Part 12

Onneton se, joka ei tunne synnintunnustuksen ihanuutta, joka, peljäten olla niin kuin yhteinen kansa, luulee voivansa pitää sitä pilkkanansa! Siitä, että jokainen jo tietää velvollisuutensa olevan olla hyvä, ei ensinkään seuraa, että olisi tarpeetonta kuulla siitä toisenkin muistutusta ja että oma järki ja hyvät kirjat siinä kohden olisivat kylläksi. Ja, ristiveljen suusanalla on voima, jota ei ole kirjoilla eikä omilla mietteillämme! Sen vaikutus sydämeen on syvempi, mahtavampi, sillä se on elävä ja soveltuu kunkin mielentilaan.

LXXIX LUKU.

Alussa vuotta 1824 linnan päällikkö, jonka kansliia oli korridorimme toisessa päässä, muutti muuanne, ja kansina sivuhuoneensa tehtiin nyt vankihuoneiksi. Arvasimme heti, että uusia valtiovankeja odotettiin Italiasta.

Ja ennen pitkää tulivatkin kolmannessa rikos-jutussa syypäiksi tuomitut, kaikki minun ystäviäni tai tuttaviani. Mieleni kaihostui, kun kuulin heidän nimensä. Borsien oli yksi vanhimpia ystäviäni. Confalonier'in kanssa tosin olin vasta myöhemmin rakentanut ystävyysliiton, mutta kuitenkin rakastin häntä kaikesta sydämestäni. Jos olisin voinut _kovimmalla vankeudella_ taikka millä kidutuksella tahansa maksaa heidän edestänsä ja vapauttaa heidät, Jumala tietää, että olisin sen tehnyt! En sano ainoastaan, että olisin pannut henkeni alttiiksi heidän tähtensä: oi, mitä on panna henkensä alttiiksi? Kärsiä on paljon suurempi uhri!

Nyt olisin tarvinnut Pater Battistan lohdutuksia, mutta hänen ei enää sallittu tulla.

Tuli uusia käskyjä hallitukselta kurin ylläpitämisestä. Tuo valli, joka meillä oli ollut kävelypaikkana, pantiin ensiksikin aitaukseen, ett'ei kukaan, ei kiikarilla kaukaakaan, voisi meitä nähdä; ja niin meiltä riistettiin tuo ihana näköala ympärillä oleville kukkuloille ja laaksossa olevaan kaupunkiin. Mutta ei siinä kylläksi. Päästäksemme vallille piti meidän, kuten olen kertonut, kulkea halki pihan, jossa monenkin oli tilaisuus meitä nähdä. Peittääksensä meitä kaikkien silmiltä, otettiin nyt meiltä pois tuo kävelypaikkakin, ja sen sijaan määrättiin meille toinen hyvin ahdas, joka oli aivan korridorimme suussa, pohjaan päin niinkuin huoneemme.

Tämä kävelypaikan muutos meitä suuresti suretti. En ole vielä kertonut kaikkia entisen paikan etuja. Siellä saimme nähdä ja hyväillä päällikön poikasia, samassa paikassa, missä olimme nähneet heidän sairaan äitinsä hänen viimeisinä elin-päivinänsä; siellä juttelimme silloin tällöin sepän kanssa, jolla siellä oli asuntonsa; kuuntelimme erään kitaraa soittavan korpraalin iloisia lauluja ja säveleitä; ja päälle päätteeksi viatonta rakkaudenjuttua -- ei minun eikä ystäväni, vaan erään hyvän unkarilaisen korpraalinvaimon, joka kaupitteli puun-hedelmiä. Tämä oli, näet, rakastunut Maroncell'iin.

