Part 13

Kaikki tänkaltaiset toiveet pettyivät. Sillä välin, ja jo ennen Soleran ja Fortinin lähtöä, oli Maroncelli raukan vasempaan polveen ilmaantunut paise. Alussa se ei paljon vaivannut, teki vaan miehen ontuvaksi. Sittemmin hänen kävi vaikeaksi kantaa rautojansa, niin että harvoin pääsi ulos kävelemään. Eräänä syyspäivänä hänen teki mieli lähteä minun kanssani ulos raitista ilmaa nauttimaan. Lunta oli jo maassa. Kovan onnen hetkellä, kun minä en häntä tukenut, hän liukahtui ja kaatui. Täräyksestä syntyi heti kova tuska polveen. Me kannoimme hänet vuoteellensa; itse hän ei enää voinut nousta jaloilleen. Tultuansa lääkäri antoi vihdoin viimeinkin irroittaa raudat. Päivästä päivään paise pahentui, kohosi ja kolotti julmasti. Niin surkea oli hänen tilansa, ett'ei hän saanut rauhaa vuoteella eikä muuallakaan.

Milloin hänen vaan täytyi muuttaa asemansa, nousta tai ojentaa itseänsä vuoteelle, minun piti suurimmalla varovaisuudella tarttua tuohon kipeään sääreen ja mitä hitaimmin siirtää se sopivaan asemaan. Usein pieninkin muutos vaati neljänneksen tunnin tulista tuskaa.

Iiliäisiä, visvanvetäjiä, helvetinkiveä, hauteita, milloin kuivia, milloin kosteita, kaikkea lääkäri koetti. Kovempi tuska oli ainoa seuraus. Polttokiven vaikutuksesta tuli ulos märkää. Paise oli täynnä haavoja; mutta se vaan pysyi entisellään eikä märän vuotaminen haavoista tuottanut mitään lievitystä.

Maroncelli oli tuhat kertaa minua onnettomampi; mutta oi, kuinka minäkin kärsin hänen kanssaan! Hoitajan toimet tuntuivat tosin suloiselta vaivalta, ne kun suoritettiin tuon rakkaan ystävän tähden. Mutta minua huolestutti ja tuskastutti, nähdessäni hänen riutuvan, voimatta häntä auttaa, aavistaessani, että kipeä polvi ei koskaan tulisi paranemaan ja kuullessani, että sairas itse piti kuoleman todenmukaisempana kuin parannuksen! Oi, vaikka koko ajan ihmettelin hänen miehuuttansa ja reippauttansa, sydäntäni surkeasti viilteli.

LXXXVII LUKU.

Tässäkin surkeassa tilassa hän vielä runoili, lauloi ja tarmo, peitelläksensä minulta vaivojansa. Hän ei enää voinut ruokaa sulattaa eikä saada unta silmiinsä, laihtui kauheasti ja meni usein tainnoksiin; mutta aina hän pian jälleen toipui ja rohkaisi mieleni.

Mitä hän yhdeksän pitkän kuukauden kuluessa sai kärsiä, sitä ei voi sanoilla kertoa. Vihdoin suostuttiin lääkärin-neuvottelua pitämään. Ylilääkäri tuli, hyväksyi kaikki, mitä lääkärimme oli tehnyt ja koettanut, ja, ilmaisematta mielipidettänsä taudista ja mitä vielä oli tekeminen, läksi pois.

Tuokion perästä tuli linnan alapäällikkö ja sanoi Maroncelli'lle: -- Ylilääkäri ei ole uskaltanut täällä teidän kuullen lausua mielipidettään, peljäten, ett'ei teillä olisi voimaa kuunnella, mitä on välttämätön tehdä. Minä vakuutin hänelle, että teillä on kyllä mielenlujuutta.

-- Luulisinpa, vastasi Maroncelli, jo antaneeni jonkinlaista todistusta tuosta, kun valittamatta olen kärsinyt näitä vaivoja. Olisiko siis edessäni?...

