Part 14

Vihdoin saapui kuriiri Wienistä, joka valtuutti komisariuksen viemään meitä matkamme perille. Minä riemuitsin kumppalieni kanssa tästä uutisesta; mutta samassa myös vapisin ajatellessani, että kenties lähestyi surkean sanomankin päivä, ett'ei minulla ollutkaan enää isää, ei äitiä eikä ties ketä rakkaista omaisistani.

Ja mitä lähemmäksi tultiin Italian rajaa, sitä suuremmaksi kävi murheeni.

Kun tältä puolen saavutaan Italiaan, ei näy juuri mitään, joka viehättäisi matkustajan silmää; päinvastoin tullaan Saksan maiden ihanista vuorista Pohjois-Italian tasangoille, jotka pitkän matkan eteenpäin ovat kuivia ja sulottomia, niin että muukalaiset, jotka ensikerran näkevät meidän nientämme, eivät voi olla naurahtamatta, että heillä on ollut niin suuret ajatukset siitä, ja luulevat itsensä pilan vuoksi petetyiksi niiden kertomuksista, joiden ovat kuulleet sitä niin suuresti kehuvan.

Tämän maakunnan kolkkous vaikutti sekin masentavaisesti mieleeni. Kun jälleen näin meidän taivaamme, kohtasin ihmisiä, joitten kasvoilla ei ollut enää tuo pohjan puolella asuvain muoto, kun joka miehen suusta kuulin oman kielemme ääniä, tosin valtasi minut lempeä mielenliikutus; mutta tämä liikutus taivutti minua pikemmin itkuun, kuin iloon. Kuinka usein peittelin vaunuissa kasvojani kädelläni, menettelin niinkuin olisin nukkunut, vaan itse teossa itkin! Kuinka monta kertaa öisin en ummistanut silmiäni, vaan paloin kuumeesta, milloin mitä hartaimmin siunaten suloista Italiaani ja kiittäen taivasta, että olin sitä jälleen saanut nähdä; milloin tuskitellen, ett'en tietänyt mitään kodistani, tahi aavistaen jos jotakin onnettomuutta; milloin taas ajatellen, että minun ennen pitkää oli eroaminen, kukaties ikuiseksi ajaksi, ystävästä, joka oli minun kanssani niin paljon kärsinyt ja niin monesti oli näyttänyt minulle veljellistä rakkauttaan!

Oi, nuot pitkät vuodet vankeuden hautakammioissa eivät olleet sammuttaneet tunteitteni voimaa, mutta tämä voima taipui niin vähän iloon ja niin suuresti suruun!

Kuinka mielelläni olisin matkalla käynyt Udine'ssa ja tuossa ravintolassa, missä nuo kaksi jaloa ystävää olivat olevinaan ravintolan palvelijoita, saadaksensa salaa puristaa kättämme! Mutta Udine jäi meiltä syrjään, vasemmalle kädelle, ja me kuljimme vaan eteenpäin.

XCIV LUKU.

Pordenone, Conegliano, Ospedaletto, Vicenza, Verona, Mantova muistuttivat minulle elävästi menneitä aikoja. Ensinmainitusta paikkakunnasta oli minulla ollut hyvä ystävä, kelpo nuorukainen, joka menetti henkensä tuolla onnettomalla Wenäjän sotaretkellä; Conegliano'on Lyijykamarien alavartijat olivat sanoneet Zanzen viedyksi; Ospedaletto'ssa oli mennyt naimisiin, vaikk'ei siellä enää asunut, eräs nainen, enkelin vertainen, mutta onneton, jota minä kauvan aikoja olin hellästi kunnioittanut ja yhä samoilla tunteilla kunnioitin. Sanalla sanoen: kaikissa näissä paikkakunnissa muistui mieleeni asioita, toinen toistansa kalliimpi sydämelleni; ja Mantova'ssa enemmän kuin missään muualla. Muistin niinkuin eilispäivän tapausta, kuinka vuonna 1815 tulin sinne Lodovicon kanssa, ja niinikään vuonna 1820 Porron kanssa! -- Samat kadut, torit, palatsit, ja kuitenkin kuinka eriävät yhteiskunnalliset olot! Niin monta tuttavaa jo kuolemaan nukkunut, niin monta maanpakolaisuudessa, kokonainen sukupolvi aika-ihmisiä, joita ennen olin nähnyt lapsina! Ja nyt en saanut käydä tuossa tahi tässä kartanossa, enkä puhua sitä tahi tätä kenenkään kanssa!