Jo ennenkuin Maroncelli pantiin minun kanssani asumaan, hän ja tuo nainen, jotka melkein joka päivä täällä tapasivat toisiansa, olivat joutuneet jonkunlaiseen ystävyyteen, mutta oikeamielinen, kunniallinen ja vaatimaton kun oli, Maroncelli ei koskaan aavistanutkaan, minkä tunteen hän oli herättänyt naisen sääliväisessä sydämessä. Minä vasta huomautin hänelle sen asian. Hän ei tahtonut uskoa; ainoastaan siihen katsoen, että saattaisin olla oikeassa, otti hän ollaksensa entistä kylmäkiskoisempi käytöksessään. Mutta tämä hänen varovaisuutensa ei suinkaan sammuttanut, vieläpä näytti vaan kiihdyttävän rakkautta korpraalinvaimon povessa.

Koska jälkimäisen ikkuna ei ollut kuin noin kyynärää vallin yli, niin hän usein hyppäsi ulos meidän puolellemme, näennäisesti levittääksensä auringon paisteesen jotakuta vaatetta, tahi muuta askaretta varten, ja seisoi siinä luoden silmänsä meihin; jos suinkin voi, hän meitä puhutteli.

Vahtiraukat, aina väsyneinä siitä, ett'eivät saaneet rauhassa levätä yötään, käyttivät mielellään tilaisuutta ollaksensa tuossa sopukassa, jossa saattoivat, esimiesten näkemättä, istua alas nurmikolle nukahtelemaan. Maroncelli silloin oli pahassa pulassa, niin peittelemättä astui tuon naisraukan rakkaus näkyviin. Samoin minäkin. Nämä tämmöiset kohtaukset, jotka itsessään olisivat olleet naurettavat, ell'ei puheena oleva nainen olisi ollut arvossa pidettävä, näin ollen meitä arveluttivat, jopa liikuttivatkin. Hänen kasvojensa muoto oli niitä, joissa siveellinen kunnollisuus kuvautuu ja jotka vaativat ehdottomasti kunnioitusta. Hän ei ollut kaunis, mutta hänen käytöksessään ilmaantui niin paljon suloutta, että kasvojen hiukan epäsäännölliset piirteet näyttivät komistuvan jok'ainoasta hymystä tai muusta liikkeestä.

Jos tarkoitukseni olisi kirjoittaa rakkaudesta, niin paljon olisi vielä kerrottavaa tästä onnettomasta, vaan hyväavuisesta naisesta, joka jo on kuollut. Mutta siinä jo kylliksi, että olen viitannut yhteen vankeutemme harvoista tapahtumista.

LXXX LUKU.

Uudet kovat säännöt tekivät elämän meille yhä yksitoikkoisemmaksi. Vuodet 1824, 1825, 1826, 1827, mihin lienevätkin ne kaikki meiltä kuluneet? Kielletty oli meidän enää lukea kirjojamme, johon kuvernööri oli _toistaiseksi_ antanut luvan. Vankihuoneesta tuli todellinen hauta, jossa kumminkaan ei haudan rauhaa meille sallittu. Kuukausittain, milloin minäkin päivänä, tuli kovaa tarkastusta pitämään poliisitirehtori apulaisensa ja vahtien kanssa. Meidät riisuttiin alastomiksi, tarkasteltiin jokaista saumaa vaatteissamme, koska peljättiin, että niissä piileisi joku paperilehti tahi muuta; vuoteillamme olevat olkisäkitkin ratkottiin ompeluksista katselmusta varten. Vaikk'ei mitään salaista tullut ilmi, niin tässä äkki-arvaamattomassa ja vihantapaisessa menettelyssä, jota uudistettiin loppumattomiin asti, oli jotakin ärsyttävää, joka aina tuotti minulle kuumetta.

