Part 3

Italian silloiseen tilaan katsoen, pidin varmana, että Itävalta varoituksen vuoksi määräisi mitä kovimpia rangaistuksia, ja että minut siis tuomittaisiin joko kuolemaan tahi monivuotiseen vankeuteen. Tätä vakuutustani täytyi minun salata isältäni ja luulotella häntä tekoperusteilla, että pian pääsisin vapaaksi. Sentähden en saanut purskahtaa itkuun, häntä syleillessäni, puhuessani äidistä, veljistä ja sisarista, joita en toivonut enää tapaavani tässä elämässä; sentähden minun täytyi, äänen värähtelemistä hilliten, pyytää häntä vielä käymään minua tervehtimässä, jos mahdollista. Siinä kysyttiin mielen ponnistusta, jota en konsaan ole samassa määrässä kokenut.

Isä läksi tyynellä mielin luotani, ja minä palasin kammiooni särjetyllä sydämellä. Yksin jäätyäni, toivoin itkusta saavani huojennusta mieleni tuskassa. Vaan sitä lievitystä ei minulle sallittu. Puhkesin nyyhkytyksiin, vaan silmästä ei kyynelen pisarettakaan tullut. Onneton ken tuskissaan ei saata itkeä; ja kuin monesti olen saanut sitä kokea!

Jouduin kovaan kuumetautiin. Päätäni kivisteli julmasti, enkä koko päivänä voinut maistaa palaakan. Jospa tämä olisi, arvelin minä, kuolettava tauti, joka kerrassaan tekisi lopun kärsimyksistäni!

Typerä ja halpamielinen toivomus! Jumala ei kuullut rukoustani, josta Hän olkoon, kiitetty. Kiitetty ei ainoastaan sen vuoksi, että minä nyt, kymmenvuotisen vankeuden perästä, taas olen rakkaassa kodissani ja voin sanoa itseni onnelliseksi; vaan siitäkin syystä, että kärsimykset tuottavat ihmiselle mielenvakavuutta ja, kuten toivon, ovat varmaan minuakin hyödyttäneet.

XV LUKU.

Kahta päivää myöhemmin isäni tuli jälleen. Olin sinä yönä maannut hyvin, ja kuume oli kadonnut. Koetin näyttää iloiselta ja reippaalta, eikä kukaan voinut arvata, mitä olin kärsinyt ja vieläkin kärsin sydämessäni.

-- Toivon, virkkoi isäni, että muutaman päivän perästä saat tulla Torinoon. Sinun varaksesi on huone kodissa jo laitettu, ja me odotamme sinua levottomuudella. Virkani toimet pakoittavat minua nyt lähtemään. Laita, että pian tulet, sen minä vielä pyydän.

Hänen hellä ja surumielinen herttaisuutensa särki sydäntäni. Rakkauteni näytti vaativan minulta teeskentelyä, ja kuitenkin saattoi teeskentely minulle omantunnon vaivaa. Eiköhän olisi ollut sekä häneen että itseeni katsoen arvollisempaa, jos olisin suoraan sanonut: -- Luultavasti emme enään saa toisiamme nähdä tässä maailmassa! Jättäkäämme siis toisemme hyvästi, kuten miesten tulee, nurisematta, vaikeroimatta; suo minulle isällinen siunauksesi!

Semmoinen eropuhe olisi ollut tuhat kertaa mieluisampi, kuin tuo teeskentely. Vaan katsellessani vanhuksen harmaita hiuksia, en luullut hänen voivan kuulla niin jyrkkää puhetta. Mitä, jos hän olisi siitä joutunut epätoivoon, kukaties tainnoksiin, taikkapa (kauheata ajatella) heittänyt henkensä minun käsissäni?

En voinut ilmaista hänelle totuutta, enkä edes herättää aavistustakaan siitä! Näennäinen tyynimielisyyteni petti hänet kokonaan, ja me erkanimme ilman kyyneliä. Mutta kammioni yksinäisyydessä tuskani oli yhtä raskas, kuin ensikerran, jopa raskaampikin; ja nytkin minä turhaan rukoilin itkun lohdutusta.

