Part 4

Vaikenin. Oli ihana kuutamo-yö. Katselin noita rakkaita katuja, joilla niin monta vuotta olin onnellisna kävellyt Foscolo'n, Monti'n, Lodovico di Breme'n, Pietro di Borsleri'n, Porro'n ja hänen poikiensa, ja niin monen muun ystävän kanssa. Kartanot, kirkot, puutarhat, kaikki johtivat mieleeni mitä suloisimpia nuoruuden muistoja. Nyt kun luulin näkeväni teitä viimeisen kerran, kun teidän kuvanne niin nopeasti pakenivat silmistäni, nytpä huomasin, kuinka olin teitä rakastanut! Portin ulkopuolelle tultuamme, painoin hattuni alemmas silmille ja itkin salaa.

Kun olimme kulkeneet toista peninkulmaa, niin sanoin kreiville: -- Luullakseni käy matkamme Veronaan.

-- Edemmäs, vastasi hän; ajamme Veneziaan, jossa minun pitää jättää teidät Erityis-toimikunnan haltuun. --

Me ajoimme postikyydillä, seisahtumatta, ja Helmikuun 20 p:nä saavuimme Veneziaan.

Edellisen vuoden Syyskuussa, kuukautta ennen vangitsemistani, olin minä ollut Veneziassa ja suuressa ja hilpeässä seurassa atrioinnut Luna nimisessä hotellissa. Omituinen sattumus, että minä nytkin vietiin samaan hotelliin!

Eräs palvelija kummastui nähdessänsä minua ja samassa huomatessansa (vaikka santarmi ja hänen kaksi seuralaistaan, jotka olivat olevinaan palvelijoita, olivat valepuvussa), että minä olin poliisin käsissä. Olin hyvilläni siitä, että hän minut tunsi, sillä varmaan oli hän muillekin kertova tulostani.

Söimme päivällistä ja sitten minut vietiin Dogen palatsiin, jossa oikeus silloin piti istuntojansa. Matkalla käytiin Procuratie-pilarikäytävän kautta ja Florian'in kahvilan ohitse, missä olin mennä syksynä viettänyt niin ihania iltakausia; nyt ei sattunut kukaan tuttavistani näkyviin.

Pikkutorin (Piazzettan) yli oli mentävä... tällä torilla oli viime kerran muuan kerjäläinen minulle lausunut seuraavat kummalliset sanat: -- Näkyy, hyvä herra, että olette muukalainen; ihmettä, kuinka te ja muut muukalaiset ihailette tätä toria; minun mielestäni se on onnettomuuden kotopaikka, enkä minä tule tänne muutoin kuin pakosta.

-- Onko teitä tässä kohdannut joku onnettomuus?

-- On, herra, kauhea onnettomuus, eikä yksin minua. Jumala teitä varjelkoon, herra, Jumala varjelkoon! --

Ja sillä hän minut jätti.

Nyt kun kävin täällä uudestaan, en voinut olla muistamatta kerjäläisen sanoja. Ja juuri samalla torilla vuotta myöhemmin astuin mestauslavalle kuuntelemaan ensin kuoleman-tuomiotani ja sitten armahduskirjaa, jonka kautta kuolemanrangaistus muutettiin viidentoista vuoden kovaksi vankeudeksi!

Jos luonteeni olisi mystillisyyteen taipuvainen, niin panisin suuren arvon tuon kerjäläisen sanoille, joka niin vakavasti ennusti minulle tämän torin olevan onnettomuuden kotopaikan. Nyt minä kerron tämän ainoastaan kummallisena tapauksena.

Nousimme palatsiin; kreivi B. puhui tuomarien kanssa, heitti sitten minut vankivartijan haltuun, ja hyvästi jättäessään hän liikutettuna syleili minua.

XXIII LUKU.

Äänettömänä seurasin nyt vartijata. Useampien käytävien ja salien läpitse tultuamme, me saavuimme ahtaille portaille, jotka veivät meidät _Lyijykamareihin_, noihin kuuluisiin valtiovankiloihin Venezian tasavallan ajoilta.