Ja päälle päätteeksi juuri Mantova'ssa Maroncelli'n ja minun täytyi erota toisistamme. Vietimme yön kumpikin syvimmässä surussa. Mieleni kuohui kuin ihmisen, joka huomispäivänä odottaa kuoleman-tuomiotansa.

Aamulla pesin silmäni ja katsahdin peiliin, näkyisikö niissä vielä kyyneleen jälkiä. Koetin, niin paljon kuin mahdollista, olla tyytyväisen ja hymyilevän näköinen; luin itsekseni pienen rukouksen Jumalalle, mutta totta sanoakseni hyvin hajamielisenä; ja kuultuani, että Maroncelli pani kainalokeppinsä liikkeelle ja puhutteli palvelijaa, menin häntä tervehtimään. Molemmat näytimme lujilta; me puhuimme hiukan liikutetulla, mutta selvällä äänellä. Santarmi-upseeri, jonka oli määrä viedä ystäväni Romagnan rajalle, on saapunut paikalle; aika on lähteä. Me tuskin tiedämme mitä toisillemme sanoa; syleilys, suudelma ja vielä syleilys. -- Hän nousi vaunuihin ja katosi näkyvistä; minä jäin ikäänkuin kivettyneenä yksikseni.

Palattuani huoneesen lankesin polvilleni ja rukoilin poloisen raajarikon puolesta, jonka täytyi erota ystävästänsä. Sitä tehdessäni purskahdin kyyneliin ja nyyhkytyksiin.

Olen tavannut monta oivallista ihmistä, mutta en ketäkään, joka kanssakäymisessä olisi ollut niin rakastettava, kuin Maroncelli, en ketäkään, joka olisi ollut niin hyvin kasvatettu, niin hyvin tietänyt, kuinka kussakin tilaisuudessa tuli itseänsä käyttää, en ketäkään, joka pysyi niin kaukana pahasta kiivastumisesta, joka piti niin lujasti kiinni siitä vakuutuksesta, että hyve on anteeksi-annon alinomaisessa harjoittamisessa, jalossa mielenlaadussa ja järkevässä ajattelemisessa. Oi, sinä pitkien tuskan vuosien kumppanini, Jumala siunatkoon sinua, missä hyvänsä joudut elämään, ja antakoon sinulle ystäviä, jotka sinua rakastavat yhtä paljon, kuin minä, mutta hyvyydessä ovat minua paremmat!

XCV LUKU.

Samana aamuna läksimme mekin Mantova'sta Brescia'an päin. Täällä toinen kumppalini Andrea Tonelli pääsi vapauteen. Onneton sai samalla hetkellä tietää, että hänen äitinsä oli kuollut, ja hänen surukyyneleensä särkivät minun sydäntäni.

Huolestuneena kuin olinkin niin monesta syystä, en voinut olla naurahtamatta seuraavan tapauksen johdosta.

Ravintolan pöydällä näin teaatteri-ilmoituksen. Otin sen ja luin: -- _Francesca da Rimini, opera_ j.n.e.

-- Kenen tekemä on tuo opera? kysyin palvelijalta.

-- Kuka sen lienee säkeiksi ja kuka säveliksi sovittanut, sitä en tiedä, vastasi hän. Mutta yhtäkaikki, onhan se tuo mainio _Francesca da Rimini_, jonka kaikki tuntevat.

-- Kaikkiko? Siinä erehdytte. Minä, joka tulen Saksasta, mitäpä minä tietäisin teidän Francescoista?

Palvelija (oli, näet, ynseän näköinen nuorukainen, todellinen Brescialainen) katsahti minuun halveksivalla säälillä.

-- Vai mitä te tietäisitte? Herra, täss' ei ole kysymys Francescoista; on yksi ainoa _Francesca da Rimini_. Tarkoitan Silvio Pellicon murhenäytelmää. Siitä ne ovat tehneet operan, paikoittain sitä turmellenkin; mutta yhtäkaikki, se se on, eikä mikään muu.

