Part 2

Koetin olla mitäkään valittamatta ja hankkia mielelleni kaikkea tyytymystä, mitä suinkin oli tarjona. Tavallinen keinoni oli se, että johdatin muistooni niitä rakkaita, jotka tähän asti olivat päiviäni sulostuttaneet: armaita vanhempiani, veljiäni, sisariani, niitä ja niitä ystäviä, hyvää kasvatustani, kirjallisia harrastuksiani y.m. Kuka oli enemmin ollut onnen suosikki kuin minä? Miks'en siitä kiittäisi Jumalaa, joskin paha sattumus nyt oli tuon onnen katkaissut? Aika ajoin tosin nämä muistot minua liikuttivat kyyneleihin saakka, mutta sitten hyvä mieli palasi jälleen.

Jo vankeuteni ensimmäisinä päivinä olin saanut ystävän. Se ei ollut kukaan vartijoista eikä myöskään noista tutkijaherroista, ja kuitenkin se oli inhimillinen olento. Kukapa sitten? -- Mykkä lapsukainen, viiden tai kuuden vuoden ikäinen. Hänen vanhempansa olivat rosvoja, jotka oikeus jo oli tuominnut. Orpo raukka oli jäänyt poliisin hoidettavaksi yhdessä muitten samanlaatuisten lapsien kanssa. He asuivat kaikki yhdessä huoneessa vastapäätä minun komeroani, ja määrätyillä tunneilla avattiin heille ovi, että pääsivät pihalle.

Mykkä tuli silloin ikkunani alle, hymyillen ja käsillänsä viittoillen. Minä heitin hänelle aika leipäpalan, jonka hän ilomielin otti; sitte hän juoksi kumppaliensa luo, jakeli sitä niillekin ja palasi ikkunani alle syömään osansa, kauniit silmät kiitollisuudesta loistaen.

Toiset lapset katselivat minua loitommalta, uskaltamatta minua lähestyä; mykkä piti minusta, eikä ainoasti tuon leipäpalasen tähden. Toisinaan hän ei tietänyt mitä tehdä leivällä, ja viittaili minulle, että hän ja kumppalit olivat syöneet kylläksi. Jos hän silloin näki alavartijan menevän huoneeseni, niin hän antoi hänen tuoda takaisin minulle leivänjätökset. Vaikk'ei hän silloin mitään minulta odottanut, jäi hän kuitenkin ikkunani edustalle sievästi leikitellen ja iloiten, että minä häntä näin. Kerran vartija laski lapsukaisen minun huoneeseni; sisään päästyään tämä juoksi heti polviani syleilemään, ja kirkaisi samalla iloisesti. Minä otin hänet syliini, ja sanomatonta on, millä innolla hän minua hyväili. Kuinka paljon rakkautta tuossa pienoisessa povessa! Ja kuinka mielelläni olisin tahtonut hankkia hänelle hyvää kasvatusta, pelastaakseni hänet tuosta kurjasta tilasta!

En ole koskaan saanut tietää hänen nimeänsä; itsekään hän ei tiennyt, oliko hänellä semmoista. Aina hän oli iloinen, enkä nähnyt hänen itkevän kuin yhden ainoan kerran, jolloin, en tiedä mistä syystä, vartija oli häntä lyönyt. Merkillistä! Mokomassa paikassa eläminen näytti olevan mitä kovin onnettomuus, ja kumminkin tämä lapsi oli varmaan yhtä onnellinen kuin suinkin mikään ruhtinaan lapsi hänen ijällänsä. Tätä ajatellessani huomasin, että ihmisen mielentila ei välttämättömästi riipu olopaikasta. Kun vaan hillitsemme mielikuvitustamme, niin voimme olla tyytyväisinä milt'ei missä tahansa. Väleen kuluvat päivän hetket, ja kun illalla menemme levolle, nälkää tai kipuja kärsimättä, mitäpä siitä huoliminen onko vuoteemme vankilaksi vai palatsiksi kutsuttujen muurien sisässä?