Täällä vartija pani minun nimeni kirjaansa ja sulki minut kammiooni.

N.s. _Lyijykamarit_ ovat entisen Dogenpalatsin yläkerros, kokonaan lyijykatolla peitetty.

Minun kammiollani oli isonlainen ja suunnattomalla rautaristikolla varustettu ikkuna, josta oli nähtävänä San Marco kirkon lyijypeitteinen katto. Kirkon toisella puolen näkyi kaukaa torin ääri, ja joka taholta lukematon joukko kupoleja ja kellotapulia. San Marcon oma jättiläistapuli oli vaan kirkon pituuden päässä minusta, niin että kuulin niiden ääniä, jotka sen huipussa puhuivat vähä kovemmin. Kirkon vasemmalta puolelta näkyi myöskin osa palatsin suurta pihaa ja yksi porteista. Sillä kohdalla on yhteinen kaivo, ja lakkaamatta käytiin sieltä vettä ottamassa. Mutta minun korkeasta paikastani näyttivät ihmiset tuolla alhaalla pikku lapsilta, enkä voinut heidän sanojansa eroittaa, ell'eivät huutaneet. Yksinäisyyteni oli täällä paljon suurempi kuin Milanossa.

Ensipäivinä kriminaalitutkinto, jota tuo Erityis-toimikunta piti minun kanssani, synkistytti melkoisesti mieltäni, jota vankeuden ypö-yksinäisyyskin oli masentanut. Paitsi sitä olin nyt entistä kauempana perheestäni, enkä enään saanut uutisia kodistani. Ne oudot kasvot, jotka täällä näin, tosin eivät olleet minulle vastenmielisiä, vaan niiden yksivakaisuus näytti melkein säikähdyttävältä. Huhu oli heille liikoja ladellut Milanolaisten ja muitten Italialaisten vapauden-hankkeista; ja nyt he luulivat, että minä ehkä olin yksi noiden muka mielettömien tuumien pahimpia päämiehiä. Vähäinen kirjailijan-maineeni oli tuttu vartijalle, hänen vaimollensa ja pojillensa, jopa kahdelle alavartijallekin, joilla kaikilla näytti olevan joku hämärä ajatus, että surunäytelmäin kirjoittaja on jotakin silmänkääntäjän tapaista.

He pysyivät yksitotisina, luulevaisina, ja kuitenkin täynnä halua saada minusta enemmän selkoa; muutoin hyvin kohteliaina.

Muutamien päivien perästä he kävivät kaikki leppeämmiksi, ja minä heihin miellyin. Vaimo säilytti kauvimmin tuota vankivartijalle omituista käytöstä ja arvoa. Hän oli noin 40 vuotias, kasvoiltaan kuiva kuten puheessaankin, eikä näyttänyt vähintäkään suosiotansa muille kuin lapsillensa.

Hän toi minulle kahvia aamuisin ja päivällisen jälkeen, vettä, liinavaatetta j.n.e. Hänen seurassaan oli tavallisesti 15 vuotias tytär, rumanpuolinen mutta suopeamuotoinen, ja kaksi poikaa, toinen 13, toinen 10 vuoden vanha. He läksivät pois myös äidin kanssa, mutta ovesta nuo lapset ystävällisesti loivat silmänsä taakse minuun. Vartija itse kävi luonani, ainoastaan kun hänen piti saattaa minut saliin, missä Erityis-toimikunta istui. Alavartijat tulivat harvoin, heillä kuin oli hoteissaan alakerroksen poliisivankila, joka oli täynnä rosvoja. Toinen heistä kävi jo kahdeksatta vuosikymmentä, mutta pystyi yhä vielä tuohon vaivaloiseen toimeen, juosten portaita ylös alas eri vankihuonetten välillä. Toinen oli taas noin 25 vuotuinen nuorukainen, joka mielemmin kertoi lempijuttujaan, kuin hoiti tointansa.