-- Ah, Silvio Pellico? Sen nimen luulen jo kuulleeni. Eikö se ole tuo kevytmielinen veitikka, joka tuomittiin hengeltä ja sitten kovaan vankeuteen, noin kahdeksan yhdeksän vuotta takaperin?

Tuo leikinlasku olisi saanut olla tekemättä! Hän katsoi ympärilleen, sitten minuun, pani kaksineljättä mitä vaikeinta hammasta irvilleen, ja ell'ei olisi kuullut ääniä läheisyydestä, hän kentiesi olisi lyönyt minut kuolijaaksi.

Hän meni pois muristen: -- Kevytmielinen veitikka? -- Mutta ennen lähtöäni hän sai tietää, kuka olin. Nyt hän ei muistanut enää kysellä, ei vastata, ei palvella eikä juosta edestakaisin. Ei muistanut muuta kuin yhtämittaa luoda silmät minuun, hivellä käsiänsä ja kaikille ilman tarkoitusta sanella: -- Niin herra, niin herra! -- että luuli hänen järkensä menettäneeksi.

Kahta päivää myöhemmin, 9 p:nä Syyskuuta, saavuin komisariuksen kanssa Milanoon. Kun lähenin kaupunkia, näin tuomiokirkon huipun ja vielä kerran kuljin tuota Loreto'n käytävää, jossa muinoin niin mielelläni kävelin, kun Porta Orientale'n (Itäportin) kautta saavuin kaupunkiin ja pääsin Corso kadulle, niin, kaikkia näitä palatseja, kirkkoja ja käytäviä nähdessäni, mielessäni heräsi tunteita, suloisia ja tuskallisia samalla haavaa: hurja halu jäädä muutamaksi ajaksi Milanoon, tervehtimään vanhoja tuttavia, joita täällä vielä tapaisin; ääretön murhe ajatellessani niitä, jotka olin jättänyt Spielberg'iin, jotka maanpakolaisina harhailivat vierailla mailla taikka jo olivat kuolleet; sydämellinen kiitollisuus kaikesta hyvästä, mitä Milanolaisten parissa olin nauttinut; vihdoin hiukan nurjuuttakin muutamia vastaan, jotka olivat minua panetelleet sill'aikaa, kun olin heitä suosiolla ja kunnioituksella kohdellut.

Me poikkesimme _Bella Vetiezia_ nimiseen hotelliin.

Monta hauskaa hetkeä olin tässä viettänyt hyvien ystävien seurassa; olin tässä tavannut useampia ansiokkaita ulkomaalaisia miehiä; tässä oli eräs kunnioitettava ijäkäs nainen kehoittanut minua, mutta turhaan, seuraamaan häntä Toscanaan, aavistaen sitä kohtaloa, joka oli minua kohtaava Milanossa. Mitä liikuttavia muistelmia! Oi, sinä mennyt aika, runsas tuskista ja huolista, ja kuitenkin niin väleen kulunut!

Hotellin palvelijat pian saivat tietää, kuka olin. Huhu siitä levisi, ja illempana näin monen seisahtuvan torille katselemaan hotellin ikkunoihin päin. Yksi (en voinut eroittaa, ken se oli) näytti tuntevan minua, ja tervehti nostamalla molemmat käsivartensa.

Missä olivat Porron pojat, minun poikani? Miksi en niitä saanut nähdä?

XCVI LUKU.

Komisarius vei minut poliisikartanoon, esitelläksensä minua tirehtorille. Tämän ensimmäisen vankihuoneeni näkö herätti mielessäni tuskallisia tunteita. Muistin hellämielin sinua, Melchiorre Gioja, sinun nopeisia askeleitasi kävellessäsi edestakaisin näissä ahtaissa muureissa, noita tuntikausia, joita seisoit liikkumatta pöydän ääressä, pannen jaloja mietteitäsi paperille, noita viittauksia, joita lähetit minulle nenäliinalla, ja murheellista katsantoasi, kun sinua kiellettiin enää viittaamasta! Ajattelin hautaasi, kenties tuntematon suuremmalle osalle ystäviäsi, niinkuin minullekin! -- ja rukoilin rauhaa sielullesi!

Mieleeni muistui myös tuo mykkä lapsukainen, Magdalenan liikuttava ääni, sydämeni sääli hänen kohtalostaan, nuo naapurinani olevat rosvot, tuo luuleteltu Ludvig XVII:s, tuo vanha vankiraukka, jonka luona löydettiin salakirjeeni ja jonka parkunaa sitten luulin kuulevani.