Edelliset vuodet, jotka olivat tuntuneet niin onnettomilta, niitä minä nyt ajattelin kaipauksella, niinkuin mennyttä suloista aikaa. Missä olivat nyt ne tuntikaudet, jolloin istuin raamatun ja Homeron lukemiseen vaipuneena? Lukemalla Homeroa alkukielellä, oli vähäinen Kreikan kielen taitoni lisääntynyt, ja tämä kieli oli käynyt minulle ylen rakkaaksi. Mikä kaipaus, ett'en saanut tätä opinharjoitusta jatkaa! Dante, Petrarca, Shakespeare, Byron, Walter Scott, Schiller, Goethe, ynnä monta muuta ystävää, olivat minulta pois temmatut. Niiden joukkoon on luettava myös muutamia kristillisen viisauden kirjoja, niinkuin Bourdaloue, Pascal, Kristuksen seuraaminen, Filotea, j.n.e. Ken niitä kirjoja ahdasmielisesti ja säälimättömäsi! arvostellen lukee, hänpä on hyvillään jok'ainoasta mahdollisesta hyvän aistin puutteesta tahi paikkaansa pitämättömästä ajatuksesta ja viskaa niitä nurkkaan eikä sen ko'ommin aukaise. Mutta vilpittä luettuina, nämät kirjat tarjoovat ylevää ravintoa sekä sydämelle että järjelle, ja niissä huomataan mitä syvintä filosofiiaa.

Muutamia tällaisia uskonnon kirjoja lähetettiin meille sittemmin lahjaksi keisarin puolesta, mutta muunlaiset kirjalliset tuotteet jyrkästi kiellettiin meiltä.

Mainitun kirjalahjan hankki meille vuonna 1825 dalmatialainen rippi-isä Pater Stefan Paulovich, joka lähetettiin tänne Wienistä ja kaksi vuotta myöhemmin nimitettiin Cattaron piispaksi. Häntä on meidän kiittäminen siitäkin, että vihdoin pääsimme Jumalanpalvelukseen osalliseksi, jota sitä ennen aina oli meiltä kielletty, syystä, kuten sanottiin, ett'ei meitä sopinut viedä kirkkoon ja samalla ryhmittää meitä kaksittain erilleen muista, niinkuin oli käsketty.

Tämmöinen eroittaminen kun oli mahdoton, niin saimme sinne mennä kolmessa eri ryhmässä; yksi urkuparvelle, toinen alas kirkkoon sen alle, niin ett'ei se tullut näkyviin, ja kolmas sivukappeliin, josta ristikon kautta voi nähdä kirkon sisään.

Maroncell'ille ja minulle pantiin kumppaliksi kuusi vankia, joiden tuomiot olivat langenneet ennen meidän tuomioitamme, mutta ankara kielto esti eri paristoja puhuttelemasta toisiansa. Kaksi heistä oli ollut naapureitani Venezian Lyijykamareissa. Vahdit saattoivat meidät määrättyihin paikkoihin ja messun jälkeen takaisin itsekunkin parin kammioon. Messun piti eräs Kapusiini-munkki. Tämä hyvä mies lopetti aina toimituksensa rukoilemalla meille vapautta, ja sitä tehdessään hänen äänensä värähti liikutuksesta. Kun hän läksi pois alttarilta, niin hän loi säälivän silmäyksen kuhunkin vankiryhmään, ja rukoillen hän nyykäytti surumielin päätänsä.

LXXXI LUKU.

Vuonna 1825 Schiller, jota pidettiin ijällisyydestä heikontuneena, sai toimekseen vartioida muita vankeja, joiden valvominen ei muka vaatinut niin paljon valppautta. Kaipaus oli molemminpuolinen, kun hän erosi meistä.

Hänen jälkeensä tuli ensin Kral, joka hyvyydessä oli hänen vertaisensa. Mutta tällekin annettiin pian joku muu toimi, ja meille tuli uusi vartija, joka ei ollut juuri häijy, mutta jonka tylyydessä ei havainnut mitään myötätuntoisuutta.