-- Niin, hyvä herra, säären poikkileikkaus. Vaikka ylilääkäri sittenkin epäilee sitä neuvoa, ruumiinne heikkouteen katsoen. Luuletteko todellakin kestävänne poikkileikkausta? Tahdotteko antautua tuohon vaaraan?

-- Kuolemanko vaaraan? Enkö kuitenkin kaikissa tapauksissa piammiten kuole, ell'ei tätä paisetta saada paranemaan?

-- Laitamme siis heti kertomuksen tästä seikasta Wieniin, ja niin pian kun leikkauksen lupa tulee...

-- Mitenkä? Siihen tarvitaan vielä lupaa?

-- Tarvitaan, herra.

Kahdeksan päivän perästä lupa vihdoin tuli. Sairas kannettiin nyt isompaan huoneesen; hän pyysi, että minä saisin seurata.

-- Voisihan niin tapahtua, sanoi hän, että minä leikkauksen aikana heitän henkeni; jospa ainakin saisin tehdä sen ystäväni sylissä.

Hänen pyyntöönsä suostuttiin.

Abboti Wrba, rippi-isämme (Paulowichin jälkeläinen), tuli nyt antamaan Pyhää Ehtoollista sairaalle. Kun se oli suoritettu, odotimme haavureita; niitä ei näkynyt. Maroncelli sillä välin vielä rupesi virttä veisaamaan.

Vihdoin haavurit tulivat. Heitä oli kaksi. Toinen oli täällä varsinainen, s.o. meidän parranajajamme; hänen oli, milloin leikkauksia oli tehtävänä, oikeus tehdä niitä omakätisesti, eikä tahtonut siitä kunniasta luopua. Toinen oli nuori haavuri, Wienin haavurikoulusta lähtenyt, jolla jo oli hyvä maine taitavuudestaan. Tämä, jonka kuvernööri oli lähettänyt olemaan toimituksessa läsnä ja sitä johtamaan, olisi itse tahtonut käsiksi ruveta, mutta hänen täytyi tyytyä toimituksen valvomiseen.

Sairas pantiin istumaan sängyn reunalle, jalat riippuen alas; minä pidin häntä sylissäni. Polven yläpuolella, siinä kohdassa, missä reisi vielä oli terve, sidottiin ympäri nauha, jota myöten veitsen tuli kulkea. Tuo vanha haavuri leikkasi nyt ympäriltä, sormen syvältä; sitten hän käänsi leikatun keden taaksepäin ja leikkasi sen jälkeen paljastettuja jäntereitä. Verta vuoti runsaasti suonista, jotka heti sidottiin kiinni silkkilangalla. Viimeksi sahattiin luu.

Maroncelli ei kertaakaan tuskasta äännähtänyt. Nähdessään tuota leikattua säärtä pois kannettavan, loi hän sille surkuttelevan silmäyksen, sitten kääntyen haavurille, virkkoi:

-- Te olette vapauttanut minut vihollisesta, enkä tiedä millä teitä palkita.

Ikkunalla oli ruusu lasissa.

-- Pyydän, että toisit minulle tuon ruusun, -- sanoi hän minulle.

Vein sen hänelle, ja hän tarjosi sen vanhalle haavurille, sanoen:

-- Minulla ei ole muuta tarjota kiitollisuuteni osoitteeksi.

Tämä otti ruusun, kyynel silmissä.

LXXXVIII LUKU.

Haavurit olivat luulleet Spielberg'in lasaretissa löytyvän kaikkea, mitä tähän toimitukseen kuului, ja olivat sentähden tuoneet mukanansa ainoastaan tarpeelliset rautakalut. Mutta leikkauksen päätyttyä, he havaitsivat paljon tarpeita vielä puuttuvan, niinkuin vaksi-vaatetta, jäätä, kääreitä y.m.

Raajarikko paran täytyi nyt odottaa kaksi tuntia, kunnes ennätettiin kaupungista noutaa, mitä puuttui. Vihdoin hän sai laskeutua vuoteelle, ja jäitä pantiin reiden tyngälle.