Tunsin itsessäni voimaa tyytyäkseni pitkällisen vankeuden vaivoihin ja hirsipuunkin kauhuun. Mutta ajatella, mitä sanomatonta tuskaa isä, äiti, veljet, sisaret siitä kärsisivät, siihen voimani eivät riittäneet.

Lankesin polvilleni ja ennen tuntemattomalla hartaudella rukoilin:

-- Oi Jumalani, minä otan vastaan kaikki, mitä minulle sallit, mutta luo niiden sydämiin, joille olin kallis, niin ihmeellinen voima, että heistä tuntuu, niinkuin en olisikaan enää kallis heille, ja ett'ei keltäkään heistä minun tähteni elämänlanka päivälläkään lyhentyisi!

Mikä siunaus on rukouksessa! Tuntikausia mieleni pysyi taivasta kohti ylennettynä, ja luottamukseni kasvoi, mitä enemmän käsitin jumalallisen hyvyyden sydämessäni, mitä enemmän kuvasin itselleni inhimillisen sielun suuruutta niissä elämän tiloissa, joissa se irtautuu itsekkäisyydestänsä ja pyrkii siihen, ett'ei se milloinkaan tahdo muuta, kuin mitä ijankaikkinen viisaus tahtoo.

Ja tosiaan, sitä ihminen voi! Se onkin ihmisen velvollisuus! Järki, joka on Jumalan ääni, käskee meitä kaikkea uhraamaan hyvän toteuttamiseksi. Ja olisiko se uhraus täydellinen, jos me kovan onnen päivinä vastustaisimme Hänen tahtoansa, joka on kaiken hyvän alku ja luoja?

Kun hirsipuu tai joku muu kova kidutus on välttämättömästi kärsittävä, niin se vaan osoittaa alhaista mieltä ja tietämättömyyttä, jos sitä pelkää, eikä kohtaloansa lähesty ylistäen Jumalaa. Ja taipua pitää ei ainoasti omaan kuolemaansa, vaan myöskin siihen murheesen, jonka se tuottaa rakkaillemme. Ainoastaan sitä saapi rukoilla, että Jumala heidän murheensa lievittäisi ja meitä kaikkia johdattaisi ja tukisi: semmoinen rukous on aina Hänelle otollinen.

XVI LUKU.

Kului taas muutamia päiviä ja mielentilani oli edelleen sama, vieno suru täynnä rauhaa ja hartautta. Jo luulin voittaneeni kaiken heikkouden ja vastaiseksi olevani levottomuudestani vapaa. Turhaa luulottelemista! Ihmisen tulee pyrkiä täydelliseen mielenvakavuuteen, mutta maan päällä hän ei sitä saavuta. Mikä nyt taas minua häiritsi? -- Sain nähdä Maroncelli ystäväni, joka muutaman vaaksan päässä minusta vietiin parvea myöten rikosvankilaan.

Hän ynnä vartijansa kävivät niin nopeasti ohitseni, että tuskin ennätin hänet tuntea, huomata hänen tervehdys-nyykkäyksensä ja siihen vastata.

Ystävä raukka! Ikänsä parahassa kukoistuksessa, varustettu mitä toivehikkaimmilla hengenlahjoilla, kunnollinen, hellätuntoinen, rakastettava, luotu mainehikasta elämää viettämään; ja nyt valtiollisista asioista heitetty vankeuteen semmoiseen aikaan, jolloin varmaan ei voi välttää lain kovimpia iskuja!

Rauhani katosi kokonaan, niin suuresti säälin häntä, niin syvästi minua suretti, ett'en voinut häntä auttaa, enkä edes läsnä-olollani ja sanoillani rohkaista. Minä tiesin, kuinka hellästi hän rakasti perhettänsä ja harrasti sen onnea, ja kuinka se puolestansa häntä rakasti. Tämä ajatus pani mieleni kuohumaan niin, ett'en enää luullut rauhoittuvanikaan.