Nämä muutokset huolestuttivat minua syvästi. Schiller, Kral ja Kubitzky, etenkin nuo kaksi ensinmainittua, olivat meitä sairaina ollessamme hoitaneet niin hellästi, kuin isä ja veli. Laiminlyömättä virkansa velvollisuuksia, he tiesivät tehtävänsä tehdä ilman sydämen kovuutta. Jos heille jäikin hiukan karkeutta pintapuolelle, niin se melkein aina oli vasten heidän tahtoansa, ja sitä runsaasti korvasi heidän hyvät työnsä ja tunteensa meitä kohtaan. Suutuin joskus heihin, mutta sen he heti antoivat minulle anteeksi. Kaikin tavoin he pyysivät vakuuttaa meitä suosiomielestänsä, ja heitä suuresti ilahutti nähdä, että olimme siitä vakuutetut ja itse pidimme heitä kunnonmiesten arvossa.

Meistä erottuansa Schiller useampia kertoja sairastui ja tointui jälleen. Pojan levottomuudella kyselimme aina hänen tilaansa. Paranemassa ollessaan hän usein tuli kävelemään ikkunaimme alla. Me yskäisimme tervehdykseksi, ja hän loi silmänsä ylös alakuloisella hymyllä, sanoen vahdille, jotta kuuluisi meillekin: _Da sind meine Söhne!_ (Tuossa ovat minun poikani!)

Vanhus raukka, kuinka minua pahoitti nähdä sinun liikuttavan jäykistyneitä jäseniäsi, voimatta tukea sinua käsivarrellani!

Tuontuostakin hän istui nurmikolle lukemaan kirjoja, joita hän ennen oli antanut minulle lainaksi. Jotta minä ne tuntisin, sanoi hän vahdille kirjan nimen tai luki hänelle siitä jonkun kappaleen. Enimmiten se oli kalenterinnovelleja ja muita romaaneja, vähä-arvoisia mutta siveellisiä. Muutamien halvauksen-puuskain perästä hän muutettiin sotilas-sairashuoneesen. Silloin hän jo oli huonoimmillaan ja kuoli ennen pitkää. Varoja oli hänellä muutamia satoja floriinejä, jotka hän vuosien kuluessa oli säästänyt kokoon; nyt ne olivat lainassa muutamilla sotatovereilla. Kuoleman lähestyessä, hän kutsui nämä ystävät luokseen ja sanoi: Minulla ei ole enää omaisia elossa; pitäkäätte kukin omananne, mitä te olette minulta saaneet. Pyydän ainoastaan, että rukoilette minun edestäni.

Yhdellä näistä ystävistä oli kahdeksantoista vuotias tyttö, joka oli Schillerin kummilapsi. Muutamaa tuntia ennen kuolemanhetkeänsä vanhus laittoi häntä noutamaan. Sairas ei kyennyt enää selvästi puhumaan; vetäisi vaan sormestaan hopeasormuksen, viimeisen omaisuutensa, ja pani sen tytön sormeen. Sitten suuteli häntä ja itki suudellessaan. Tyttö nyyhkäeli ääneen, vuodattaen kyyneleitä vanhuksen päälle. Tämä pyyhki ne tytön silmistä, otti hänen kätensä ja painoi ne silmillensä. Ja niin hänen silmänsä ummistuivat ainiaksi.

LXXXII LUKU.

Ihmisiltä saatavat lohdutukset, ne meiltä katosivat toinen toisensa perästä; murheita karttui karttumistaan. Minä antausin Jumalan tahtoon, mutta tein sen huo'aten, ja mieleni, sen sijaan että tottuisi kuormaansa kantamaan, näkyi sitä yhä raskaammaksi tuntevan.

Kerran tuotiin minulle salaa lehti Augsburgin sanomia, jossa oli luettavana kummallinen juttu minusta, sen johdosta, että yksi sisaristani mainittiin menneen luostariin, nimittäin:

"Neiti Maria Angela Pellico, sen ja sen tytär, otti sinä ja sinä päivänä hunnun P. Marian Ilmestyksen luostarissa Torinon kaupungissa j.n.e. Hän on sisar _Francesca da Riminin_ tekijälle, Silvio Pellicolle, joka hiljakkoin pääsi Spielberg'in linnasta, H.M. Keisarin armoittamana; laupeuden työ, joka on jalomielisen tekijänsä vertainen, ja joka ilahuttaa koko Italiaa, siihen katsoen että j.n.e."