Seuraavana päivänä tynkä pestiin puhtaaksi siihen syntyneistä verenkimpaleista, kesi vedettiin siihen päälle ja sidottiin kiinni.

Muutamien päivien aikaan ei annettu sairaalle syödä kuin puolikupillinen soppaa, johon oli murennettu munanruskuaista. Vasta kun haavakuumetta ei enää ollut peljättävänä, ruvettiin vähitellen antamaan hänelle ravitsevampaa ruokaa. Keisari oli käskenyt, että, kunnes sairas täydellisesti toipuisi heikkoudestaan, hänelle piti annettaman hyvää ruokaa, päällikön omasta kyökistä.

Parannus kesti neljäkymmentä päivää, joiden kuluttua me vietiin vankilaamme; muuten tämä oli tullut väljennetyksi siten, että väliseinä oli hajoitettu ja entiseen huoneesen oli yhdistetty se, jossa ennen oli asunut Oroboni ja sitten Villa.

Minä nyt asetin vuoteeni samalle paikalle, jossa oli ollut Orobonin ja missä hän oli kuollut. Tämä paikan yhteisyys minua miellytti; tuntui siltä, kuin näin olisin häntä lähempänä. Usein näin unta, että hän tuli luokseni ja virkistytti minua taivaallisilla lohdutuksillaan.

Nuot Maroncelli'n kauheat vaivat, sekä ennen leikkausta että sen tapahtuessa ja perästäpäin, olivat karaisseet mieleni. Jumala, joka oli pitänyt minut terveenä ystäväni sairauden aikana, jolloin apuni oli hänelle tarpeen, otti minulta terveyden, kun hän itse kainalosauvoillansa tuli toimeen.

Sain muutamia visapaisumia, joita kovasti kolotti. Niistä toki paranin, mutta sitten rupesin tuntemaan rintakipuja, jo ennestään minulle tuttuja, mutta nyt tukehduttavampia kuin koskaan, huimauksia ja värveellisiä purkauksia.

-- Nyt on minun vuoroni, arvelin itsekseni. Tulenko minä olemaan vähemmin kärsivällinen, kuin kumppalini?

Siitä lähtien koetin, minkä suinkin voin, seurata hänen esimerkkiänsä.

Ei ole epäiltävä, että itsekullakin tilalla on omat velvollisuutensa. Sairaan velvollisuudet ovat kärsivällisyys, miehuus ja mitä suurin ponnistus aina esiintyä rakastettavana niille, jotka häntä ympäröivät.

Maroncelli kainalosauvoillansa ei ollut enää niin vikkelä, kuin ennen, ja häntä huolestutti, ett'ei hän voinut auttaa minua, niinkuin hänen teki mieli. Paitsi sitä pelkäsi hän, että minä, säästääkseni häneltä liikkumisen vaivaa, en pyytänyt apua niin usein, kuin oli tarpeen.

Niin olikin tuontuostakin asian laita, mutta koetin aina laittaa niin, ett'ei hän sitä huomaisi.

Hän oli tosin saanut voimiansa jälleen, mutta ilman haittaa hän ei kuitenkaan jäänyt. Häntä vaivasi, kuten kaikkia, joilta joku jäsen on poisleikattu, kipu hermoissa, ikäänkuin tuo leikattu osa vielä olisi paikallansa. Jalkaa, sääriluuta ja polvea kolotti, vaikka niitä ei ollut enää. Siihen tuli vielä, että luu ei ollut oikein taitavasti sahattu, vaan tunkeutui uuteen lihaan ja vaikutti uusia haavoja. Vasta vuoden perästä tynkä oli kylläksi karaistu eikä enää avaantunut.

LXXXIX LUKU.

Mutta uusia kipuja melkein lakkaamatta tuli tuon onnettoman osaksi. Ensin luuvalo, joka alkoi käsiranteissa ja sitten useampia kuukausia kidutti koko hänen ruumistansa. Sitten kerpukki, joka vähissä ajoin peitti ruumiin sinertävillä pilkuilla, että hän oli kauhean näköinen.

