Part 11

Aamiaisen perästä rupesin lukemaan. Maroncelli oli tuonut mukanansa paljon kirjoja Italiasta, ja muutkin kumppalimme niinikään, mikä enemmän, mikä vähemmän. Kaikista yhteensä tuli jonkinmoinen kirjasto. Paitsi sitä oli meillä toivo saada sitä lisätä omilla rahavaroillamme. Vielä ei ollut tullut keisarilta vastausta pyyntöömme saada lukea kirjojamme ja ostaa uusia; mutta sillä välin Brünnin kuvernööri _toistaiseksi_ soi meille luvan pitää itsekunkin kaksi kirjaa luonamme ja vaihtaa, milloin mieli teki. Yhdeksän aikaan tuli päällikkö ja lääkäri, jos häntä oli pyydetty. Heidän mentyään jatkoin taas lukemistani kello yhteentoista asti, joka oli päivällisen hetki.

Sitten ei ollut mitään käyntiä auringon laskuun saakka, jolloin Schiller ja Kunda toivat raitista vettä, ja hetkistä myöhemmin päällikkö vahtien kanssa tuli tarkastamaan huoneitamme ja rautojamme.

Joku tunti päivässä, milloin ennen päivällistä, milloin sen jälkeen, vahtimiesten mieltä myöten, oli ulkokävelylle määrätty.

Iltatarkastuksen perästä oli paras ja pisin keskusteluaikamme, Orobonin ja minun; harvemmin aamulla taikka heti päivällisen perästä, ja se lyhyimmiten.

Välistä vahtimiehet olivat niin sääliväisiä, että sanoivat meille: -- Vähä hiljemmin, hyvät herrat, muuten me saamme edesvastausta.

Toisin kerroin taas eivät olleet huomaavinansa puhettamme, mutta jos näkivät kersantin olevan tulemassa, niin pyysivät meitä vaikenemaan, kunnes tämä oli mennyt; ja heti hänen mentyänsä sanoivat: -- Nyt, herrat, saatte puhua, mutta niin hiljaan, kuin suinkin mahdollista.

Joskus yksi ja toinen näistä sotamiehistä rohkaisi mielensä siinä määrässä, että puhutteli meitä, vastasi kysymyksiimme ja kertoi uutisia Italiasta.

Muutamiin kysymyksiin emme vastanneet mitään, vaan pyysimme heitä olemaan ääneti. Luonnollista oli, että epäilimme, olivatko kaikki nuo sydämenpurkaukset vilpittömiä vai juonia, joilla meitä tahdottiin urkkia. Yhtähyvin luulen pikemmin, että nämä miehet puhuivat rehellisesti.

LXXII LUKU.

Eräänä iltana vahtimme olivat erittäin hyvänsuopia, niin ett'emme vaivanneet itseämme ääntä alentamalla. Maroncelli maakolossaan, pitäen kiinni ikkunasta, kuuli meitä ja eroitti minun ääneni. Nyt hän ei malttanut mieltänsä, ja laittoi tervehdyksensä laulamalla, kysyen, miten voin, ja lausuen mielipahaansa siitä, ett'ei vielä voinut saavuttaa meille lupaa asua yhdessä. Sitä armoa olin minäkin pyytänyt, mutta ei päällikkö Spielberg'issä eikä Brünnin kuvernööri uskaltaneet omin päin sitä suoda. Molemminpuolinen harras pyyntömme oli esitetty keisarille, mutta tähän asti ei ollut vastausta tullut.

Ennenkin olin joskus kuullut hänen laulavan, mutta sanoja eroittamatta ja tuskin tuokion kerrassaan, koska häntä aina kiellettiin jatkamasta.

Nyt hän kohotti äänensä paljon enemmin eikä tullut niin pian estetyksi; liikutettuna minä ymmärsin kaikki ja vastasin. Niin keskustelu jatkui neljänneksen tuntia. Vihdoin tapahtui vahtien vaihto vallilla, ja uudet vahdit eivät olleet yhtä suosiollisia. Meidän täytyi vasten tahtoamme totella heidän uhkasanojansa.

Kuvatessani itselleni Maroncelli'a, miten hän jo aikoja oli hiukunut tuossa kurjassa huoneessa, epäilemättä murtuneena terveydeltään ja murheen painamana, oli sydämeni pakahtua surusta.

Vihdoin puhkesin itkuun, mutta siitä ei tullut huojennusta. Päätäni rupesi kovasti kivistämään, ankara kuume punastutti kasvojani. En pysynyt seisaallani ja heittäysin olkisäkille. Väristykset karttuivat, rintaani poltti kauheat värveet. Luulin kuolevani sinä yönä.