Nyt seurasi luettelo minun ansioistani.

Miksipä tuo juttu minun armoittamisestani oli keksitty, sitä en voinut käsittää. Pelkkää sanomalehden-kirjoittajan leikinlaskua se tuskin saattoi olla; kenties pikemmin Itävallan poliisin kavaluuden juoni. Mutta nimet Maria Angela olivat todella nuoremman sisareni. Tuo armas lapsi oli siis ruvennut nunnaksi. Oi, kenties hän teki sen syystä, että vanhemmat olivat kuolleet! Tyttö raukkanen kukaties ei ole sallinut minun yksinäni kärsiä vankeuden vaivoja; hänkin on tahtonut niitä osakseen! Suokoon Herra hänelle, suuremmassa määrin kuin minulle, kärsivällisyyden ja itsekieltämyksen hyviä avuja! Kuinka usein kammiossaan tuo enkeli on minua ajatteleva, kuinka usein pitävä vaivaloista katumusta, rukoillen Jumalalta veljelleen lievitystä!

Nämä ajatukset painoivat raskaasti mieltäni. Liiankin mahdollista oli, että minun onnettomuuteni oli vaikuttanut lyhentämään isäni tai äitini päiviä, kenties molempienkin! Mitä enemmin mietin, sitä vähemmin saatoin uskoa, että Mariaseni ilman semmoista syytä olisi jättänyt isänsä kodon. Tämä luulo painoi minua, kuin tosi-asia, ja minä jouduin kovaan tuskaan.

Maroncelli'akin tämä asia syvästi liikutti. Joku päivä sen perästä hän ryhtyi sepittämään runoa vangin sisaresta. Siitä syntyi ihana runokappale, täynnä murhetta ja myötätuntoisuutta. Valmiiksi saatuansa hän heti luki sen minulle, ja kiitollisuuteni oli suuri. Tuhansittain on tehty runoja pyhistä neitosista, mutta tämä oli luultavasti ainoa, jonka kahlittu kumppali teki vankihuoneessa neidon veljeä varten. Kuinka täynnä se oli liikuttavia ja hurskaita tunteita!

Näin ystävyys lievitti tuskiani. Siitä lähtien ei kulunut päivää, jolloin en ajatuksissani käynyt eräässä neitsytluostarissa; jolloin en sen neitsyeistä erinäisellä säälillä katsellut yhtä; jolloin en hartaasti rukoillut taivasta, että se tekisi hänelle yksinäisyyden suloiseksi eikä sallisi hänen mielikuvituksensa liian mustilla väreillä esittää hänelle vankihuonettani.

LXXXIII LUKU.

Siitä seikasta, että tuo sanomalehti joutui käsiini, älköön lukija arvelko, että minun onnistui useammin saada tietoja maailmasta. Ei; kaikki soivat kyllä minulle hyvää, mutta pelko piti heitä kahleissaan. Jos joku vähäpätöinen salaisuus pääsi tulemaan, niin se vaan tapahtui, kun ei mitään vaaraa siitä ollut pelättävänäkään. Ja mitenpä olla pelkäämättä keskellä näitä tiheitä varsinaisia ja ylimääräisiä tarkastuksia?

Rakkaista omaisistani en saanut koskaan salaa tullutta tietoa, muuta kuin mainitun lyhyen sanoman sisarestani.

Pelkoni, että vanhempani eivät enää eläneet, tuli vähää myöhemmin pikemmin enennetyksi kuin vähennetyksi sen tavan kautta, jolla poliisitirehtori kerran minulle ilmoitti, että kaikki oli hyvin kodissani.

-- H.M. Keisari käskee, virkkoi hän, minun saattaa teille hyviä uutisia Torinosta sukulaisistanne.

Hypähdin ylös ilosta ja hämmästyksestä, tästä arvaamattomasta ilmoituksesta, ja pyysin likempiä tietoja.