XXIV LUKU.

Oi, raskaaksi käy kriminaalitutkinto valtiorikoksesta syytetylle! Peljäten muita vahingoittaa, täytyy kamppailla tuhatta syytöstä ja epäluuloa vastaan. Ja ell'ei tutkinto pian pääty, niin kaikki helposti takertuu yhä onnettomammaksi, sillä saattaahan tapahtua, että muita otetaan kiinni, ja uusia varomattomuuksia tulee ilmi, joita tuntemattomat, vaan samaan lahkokuntaan kuuluvat henkilöt ovat tehneet.

Olen päättänyt olla politiikista puhumatta, ja sentähden jääkööt kaikki tuon tutkinnon seikat sillensä. Sen vaan sanon, että usein, seisottuani pitkiä tuntikausia tuomarien edessä, palasin huoneeseni niin katkeroittuneena, niin vihan vimmassa, että olisin tehnyt lopun itsestäni, ell'ei uskonnon ääni ja vanhempieni muisto olisi mua pidättänyt.

Poissa oli nyt se tyynimielisyys, jonka luulin Milanossa saavuttaneeni. Useampia päiviä en voinut sitä jälleen saavuttaa; ne olivat kadotuksen, paholaisen päiviä. Silloin herkesin rukoilemasta, epäilin Jumalan oikeutta, kiroilin ihmisiä ja koko maailmaa, sekä suosittelin mielessäni jos joitakin viisastelemisia hyvien avujen turhuudesta.

Onneton ja vimmaan joutunut ihminen on ihmeen kekseliäs herjaamaan lähimmäisiänsä ja itse Luojaakin. Viha on epäsiveellisempi, rikoksellisempi kuin luullaan. Aamusta iltaan tosin ei jaksa raivoa viikkokausien aikaa, ja pahimmankin vimman valtaan vaipunut henki tarvitsee lepohetkiänsä. Mutta näillä loma-ajoillakin tuntee entisen epäsiveellisyyden maininkia. Luulee olevansa rauhoitettu, vaan se on petollinen, jumalaton rauha, lemmettömyyttä ja ivaa täynnä.

Semmoisessa mielentilassa minä saatoin tuntikausia laulaa, laskea leikkiä kaikkien kanssa, jotka tulivat minua katsomaan, ja koetin yleensä asioita punnita ja arvostella tuolla kyyniläisellä markkina-viisaudella. Kauan ei tämä kurja mielentila kuitenkaan kestänyt, kuusi tai seitsemän päivää.

Raamattuni oli tomun peitteessä. Yksi vartijan pojista sanoi minua hyväillessänsä: -- Siitä kun herkesitte tuota kirja-raiskaa lukemasta, niin surumielisyytenne näyttää vähentyneen.

-- Näyttääkö niin? -- vastasin.

Otin kirjan, pyyhkäsin tomun pois, ja avattuani sen umpimähkään, seuraavat sanat sattuivat silmiini: _Ja sanoi opetuslapsillensa: se on mahdoton ettei pahennukset tule; mutta voi häntä, jonka kautta ne tulevat; se olis hänelle parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa, ja heitettäisiin mereen, kuin että hän jonkun näistä pienistä pahentais_.

Nämä sanat koskivat kipeästi sydäntäni, ja minä häpesin, että lapsi siitä tomusta, jonka näki peittävän pipliaani, arvasi minun herjenneen sitä lukemasta, sekä siitä sai sen luulon, että olin iloiseksi muuttunut Jumalaa unhottamalla.

-- Sinä veitikka! (niin puhuttelin häntä lempeästi nuhdellen ja mielessäni surren, että olin häntä pahentanut). Se kirja ei ole mikään raiska, ja juuri sentähden että muutamia päiviä olin sitä lukematta, mielenlaatuni on huonontunut. Jos äitisi sallii sinun olla jonkun hetken minun luonani, niin koenpa torjua luotani tuota pahaa mieltä; jospa tietäisit, poikaseni, kuinka se pahe minut voittaa yksinäni ollessani, ja juuri silloin kun kuulet minun laulavan kuin mieletön!