Koetin itseäni lohduttaa ajatellen: -- Koska meidän kuitenkin on täällä kuoleminen, niin parasta on, että toinen meistä jo sai tuon taudin; se on tarttuvainen ja viepi siis meidät molemmat hautaan, ell'ei yht'aikaa, ainakin vähäisen väliajan perästä.

Valmistelimme siis keskenämme kuolemaan, ja olimme tyytyväiset. Yhdeksän kovan vankeuden vuotta vaivoinensa oli vihdoin tutustanut meitä siihen ajatukseen, että kaksi niin runneltua ja lepoa tarvitsevaa ruumista oli tomuksi muuttuva. Ja sielumme luottivat Jumalan hyvyyteen ja toivoivat taas yhtyvänsä siellä, missä kaikki ihmisten vihat lakkaavat, ja missä, sitä me rukoilimme, kanssamme kerran yhtyisivät leppyneinä nekin jotka meitä täällä eivät rakastaneet.

Tuo kerpukin tauti oli edellisinä vuosina jo tehnyt tuhojansa tässä vankeustossa. Saatuansa tiedon Maroncelli'n tilasta ja peljäten uuden kulkutaudin syntymistä, hallitus suostui lääkärin pyyntöön, joka ilmoitti, että ainoa tehokas parannuskeino Maroncelli'lle oli raitis ilma, ja sentähden neuvoi, että häntä pidettäisiin niin vähän kuin mahdollista sisällä.

Minä, hänen kumppalinansa ja myöskin kituen heikkoutta, tulin osalliseksi samasta edusta.

Kaiken aikaa, kun kävelypaikalla ei ollut muita ihmisiä, s.o. aamulla päivän koitteesta pari tuntia, sitten päivällisen aikana, jos mielemme teki, ja kolme tuntia iltasella saimme olla ulkona. Niin arkipäivinä. Pyhinä, jolloin muitten ei ollut tapa siellä olla, olimme ulkona aamusta iltaan, paitsi päivällis-aikana.

Eräs toinen onneton vielä, hyvin huono terveydeltään ja ijältään noin 70 vuotias, annettiin meille kumppaliksi, koska arveltiin raittiin ilman olevan hänellekin hyödyksi. Se oli herra Constantino Munari, rakastettava vanhus, joka harrasti kirjallisia ja filosofillisia tutkimisia, ja jonka seura oli hyvin miellyttävä.

Miten hyvänsä rangaistus-aikani luettiin, ei vangitsemiseni, vaan tuomioni päivästä, niin nuot puoli kahdeksatta vuotta menivät umpeen, joko Heinäkuun alussa vuonna 1829, jos katsottiin keisarin vahvistuksen päivämäärää, taikka tuomion julistuksen mukaan Elokuun 22 p:nä.

Nämäkin päivät kuluivat, ja niiden kanssa sammui viimeinen toivon kipinä.

Tähän saakka olimme, Maroncelli, Munari ja minä, puheissamme tuontuostakin olettaneet, että vielä kerran saisimme nähdä maailmaa, rakasta Italiaamme ja omaisiamme; ja tämä ajatus oli meissä herättänyt kaipauksen, hartaan ilon ja rakkauden tunteita.

Elokuun mentyä, sitten Syyskuun ja koko sen vuoden, totuimme olemaan mitään enää tässä maailmassa toivomatta, paitsi muuttumatonta keskinäistä ystävyyttä ja Jumalan apua kunniallisesti päättääksemme, mitä vielä tästä pitkästä lunnas-ajasta oli jäljellä.

Oi, ystävyys ja uskonto ovat kaksi arvaamattoman kallista aarretta! Ne voivat sulostaa semmoisenkin vangin päiviä, jolle ei mikään armon toivo enää piikoita. Jumala on totisesti onnettomien kanssa, niiden nimittäin, joitten rinnassa asuu rakkautta.