Kaikki nämät ja muutkin muistot painoivat mieltäni, kuin tuskallinen unennäkö, mutta kaikkein enimmän muisto siitä, kuinka isäni, kymmenen vuotta sitten, oli täällä kaksi kertaa käynyt minua katsomassa. Julmasti tuo hyvä vanhus silloin pettyi toivossansa saada minut ennen pitkää Torinoon! Oliko hän voinut kantaa tuota ajatusta, että kymmen-vuotinen vankeus odotti hänen lastansa, ja minkälainen vankeus? Mutta kun tuo petollinen toive sammui, lieneekö hänelle, lieneekö äidille riittänyt voimia kestämään tätä sydämen haavaa? Oliko minun sallittu vielä nähdä molemmat, vaiko kenties ainoastaan toinen, ja kumpainenko?

Voi sitä tuskallista ja yhä uudistuvaa epätietoisuutta! Olin jo, niin sanoakseni, kodin kynnyksellä, enkä tietänyt vielä, olivatko vanhempani elossa, tai oliko yksikään enää omaisistani jäljellä.

Poliisitirehtori otti minut kohteliaasti vastaan ja salli minun komisariuksen kanssa jäädä _Bella Venezia'an_ asumaan, eikä mihinkään vahtipaikkaan. Muuten en saanut lupaa käydä kenenkään luona, jonkatähden päätin lähteä täältä jo seuraavana aamuna. Ainoastaan Piemontin konsulia oli minun suotu tavata, saadakseni tietoa kotoani. Olisin mennyt hänen luoksensa, mutta kuumeenpuuska pakoitti minua heittäymään vuoteelleni, jonka tähden lähetin hänelle pyynnön tulla minun luokseni.

Hän oli niin hyvä, että tuli paikalla, josta olin suuresti kiitollinen. Hyviä tietoja sain isästäni ja vanhemmasta veljestäni; mutta äitini, toisen veljeni ja kahden sisareni suhteen jäin hirveään epätietoon.

Osaksi vaan tyydytettynä halusin, rauhoittuakseni, jatkaa keskusteluamme. Hän tosin ei ollut niukka kohteliaisuudessa, mutta hänen oli täytymys jättää minut.

Yksin jäätyäni teki mieleni itkeä, mutta en voinut. Minkätähden tuska välistä saa minut itkemään, ja toisin kerroin taas, jopa useimminkin, kun tunnen, että kyynelistä olisi huojennusta, turhaan pakenen niiden turviin. Tämä mahdottomuus päästää huoleni ilmoille teki kuumeen kovemmaksi; päätäni kivisti julmasti.

Pyysin juoda Stundberger'iltä. Tämä hyvä mies oli poliisikersantti Wienistä ja seurasi komisariuksen palvelijana. Hän ei ollut vielä vanha, mutta sattumalta hänen kätensä vapisi, kun hän antoi minulle juoman. Siitä muistui mieleeni Schiller, vanha ystäväni, kuinka ensipäivänä tultuani Spielberg'iin ylpeästi ja jyrkästi käskin hänen antaa minulle vesiruukun, jonka hän antoikin.

Ihmeellinen asia! Tämä muisto muiden ohessa murti jääkuoren sydämestäni, niin että kyyneleet pääsivät valloilleen.

XCVII LUKU.

Syyskuun 10 p:nä aamulla jätin hyvästi tuolle kelvolliselle komisariukselle ja läksin Milanosta. Tuskin kuukauden vanha oli tuttavuutemme, ja kuitenkin se minusta tuntui jo monen vuoden ystävyydeltä. Hänen kaikkeen hyvään ja kauniisen taipuvassa mielessään ei asunut vakoilijan ilkeitä juonia; ei sen vuoksi, että häneltä olisi puuttunut kykyä siihen, vaan sen vuoksi, että hän suosi sitä ylevää yksinkertaisuutta, joka on suorille ihmisille omituinen.

Kerran matkallamme joku eräässä pysäyspaikassa salaa kuiskasi korvaani: Olkaa varoillanne tuosta _turva-enkelistä_; ell'ei hän olisi noita mustia, häntä ei olisi pantu teitä viemään.