Huomispäivänä kuume oli lakannut ja rinnan tuska vähennyt, mutta aivoissani tuntui palava tuli, ja tuskin taisin kääntää päätäni kärsimättä hirveätä vaivaa.

Ilmoitin Orobonille, mimmoinen tilani oli. Hänkin sanoi kituvansa tavallista enemmän.

-- Ystäväni, lisäsi hän, ei ole kaukana se päivä, jolloin jompikumpi meistä on kykenemätön nousemaan ikkunaan. Joka kerta, kun näin yhdymme, voi olla viimeinen. Olkaamme siis valmiit, niin yksi kuin toinenkin, joko kuolemaan tahi jäämään ystävänsä jäljelle.

Hänen äänensä oli heltynyt; enkä minä kyennyt vastaamaan. Seisoimme hetkisen äänetönnä, sitten hän jatkoi:

-- Onnellinen sinä, joka osaat saksaa! Voit edes tehdä synnintunnustuksesi papille. Olen pyytänyt Italian kieltä taitavaa pappia, mutta sain vastaukseksi, ett'ei semmoista ole täällä. Jumala toki näkee haluni, ja totta puhuen, siitä kun Veneziassa tunnustin, en luule itselläni olevan mitään, joka omaatuntoani painaisi.

-- Minä sitä vastoin, vastasin, kävin Veneziassa tunnustuksella sydän täynnä vihaa, joka oli pahempi, kuin jos olisin sakramenttia kieltänyt. Mutta nyt jos vaan saan papin, niin lupaan sinulle varmaan, että tunnustan sydämeni pohjasta ja annan kaikille anteeksi.

-- Herran siunaus tulkoon sinulle! huudahti hän; sinä annat minulle suuren lohdutuksen. Tehkäämme, niin, tehkäämme kumpainenkin, mitä suinkin on mahdollista, ollaksemme yhdessä ijankaikkisessa autuudessa, niinkuin näinä kurjuuden päivinä olemme olleet!

Seuraavana päivänä odotin turhaan ikkunassa. Schilleriltä kuulin Orobonin kovasti sairastuneen.

Kahdeksan tahi kymmenen päivää siitä hän jaksoi paremmin ja tervehti minua taas. Minä tosin kiduin, vaan pysyin vielä pystyssä. Kului pari kuukautta, niin häneltä kuin minulta, terveyden ja kivulloisuuden näin vuoroa vaihdellessa.

LXXIII LUKU.

Pysyin vielä jaloillani Tammikuun 11 p:ään asti 1823. Sinä aamuna noustessani tunsin jotenkin vähän päänkivistystä, mutta taipuisuutta joutumaan tainnoksiin. Polveni vapisivat, ja tuskin kykenin hengittämään.

Orobonikin oli jo pari kolme päivää sairastanut eikä jaksanut vuoteeltansa.

Minulle tuotiin liemeni, mutta tuskin maistoin siitä lusikallisen, niin kaaduin hermotonna maahan. Kotvasen kuluttua korridori-vahti sattui katsomaan sisään oven aukosta, ja nähdessään minut pitkälläni lattialla, särkynyt vati vieressäni, hän luuli minun kuolleen ja huusi Schilleriä.

Päällikkökin saapui paikalle, haettiin heti lääkäri, ja minä pantiin vuoteelle. Vähitellen toinnuin jälleen.

Lääkäri sanoi vaaran olevan käsissä ja antoi irroittaa raudat. Muuten hän määräsi minulle jotakin sydäntä virkistävää, jota vatsani ei kuitenkaan voinut säilyttää. Päänkivistys kasvoi hirvittävässä määrässä.

Tehtiin paikalla ilmoitus kuvernöörille, joka puolestaan lähetti kuriirin Wieniin, saadaksensa käskyä, millä lailla minua piti hoitaa. Vastattiin, että lasarettiin minua ei pantaisi, mutta muutoin hoidettaisiin samalla huolella kuin lasaretissa olevia. Paitsi sitä valtuutettiin päällikkö omasta kyökistään laittamaan minulle liemiä ja soppia, niinkauan kuin tauti oli kovimmillaan.

Tämä viimeksi mainittu huolenpito alussa ei paljoa auttanut; ei kelvannut minulle mikään ruoka eikä juoma. Tauti pahentui päivä päivältä koko viikkokauden aikana; olin yöt päivät houreissa.

Kral ja Kubitsky annettiin minulle hoitajiksi, ja he suorittivat hartaasti tehtävänsä.

Milloin vaan aivoni oli vähänkin selvillä, Kral virkkoi aina:

-- Luottakaa Jumalaan; Jumala yksinään on hyvä.