XXV LUKU.

Pojan mentyä minä tunsin povessani mielihyvää siitä, että minulla taas oli raamattu kädessä, ja että olin tunnustanut tulleeni häijyksi, kun en sitä lukenut. Tuntui niinkuin olisin antanut hyvitystä väärin loukatulle ystävälle ja hänen kanssaan jälleen sopinut.

-- Ja sinut, Jumalani, olin minä jättänyt kääntyäkseni turmion tielle? huudahdin. Taisinko todellakin uskoa, että irvistelijäin ruma nauru soveltuisi minun toivottomaan tilaani?

Sanomattomalla liikutuksella lausuin nämä sanat, panin raamatun tuolille, lankesin polvilleni sitä lukemaan, ja vaikka muutoin ani harvoin saan kyyneliä silmiini, purskahdin nyt itkuun.

Tämä itku tuntui minusta tuhannen kerran suloisemmalta, kuin tuo äskeinen häijy nauru. Jumala oli jälleen omassatunnossani, ja minä Häntä rakastin! Kaduin katkerasti, ett'olin voinut niin turmeltua, ja lupasin, ett'en milloinkaan vast'edes Hänestä luopuisi.

Ihme, kuinka vilpitön kääntymys uskonnon turviin lohduttaa ja ylentää ihmishenkeä!

Luin ja itkin toista tuntia; sitten nousin ylös, varmaan luottaen siihen, että Jumala oli luonani ja oli minulle antanut mielettömyyteni anteeksi. Uudestaan kova kohtaloni, tutkinnon tuska ja tuo uhkaava hirsipuu näyttivät vähäpätöisiltä. Iloni oli kokea kärsimystä, koska siinä saisin tilaisuutta täyttää velvollisuuteni ja tottelevaisesti taipua Herran tahtoon.

Raamattua, kiitos Jumalan, taisin jälleen lukea! En sitä enään arvostellut Voltaire'n halpaan tapaan, pilkaten lauseita, joita ei katso naurettavaksi tahi vääräksi muu kuin se, joka tietämättömyydestä tahi pahasta tahdosta ei huoli niiden todelliseen merkitykseen tunkeutua, vaan pintapuolisesti viipyy muutamissa kirjoitustavan vaillinaisuuksissa. Tämän kirjan etevyys Koran'in ja Indian uskonopin rinnalla on vastustamaton, ja mieletöntä on ajatella, että semmoinen kunnioitettavani kirjoitusten kokoelma olis luotettavaa alkuperää vailla. Tajusin selvään, että se on pyhyyden ja siis totuudenkin kirja.

Löytyy tosin niitä, jotka ovat pyhää Raamattua väärin käyttäneet, hakien siitä tu'etta omille himoillensa. Vaan mitäpä ihminen ei voi väärin käyttää; onko itsessään hyvä asia sentähden hyljättävä?

Jeesus Kristus lausui: Koko laki ja profeetat supistuvat yhteen pääkappaleesen: rakasta Jumalaa ja lähimmäistäsi. Ja siinäkö ei olisi ikuisiksi ajoiksi kelpaava totuus, siinäkös ei pyhän hengen ijankaikkisesti elävä sana?

Näin mietiskelin, ja uudistin jo ennen tekemäni päätöksen sovittaa uskontoon kaikki ajatukseni ja harrastukseni, ihmisrakkauteni, isänmaanrakkauteni, sanalla sanoen kaikki sieluni tunteet.