-- Te erehdytte, vastasin minä; olen syvästi vakuutettu, että erehdytte.

-- Viekkaimmat, arveli hän, ovat ne, jotka näyttävät enimmän yksinkertaisilta.

-- Siinä tapauksessa ei olisi kenenkään kunniallisuuteen luottamista.

-- On yhteiskunnassa asemia, joissa ulkokäytös saattaa olla hyvinkin siivoksi kasvatettu, mutta kunniallisuutta ei ole, ei!

En voinut tuohon vastata muuta kuin:

-- Te liioittelette, hyvä herra!

-- Minä olen johdonmukainen, väitti hän. Puheemme keskeytettiin. Mutta mieleeni muistui tuo Leibnitz'in lause _Cave a cotisequentiariis_ (Ole varoillasi johtopäätösten tekijäin kanssa!)

Liiankin suuri osa ihmisistä noutaa seuraavaa väärää ja leppymätöntä ajatusjuoksua: "Minä seuraan A:n lippua, jonka tiedän olevan oikeuden; tuo seuraa B:n lippua, joka vakuutukseni mukaan on vääryyden: tuo on siis kunnoton".

Oi ei, te yltiöpäiset ajatustieteilijät; mitä lippua hyvänsä seuraatte, älkäätte päättäkö noin armottomasti! Muistakaa, että jos ken tekee johteita joltakin epäedulliselta näkökannalta (ja missä taivaan alla lienee se yhteiskunta tahi yksityinen ihminen, joka olisi siitä vapaa?) ja kivenkovalla johdonmukaisuudella astuu toisesta päätöksestä toiseen, niin jokaisen on helppo viimein tulla tähän loppupäätökseen: "Meitä neljää lukematta, kaikki muut kuolevaiset eivät ansaitse muuta, kuin tulla elävältä poltetuksi". Ja jos tehdään tuo arvostelu vielä tarkemmin, niin ehkä kukin näistä neljästäkin arvellee: "Kaikki paitsi minä ansaitsevat polttolavaa".

Tämä hyvin tavallinen johdonmukaisuus ei ole ensinkään filosofillinen. Kohtuullinen epäluulo saattaa olla viisas, liiallinen ei koskaan.

Saatuani tuon viittauksen _turva-enkelistäni_, minä otin häntä entistä tarkemmin tutkiakseni, ja päivä päivältä vahvistuin luottamuksessani hänen vilpittömään ja jaloon luonteesensa.

Kun kerran yhteiskunnallinen järjestys on aikaan saatu, olipa se enemmän tai vähemmän hyvä, voivat kaikki virat tässä yhteiskunnassa, joita ei yleinen mielipide saata katsoa kunniattomiksi, kaikki virat, jotka lupaavat jalolla tavalla edistää yleistä hyvää ja kansan enemmistön mielestä myöskin täyttävät, mitä ovat luvanneet -- siinä yhteiskunnassa voivat kaikki virat, joista ainoastaan ilkeä ihminen uskaltaa väittää, ett'ei kunnollisten miesten sovi olla yhteydessä niitten kanssa, kuitenkin tulla täytetyiksi kunniallisilla miehillä.

Olen lukenut kertomuksen eräästä kveekarista, joka kammosi sotamiehiä. Kerran hän näki, kuinka sotamies vaatteineen päivineen syöksähti Thames virtaan pelastaaksensa erään onnettoman henkeä, joka oli sinne hukkua. Silloin hän sanoi itsekseen: "Olen ja pysyn kveekarina; mutta ovathan sotamiehetkin hyviä ihmisiä".

XCVIII LUKU.

Stundberger saattoi minut vaunuille asti, joihin nousin santarmikorpraalin kanssa, jonka haltuun nyt olin jätetty. Satoi ja oli kylmä tuuli.

-- Käärikäät nuttunne hyvin ympärillenne, neuvoi Stundberger; peittäkäät paremmin pääkin, ett'ette sairaana palaa kotiinne; siihen ei tarvita paljon ennenkuin vilustutte! Paha, ett'en saa teitä palvella Torinoon asti!

Ja nämät sanat hän lausui aivan sydämellisellä ja liikutetulla äänellä!