-- Rukoilkaa minun puolestani, lausuin minä, ei, että Hän tekisi minut terveeksi, mutta että Hän katsoisi kärsimyksiäni ja kuolemaani syntieni sovitukseksi.

Kral neuvoi minua pyytämään sakramenttia.

-- Ell'en sitä ole pyytänyt, vastasin, niin lukekaa se mieleni heikkouden viaksi; se olisi minulle suureksi virvoitukseksi.

Pyyntöni ilmoitettiin päällikölle, ja linnan kappalainen tuli minua ripittämään.

Tehtyäni synnintunnustuksen sain ehtoollisen ja pyhän voitelun. Tämä pappi, nimeltä Sturm, oli minulle mieleen. Ne aatteet, joita hän esitti Jumalan oikeudesta, ihmisten vääryydestä, anteeksi-annon velvollisuudesta sekä tämän maailman menojen turhuudesta, eivät olleet jokapäiväistä laatua, vaan todistivat hänellä olevan ylevän ja valistuneen mielen, sekä todellista Jumalanpelkoa ja ihmisrakkautta tuntevan sydämen.

LXXIV LUKU.

Se mielen-ponnistus, jota sakramentin sovelias nauttiminen vaati, näytti tyhjentävän elinvoimani, mutta itse teossa se oli minulle hyödyksi, koska se vaivutti minut tuntikausia kestävään, virkistyttävään uneen. Herätessäni näin Schillerin ja Kralin luonani ja tartuin heidän käteensä, kiittäen heitä hoidosta.

Schiller virkkoi: -- Silmäni on tottunut näkemään sairaita, löisinpä vetoa, ett'ette kuole.

-- Ettekö ole mielestänne, arvelin minä, lausunut huonoa ennustusta minusta?

-- En, vastasi hän; elämän kurjuus on suuri, se on kyllä totta, mutta ken sitä kantaa jalolla mielellä ja nöyryydellä, hänellä on aina siitä etua.

Ja hän lisäsi: -- Jos jäätte eloon, niin toivon, että muutaman päivän perästä saatte suuren lohdutuksen. Olette pyytäneet saada nähdä Maroncelli'a?

-- Monta kertaa olen jo pyytänyt, mutta turhaan; nyt en uskalla enää toivoakaan.

-- Toivokaatte, toivokaatte, herra, ja uudistakaa pyyntönne!

Sen teinkin samana päivänä. Päällikkö niinikään arveli, että minun tuli toivoa, luullen todenmukaiseksi, että saisin en ainoastaan Maroncelli'a nähdä, vaan myöskin hänet sairaanhoitajaksi, jopa myöhemmin eroittamattomaksi huonekumppaliksikin.

Koska meidän kaikkien valtiovankien terveytemme oli enemmin tahi vähemmin pilaantunut, niin kuvernööri oli Wienissä tehnyt pyynnön, että meitä pantaisiin kaksittain asumaan, niin että toinen voisi olla toiselle avuksi.

Olin myös anonut lupaa kirjoittaa viimeiset jäähyväiset omaisilleni.

Toisen viikkokauden lopulla tuli tautini käännekohta, ja vaara oli ohitse.

Olin jo nousemassa, kun eräänä aamuna ovi aukeni, ja näin päällikön, Schillerin ja lääkärin juhlallisesti astuvan sisään. Ensinmainittu kiirehti luokseni ja lausui: -- Nyt on meillä lupa panna Maroncelli teidän kanssanne yhteen asumaan, sekä antaa teidän kirjoittaa kirje vanhemmillenne.

Ilo vei minulta hengen, niin että tuo hyvä päällikkö, joka sydämensä viehätyksestä oli unhottanut varovaisuuden vaatimuksia, luuli minun jo olevan hukassa.

Toinnuttuani ja muistoni palattua, anoin, että tuota onnea minulta ei viivytettäisi. Lääkäri suostui, eikä aikaakaan, niin Maroncelli oli sylissäni.

Oi, mikä sanomaton hetki se oli! -- Sinä elät? kuului kummaltakin puolen. Oi ystäväni! veljeni! mikä onnen päivä on meille vielä koittanut! Jumalalle kiitos siitä!

Mutta iloomme, joka oli ääretön, yhtyi myöskin ääretön sääli. Maroncelli'n hämmästys, nähdessään minua surkastuneena, ei kumminkaan voinut olla niin suuri, sillä hänellä oli tieto äskeisestä kovasta taudistani. Mutta minä, vaikka tiesinkin hänen paljon kärsineen, en voinut ajatella hänen niin kauheasti entisestään muuttuneen. Tuskin tunsin hänet enää. Hänen kerta niin kauniit ja kukoistavat kasvonsa näyttivät nyt vaan murheen, nälän, pilaantuneen ilman ja pimeän vankihuoneen kammottavia jälkiä.