Harhaluulo sekin. Voi te surun-alaiset, jotka luulette surunne torjumattomaksi, kauheaksi ja yhäti kasvavaksi, malttakaatte toki mieltänne, niin saatte nähdä erehdyksenne! Suurinkin rauha ja suurinkin rauhattomuus ovat yhtä vähän kestäviä tässä maailmassa. Hyvä on tästä totuudesta pitää vaaria, ett'ei ihminen onnellisina aikoina ylpeydy eikä onnettomuudessa masennu.

Pitkällisen kiihoituksen jälkeen seurasi ruumiillinen ja henkinen uupumus, mutta ei sekään kestäväinen. Peljäten näin siirtyväni toisesta liiallisuudesta toiseen, turvautuin rukoukseen.

Rukoilin Jumalalta apua ystävä raukalleni, niinkuin itsellenikin, hänen omaisillensa, samoin kuin minun omilleni. Tätä rukousta toistamiseen uudistamalla saavutin rauhaa.

XVII LUKU.

Rauhaa saatuani aloin miettiä tuota äskeistä kiihoitustani, ja suuttuneena itseeni heikkoudestani harkitsin neuvoa, päästäkseni siitä. Keksin seuraavan keinon. Jok'ainoa aamu, rukouksen jälkeen, oli ensimmäisenä toimenani tarkasti miettiä kaikkea, mikä sinä päivänä saattaisi mieltäni häiritä. Itsekutakin tapausta kuvailin vilkkaasti itselleni, valmistuakseni siihen: -- parhaitten ystävien, yhtä hyvin kuin pyövelin, ajattelin täällä käyvän. Muutamia päiviä tämmöinen ikävä harjoitus tuntui minusta kärsimättömältä, mutta en herjennyt, ja ennen pitkää olin siitä tyytyväinen.

Uuden vuoden päivänä (1821) kreivi Luigi Porro sai käydä minua tervehtimässä. Hellä ystävyytemme, halumme avata sydämet toisillemme, este, jonka sille halulle pani oikeudenkirjurin läsnäolo, ajan lyhyys, pahat enteet, jotka mieltäni painoivat, meidän kummankin ponnistus pysyä tyynen näköisenä, kaikki nämät seikat näyttivät olevan omiansa saattamaan sydämeni kuohuun. Mutta tämän kalliin ystävän mentyä pysyin tyvenenä, heltyneenä, vaan tyvenenä.

Niin käy, jos ihminen edeltäpäin varustaa itseänsä liiallisia mielenliikutuksia vastaan.

Tavoittelin kestävää mielenvakavuutta, en juuri onnettomuuteni vähentämiseksi, vaan erittäin sentähden, että tuommoinen levottomuus ja mielenkiihko näyttää minusta rumalta ja ihmiselle sopimattomalta. Kiihtynyt mieli ei huoli enää järki-syistä; vastustamattomasti syöstynä päättömien aatteiden valtavaan pyörteesen, se luopi itsellensä hullun, hurjan ja pahanilkeän ajatusjuoksun; se on semmoisessa tilassa, joka sotii kokonaan filosofiiaa ja Kristin-uskoa vastaan.

Jos minä olisin saarnamies, niin teroittamalla teroittaisin kuulijoihini, kuinka tärkeä on mielenkiihon kukistaminen; sitä tekemättä ei saata olla hyvä ihminen. Missä rauhassa Hän eli itsensä ja muitten kanssa, Hän, jota meidän tulee pitää esikuvanamme! Ei löydy mitään ylevyyttä, ei mitään hurskautta ilman mielenmalttia, ilman semmoista mielentilaa, joka koettaa tämän lyhyen elämän tapauksista pikemmin hymyilemään, kuin harmistumaan! Viha on arvoton, paitsi siinä ani harvassa tilassa, kun sillä saattaa nöyryyttää jonkun pahantekijän ja vetää hänet pois rikoksen tieltä.