-- Jätin Torinoon vanhemmat, veljeksiä ja sisaria. Elävätkö kaikki vielä? Voi, jos teillä on kirje joltakulta heistä, niin rukoilen teitä näyttämään sitä minulle!

-- En voi näyttää mitäkään. Teidän pitää tyytyä tähän. Onhan siinä jo suosion osoite Keisarin puolelta, että Hän on suvainnut laittaa teille nämä lohduttavaiset sanat. Se ei ole vielä kellekään tapahtunut.

-- Myönnän, että se on suosion osoite Keisarilta; mutta arvaattehan, että minun on mahdotonta noin epämääräisistä sanoista saada lohdutusta. Ketkä ovat nuo sukulaiset, jotka jaksavat hyvin? Enkö ole ketään kadottanut?

-- Olen pahoillani, herra, ett'en voi teille sanoa enempää, kuin mitä on käsketty.

Ja sillä hän minut jätti.

Aikomus varmaankin oli ollut tällä sanomalla antaa minulle huojennusta. Mutta minä tulin siihen vakuutukseen, että samalla kun Keisari oli jonkun sukulaiseni anomuksesta suostunut laittaa minulle tällaisen viittauksen, oli hän kieltänyt näyttää minulle mitään kirjettä, jott'en saisi nähdä, ketkä rakkaistani olivat kuolleet.

Paria kuukautta myöhemmin tuli toinen samanlainen ilmoitus. Ei mitään kirjettä tahi tarkempaa tietoa.

He näkivät, ett'en minä siihen tyytynyt, jopa päinvastoin siitä vaan synkistyin; ja nuo sanomat kodista lakkasivat tykkänään.

Ajatus, että vanhempani olivat kuolleet, että niitä ehkä olivat seuranneet veljenikin ja rakas sisareni Giuseppina, että kenties Marietta, ainoa jäljelle jäänyt, pian nääntyisi yksinäisyytensä murheesen ja katumus-harjoitustensa vaivoihin, tämä kaikki luovutti minua yhä enemmän maailman oloista.

Tuontuostakin, kun minua ahdisti vanhat kipuni tai jotkut uudet, niinkuin kovat vatsan vaivat koleerankaltaisien oireitten ja tuskien kanssa, niin toivoin kuolemaa. Niin, _toivo_ on oikea sana.

Ja yhtähyvin -- oi ihmisen ristiriitaisuutta! -- ei tarvinnut kuin silmäys surkastuvaan ystävääni, niin sydäntäni särki ajatellessani, että hän jäisi tänne yksin, ja uudestaan veti elämä minut puolellensa.

LXXXIV LUKU.

Kolme kertaa tuli Wienistä korkeita herroja tarkastelemaan vankihuoneitamme ja tiedustelemaan, oliko kaikki, niinkuin piti olla. Ensimmäinen oli vapaaherra von Münch. Surkutellen, että meillä oli valon puutetta, tämä lupasi tehdä parastansa saadakseen päiväkautemme pidennetyksi sillä tavoin, että illoin muutamaksi tunniksi pantaisiin lamppu palamaan ulkopuolelle oven aukkoa. Hän kävi meillä vuonna 1825. Vuotta myöhemmin hänen hyvä aikeensa pantiin toimeen. Ja tässä hautakammion tapaisessa valossa oli meidän vast'edes mahdollista nähdä seinät, niin ett'emme kävellen halaisseet niihin kalloamme. Toinen käynti oli vapaaherra von Vogel'in. Hän tapasi minua sangen huonossa terveydentilassa. Kuultuansa, että lääkäri, vaikka arveli kahvia minulle terveelliseksi, ei tohtinut sitä määrätä, koska kahvi on ylellisyyden-tavara, hän lausui myöntäväisen sanan minun hyväkseni; ja minulle määrättiin kahvia. Kolmannen kerran se oli, en tiedä mikä hoviherra, noin viiden tahi kuudenkymmenen vuoden vaiheilla, joka käytöksessään ja puheessaan osoitti jalomielistä osan-ottavaisuutta. Tosin hän ei voinut mitään tehdä meidän eduksemme, mutta hänen sydämestä lähtevät sanansa tekivät meihin hyvän vaikutuksen.