Yhtähyvin meitä lohdutti se varmuus, että tästä lähin saisimme, enää eroamatta, nähdä ja kuulla toisiamme. Lukemattomia asioita meillä oli haastella, muistella ja toistamiseen kertoa! Kuinka suloiselta tuntui, kun huomasimme, että uskonnon asioissa olimme yksimielisiä ja että, vaikka molemmat vihasimme tietämättömyyttä ja raakuutta, niin emme kantaneet vihaa ketäkään ihmistä vastaan, vaan surkuttelimme ainoastaan niitä, jotka ovat tietämättömiä ja raakoja, ja rukoilimme heidän puolestaan!

LXXV LUKU.

Minulle annettiin paperia ja kirjoitusneuvot, kirjoittaakseni vanhemmilleni.

Koska tuo lupa oikeastaan oli suotu kuolemaisillansa olevalle, joka tahtoi sanoa rakkaillensa viimeiset jäähyväisensä, niin pelkäsin, että kirjeeni, jos se sisältäisi jotakin aivan toista, jäisi lähettämättä. Sentähden en pannut siihen muuta, kuin mitä hartaimman ja lempeimmän anomuksen vanhemmilleni, veljille ja sisarille, että he tyytyisivät kohtalooni, niinkuin itsekin siihen tyydyin.

Kirje pääsikin menemään, kuten monta vuotta myöhemmin sain tietää, kun vihdoin palasin isäni katon alle. Se oli ainoa, jonka vanhemmat pitkän vankeuteni aikana minulta saivat. Minä heiltä en saanut yhtäkään; sillä kaikki heidän kirjeensä pidätettiin Wienissä. Sama oli muittenkin kovan onnen kumppalieni kohtalo kirjevaihdossa.

Lukemattomin kerroin pyysimme armosta saada paperia ja kirjoitustarpeita opintoja varten ja käyttää rahojamme kirjojen ostoon. Meidän anomustamme ei koskaan otettu korviin.

Sillä välin kuvernööri yhä salli meidän lukea hallussamme olevia kirjoja.

Hänen suosionsa kautta oli meillä jonkun aikaa parempaa ruokaakin, mutta valitettavasti se etu ei kauan kestänyt. Hän oli, näet, suostunut, että ruokaa meille ei tuotaisi vankilan _ravintolasta_, vaan päällikön omasta kyökistä. Siihen tarpeesen hän oli määrännyt jonkun lisäsumman. Tämä päätös ei sitten saanut asianomaista vahvistusta, mutta niinkauan kun se oli voimassa, oli se suuri lievitys minulle. Maroncelli'kin toipui vähäisen. Mutta Oroboni raukalle se tuli liian myöhään.

Tämä jälkimmäinen oli kumppaliksensa saanut ensin asian-ajajan Solera'n, sitten pappismiehen Fortini'n.

Kun meitä näin oli pantu kaksittain, uudistettiin tuo vanha kielto puhutella toisiamme ikkunasta, sillä uhalla, että ken ei kiellosta huolisi, hän tulisi jälleen olemaan yksinään. Joskus, totta puhuen, tätä kieltoa vastaan kuitenkin rikottiin jonkun tervehdyksen vuoksi, mutta pitempiä puheita emme enää pitäneet.

Maroncellin ja minun mielenlaatuni oli täysin sopusointuinen. Toisen lujuus tuki toista. Jos jompikumpi oli allamielin taikkapa äissään kurjan tilamme johdosta, niin tiesipä toinen häntä jälleen ilahuttaa jollakin leikkipuheella tahi sopivilla järkisyillä. Iloinen hymy huojensi melkein aina murheitamme.

Niin kauan kun meillä oli kirjoja, niin ne, vaikka jo niin monesti läpiluetut, että osasimme ne ulkoa, kumminkin tarjosivat meille hyvää hengen ravintoa, antaen aihetta uusiin tutkimuksiin, vertailuihin, päätöksiin, oikaisuihin j.n.e. Me luimme, tahi paremmin mietiskelimme suuren osan päivästä äänettöminä; pakinalle annettiin sijaa päivällisen ja kävelyn aikana ja sitten koko illan kuluessa.