Kenties löytyy viattomampaa mielenkiihkoa, kuin mitä minä olen kokenut. Mutta se, joka siihen saakka oli pitänyt minua orjanansa, ei perustunut ainoastaan murheeseen; siihen sekaantui usein tuima viha, ynnä suuri halu mitä mustimmilla väreillä kuvailla ihmiskuntaa ja yksityisiä henkilöitä. Se on kuin rutto maailmassa! Jokainen luulee itseänsä paremmaksi sillä, että hän muita kammoo. On niinkuin toinen ystävä kuiskaisi toiselle: "Rakastakaamme ainoastaan toisiamme; kun julistamme muita roistoväeksi, pidetään varmaan meitä itseämme puoli-jumaloina."

Kumma kyllä, että tuommoinen katkera elämä on niin monen mieleen. Sitä katsotaan jonkunlaiseksi urhoollisuudeksi. Jos esine, jota vastaan eilen tehtiin rynnäkkö, on kadonnut, niin haetaan kohta toista. -- Ketä vastaan pitää mun tänään tehdä valituksia, ketä vihata? Ehkäpä se lienee tuo hirviö tuossa? Oi riemua, jo löysin! Tulkaat, veikot, tehdään hänestä loppu!

Niin on maailman meno, ja panettelematta voin sanoa, että se meno on paha.

XVIII LUKU.

En saata sanoa sitä juuri pahanilkeydeksi, jos valitin kammioni kehnoutta. Onnekseni tuli toinen parempi kammio tyhjäksi, jonka minä odottamattani sain asunnoksi.

Olihan siis syytä iloitakseni. Ja kuitenkaan... en saattanut ilman kaipauksetta ajatella Magdalenaa. Lapsellista oli, sen myönnän, noin pysyä kiintyneenä tuntemattomaan henkilöön, ja tosiaankin hyvin vähäpätöisistä syistä! Lähtiessäni en voinut olla silmääni luomatta seinään, jota vastaan niin usein olin istunut nojautuneena, sill'aikaa kun jonkun vaaksan päässä, seinän toisella puolella, tuo vaimo poloinen oli tehnyt samoin. Mieleni teki vielä kerran kuulla tuota tuntehikasta värssyä:

Hyljätylle onnen ken Tuopi jälleen entisen?

Turha toivo! Taaskin erohetki lisäksi kurjassa elämässäni.

Muuttomatkalla tervehdin kahta noista rosvoista, jotka näin ikkunassa. Päällikkö ei ollut siinä, mutta saatuansa toisilta viittauksen, hänkin tuli minua tervehtimään; rupesi sitten Magdalenan värssyä laulamaan. Oliko aikomus tehdä minusta pilkkaa? Lyönpä vetoa, että jos viideltäkymmeneltä tuota kysyisin, niin yhdeksänviidettä vastaisi: varmaankin niin oli. Ja kuitenkin, huolimatta ääniluvusta, olen minä taipuisa uskomaan, että tuo rosvo-hyvä sillä luuli tekevänsä minulle mieliksi. Siksi minä sen otinkin, ja loin hänelle kiitollisen silmäyksen; hänpä, ojentaen käsivartensa ikkunan rautaristikosta, hattu kädessä, nyykytti vielä päätänsä jäähyväisiksi, kun rupesin portaita alas astumaan.

Pihalle tultuani tuli minulle lohdutus. Holvin alla oli tuo pieni mykkä. Hän tunsi minut heti ja tahtoi rientää luokseni, mutta vartijan vaimo, en tiedä mistä syystä, kaappasi häntä kauluksesta kiinni ja ajoi hänet sisään. Olin pahoillani siitä, ett'en saanut häntä syleillä, mutta sen ohessa minua ilahutti hänen yrityksensä tulla luokseni. Suloiselta tuntuu olla rakastettu!