Voi kuinka vangin tekee mieli nähdä inhimillisiä olentoja! Kristin-oppi, joka on niin rikas ihmisrakkaudesta, ei olekaan unhottanut armeliaisuuden töihin lukemasta sitäkin, että _käymme vankeja lohduttamassa_. Yksin ihmisten näkeminenkin, jotka säälivät onnettomuuttasi, sinua virvoittaa; ja jos kohta ei heidän vallassansa ole millä sitä tehokkaammin helpoittaa, se tekee sen sinulle kuitenkin vähemmin tuskalliseksi.

Täydellinen yksinäisyys saattaa kyllä vaikuttaa edullisesti muutamiin sieluihin; mutta ylimalkaan luulen vielä paremmaksi, ett'ei liikoihin mene, vaan koetetaan sitä lievittää jonkunmoisella yhteydellä seura-elämän kanssa. Niin on ainakin minun luonteeni laita. Jos en saa nähdä lähimmäisiäni, niin ihmisrakkauteni kuivettuu ja supistuu vaan vähäiseen lukuun heistä. Mutta jos saan tavata, ell'en monta, niin kumminkin muutamia, niin rakkauteni ulottuu koko ihmiskuntaan.

Tuhansin kerroin minä olen kauhulla huomannut, että sydämessäni oli rakkautta ainoastaan ani harvaan henkilöön ja vihaa kaikkia muita vastaan. Silloin astuin ikkunalle, ikävyydellä haluten nähdä joitakin uusia kasvoja. Olin hyvilläni, kun vahti ei kävellyt liian likellä muuria, vaan astui niin kauvas pois siitä, että minun sopi hänet nähdä, ja kun, jos hän kohotti päätään kuullessansa yskäni, hänen katsantonsa oli leppeä. Kun luulin havaitsevani hänessä säälin merkkiä, niin sydäntäni sulosti tykytti, ikäänkuin tuo vennonvieras sotamies olisi ollut vanha ystävä.

Kun hän lähti, minä kaipaavan levottomuudella odotin, että hän kääntyisi takaisin, ja jos hän kääntyi ja tullessansa katsoi minuun, niin iloitsin kuin suuresta laupeuden työstä. Mutta jos hän sitten ei enää astunut niin, että minä voin häntä nähdä, silloin minua suretti kuin suosivaa, joka näkee suosionsa hyljättävän.

LXXXV LUKU.

Lähimmäisessä huoneessa, sitä ennen Oroboni'n, asuivat nyt herrat Marco Fortini ja Antonio Villa. Viimeksimainittu, ennen varteva ja vahva kuin Herkules, kärsi ensimmäisenä vuonna paljon ruo'an niukkuudesta, ja kun hän sitten sai sitä runsaammin, hänen vatsansa ei enää jaksanut sitä sulattaa. Hän riutui riutumistaan; vihdoin, ollessaan jo viimeisillään, hän sai raittiimman huoneen. Tuon ummehtuneen luolan kauhea ilma oli epäilemättä ollut hänelle, kuten kaikille muillekin, turmioksi. Mutta ei hänen pyytämänsä muuttokaan auttanut. Uudessa suuremmassa huoneessansa hän kamppaeli vielä jonkun kuukauden, mutta muutamien verikohtauksien perästä hän heitti henkensä.

Hänen kuolinvuoteensa vieressä seisoivat avuliaina hänen vankeuden toverinsa Fortini ja abboti Paulowich, joka kiireimmiten oli saapunut Wienistä.