Nuo harvat kyyniläisyyden houreissa kuluneet päivät olivat kuitenkin jo ennättäneet minua saastuttaa, ja kauan taistelin mielessäni niiden vaikutuksia vastaan. Milloin vaan ihminen jollakin tavoin antautuu tuohon järkeä häväisevään kiusaukseen, joka saattaa häntä tarkastamaan Jumalan töitä irvistelyn saastaisella suurennuslasilla sekä luopumaan rukousten siunaavaisesta harjoituksesta, silloin se turmelus, joka siitä syntyy hänen järjessänsä, vaikuttaa, että hän yhä vähemmällä taaskin lankee samaan turmioon. Viikkokausien kuluessa tuo kiusaus teki melkein joka päivä rynnäkköjänsä, ja minun täytyi ponnistaa kaikki henkeni voimat päästäkseni niistä vapaaksi.

XXVI LUKU.

Kun tämä mielentaistelu vihdoin taukosi, ja minä luulin taas olevani vakavalla pohjalla, niin että kaikissa harrastuksissani annoin Jumalalle kunnian, niin tunsin jonkun aikaa mitä suloisinta rauhaa. Nuo oikeuden tutkinnot, joita minun kanssani pidettiin joka toinen tahi kolmas päivä, niin tuskallisia kuin ne olivatkin, eivät pysyväisesti häirinneet mieltäni. Koetin vaan olla varoillani, jott'en rikkoisi kunnian ja ystävyyden velvollisuuksia, jättäen kaiken muun Jumalan haltuun.

Sillä välin yksinäisyyteni kävi yhä täydellisemmäksi. Nuo vartijan kaksi poikaa, joista minulla joskus ennen oli ollut seuranhuvitusta, pantiin kouluun, ja nyt kun saivat hyvin vähän olla kotona, he eivät enää käyneet minun luonani. Äiti ja tytär, jotka, niin kauan kuin pojat olivat muassa, usein olivat jääneet hetkeksi juttelemaan minun kanssani, nekään eivät siitä lähtein muuta kuin pistäyneet sisään kahvia tuodaksensa. Äitiä en tosin paljoa kaivannut, tyly kuin oli käytökseltään. Mutta tyttärellä, vaikka olikin rumanpuolinen, oli jotakin silmissä ja puheessa, joka minua miellytti. Kun hän toi minulle kahvia ja sanoi: "tämän olen minä keittänyt", niin kahvi aina tuntui oivalliselta. Mutta kun sanoi: "tämän äiti keitti", niin se oli kuin lämmintä vettä.

Koska minä harvoin sain nähdä ihmisiä, niin käänsin huomiotani muutamiin muurahaisiin, jotka tulivat ikkunalleni, ja syötin niitä runsaasti. Nepä menivät ja toivat lukemattomia tovereita pitoihin, niin että ne melkein peittivät ikkunan. Samoin katselin erästä hämähäkkiä, joka kutoi verkkoansa seinään. Syötin sitä kärpäsillä ja hyttisillä, josta se niin kesyi, että laskeutui vuoteelleni ottamaan saalista sormeltani.

Jospa nämä olisivat olleet ainoat hyönteiset, jotka kävivät minua tervehtimässä! Oli vielä kevät-aika, ja kuitenkin eneni jo hyttisten luku hirveässä määrässä. Talvi oli ollut erittäin lauhkea, ja, vähän aikaa tuultua Maaliskuussa, lämpimät ajat seurasivat. Pian kammioni muuttui uuninkuumaksi, se kun oli suoraan etelään päin, lyijykaton alla ja aivan San Marco-kirkon lyijypeitteisen katon vieressä, josta auringon säteet hirveällä voimalla kimmahtivat takaisin: olin vähällä tukehtua. Semmoisesta kuumuudesta ei ollut minulla ennen ollut aavistustakaan. Tuli nyt lisäksi hyttiset, jotka, vaikka kuinka heitä hosuin ja tapoin, minut tuiki peittivät. Sänky, pöytä, tuoli, lattia, seinät, kaikki oli niitä täynnä, ja ikkunan kautta pyrki kuhisten edestakaisin lukemattomia laumoja. Niiden puremat ovat kipeät, ja kun näitä saapi aamusta iltaan ja illasta aamuun, ja yhäti täytyy miettiä keinoja vihollisten luvun vähentämiseksi, niin kärsii paljon sekä ruumiillisesti että hengellisesti.