Se oli tapauksista rikas päivä. Vähän matkaa tuosta tulin entisen kammioni kohdalle, ja siinä seisoi Gioja. "Terve, Melchiorre!" sanoin ohitse mennessäni. Hän kohotti päänsä, ja kääntyen minun puoleeni huusi: "Terve Silvio!"

En saanut tuokiotakaan seisahtua. Käännyttiin porttikäytävään, noustiin toiseen kerrokseen; ja nyt sain asunnoksi siivon huoneen, aivan Giojan yläpuolella.

Kun sänkyni oli tuotu sisään ja minä jäin yksikseni, rupesin huoneen seiniä tarkastelemaan. Siihen oli piirretty muistokirjoituksia, mitkä lyijykynällä, mitkä hiilellä, mitkä piirtimellä. Minua viehätti pari ranskalaista värssyä, joita mielipahakseni en ole pannut muistiin. Kirjoituksen alla oli nimi _Normandian herttua_. Koetin niitä laulaa samalla nuotilla, kuin Magdalena säkeitänsä; silloinpa kuului varsin läheltä ääni, joka lauloi niitä aivan toiseen tapaan. Kun tuo ääni vaikeni, niin huusin: "Hyvin!" Ja seinäntakainen henkilö tervehti minua kohteliaasti, kysyen, olinko ranskalainen.

-- En, olen italialainen, Silvio Pellico nimeltä.

-- _Francesca da Rimini'n_ tekijä?

-- Aivan niin. --

Nyt hän lausui minulle kunnioitustansa ja samassa sääliänsä siitä, että olin vankeudessa. Sitten hän kysyi, mistä seudusta olin kotoisin.

-- Piemontista, vastasin; olen Saluzzolainen.

Taas muutamia kohteliaita sanoja Piemontilaisten mielenlaadusta ja nerosta, sekä merkillisistä Saluzzossa syntyneistä miehistä, ennen kaikkia Bodonis'ista.

Kaikki lausuttiin semmoisella hienoudella, joka todisti miehen saaneen hyvän kasvatuksen.

-- Ehkä minullekin sallittanee, sanoin minä vuorostani, kysyä, kuka te olette?

-- Te lauloitte vast'ikään minun tekemääni runoa.

-- Ne ovat siis teidän tekemänne, nuo sievät värssyt?

-- Ovat.

-- Olette siis...

-- Normandian onneton herttua.

XIX LUKU.

Nyt vartija kävi ikkunaimme alla ja katkaisi puheemme.

Mikä onneton Normandian herttua? arvelin itsekseni. Eiköhän samaa arvonimeä annettu Ludvig XVI:nen pojalle? Mutta se lapsiparka varmaan ei enään elä. -- Olkoonpa niin, naapurini täällä on luultavasti yksi noita poloisia, jotka ovat koettaneet herättää hänet kuolleista.

Useat ovat jo väittäneet itseänsä Ludvig XVII:neksi, vaan heidät kaikki on pettureiksi näytetty; mitä suurempaa luottamusta voisi tämä saavuttaa?

Vaikka koetinkin olla tästä asiasta mitään päätöstä tekemättä, pysyi kumminkin voittamaton uskottomuus minussa vallallaan ja on yhä minuun jäänyt. Yhtähyvin en tahtonut miesraukkaa loukata, mitä juttuja hän aikoikin ladella.

Tuokion kuluttua hän taas rupesi laulamaan, sitten jatkoimme puhettamme.

Kysymykseeni, kuka hän oikeastaan oli, hän vastasi olevansa todellakin Ludvig XVII:s, ja hän parjasi kovasti setäänsä Ludvig XVIII:tta, joka oli hänen oikeutensa anastanut.

-- Mutta miks'ette Restaurationin aikana saattaneet oikeuksianne kuuluviin?