Vaikk'en ollut niin likeisessä ystävyydessä hänen, kuin Orobonin kanssa, suretti hänen kuolonsa minua kuitenkin syvästi. Minä tiesin, että häntä hellästi rakasti vanhemmat ja morsian. Mitä häneen itseensä tuli, niin hän oli pikemmin kadehdittava, kuin surkuteltava; mutta nuot jäljelle jääneet!...

Vainaja oli myös ollut naapurinani Lyijykamareissa. Tremerello oli tuonut minulle muutamia hänen tekemiänsä runoja, ja vienyt hänelle minun tekemiäni. Monessa hänen runossaan vallitsi syvä tunne.

Kuoltuansa hän tuntui minusta rakkaammalta, kuin eläessään, kenties sentähden, että kuulin vahdeilta, mitä tuo onneton oli kärsinyt. Vaikka harras kristitty, hän ei voinut taipua kuolemaan. Tuo kauhea askel häntä värisytti kiireestä kantapäähän, vaikka kohta hän ylisti Jumalaa ja kyynelsilmin rukoili: -- En voi, Herra, sovittaa tahtoani Sinun tahtosi mukaan, vaikka kuinka sitä haluisin; tee Sinä se ihmetyö minussa!

Hänessä ei ollut Orobonin mielenvakavuutta, mutta hän otti tämän esikuvakseen, vakuuttaen antavansa vihamiehilleen anteeksi.

Sen vuoden lopulla (1826), eräänä iltana kuulimme korridorista askeleitten kolinaa, jota turhaan koetettiin välttää. Korvamme olivat jo tottuneet eroittamaan kaikellaisia eri ääniä. Joku ovi avattiin, se oli asianajaja Soleran ovi, sitten toinen, se oli Fortinin. Muutamista hyvin matalista äänistä eroitimme poliisitirehtorin äänen. -- Mitä nyt? Tarkastustako näin myöhään, ja mitä varten?

Mutta ennen pitkää tultiin taas ulos korridoriin. Ja tuossapa kuuluu kunnon Fortinin rakas ääni: -- Voi minua poloista! pyydän anteeksi, kun unhotin osan rukouskirjaani!

Ja sukkelasti hän juoksi takaisin ottamaan kirjansa; sitten hän yhtyi muihin. Ovi avautui rappusille päin, askeleet kuuluivat loitommalta; ymmärsimme noiden kahden saaneen vapautensa. Vaikka tuntuikin kovalta, ett'emme saaneet seurata, niin toki riemuitsimme heidän onnestansa.

LXXXVI LUKU.

Oliko noitten kahden vapautus ilman mitään yhteyttä meidän kohtalomme kanssa? Kuinka nämät pääsivät irti, jotka olivat tuomitut, samoin kuin mekin, toinen 20 ja toinen 15 vuodeksi, eikä meille loistanut ainoatakaan armon sädettä?

Vapauttamatta jääneitä vastaan oli siis pahempia luuloja, jotka heitä haittasivat? Vai oliko aikomuksena armoittaa meitä kaikkia, mutta vähitellen, kaksi kerrassaan? kenties joka kuukausi, vai joka toinen tahi kolmas?

Niin me jonkun aikaa ajattelimme. Mutta kului kolme kuukautta, kului enemmänkin, eikä mitään uutta vapautusta tullut. 1627 vuoden lopulla arvelimme, että Joulukuu olisi määrätty armon ajaksi. Ei, Joulukuu meni muutoksitta.

Nyt lykkäsimme toivomme tuonnemmaksi, 1828 vuoden kesään asti, jolloin minulta oli kulunut puoli kahdeksatta vuotta, jotka keisarin sanan mukaan olisivat viidentoista vuoden vertaiset, jos nimittäin rangaistus luettiin siitä päivästä, jolloin minä pantiin kiinni. Jos taas ei otettu tutkinto-aikaa lukuun (joka näyttikin todenmukaisemmalta), vaan laskettiin tuomion julistamisesta alkaen, niin nuot puoli kahdeksatta vuotta eivät menisi umpeen ennenkuin vuonna 1829.