vapaasti ilmoittaa, ryhtyikö hän siihen tyynellä mielin vai levottomuudella. Jos hän, uudestaan mietittyänsä, katsoisi sitä liian vaaran-alaiseksi, niin meidän täytyisi luopua kirjevaihdon toivotusta virvokkeesta, tyytyen siihen, että vaihtamalla harvoja, vaan tosiystävyyttä todistavia sanoja, olimme tulleet tuntemaan toisiamme.

Kirjoitin neljä sivua, täynnä mitä lämpimintä tunnetta, ilmoitin lyhyesti vangitsemiseni syyn, puhuin innollisesti perheestäni ja eräistä muista itseäni koskevista seikoista, pyytäen kutenkuinkin avata hänelle sydämeni.

Illalla meni kirjeeni. Kosk'en edellisenä yönä saanut unta, niin olin nyt hyvin väsyksissä enkä tarvinnut unta kauan odottaa. Seuraavana aamuna heräsin virkistyneenä, iloisena, sykkivin sydämin ajatellen, että muutaman hetken perästä oli ehkä ystävän vastaus käsissäni.

XXXVI LUKU.

Vastaus tuli kahvin kanssa. Puristin Tremerellon kättä ja sanoin ystävällisesti: -- Jumala sinua palkitkoon hyvästä työstäsi! -- Epäluuloni häntä ja tuota tuntematonta kohtaan olivat nyt haihtuneet, joko sentähden, että ne minua ilettivät, taikkapa näyttivät tarpeettomilta, sillä politiikista puhuessani olin aina käyttänyt varovaisuutta. Juliano (niin kirjoittaja katsoi hyväksi nimittää itseänsä) aloitti kirjeensä pitkillä kohteliaisuuden lauseilla ja sanoi olevansa aivan huoleton tästä kirjevaihdosta. Sitten hän laski leikkiä epäilyksistäni, ensin kohtuudella, mutta tuo leikki kävi vähitellen pistäväksikin. Vihdoin, ylistettyänsä suoruutta, hän pyysi anteeksi, ett'ei voinut salata sitä mielipahaa, jota oli tuntenut nähdessään minussa "jotakin arkamaista epäileväisyyttä, jotakin tuota kristittyjen omantunnon arastelemista, joka ei sopeu totiseen filosofiiaan".