-- Silloin olin kuoleman kynsissä Bolognassa. Heti taudista toinnuttuani kiiruhdin Pariisiin ja esitin itseni korkeille valloille; mutta tehtyä ei voitu muuttaa enää, oikeutta rikkova setäni kieltäytyi minua tunnustamasta sukulaisekseen, ja sisareni yhtyi häneen kukistaakseen minua. Ainoastaan tuo oiva ruhtinas de Condé otti minut avo-sylin vastaan, vaan hänen ystävyytensä ei mitään auttanut. Eräänä päivänä hyökkäsi Pariisin kadulla muutamia salamurhaajia tikarit kädessä päälleni, ja töin tuskin pääsin hengissä heidän käsistänsä. Matkustettuani jonkun aikaa sinne tänne Normandiassa, palasin Italiaan ja asetuin Modenaan. Sieltä kirjoittelin lakkaamatta kirjeitä Europan hallitsijoille, erittäin keisari Aleksanterille, joka aina vastasi mitä suurimmalla kohteliaisuudella; enkä ollut ilman toivoa, että oikeus vihdoin voittaisi, taikkapa, jos politiikista tahdottiin maahan polkea perillis-oikeuttani Ranskan kruunuun, minulle ainakin suotaisiin kohtuullinen elatusraha. Mitäpä vielä! Minä otettiin kiinni, vietiin Modenan herttuakunnan rajalle ja jätettiin Itävallan hallituksen haltuun. Nyt olen jo kahdeksan kuukautta ollut täällä haudattuna, ja ties Jumala, milloin täältä olen pääsevä!

En uskonut kaikkea, mitä hän sanoi. Mutta että hän täällä oli kuin haudattuna, se oli semmoinen totuus, joka herätti minussa myötätuntoisuutta.

Pyysin häntä lyhyesti kertomaan elämäänsä. Suurella tarkkuudella hän tiesi kertoa pienimmätkin seikat, joita minäkin tunsin Ludvig XVII:nen lapsuudesta, kun hän annettiin tuon konnamaisen suutarin Simon'in hoteisin, kun häntä vieteltiin todistamaan pahanilkeätä kannetta oman äitinsä, kuningatar raukan, elämäntapoja vastaan j.n.e. Ja vihdoin että, kun hän oli vankilassa, tuli eräänä yönä miehiä, jotka veivät hänet pois, jättäen hänen sijaansa tylsämielisen lapsen, nimeltä Mathurin. Kadulla odottivat neljällä hevosella valjastetut vaunut, ja yksi hevosista oli vaan puuhepo, johon hän pantiin piiloon. He pääsivät vastuksitta Rhein-virralle, ja rajan ylitse tultua, tuo kenraali... (hän mainitsi hänen nimensäkin, vaikk'en sitä muista), joka oli hänet pelastanut ja jonkun ajan oli hänelle opettajana ja isänä, sitten lähetti tai vei itse hänet Amerikaan. Siellä nuorukainen, kuningas ilman valtakunnatta, sai kokea monta vaihetta, erämaissa kärsiä nälkää, olla sotamiehenä, elää kunnioitettuna ja onnellisna Brasilian kuninkaan hovissa, joutua panettelun alaiseksi ja ahdistettuna maanpakolaisena lähteä mieron tielle, palattuansa Europaan Napoleon'in vallan loppuaikana, hän vangittiin Napolissa Murat'in toimesta, ja kun vihdoin vapaana aikoi saattaa perillis-oikeuksiansa kuuluviin, niin kohtasi häntä Bolognassa tuo onneton taudin isku, jonka kestäessä Ludvig XVIII:s kruunattiin Ranskan kuninkaaksi.

XX LUKU.

Tätä kaikkea hän kertoi kummallisen todennäköisesti. Vaikk'en saattanut uskoa hänen sanojaan, ihmettelin häntä sittenkin. Kaikki Ranskan vallankumouksen seikat olivat hänelle perinpohjin tunnetut, ja hän puhui niistä luonnollisella puhetaidolla, lisäten joka paikassa mitä hauskimpia juttuja. Hänen puheensa oli hiukan soturin tapaan, mutta kuitenkaan se ei ollut sitä luontevuutta vailla, jota hieno seura tuottaa mukanaan.