Hyvä neuvo tosiaan! Mutta millä lailla mielikuvitus on hillittävä, siinäpä juuri kysymys. Minä kyllä koettelin, ja usein se näytti minusta hyvinkin onnistuvan; mutta yhtä usein tuo tyranni pääsi vallallensa, ja pahoilla mielin minä hämmästyin heikkouttani.

VIII LUKU.

Onnettomuudessani olen kuitenkin, arvelin ma, siinä kohden onnen suosima, että minulle on annettu huone maakerroksessa, pihan varrella, jossa tuo armas lapsukainen muutaman askeleen päästä voi minun kanssani sievästi keskustella mykkäin tavalla. Ihmeellinen on todellakin ihmisen tajunlahja! Kuinka paljon me sanomme toisillemme, hän ja minä, silmien ja kasvojen monivaihtelevalla kielellä! Mitä suloutta hänen liikkeissään, kun hän näkee minun hymyilevän! kuinka hän koettaa niitä muuttaa, jos näkee, ett'eivät ne ole minulle mieleen! Kuinka hän ymmärtää minun suosiotani, hyväillessään tahi kestittäessään jotakuta kumppaleistaan! Kukapa sitä uskoisi, että minä, ikkunassa vaan seisoen, voin olla milt'ei opettajana, kasvattajana tuolle lapsi raukalle. Tätä keskinäistä viittauskieltä yhä toistamiseen harjoitellen, tulemme yhä täydellisemmin ajatuksiamme vaihtamaan, toinen toistamme ymmärtämään. Kuta enemmin hän huomaa oppivansa ja edistyvänsä minun kauttani, sitä enemmin hän minusta pitää. Tulen olemaan hänelle järjen ja hyvyyden enkelinä; hän tottuu ilmaisemaan minulle huolensa, ilonsa, toiveensa; minä taas häntä lohduttamaan, jalostuttamaan, elämän tielle opastelemaan. Kenties tulen täällä ijästymään, kun kohtaloni päätös näin lykätään kuukaudesta toiseen. Kenties tuo lapsi tulee kasvamaan silmieni edessä, sekä vielä saamaan jonkun palvelustoimen tässä huoneessa. Lahjakas kuin näkyy olevan, niin mitä ei hänestä vielä voisi tulla? Voi kuitenkin, ei muuta kuin oivallinen alavartija tahi jotain senkaltaista. Mutta niinkin, enkö ole hyvää työtä tehnyt, jos minun on puolestani onnistunut herättää hänen sielussaan halua toimia kunnon ihmisten mieliksi ja omantunnon mukaisesti, ja totuttaa häntä ihmis-rakkauden tunteihin?

Nämä mietteet olivat aivan luonnollisia. Lapsukaisia olen aina rakastanut, ja opettajan virka on minusta mitä jalointa. Semmoisena olin muutama vuosi sitten ollut Giacomo ja Giulio Porro'lle, kahdelle toivehikkaalle nuorukaiselle, joita rakastin ja aina olen rakastava niinkuin omia poikiani. Jumala tietää, kuinka usein minä vankilassa ajattelin heitä, kuinka surin sitä, ett'en saanut päähän saakka johdattaa heidän kasvatustaan, kuinka hartaasti toivoin heille uutta opettajaa, joka rakkaudessa vetäisi minulle vertoja!

Monesti en voinut olla huudahtamatta: Mikä iva kuitenkin! Giacomo'n ja Giulio'n, näiden luonnon ja rikkauden parahilla lahjoilla varustettujen nuorukaisten sijaan, saan tässä oppilaaksi mykän, ryysyisen poikaraukan, jonka vanhemmat olivat rosvoja!... josta korkeintaan voi tulla alavartija, toisin sanoen poliisi.