-- Vastedes, lisäsi hän, teillä ei luultavasti koskaan ole kukaan Saksalainen seurustajana; kenties ette koskaan enää tule kuulemaan tätä kieltä, joka Italialaisen korvassa kuuluu niin kovalta. Ettepä juuri sitä kaivannekaan. Saksalaisten luona saitte niin paljon kärsiä, että tuskin tahdotte meitä liioin muistaa. Vaan yhtähyvin minä, jonka nimen te tulette pian unohtamaan, minä, hyvä herra, olen aina sulkeva teidät rukouksiini.

-- Ja minä teidät, vastasin minä, antaen kättä hänelle vielä viime kerran.

Mies hyvä huusi vielä: _Guten Morgen, gute Reise, leben Sie wohl!_ (hyvästi, onnea matkalle, Jumalan haltuun!) Siinä viimeiset saksan sanat, joita minä kuulin, ja ne soivat korvissani rakkailta, ikäänkuin oman kieleni äänet.

Sydämeni pohjasta rakastan isänmaatani, mutta minä en vihaa muita kansoja. Sivistys, varallisuus, valta, maine ovat eri kansoissa erilaisia; mutta kaikissa tavataan niitä, jotka noudattavat ihmisen ylevää kutsumusta lähimmäisiänsä rakastaa, helliä ja auttaa.

Santarmikorpraali, joka nyt minua seurasi, sanoi olevansa yksi niistä, jotka vangitsivat onnettoman ystäväni Confalonieri'n. Hän kertoi, kuinka tämä oli koettanut karata, mutta yritys ei ollut onnistunut, ja Confalonieri oli temmattu puolisonsa sylistä; molemmat olivat olleet kovin masentuneina, mutta kuitenkin arvollisesti kantaneet kohtaloansa.

Polttava kuumeen-hehku tuntui ruumiissani tämän surullisen kertomuksen kuullessani, ja oli ikäänkuin joku rautainen koura olisi sydäntäni puristanut.

Kertoja, sävyisä mies ja puheessaan kohtelias ja vilpitön, ei huomannut, kuinka minä, vaikk'ei ollut minulla mitään häntä vastaan, en voinut olla inhoa tuntematta nähdessäni noita käsiä, jotka väkivaltaisesti oli koskeneet ystävääni.

Buffalora'n kaupungissa söi hän suurusta; minä levottomuudesta en voinut sitä tehdä.

Kerran, monta monta vuotta sitten, kun oleskelin maalla Arlunon tienoilla kreivi Porron poikien kanssa, tulin joskus käyneeksi Buffalora'ssa, seuraten Ticinon joen rantaa.

Suuri oli iloni, kun näin valmiina tuon komean sillan, jonka rakennus-aineita olin nähnyt hajallaan Lombardian rannalla, ja josta silloin yleisesti luultiin, ett'ei siitä mitään syntyisi. Suuresti riemuitsin kulkiessani joen yli ja astuessani Piemontin alalle. Oi, vaikka kyllä rakastan kaikkia kansakuntia, Jumala tietää, että Italia kuitenkin on minulle muita kalliimpi; ja että, vaikka kuinka olen kiintynyt Italiaan, on kaikista sen maakunnista minulle rakkain Piemont, isieni maa!

XCIX LUKU.

Buffalora'n vastapäätä on San Martino. Täällä lombardialainen korpraali puhui piemontilaisten santarmien kanssa, jätti hyvästi minulle ja kulki takaisin sillan ylitse.

-- Novara'an päin, sanoin ajurille.

-- Olkaat hyvä ja vartokaat tuokio, virkkoi yksi santarmeista.

Huomasin mielipahakseni, ett'en nytkään ollut oikein vapaa, ja tämä huolestutti minua, sillä minä pelkäsin jonkun asian vielä viivyttävän kotiintuloani.

Neljännes-tunnin perästä ilmaantui eräs herra, joka pyysi päästä minun kanssani yhdessä Novaraan. Muuta tilaisuutta hänellä ei muka ollut; rattaita ei ollut paikalla kuin minulle jo luvatut; hän kiittäisi onneansa, jos minä suostuisin j.n.e.