-- Suvaitsetteko, kysyin, että puhun suoraan, arvonimiä käyttämättä?

-- Se on juuri minulle mieleen, vastasi hän. Ainakin sen on onnettomuus minulle opettanut, että voin nauraa kaikelle turhuudelle. Olkaa varma siitä, että pidän parempana olla ihminen, kuin kuningas.

Aamuin illoin puhuimme aina yhdessä; ja huolimatta siitä, mitä mielestäni hänessä oli naurettavaa, näytti minusta siltä, kuin hänellä olisi ollut hyvä, puhdas ja kaikkea hyvää harrastava sydän. Usein olin vähällä hänelle sanoa: -- Antakaat anteeksi, minä tahtoisin kyllä mielelläni uskoa teidän olevan Ludvig XVII:s, mutta minun täytyy suorasti tunnustaa, että vastapäinen vakuutus on minussa vallallaan; ettekö teeskentelemättä voisi luopua tuosta luulotuksesta? -- Ja itsekseni sepitin häntä varten aika saarnan kaikkien valheitten mitättömyydestä, niidenkin, jotka näyttävät viattomilta.

Päivä päivältä lykkäsin saarnan pitämisen tuonnemmaksi, yhä odottaen, kunnes tuttavuutemme vielä hiukan varttuisi; enkä koskaan tullut sitä toimeen panneeksi.

Ajatellessani tätä pelkurimaisuutta, puolustan sitä toisinaan sillä, että se muka oli välttämätön kohteliaisuus, kiitettävä hienotunteisuus, ja milloin milläkin tapaa. Mutta tänkaltaiset tekosyyt eivät riitä, enkä voi itseltäni salata, että olisin tyytyväisempi, jos todellakin tuo saarna olisi tullut pidetyksi. Sillä ken valhetta on uskovinansa, hän on pelkuri; ja siihen en enää tahdo tulla syypääksi.

Niin, pelkuri! Totta on että, vaikka kuinkakin kauniisti olisi edeltäpäin puhunut, niin aina on vaikea lopulla sanoa: "En usko teitä." Toinen suuttuu, muuttuu ystävästä vihamieheksi, ehkäpä soimaa sinua suunnattomasti. Mutta ystävänkin menettäminen on valhetta parempi. Ja kukaties tuo kurja, nähtyänsä, ett'et usko hänen valhettansa, sitten salaa kunnioittaisi vilpittömyyttäsi, ja siitä saisi aihetta miettimiseen ja kääntyisi paremmalle uralle.

Vartijat olivat taipuvaiset luulemaan, että hän todellakin oli Ludvig XVII:s, ja koska kokemuksesta tiesivät elämän olevan täynnä muutoksia, he toivoivat, että hän kerran oli nouseva Ranskan valta-istuimelle ja pitäisi silloin muistossa heidän alamaista palvelustaan. He eivät tosin tohtineet auttaa häntä karkaamaan, mutta kokivat muuten kaikella tavalla olla hänelle mieleen.

Sen kautta minäkin sain kunnian nähdä tämän korkean henkilön. Hän oli vartaloltaan keskikokoinen, 40 tahi 45 vuoden ijässä, jokseenkin lihava ja muodoltaan hyvin Bourbon'in näköinen. Todenmukaista on, että satunnainen yhdennäköisyys oli vietellyt häntä noihin kurjiin tuumiin.

XXI LUKU.