Nämät mietteet hämmensivät ja masensivat mieltäni. Mutta tuskin ennätti tuon lapsiraukan rääky korviini, niin vereni taas virtaili virkeämmin, niinkuin isän, joka kuulee oman lapsensa äänen. Sekä rääky, että hänen katsantonsa haihduttivat tuon ylenkatseen mielestäni. -- Eihän se ole hänen syynsä, että hän on kurja ja turvaton, kelvottomien vanhempien synnyttämä. Ihmishenki, viattomuuden ijässä, on aina arvossa pidettävä. Näin arvelin ja katselin häntä päivä päivältä yhä lempeämmillä silmillä, kullinpa jo havaitsevani hänessä järjen kehitystä, ja vahvistuin päätöksessäni ottaa hänen kasvatuksensa huostaani. Kaikkia mahdollisuuksia haaveksien, ajattelin että, jos minun ehkä vielä onnistuisi päästä vapaaksi, niin minä varojeni salliessa panisin tämän lapsen johonkin mykkäkouluun, siten avaten hänelle tien parempaan virkaan kuin vankivartijan toimi on.

Näin minä hyvillä mielin mietin tuon lapsen parasta, kun eräänä päivänä alavartijat tulivat minua ottamaan.

-- Asunnon muutos, hyvä herra! -- Mitä se tietää?

-- Niin on käsky, että teidän on muuttaminen toiseen kammioon.

-- Minkätähden?

-- Toinen lintu, ja se suuri, on saatu kiinni, ja tämä kun on paras huone... ymmärrättehän...

-- Ymmärrän: tää on vastatulleiden ensi suoja.

Ja he veivät minut pihan toiselle puolelle kammioon, mistä, oi surkeata, en enään saattanut mykän kanssa puhella. Pihan yli mennessäni näin lapsiparan maassa istuvan, surullisna, alakuloisna; hän ymmärsi, että hän kadotti minut. Ei hetkeäkään, niin hän hypähti ylös ja juoksi minua vastaan. Vartijat tahtoivat ajaa hänet pois, mutta minä otin häntä syliini ja, likaisena kuin olikin, suutelin häntä hellästi useampia kertoja; vihdoin erosin hänestä kyynelsilmin.

IX LUKU.

Oi sydän raukkani! sa rakastat niin pian ja niin hellästi, ja kuinka monesti olet kuitenkin jo tuomittu luopumaan rakkautesi esineistä! Tämä viimeinen ero varmaan ei ollut huokein, ja tuntuipa vielä raskaammalta syystä, että uusi asuntoni oli varsin inhottava. Hämärä, likainen kammio, ikkunassa lasin asemesta paperia, seinät tahratut raa'oilla maalauksilla, joiden väriä en ota mainitakseni; ja missä ei ollut kuvia, siinä kirjoituksia. Näitä oli monta, joissa vaan kirjoittajan nimi ja kotimaa oli luettavana, sekä minä kovan onnen päivänä hän oli tänne joutunut. Toisissa oli lisättynä vihan purkauksia petollisia ystäviä, taikkapa sadatuksia itseänsä tahi jotakin naista tai tuomaria y.m. vastaan. Muutamat sisälsivät lyhyitä elämäkertoja. Siellä täällä huomasin siveysopillisia mietelmiä. Niinpä seuraavat Pascal'in lausumat sanat:

"Jospa ne, jotka uskontoa vastustavat, toki ottaisivat tutkiaksensa mikä se on, ennenkuin he sitä parjaavat! Jos tämä uskonto kehuisi selvään ja perinpohjin tuntevansa Jumalaa, niin tosin saattaisi sen väitteen kumoamiseksi huomauttaa, _ettei maailmassa löydy mitään, jossa Hän ilmestyy meille aivan selvän selvästi_. Mutta koska se päinvastoin sanoo, että ihmiset hapuilevat pimeässä ja kaukana Jumalasta, joka peittäytyy heidän tutkimuksiltaan, ja että nimi, jonka Hän Raamatussa antaa itsellensä, onkin _Deus absconditus_ (tuntematon Jumala)... minkä voiton luulevat he saavansa sillä, että he, vähän huolien totuuden tutkimisesta, vaan huutavat, ett'ei totuutta heille näytetä?"