Tämä valepuettu santarmi oli minulle hilpeä ja hauska matkakumppali Novara'an asti. Tänne tultuamme hän oli ajavinansa hotelliin, mutta itse asiassa rattaamme seisattuivat kasarmin pihaan, ja minulle ilmoitettiin, että erään korpraalin huoneesen oli minua varten laitettu vuode, ja että minun tuli odottaa korkeampia käskyjä.

Toivoin pääseväni jo huomispäivänä lähtemään; heittäysin vuoteelle, ja vielä vähän aikaa juteltuani isäntäni, korpraalin, kanssa, nukuin makeaan uneen, jonka vertaista en moneen aikaan ollut nauttinut.

Heräsin varhain aamulla, nousin heti, ja pitkiltä tuntuivat päivän ensimmäiset tunnit. Söin aamiaista, juttelin niitä näitä, loin silmäyksen isäntäni kirjastoon; vihdoin ilmoitettiin, että joku vieras pyysi päästäksensä minun puheelleni.

Tuli eräs kohtelias upseeri, joka toi tietoja isästäni ja sanoi häneltä saapuneen kirjeen Novara'an, joka ennen pitkää oli käsiini tuleva. Kiitollisuuteni oli suuri tästä ystävällisyydestä.

Kuluipa muutamia tuntia, pitkiä kuin ijankaikkisuus, ennen kuin kirje vihdoin tuli.

Mikä ilo nähdä näitä rakkaita kirjaimia, kuulla, että äitini, armas äitini, molemmat veljeni ja vanhempi sisareni vielä elivät! Oi, nuorempi, Marietta, joka oli mennyt P. Ilmestyksen luostariin, ja josta jo vankeudessani olin salaa saanut tietoja, hän oli kuollut yhdeksän kuukautta sitten!

Suloista on minun uskoa, että vapaudestani olen velassa kaikille niille, jotka minua rakastivat ja väsymättä rukoilivat Jumalaa minun puolestani, ja erittäin sisarelleni, jossa kuolinvuoteellansa näkyi kaikki suurimman hurskauden todistukset. Jumala häntä palkitkoon kaikesta huolesta, joka painoi hänen sydäntänsä kovan kohtaloni tähden!

Päivät kuluivat toinen toisensa perästä, mutta lupa lähteäni Novara'sta jäi yhä tulematta. Vihdoin Syyskuun 16 p:nä aamulla tuli tuo lupa, ja nyt olin vartijoistani vapaa. Kuinka monta ajastaikaa oli kulunut siitä, kun sain mennä kuhun halusin, ilman vartijoiden seuraa!

Saatuani vähän rahaa ja lyötyäni kättä erään isäni tuttavan kanssa, joka tuli minua tervehtimään, läksin matkalle kello kolmen aikaan iltapuolella. Matkakumppalina oli minulla yksi rouva, yksi kauppias, yksi vaskenpiirtäjä ja kaksi nuorta maalaria, joista toinen oli mykkä. Nämä maalarit tulivat Roomasta; ja ilokseni kuulin, että he tunsivat Maroncelli'n perheen. Suloista on jutella niistä, joita rakastamme, jonkun kanssa, joka ei ole heitä kohtaan välinpitämätön!

Yötä oltiin Vercelli'ssä. Jo koitti tuo armas Syyskuun 17 päivä. Matkaa jatkettiin. Oi kuinka hitaasti vaunut kulkivat! vasta illalla saavuimme Torinoon.

Kuka voisi sanoilla kuvata sitä iloa, joka täytti minun ja armaitteni sydämiä, kun sain silmin nähdä, käsin syleillä isää, äitiä, veljeksiä?... Giuseppina, rakas sisareni, ei ollut siellä, häntä pidätti velvollisuus Chieri'ssä; mutta kuultuansa tulostani, hänkin kiirehti tulemaan muutamaksi päiväksi vanhaan kotiinsa. Näin yhdyttyäni kaikkien rakkaitteni kanssa, olin ja olen vieläkin kuolevaisista onnellisin!

Oi, noista menneistä vastenkäymisistä ja nykyajan onnesta, niinkuin kaikesta hyvästä ja pahasta, jota tulevaisuus kenties on myötänsä tuova, kaikesta olkoon kiitetty Herra, jonka väkevässä kädessä ihmiset ja muut luodut, myöten tai vasten tahtoansa, ovat ihmeellisiä välikappaleita, joita Hän käyttää pyhyyteensä soveltuviin tarkoituksiin.