XC LUKU.

Abboti Paulowich'in jälkeen, joka nimitettiin piispaksi, tuli rippi-isäksemme abboti Wrba, määriläinen ja Uuden Testamentin professori Brünnissä, oivallinen oppilas Wienin Yliseminaarista.

Mainittu laitos on kuuluisan, silloisen hovisaarnaajan Frint'in perustama seura. Seuran jäsenet ovat kaikki pappeja, jotka, vaikka jo jumaluusopin tohtoreiksi vihityt, täällä vielä tarkassa järjestyksessä jatkavat opintojansa, saavuttaaksensa itselleen niin suurta tietomäärää, kuin suinkin mahdollista. Perustajan oiva tarkoitus on ollut synnyttää ja säilyttää todellista ja syvää sivistystä Saksan maiden katoolilaisessa papistossa. Ylimalkaan tämä tarkoitus onkin saavutettu.

Wrba kun asui Brünnissä, oli tilaisuudessa uhrata meitä varten paljon enemmän aikaa, kuin Paulovich oli voinut tehdä. Hänestä tuli meille sama mies, kuin Pater Battista oli ollut, paitsi ett'ei hän saanut hankkia meille kirjoja. Usein pidimme hänen kanssaan pitkiä keskusteluita, joista uskoni suuresti hyötyi tai ainakin, jos tuo lienee liiaksi sanottu, tuntui hyötyvän, ja jotka tuottivat minulle paljon lohdutusta.

Vuonna 1829 Wrba sairastui, eikä sittemmin muitten tehtävien vuoksi voinut enää meillä käydä. Suuri oli kaipauksemme; kaikeksi onneksi saimme hänen sijaansa toisen oppineen ja oivallisen miehen, varakirkkoherra ja abboti Ziak'in.

Kaikista näistä Saksan papeista, jotka meille määrättiin, ei ollut yksikään kelvoton, ei yksikään, jonka olisimme huomanneet käyvän politiikin asioita (jota ei ole vaikea huomata), eikä yksikään, jossa ei ollut yhdistettynä syvää oppia, hartainta uskoa ja paljon järkeä. Todellakin hyvin kunnioitettavia kirkon palvelijoita!

Nämät muutamat edustajat synnyttivät minussa sangen edullisen ajatuksen Saksan katoolilais-papistosta.

Myös abboti Ziak piti meidän kanssamme pitkiä keskusteluja. Hän oli itsekin minulle hyvänä esikuvana, kuinka pitää tyynimielin kärsiä kipujansa. Häntä alati vaivasi hammasten, kurkun ja korvien pakoitus, mutta siitä huolimatta oli hän yhä reipas ja iloisa.

Sillä välin raitis ilma saattoi vähitellen noita kerpukin pilkkuja Maroncell'in ihosta katoamaan; samaten Munari ja minä jaksoimme entistä paremmin.

XCI LUKU.

Jo koitti Elokuun 1 päivä 1830. Lähes kymmenen vuotta oli kulunut siitä, kun minut pantiin kiinni, ja puolen yhdeksättä vuotta olin ollut kovassa vankeudessa.

Oli sunnuntai. Niinkuin aina pyhäpäivinä menimme kävelypaikalle. Siellä olevalta pikku muurilta loimme tavan mukaan silmät laaksoon ja hautausmaahan, jossa lepäsi Oroboni; puhuimme levosta, jota siellä omatkin luumme kerran saisivat. Istuimme alas tavalliselle penkille odottamaan, kunnes vangitut naisraukat tulisivat jumalanpalvelukseen, jota pidettiin ennen meidän ja samassa kirkossa, aivan kävelypaikan varrella.