Oli toinenkin seikka, jossa en voinut hyväksyä käytöstäni häntä kohtaan. Naapurini ei ollut aivan uskoton, puhuipa toisinaan uskonnollisuudesta kuten ihminen, joka sitä arvossa pitää eikä ole siitä vieraantunut; mutta kuitenkin oli hänellä useampia turhia ennakkoluuloja Kristin-uskoa vastaan, jota hän arvosteli enemmän sen väärinkäytösten, kuin sen oikean olennon mukaan. Tuo Ranskassa ennen vallankumousta ja sen jälkeenkin vallitseva pintapuolinen filosofiia oli hänet so'aissut. Hän luuli, että Jumalaa voi puhtaammin palvella, kuin evankeliumin oppia seuraamalla. Tuntematta tarkoin Condillac'in ja Tracy'n kirjoituksia, hän piti heitä kuitenkin mitä suurimpina ajattelijoina ja luuli, että jälkimäinen heistä oli päässyt viisaustieteellisen tutkimuksen korkeimmalle kukkulalle.

Minä, joka olin enemmän näitä asioita lukenut ja tunsin ne törkeät erehdykset, joihin Voltaire'n aikakausi oli joutunut, rynnätessään Kristin-uskoa vastaan; joka olin vakuutettuna, että järjen kannalta katsoen on mahdotonta samalla kertaa uskoa Jumalan olemista ja kieltää evankeliumia, ja katsoin halvaksi, että seurataan tuota uskottomuuden virtaa, tajuamatta kuinka yksinkertaisen ihana Kristin-usko on, ell'ei sitä irvikuvaksi väännetä; minä olin nyt niin heikkoluontoinen, ett'en pitänyt puoltani hänelle. Naapurini kokkapuheet hämmensivät minua, vaikka niiden mitättömyys ei voinut jäädä minulta salaan. Peittelin uskoani, epäilin, mietin, oliko sopivata vastustaa hänen sanojansa vai eikö, ja päätin, ett'ei se ollut tarpeen; sillä luulin asiasta kunniallisesti pääsneeni.

Mitä heikkoutta! Tosin on tilaisuuksia, jolloin liiallinen uskon-into on ajattelemattomuudeksi katsottava ja kenties vaan ärsyttää uskotonta. Mutta että suoraan ja samassa kainosti tunnustamme sen, mitä pidämme tärkeänä totuutena, että teemme sen silloinkin, kun emme voi toivoa myöntämistä, jopa saamme kokea pilkkaakin, se on selvä velvollisuutemme. Ja semmoinen jalo tunnustus on aina mahdollinen tehdä, joutumatta sopimattomaan käännytyskiihkoon. Sitä tehdessämme saatamme ehkä, niin sanoaksemme, alustaa kuulijan mieleen pohjan totuudelle, niin että se siihen voi juurtua ja vihdoin valollansa karkoittaa uskottomuuden pimeyden.

XXII LUKU.

Uudessa huoneessani asuin vähän toista kuukautta. Yön aikaan Helmikuun 18 ja 19 päivän välillä (1821) herätti minut avainten kalske ja telkien kirinä; sisään astui muutamia miehiä, lyhty muassa. Ensimäinen ajatukseni oli, että he tulivat minua surmaamaan. Hämmästyneenä katselin noita miehiä, kun kreivi B. lähestyi minua ja käski kohteliaasti heti pukeumaan lähtöä varten.

Semmoista tervehdystä en ollut odottanut, ja mieleeni tunki se turha toivo, että minä nyt vietäisiin Piemontin rajalle. -- Onko mahdollista, että tuo ankara myrsky niin väleen asettuisi? Pääsisinkö tosiaankin vielä vapaaksi? Saisinko siis tavata isää, äitiä, siskojani?

Nämä herttaiset toiveet saivat sydäntäni tuokioksi vilkkaammin sykkimään. Mitä kiireimmiten puettuani läksin miesten kanssa pois, ennättämättä jättää hyvästikään naapurilleni. Luulin kuulleeni hänen äänensä, ja olin pahoillani siitä, ett'en saanut vastata.

-- Minne matkamme? sanoin kreiville, kun hänen ja erään santarmiupseerin kanssa astuin vaunuihin.

-- Ei ole lupa sanoa teille sitä, ennenkuin olemme peninkulman matkan päässä Milanosta. --

Näin ett'emme ajaneet Vercellin porttiin päin, ja siihen sammuivat toiveeni!