Alempana oli kirjoitettuna (saman miehen lause):

"Tässä ei ole kysymys jonkun vieraan henkilön vähäpätöisestä edusta; kysymys koskee meitä itseämme ja koko olentoamme. Sielun kuolemattomuus on niin tärkeä asia ja koskee meitä niin likeltä, että mielettömäksi täytyy sanoa sitä ihmistä, joka siinä asiassa on välinpitämätön."

Toinen kirjoitus sanoi:

"Siunattu olkoon vankila, koska se on minua opettanut tuntemaan ihmisten kiittämättömyyttä, omaa kurjuuttani ja Jumalan hyvyyttä!"

Näiden nöyräin sanain vieressä löysin mitä hurjimpia ja röyhkeimpiä herjauksia, joissa muuan kirjoittaja sanoi itseänsä jumalan-kieltäjäksi, vaan kuitenkin ryntäsi Jumalaa vastaan, ikäänkuin jos jo olisi unhottanut äsken kieltäneensä Hänen olemassa-oloaan.

Tätä herjaus-palstaketta seurasi toinen, täynnä soimauksia _pelkureita_ vastaan, s.o. niitä, jotka vankeuden kova onni tekee hurskaiksi.

Minä näytin yhdelle vartijoista näitä ilkeyksiä ja kysyin, kuka oli ne kirjoittanut. -- Hyvä, sanoi hän, että olen ne löytänyt; niitä on niin paljo, eikä minulla ole ollut aikaa etsiä!

Ja viipymättä hän rupesi heti veitsellä raapimaan maan muuria, hävittääksensä tuon kirjoituksen.

-- Minkätähden noin teette? kysyin minä.

-- Sentähden että mies, joka sen kirjoitti ja joka tuli hengeltä tuomituksi uhkamurhasta, sitten katui sitä ja pyysi minulta, hyväksi työksi, että hävittäisin kirjoituksen.

-- Jumala häntä armahtakoon! huudahdin. Minkälaisen murhan oli hän tehnyt?

-- Kun hän ei voinut surmata itse vihamiestänsä, hän kosti surmaamalla hänen poikansa, jonka vertaista lasta harvoin näkee maan päällä.

Minä kauhistuin. Siihen määrään voi siis koston vimma paisua! Ja mokoma hirviö pöyhkeilee puheessaan, ikäänkuin jos olisi kaikkea inhimillistä heikkoutta korkeampi olento! Surmata viaton, ja lapsi!

X LUKU.

Uudessa kammiossani, synkkä ja siivoton kuin se oli, ja rakkaan mykän seuraa kaivaten, olin taas hyvin suruissani. Seisoin tuntikausia ikkunassa, jonka edessä oli parvi, ja parven ylitse näkyi pihan äärimmäinen puoli ja entisen kammioni ikkuna. Kukahan siihen oli pantu minun jälkeeni? Minä huomasin siellä miehen kävelevän edestakaisin nopein askelin, ikäänkuin mielen tuskissa. Paria päivää myöhemmin oli hänelle annettu kirjoitustarpeita, ja nyt hän näkyi päiväkaudet istuvan pöydän ääressä.

Vihdoin tunsin hänet. Hän astui ulos kammiostaan vartijan kanssa, hän siis vietiin tutkintoon. Se oli Melchiorre Gioja!

Sydäntäni ahdisti. -- Sinäkin, kelpo mies, olet täällä! -- (Hän oli toki minua onnellisempi. Muutamia kuukausia vankina oltuansa hän pääsi jälleen vapaaksi).

Kun saan nähdä hyvän ihmisen, ken tahansa se onkin, niin se näkö minua lohduttaa, lämmittää, saattaa mietteihin. Olisin antanut elämäni, pelastaakseni Giojan vankeudesta; ja kuitenkin hänen näkönsä toi mieleeni huojennusta.