Saksan maissa on tapana, että kansa messun aikana laulaa virsiä. Koska Itävallassa asuu saksalaisia ja slaavilaisia sekaisin, ja Spielberg'in linnassa suurin osa tuomituista kuuluu jompaankumpaan näistä kansallisuuksista, niin virsiä lauletaan joka toinen sunnuntai saksan ja joka toinen slaavin kielellä. Samaten saarnaa pidetään vuorotellen jommallakummalla kielellä. Suloista oli meidän kuunnella näitä virsiä laulettavan urkujen säestäessä.

Noissa laulajattarissa oli muutamia, joiden äänet liikuttivat sydäntä. Voi niitä onnettomia! Jotkut heistä olivat aivan nuoria vielä. Rakkaus, luulevaisuus tahi paha esimerkki oli heitä rikokseen vietellyt! -- Vielä soipi korvissani tuo _Sanctus_ hymni: -- _heilig! heilig! heilig!_ (pyhä! pyhä! pyhä!) Nytkin vuodatin kyyneleen sitä kuunnellessani.

Kello kymmenen naiset lähtivät pois, ja nyt tuli meidän vuoromme. Vielä kerran sain rautaristikon takaa nähdä niitä onnettomuuden kumppalia, jotka olivat urkulehterillä, kaikki vaaleina, riutuneina, töintuskin kykeneviä kantamaan rautojaan!

Messusta palasimme kukin luolaansa, ja neljänneksen tunnin perästä tuli päivällinen. Olimme par'aikaa pöytää kattamassa, s.o. panimme siihen lautasen ja otimme puulusikat esiin, kun alapäällikkö, herra Wegrath, astui huoneesen.

-- Olen pahoillani, että minun täytyy häiritä ruokarauhaanne, virkkoi hän, mutta tehkäät hyvin ja seuratkaat minua; poliisitirehtori meitä odottaa.

Koska tämän oli tapana tulla ainoastaan pahoissa asioissa, niinkuin tarkastuksia ja tutkintoja varten, niin jotenkin huonolla tuulella seurasimme tuota hyvää alapäällikköä vastaanotto-huoneesen.

Siellä oli poliisitirehtori ja linnan päällikkö; ensimäinen teki meille tavallista kohteliaamman kumarruksen.

Hän otti käteensä paperin ja virkkoi katkonaisella äänellä, kenties peljäten meitä liioin hämmästyttävän, jos sanoisi selvään ja suoraan:

-- Hyvät herrat... Minun on ilo... saan kunnian... ilmoittaa teille... että H. M. Keisari on suvainnut... osoittaa uudelleen armoaan...

Ja hän epäili ilmoittaessaan mitä armoa. Me arvelimme, että oli puheena joku rangaistuksen helpoitus, niinkuin työttömyyden ikävyyden huojentaminen, joku kirja enemmän lukeaksemme, tahi hiukan parempaa ruokaa.

-- No, ettekö ymmärrä minua? -- kysyi hän.

-- Emme, herra! Olkaa hyvä ja sanokaa mitä armoa?

-- Vapaus teille kummallekin ja vielä kolmannelle, jota heti saatte syleillä.

Olisi sopinut ajatella, että tämä ilmoitus olisi saattanut meidät hurjaan iloon. Mutta ajatuksemme lensivät nopeaan vanhempaimme luo, joista meille ei ollut moneen vuoteen tullut mitään tietoja; ja pelko, ett'emme tapaisi niitä enään elossa, painoi niin raskaasti mieltämme, että tämä vapauden sanoma meitä tuskin ilahuttikaan.

-- Te jäätte vaiti? sanoi poliisitirehtori. -- Toista minä odotin.

-- Pyydän teitä, vastasin minä, keisarille ilmoittamaan kiitollisuuttamme; mutta meillä kun ei ole mitään tietoja perheestämme, emme voi olla pelkäämättä, että olemme kadottaneet rakkaimpamme. Tämä epätietoisuus painaa mieltämme tälläkin hetkellä, joka muuten olisi mitä suurin ilohetki.

Silloin hän antoi Maroncelli'lle kirjeen hänen veljeltänsä, ja se häntä rauhoitti. Minulle, sanoi hän, ei ollut tullut mitään kirjettä omaisiltani; josta minä rupesin vielä enemmän pelkäämään, että joku onnettomuus oli kotona tapahtunut.