Kun kärsin tätä kauheata vitsausta enkä kuitenkaan saanut muuttaa toiseen huoneesen, tulin itsemurhaa ajatelleeksi, ja menin tuontuostakin milt'ei mielipuoleksi. Mutta, taivaalle kiitos, ne houreet haihtuivat pian, ja uskossani sain tuetta, jopa tunsin jonkinmoista miellykkiäkin kärsimyksessä.

Arvelin näin: -- Kuta katkerammaksi elämäni muodostuu, sitä vähemmän peloittaa minua, niin nuori kuin olenkin, tuo uhkaava kuolemantuomio. Ell'ei näitä kärsimyksiä edeltäpäin olisi, niin kuolisin ehkä pelkurin tavoin. Paitsi sitä, mitä olen tehnyt ansaitakseni onnellisuutta? Missä on ansioni?

Ja kun oikein otin tarkastellakseni mennyttä elämääni, enpä löytänyt kuin harvoja välttävän hyviä kohtia; muuten vaan typeriä himoja, epäjumaluutta, pöyhkeilevää ja ulkokullattua kuntoa. -- Mitäpä muuta siis, niin päätin, kuin kärsi, kelvoton! Jos ne sun tappavat, ihmiset tahi hyönteiset, vaikkapa vihasta ja vääryydellä, niin älä nurise, vaan muista, että ne ovat taivaallisen oikeuden välikappaleita!

XXVII LUKU.

Onko ihmisen niin vaikea totisesti nöyristyä ja itsensä synnintekiäksi tunnustaa? Eikö ole totta, että useimmiten menetämme turhiin nuoruutemme kallista aikaa, ja vaikka pitäisi kaikin voimin pyrkiä eteenpäin hyvyyden tiellä, me sen sijaan tuhlaamme suuren osan siitä itsemme halventamiseen? Löytyy varmaan tuosta poikkeuksiakin; mutta niiden joukossa minä en saata sanoa olevani. Enkä myöskään voi miksikään ansioksi lukea sitä, että olen itseeni tyytymätön. Kun näemme kynttilästä nousevan enemmän savua, kuin tulen liekkiä, niin ei tarvitse suurta tarkkaavaisuutta myöntääksemme, että se ei pala niin, kuin sen pitäisi.

Niin, halventamatta itseäni ja ulkokullattujen tapaan mutkittelematta, vaan koko mielen tyyneydellä tilaani tarkastaen, havaitsin selvään ansainneeni Jumalan kuritusta. Omantunnon ääni lausui: moisen kurituksen sinä olet, ell'et toisesta niin toisesta syystä, ansainnut; jospa se auttaisi kääntämään sinua Hänen puoleensa, jonka esikuvaa ihmisen tulee voimiansa myöten seurata!

Ja tietäen itseni tuhansin tavoin vikapääksi Jumalan edessä, oliko minulla oikeutta nurista, jos muutamat ihmiset mielestäni olivat halpoja ja muutamat toiset vääriä, jos maallinen onneni oli ryöstetty, ja minun täytyi riutua vankeudessani ja kärsiä äkillinen surma?

Velvollisuuteni oli kiittää Jumalan oikeutta ja tukehduttaa kaikki, mitä mielessäni vielä liikkui Hänen mieltänsä vastaan.

Paremmin pysyäkseni kiinni tuossa aikomuksessa, päätin tästä lähtien kirjoittamalla ahkeraan kehittää ja selvittää aatteitani. Vahinko vaan, että Toimikunta, joka suvaitsi antaa minulle kirjoitusneuvoja ja paperia, edeltäpäin tarkkaan luki paperimäärän ja vaati täsmälleen tiliä jok'ainoasta lehdestä. Tätä paperin puutetta poistaakseni, keksin sen viattoman keinon, että lasipalasella silitin pöytäni karkeata pintaa, johon sitten kirjoitin joka päivä pitkiä mietteitä ihmisten ja erittäin omista velvollisuuksistani.