Katseltuani häntä kauan aikaa, koettaen hänen liikkeistänsä arvata hänen mielentilaansa, sekä toivottaen hänelle parasta, tunsin itsessäni entistä enemmän voimaa ja tyytymystä. Tästä huomaa, kuinka rakastetun ihmisen näkö riittää huojentamaan yksinäisyyden ikävyyttä. Ennen oli tätä hyvää minulle tuottanut mykkä lapsiraukka; nyt sitä teki suuresti ansiollinen mies, vaikka vaan loitolta sain häntä nähdä.

Kenties joku vartija sanoi hänelle, missä minä olin. Eräänä aamuna, avatessaan ikkunaansa, lähetti hän nenäliinallansa mulle tervehdyksen. Minä vastasin samalla tapaa. Oi, mikä onnellinen hetki! Tuntui kuin jos tuota matkaa hänen ja minun välilläni ei olisi ollut, vaan että oltiin yhdessä. Sydämeni sykki kuin rakastuneen, joka näkee lemmittynsä. Puhelimme liikkeillämme, ymmärtämättä toisiamme, ja kuitenkin samalla innolla, kuin jos olisimme ymmärtäneet; taikkapa oikeammin, me ymmärsimme todellakin; sillä nuo liikkeet tahtoivat mykällä kielellänsä ilmaista sielujemme tunteet, ja toinen meistä käsitti hyvin mitä toinen tunsi.

Paljon lohdutusta toivoin vastaisuudessa näistä tervehdyksistä. Vastaisuus tuli, mutta tervehdykset jäivät tulematta. Milloin vaan näin Giojan ikkunassa, heilutin nenäliinaani. Turhaan! Vartijoilta kuulin, että häntä oli kielletty vaihtamasta minun kanssani noita puhelumerkkejä. Sittenkin hän usein loi silmänsä minuun ja minä häneen, ja niinkin saimme vielä yhtä ja toista sanotuksi.

XI LUKU.

Ikkunani edessä olevalla parvella kuljeskeli edestakaisin aamusta iltaan muita vankeja vartijoineen; he menivät tutkintoon ja palasivat jälleen. Enimmiten he olivat alhaista väkeä, yksi ja toinen toki näytti olevan säätyläinen. Vaikk'en ennättänyt niitä paljon katsella, heidän kiireellisen kulkunsa vuoksi, niin he kumminkin vetivät puoleensa huomiotani, kaikki liikuttaen minua mikä enemmin, mikä vähemmin. Tuo surkea näky ensipäivinä kartutti huoliani, mutta aikaa myöten totuin siihen, niin että se lopuksi jopa lievittikin yksinäisyyteni kaihoa.

Vaimopuolisiakin näin usein ohikulkevien joukossa. Tältä parvelta käytiin holvin kautta toiselle pihalle, missä oli naisten vankila. Jotenkin ohut seinä erotti minua yhdestä naisvankien huoneesta, ja usein nuo raukat väsyttivät korviani lauluillansa, toisinaan myöskin riidoillansa. Myöhään iltasilla, kuin ulkona hälinä oli lakannut, kuulin heidän vielä pakinoivan.

Olisin helposti voinut heitä puhutella, mutta en tahtonut. Oliko se ujoudesta vai ylpeydestä? Arveluttiko minua ajatus että voisin mieltyä langenneihin vaimoihin? Sitä en tarkoin tiedä; mahdollisesti kaikista kolmesta syystä yhteensä. Nainen, semmoisena kuin hänen pitää olla, on minusta ylevä olento. Nähdessäni, kuullessani, puhutellessani naista, tunnen sydämessäni syntyvän jaloja ajatuksia; mutta langenneena, halveksittavana, hän häiritsee mieltäni ja karkoittaa siitä kaiken ihanteellisuuden.