-- Menkäätte nyt, jatkoi hän, huoneesenne; tuokion päästä lähetän luoksenne kolmannen, joka myöskin on saanut armoa.

Menimme ja levottomuudella odotimme tuota kolmatta. Jospa, niin ajattelimme, he tulisivat kaikki! Vaan eipä voi tulla kuin yksi. -- Jospa se olisi Munari, vanhus poloinen! taikka toinen, taikka kolmas! Ei ollut yksikään, jonka edestä emme rukoilleet.

Vihdoin ovi aukeni, ja me näimme tämän kumppalin olevan herra Andrea Tonelli'n, Bresciasta.

Me syleilimme toisiamme. Päivällinen jäi unohduksiin.

Nyt juttelimme myöhään iltaan, surkutellen niitä ystäviä, jotka jäivät.

Auringonlaskun aikana poliisitirehtori tuli, viedäksensä meitä, pois tästä onnettomasta paikasta. Huokaus nousi sydämestämme, kun kuljimme niin monen ystävän oven sivuitse, voimatta ottaa heitä kanssamme. Kuka tietää, kuinka kauan he vielä saavat täällä hiutua, kuinka moni täällä joutuu verkkaisen kuoleman uhriksi!

Kullekin meistä pantiin sotilasnuttu hartioille ja myssy päähän, ja näin, muuten samoissa vankivaatteissa, vaan raudoista vapautettuina, astuimme tuota onnettomuuden vuorta alaspäin ja saavuimme kaupunkiin poliisi-vankilaan. Oli ihana kuutamo. Kadut, rakennukset, ihmiset, joita tapasimme, kaikki tuntui minusta niin hyvältä ja samall'aikaa niin oudolta. Eipä kumma, kun niin moneen vuoteen en ollut mitään semmoista nähnyt!

XCII LUKU.

Poliisi-vankilassa odotimme erästä keisarillista komisariusta, jonka oli määrä tulla Wienistä saattamaan meitä rajalle asti. Sill'aikaa, koska kapsäkkimme tavaroinensa oli poismyyty, hankimme täällä liina- ja muita vaatteita, ja riisuimme pois tuon vankipuvun.

Viiden päivän perästä komisarius saapui kaupunkiin, ja poliisitirehtori jätti meidät hänen haltuunsa, samalla uskoen hänelle ne rahat, jotka olimme tuoneet mukanamme Spielberg'iin, ja myötyjen kapsäkkien ja kirjojen hinnat. Nämät rahat sitten maan rajalla annettiin omiin käsiimme.

Matkamme kustansi keisari, eikä hän tehnyt sitä niukasti.

Komisarius oli herra von Noe, poliisiministeristön kansliiassa palveleva aatelismies. Kohteliaampaa komisariusta olisi tuskin voinut toivoa.

Mutta jo lähtiessäni Brünnistä henkeäni kovasti ahdisti ja vaunujen täristykset pahensivat vielä tilaani. Illalla olin hirveästi hengästynyt ja pelkäsinpä hetkestä hetkeen tukehtuvani. Paitsi sitä olin koko yön kuumeen vallassa, että aamulla komisarius oli epäilyksissä, pystyisinkö minä jatkamaan matkaa Wieniin asti. Minä vastasin myöntämällä, ja me läksimme. Vaivani olivat tavattomia; en jaksanut syödä, enkä juoda, enkä puhuakaan.

Wieniin saavuin puoli-kuolluksissa. Meille annettiin hyvä kortteeri poliisihallituksen kartanossa. Minut pantiin vuoteelle ja kutsuttiin lääkäri. Tämä määräsi minulle suoneniskua, joka tuottikin helpoitusta. Tarkka ruokajärjestys ja paljon digitale'a oli kahdeksan päivää minun parannuskeinonani, ja niin toinnuin jälleen. Lääkäri, herra Singer, hoiti minua hyvin ystävällisesti.