En sano liikoja, jos väitän, että tällä tavoin kuluneet tunnit tuntuivat hyvinkin hupaisilta, vaikka helle painoi sanomattomasti, ja hyttisten puremat häiritsivät rauhaani. Viimeksimainitun kiusan vähentämiseksi olin pakoitettu, helteestä huolimatta, peittämään pääni ja jalkani sekä hansikkakäsin kirjoittamaan, vieläpä tarkoin käärimään käsiranteet, jott'eivät nuo viholliset pääsisi hihojen sisään.

Mietelmäni olivat parhaasta päästä elämäkerrallista laatua. Muistelin mitä hyvää ja pahaa oli lapsuudesta saakka sielussani kehittynyt, punnitsin sitä, selvittelin epäilyksiäni ja järjestelin niin hyvin kuin mahdollista mielipiteitäni kaikista asioista.

Kun koko siihen kelpaava pöydän pinta oli täyteen kirjoitettu, niin lu'in ja lu'in uudestaan, mitä olin kirjoittanut, ja mietiskelin sitä vielä, kunnes vihdoin (usein mielipahakseni) päätin raapia pois kaikki, saadakseni sijaa uusille mietelmille.

Jatkoin sitten elämäkertaani, yhä poiketen milloin mihinkin filosofiiaa, siveys-oppia, politiikkia tahi uskontoa koskevaan kysymykseen; ja kun pöytä oli täynnä, pyyhin kaikki pois uudestaan.

Jott'ei mikään minua estäisi suoraan lausumasta kaikkia muistojani ja mielipiteitäni, ja jott'ei tarvitsisi peljätä jotakin sopimatonta tarkastusta, käytin minä jonkinmoista salakirjoitusta, kirjaimia siirtämällä ja sanoja lyhentämällä, johon olin hyvin tottunut. Kuitenkaan ei tultu minua tarkastamaan, eikä kukaan tietänyt, kuinka hyvin käytin tätä surullista aikaa. Kun kuulin vartijan tahi jonkun muun avaavan ovea, niin kiireimmiten peitin kirjoitukseni pöytäliinalla, ja panin siihen päälle kirjoitusneuvot ja tuon lakimääräisen paperivihon.

XXVIII LUKU.

Tuo paperivihko sai sekin osansa päiväni hetkistä, joskus kokonaisen päivä- tahi yökauden. Tämä työ oli kirjallista laatua. Näin syntyi murhenäytelmät _Ester d'Engaddi_ ja _Iginia d'Asti_, runot _Tancreda, Rosilde, Eligi e Valafrido, Adello_, sekä muutamia suunnitelmia murhenäytelmiin ja runoihin, muun muassa runoihin _Lombardian liitosta_ ja _Cristoforo Colombo'sta_.

Koska uuden paperin hankkiminen, kun entinen oli loppunut, ei aina ollut helppo asia, niin tein ensimäisen kyhäykseni joka teokseen pöydälle tahi käärepaperille, jolla tuotiin minulle kuivia viikunoita ja muita hedelmiä. Ajoittain myös annoin päivälliseni alavartijalle, luulettaen häntä, ett'ei minulla ollut nälkä, ja sitä vastaan otti hän tuodakseen minulle muutaman paperiarkin. Tämä tapahtui ainoastaan silloin, kun pöytä oli täyteen kirjoitettu, enkä vielä tahtonut kirjoittamiani pois raapia. Silloin sain kyllä nälkää nähdä, sillä vaikka päävartijalla oli rahojani tallella, en pyytänyt kuitenkaan sinä päivänä syödä, jott'ei hän varoisi minun antaneen ruokani toiselle, ja myöskin jott'ei alavartija huomaisi pikku petostani. Illaksi join väkevää kahvia, jota vartavasten pyysin _Zanze mamselia_, vartijan tytärtä, keittämään; ja milloin tämä äitinsä näkemättä sen keitti, hän teki sen erinomaisen väkeväksi, niin että se virkisti syömätöntä ruumistani ja piti mieleni vireänä koko yökauden.