Ja kuitenkin... (tämä sana _kuitenkin_ on välttämätön, jos rupee kuvailemaan ihmistä, tätä niin monimutkaista olentoa) löytyi noiden äänien joukossa niitäkin, jotka suoraan sanoen minua miellyttivät, erittäinkin yksi ääni, joka harvempaan kuului eikä koskaan lausunut halpoja ajatuksia. Se laulaa hyräili vähän, enimmiten vaan näitä kahta, mieltä liikuttavaa säettä:

Hyljätylle onnen ken Saattaa jälleen entisen?

Toisinaan lauloi hän virsiä, kumppaliensa säestäessä, mutta minä taisin hyvin erottaa Magdalenan äänen muista, vaikka kuinkakin näyttivät koettavan minulta sitä riistää.

Niin, tämän onnettoman nimi oli Magdalena. Kun kumppalit kertoivat huoliansa, niin hän surkutteli ja huokaeli, yhä lausuen: Älkäät tuskastuko ystäväni; Jumala ei jätä ketään!

Mikä voi minua estää mielessäni kuvailemasta häntä kauniiksi, onnettomaksi enemmän kuin vialliseksi, hyvää varten syntyneeksi ja, vaikka olikin oikean tieltä eronnut, kykeneväksi siihen palaamaan? Kuka taisi minua soimata siitä, että mieleni heltyi, jopa kuuntelin häntä hartaudellakin, ja innolla rukoilin hänen puolestansa.

Viattomuus on kunniassa pidettävä, mutta eiköhän katumus myöskin? Paras ihmisistä, Jumal'ihminen, pitikö Hän häpeänä luoda säälivää silmäänsä syntisten vaimojen puoleen, vieläpä lukea heitä niiden joukkoon, joita hän enimmän rakasti? Miksipä me sitten niin kovasti halveksimme naista, joka on langennut?

Näinmuodoin mietiskellen, olin usein vähällä kohottaa ääntäni, ilmoittaakseni Magdalenalle veljellistä rakkauttani. Kerran pääsi jo huuliltani ensimäinen tavu: "Mag!..." Merkillistä toki! Sydämeni sykki niinkuin viidentoista vuotiaan rakastuneen nuorukaisen, enkä kumminkaan enään ollut lapsellisten liikutusten i'ässä.

Enempää en saanut kuultaviin. Koettelin uudestaan "Mag!... Mag!..." Ei tullut lisää. Suutuksissani huusin itselleni: "Sinä olet narri!"

XII LUKU.

Niin loppui lempijuttuni tuon naisraukan kanssa. Olinpa sittenkin hänelle velkaa sen, mitä suloisinta tunsin povessani useampia viikkokausia eteenpäin. Usein olin alakuloinen, ja hänen äänensä mua jälleen ilahutti; usein ajatellessani ihmisten ilkeyttä ja kiittämättömyyttä, vihastuin heihin ja koko maailmaan, ja silloinkin Magdalenan ääni puhalsi uudestaan rintaani sääliä ja leppeyttä.

Jospa et, sä mulle tuntematon syntinen vaimo, olisi kovaan rangaistukseen tuomittuna! Taikka, mihin rangaistukseen sä lienetkin tuomittu, jospa toki henkesi puolesta siitä hyötyisit, jalostuisit, että eläisit ja kuolisit Jumalalle otollisna! Jospa sua surkuttelisi ja kunnioittaisi kaikki, jotka sinua tuntevat, niinkuin minä tein, joka en sua tuntenut! Jospa voisit herättää jokaisessa, joka sinut näkee, kärsivällisyyttä, sulomieltä, hyvää tahtoa, luottamusta Jumalaan, niinkuin sitä herätit yhdessä, joka sua näkemättäkin rakasti! Mielikuvitukseni saattaa erehtyä sun ulkonaisen kauneutesi suhteen, mutta sielusi, siitä olen varma, oli kaunis. Kumppalisi puhuivat törkeästi, sinä kainosti ja siivosti; he herjasivat ja sinä siunasit Jumalaa; he riitelivät ja sinä heidän riitojansa sovitit. Ken on kätensä ojentanut pelastaaksensa sinua häväistyksen tieltä, ken on hellämielisesti tehnyt sinulle hyvän työn ja silmistäsi kyyneleet pyyhkinyt, hänelle vuotakoon taivaasta runsas siunaus hänen itsensä, lastensa ja lastenlastensa ylitse!