Olin mitä suurimmassa tuskassa päästä lähtemään, sitä enemmän kun meille oli ennättänyt sanoma Heinäkuun vallankumouksesta Pariisissa. Juuri samana päivänä kuin tuo räjähdys tapahtui, oli keisari vahvistanut meidän vapauttamis-päätöksemme! Tosin hän varmaan ei ollut sitä enää epuuttava. Mutta uskomatonta ei ollut, että nyt kun koko Europan valtioasiat näin sekaantuivat, Itävallan hallitus pelkäisi kansanliikkeitten Italiassakin syntyvän, ja sentähden ei sallisi meidän tällä hetkellä palata isänmaahan. Olimme kyllä vakuutetut siitä, ett'ei meitä enää vietäisi Spielberg'iin; mutta meitä peloitti se ajatus, että joku neuvoisi keisaria siirtämään meitä johonkin Italiasta hyvin kaukaiseen keisarikunnan kaupunkiin.

Sentähden olin olevinani paljon terveempi kuin olinkaan, ja anoin, että pian pääsisimme lähtemään. Sitä ennen olisin kuitenkin halunnut käydä Hänen Ylhäisyytensä kreivi da Pralormon puheella, joka oli Torinon hovin asioita valvomassa Itävallan hovissa, ja jonka hyvyydelle tiesin olevani suuressa kiitollisuuden velassa. Jalomielisesti oli hän väsymättömällä innolla harrastanut minun vapauttamistani. Mutta keisarin kielto, ett'emme matkalla saisi puhutella ketäkään, ei sallinut poikkeusta.

Heti kun olin paranemaan päin, tarjottiin meille suosiollisesti vaunut muutamaksi päiväksi, jos mielemme tekisi ajella ympäri Wienin kaupunkia katselemassa. Komisariuksen piti olla mukanamme eikä sallia meidän puhutella ketään. Retkillämme saimme nähdä kauniin P. Stefanin kirkon, kaupungin ihanat kävelypaikat, lähellä olevan Lichtensteinin huvilan ja vihdoin Schönbrunnin keisarillisen huvi-linnankin.

Ollessamme Schönbrunnin loistavissa käytävissä, sattui keisari lähestymään, mutta komisarius käski meitä kääntymään pois, jott'ei kuihtuneen muotomme näkö herättäisi keisarissa mitään ikävää tunnetta.

XCIII LUKU.

Vihdoin läksimme Wienistä ja saavuimme Bruck'iin asti. Siellä taas tuo rinnan-ahdistus kävi pahemmaksi. Lääkäri kutsuttiin luokseni; se oli eräs herra Judmann, hyvin kohtelias mies. Hän määräsi minulle entistä parannuskeinoa jatkettavaksi. Kahden päivän kuluttua pääsimme minun pyynnöstäni uudelleen matkalle.

Jo oli Itävallan ja Steyermark'in maakunnat läpiajettu, ja tultiin Kärnthen'in alalle, ilman että mitäkään erinomaista oli tapahtunut, mutta eräässä Feldkirchen nimisessä kylässä lähellä Klagenfurth'in kaupunkia meitä ennätti vastakäsky. Sinne täytyi nyt toistaiseksi jäädä.

Annan lukijan kuvailla itselleen, kuinka ikävältä tuo meistä tuntui. Minua erittäin pahoitti olla kumppaleilleni vahingoksi; sillä olihan minun onneton sairauteni syynä siihen, että he eivät päässeet kotimaahan.

Viisi päivää viivyimme Feldkirchen'issä, joiden kuluessa komisarius teki parastansa meitä viihdyttääksensä. Siellä näytteli pieni komediantti-joukko, jota käytiin katselemassa. Eräänä päivänä pääsimme metsästyksellekin. Metsästäjät olivat isäntämme, muutamat kylän nuorukaiset ja eräs metsänomistaja; me taas, asetettuina sopivalle paikalle, saimme sieltä tuota huvitusta katsella.