Semmoisessa puolihuumeisessa tilassa tunsin järkeni voimat kahden verran karttuneiksi ja runoilin, mietiskelin ja rukoilin ihmeellisellä mielihyvällä aamuvaloon saakka. Silloin tuli äkkiä väsymys päälleni, heittäysin vuoteelle ja hyttisistä huolimatta, jotka, vaikka kuin peittäysin, pääsivät vertani imeksimään, nukuin makeaan uneen pariksi tunniksi.

Senkaltaiset yökaudet tuntuivat minusta niin suloisilta, ett'en voinut olla niitä useamminkin itselleni hankkimatta. Sentähden annoin ajoittain, ilman paperin puutettakin, pois ruokani sitä maistamatta, saadakseni yöksi taas nauttia tuon tenhojuoman ihmeellistä vaikutusta. Hyvä kun toiveeni kävi toteen! Mutta välistä sattui, ett'ei kahvi ollutkaan hyvän Zanzen keittämää, vaan oli mehutonta vesilientä. Semmoiset tepposet saattoivat minut pahalle tuulelle. Toivotun virkistyksen sijaan tunsin hermottomuutta ja nälkää, aloin haukotella, ja jos meninkin vuoteelle, ei tullut unta silmiini.

Valitin tuota Zanzelle, ja hän minua surkutteli. Mutta eräänä päivänä kun häntä kovasti toruin, ikäänkuin hän olisi minua pettänyt, niin tyttöparka purskahti itkuun sanoen: -- Hyvä herra, minä en ole koskaan pettänyt ketäkään, ja kuitenkin kaikki pitävät minua petturina.

-- Kaikki? Minä siis en ole ainoa, joka suutun tuohon vesiliemeen.

-- Sitä en tarkoita, herra. Oi, jos vaan tietäisitte... Jospa voisin avata kurjan sydämeni teille!...

-- Mutta älä toki noin itke! Voi hyvänen, mikä sinua vaivaa? Suo anteeksi, jos olen sinua suotta torunut. Minä uskon vallan hyvin, ett'ei ole sinun vikasi, että kahvini on ollut niin huonoa.

-- Tuosta, hyvä herra, en itke. Siinä pieni kolahdus itserakkaudelleni, mutta siitä huolimatta hymyilin.

-- Sinä itket siis, kun torun, mutta aivan toisesta syystä?

-- Aivan niin.

-- Kuka sinua petturiksi sanoo?

-- Rakastajani.

Ja hänen kasvonsa punastuivat. Lapsellisella luottamuksella hän kertoi minulle viattoman sydämensä surullisen idyllin, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan ei voinut olla sydäntäni liikuttamatta.

XXIX LUKU.

Siitä päivästä alkaen tulin, en tiedä mistä syystä, tyttösen uskotuksi, ja hän rupesi taas kauemmin tarinoimaan kanssani.

Sanoipa kerran: -- Te herra olette niin hyvä, että katson teihin aivan kuin lapsi isäänsä.

-- Tuollahan et juuri minua mielittele, vastasin minä, takaisin työntäen hänen kätensä; tuskin olen kaksineljättä täyttänyt, ja sinä katsot minuun kuin isääsi.

-- Ei, hyvä herra, tahdon sanoa: kuin veljeeni.

Ja hän otti väkisen käteni ja likisti sitä innolla. Kaikki tämä tapahtui mitä viattomammalla tavalla.

Arvelin itsekseni: -- Hyvä ett'ei hän ole kaunotar; muuten tuo vilpitön ystävällisyys voisi hurmata minut.

Arvelin joskus näinkin: -- Onnekseni hän on vielä lapsi, eikä tarvitse peljätä, että sen ikäisiin tyttöihin rakastuisi.