Huoneeni vieressä oli toinen, jossa asui useampia miesvankeja. Kuulin heidänkin puhelevan. Yksi heistä nautti suurta arvoa muiden puolelta, arvattavasti ei sen vuoksi, että oli säädyltään heitä ylhäisempi tahi kasvatukseltaan etevämpi, vaan puhetaitonsa ja rohkeutensa vuoksi. Hän siis oli äänenkannattaja. Hän väitteli kiivaasti ja tukki suun vastustajiltaan pontevalla äänellänsä ja mahtisanoillansa; hän määräsi, mitä heidän tuli ajatella ja tuntea; ja hetken ponnistettuansa vastaan, myöntyivät he aina lopuksi hänen mielipiteesensä.

Miesparat! Ei ollut heissä ketään, joka sävyisällä lauseella tai lempeän tunteen sanoilla olisi tietänyt lievittää vankeuden kiusaa.

Tuo naapuristoni päämies lähetti minulle tervehdyksen, ja minä vastasin. Hän kysyi, miten minä _tässä kirotussa elämässä_ tulin toimeen. Minä puolestani sanoin, ett'ei mikään elämä, vaikka kuinkakin surunalainen, mielestäni ole kirottu, ja että kuoleman hetkeen saakka pitää nauttia sitä hyvää, jonka mietintä ja rakkaus ihmiselle tuottavat.

-- Selittäkää sananne, herra, selittäkää!

Koetin selittää, vaan turhaan; ja kun pitkän ja konstikkaan esipuheen perästä rohkenin esimerkiksi huomauttaa heille, kuinka Magdalenan ääni oli minussa herättänyt leppeämpiä tunteita ja ajatuksia, niin päämies purskahti ilminauruun.

-- Mitä nyt? mitä nyt? -- huusivat toiset. Tuo ilkeä mies väänteli minun sanojani ivalliseen pilkkaan, ja yhteen ääneen kajahti nyt heidän naurunsa, minä olin heidän ivanuoliensa pahanpäiväinen esine.

Käypi näet vankilassa aivan niinkuin maailmassa. Ne jotka pitävät kiljuntaa, paruntaa tahi röyhkeää ylenkatsetta viisautena, katsovat sitä typeräksi, joka pyytää sääliväisyydellä ja rakkaudella kunnioittaa ihmisyyttä ja sen Luojaa.

XIII LUKU.

Annoinpa heidän nauraa, sanaakaan virkkamatta. Kaks, kolme kertaa he puhuttelivat minua, vaan minä pysyin ääneti.

-- Hän ei enään liene ikkunassa -- taitaa kallistaa korvansa Magdalenan huokauksiin -- saattoi vihastua naurustamme --; noin he arvelivat. Vihdoin päällikkö käski heidän herjetä pilkkaamisesta.

-- Vaiti, koirat, jotka ette itse tiedä mitä lörpötätte. Naapurimme tuossa ei olekaan semmoinen aasi, kuin te luulette. Mitäpä te ymmärrättekään! Minäkin tosin voin purskahtaa nauruun, mutta naurun perästä minä rupean miettimään. Jokainen moukka vintiö voi hullutella yhtä paljon kuin mekin. Mutta hiukkasen jalompaa iloa, ihmisrakkautta ja luottamusta taivaan apuun, mitä te oikeastaan luulette sen osoittavan?

-- Nyt kun tuota harkitsen, vastasi yksi heistä, niin se mielestäni osoittaa, hänessä olevan hiukan vähemmän konnamaisuutta.

-- Oikein! pauhasi päällikkö; etpä olekaan semmoinen pöllö, joksi sinua luulin.

Eipä tosin suuri kunnia, että arvelivat minussa olevan hiukan vähemmin konnamaisuutta, kuin heissä itsessään; kuitenkin tunsin jonkunmoista iloa siitä, että nämä kurjat saattoivat antaa jotakin arvoa jalommille tunteille.

Käänsin ikkunan puoliskon, niinkuin olisin jälleen sinne tullut. Päällikkö huusi minulle, ja minä vastasin, toivoen että hän nyt aikoi paremmasta puhua. Vaan siinä petyin. Halvat sielut pelkäävät vakavampaa keskustelua; kun joku jalo totuus joskus välkähtää heidän sieluunsa, voivat he hetkeksi viehättyä siitä, mutta heti sen perästä he kääntyvät siitä pois, näyttääksensä maailmalle viisauttansa, epäilemällä totuutta ja sitä pilkkana pitämällä.

Tällä kertaa hän kysyi minulta, olinko velasta joutunut vankeuteen.

-- En.

-- Kenties konnanjuonista syytetty? Tietysti väärin syytetty.

-- Ihan toisesta asiasta.

-- Lemmen-asiasta ehkä?

-- En.

-- Murhatyöstäkö?

-- En.

-- Karboneriia'stako?

[Karboneriia = karboneri-yhdistykseen kuuluminen. Karbonari'ksi (sydenpolttajiksi) kutsuttiin tämän vuosisadan alussa niitä, jotka Italiassa salaa puuhasivat isänmaansa vapauttamista Itävallasta. Suom. muist.]

-- Aivan niin.

-- Ja mitä nämät karbonari't ovat?

-- Minä tunnen heitä itse niin vähän, ett'en voi sitä teille selittää.

Eräs vartija keskeytti meitä, hyvin suuttuneena. Kovasti toruttuaan naapureitani, hän kääntyi arvokkaasti minun puoleeni, ei vartijan, vaan nuhtelevan opettajan tapaan, ja virkkoi: -- Hävetkää toki, herra, antautua puheesen kaikellaisten kanssa! Ettekö tiedä, että he ovat rosvoja?

Minä punastuin, ja sitten punastuin siitä, että olin punastunut; minusta tuntui ansiolta eikä vialta, ett'en pitänyt itseäni liian hyvänä puhumaan kaikellaisten onnettomien kanssa.

XIV LUKU.

Seuraavana aamuna menin ikkunalle, nähdäkseni Giojaa, mutta rosvojen kanssa en enää puhunut. Vastasin vaan heidän tervehdykseensä, sanoen minua kielletyn puhumasta heidän kanssaan.

Nyt tuli oikeudenkirjuri, jonka läsnäollessa minua oli tutkittu, ja ilmoitti salamielisesti, että kohta olin tapaava miehen, jonka täällä-käynti minua ilahuttaisi. Ja kun luuli mieleni jo kyllin valmistuneeksi, hän lisäsi: sanalla sanoen, se on teidän isiinne; tehkää hyvin ja seuratkaa minua.

Seurasin häntä alas virkahuoneihin, vavisten ilosta ja hellyydestä, vaan samalla koettaen näyttää tyveneltä, rauhoittaakseni isäparkaa.

Saatuansa tiedon vangitsemisestani, hän oli toivonut sen tapahtuneen perättömistä luuloista, sekä uskonut minun kohta pääsevän irti. Mutta kun vankeuttani yhä kesti, hän saapui tänne Itävallan hallitukselta anomaan vapauttamistani. Tyhjiä isällisen rakkauden toiveita! Hän ei, näet, voinut uskoa, että minä olisin rohjennut antautua yrityksiin, joista laki määräsi ankaran rangaistuksen, ja teeskennelty hilpeyteni saattoi hänet siihen vakuutukseen, että minulla ei ollut mitään peljättävänä.

Se lyhyt yhdessä-olo, joka meille sallittiin, liikutti minua sitä enemmin, koska minun täytyi mielentilaani salata. Vaikeinta se oli eron hetkellä.