Maan-alaisessa luolassa Maroncelli oli sepittänyt useampia hyvin kauniita runoja. Niitä hän nyt luki minulle ja teki yhtämittaa uusia. Samoin tein minäkin. Ja muistomme harjaantui pitämään niitä kaikkia koossa. Merkillinen oli tosiaankin se kyky, jonka saavutimme muistossa sepittää pitkiä runokappaleita, silotella niitä ja uudestaan silitellä lukemattomin kerroin, kunnes saimme ne yhtä täydelliseksi, kuin suinkin olisi ollut mahdollista kirjoittamalla. Niin sepitti Maroncelli vähitellen, pitäen kaikki muistossaan, tuhansittain sekä lyyrillisiä että eepillisiä värssyjä. Minä kirjoitin _Leoniero da Dertona_ nimisen murhenäytelmän, ynnä niitä näitä muitakin.

LXXVI LUKU.

Oroboni, kiduttuansa koko talven ja kevään, kävi kesän aikana vielä huonommaksi. Hän sylki verta ja kääntyi vesitautiin.

Helppo on käsittää huolemme, kun hän makasi viimeisellään niin lähellä meitä, ja meidän oli mahdoton särkeä tuo julma muuri, joka esti meitä häntä näkemästä ja antamasta hänelle ystävällistä apuamme.

Schiller toi meille tietoja hänestä. Onneton nuorukainen kärsi kovasti, mutta hänen mielensä siitä ei koskaan masentunut. Hengen hoitoa sai hän linnan kappalaiselta (joka, hyväksi onneksi, osasi ranskan kieltä).

Hän kuoli nimipäivänänsä, Kesäkuun 13 p:nä 1823. Muutamaa tuntia ennen kuin hän heitti henkensä, hän puhui kahdeksankymmen-vuotiaasta isästänsä ja vuodatti lempeyden kyyneleitä. Sitten kokosi hän mielensä sanoen: -- Mutta miksi surkuttelen juuri onnellisinta rakkaista omaisistani, häntä, joka hetken tai toisen perästä on minun tapaava ijankaikkisuuden rauhassa?

Viimeiset sanat olivat: -- Sydämestä minä annan vihamiehilleni anteeksi.

Hänen silmänsä ummisti Fortini, vainajan ystävä lapsuuden ajoista, jumalanpelvossa ja rakkaudessa vahva mies.

Oroboni parka! Kuinka meitä värisytti, kun sanoina tuli, että sinä et ollut enää! Me kuulimme niiden ääniä ja askeleita, jotka tulivat ruumista ottamaan, ja näimme ikkunasta rattaat, joissa se vietiin hautausmaalle! Kaksi tavallista vankia veti niitä, neljä vahtia oli ruumista saattamassa. Me seurasimme silmillämme tuota surullista saattoa kalmistoon saakka. Nyt se astui aitauksen sisään ja seisattui erääsen pohjukkaasen: siellä oli hauta kaivettuna.

Kului kotvanen, rattaat vetäjineen vartijoineen palasivat takaisin. Yksi näistä oli Kubitsky. Hän virkkoi minulle (kaunis ajatus, odottamaton noin oppimattomalta ihmiseltä): -- Olen tarkkaan pannut merkin sille paikalle, missä hauta on, jotta, jos joku sukulainen tai ystävä kerran saisi luvan ottaa vainajan luita, viedäksensä niitä kotimaahan, niin löytyisi se paikka, missä ne lepäävät.

Kuinka usein olin kuullut Orobonin lausuvan, ikkunastaan katsellen tuota kalmistoa: -- Tarpeen olisi minun tottua siihen ajatukseen, että tuolla minäkin tulen mätänemään, ja kuitenkin täytyy tunnustaa, että se ajatus minua kammottaa. Tuntuu minusta, niinkuin ruumiin ei olisi täällä niin hyvä olla, kuin oman kalliin saarentomme mullassa.

Sitten hän nauroi ja lausui: -- Lapsellista! Kun vaatteus on kulunut ja pois pantava, mitäpä väliä, minne se heitetään?

Toisen kerran hän taas arveli: -- Kuolema lähestyy, koen valmistaita, mutta armaisempi se olisi yhdellä ehdolla: jos minun sallittaisi yhden ainoan kerran käydä isäni huoneessa, syleillä vanhuksen polvia ja saada häneltä sananen siunaukseksi; sitten kuolla!

Huoahtaen hän lisäsi: -- Jos tämä kalkki on välttämättömästi tyhjennettävä, oi minun Jumalani, niin tapahtukoon Sinun tahtosi!

Ja vielä viimeisenä elämänsä aamuna lausui hän, suudellen ristiin-naulitun kuvaa, jonka Kral hänelle tarjosi: -- Sinä, joka olit Jumalan poika, sinäkin kauhistuit kuolemaa ja lausuit: _Jos mahdollista, niin ota pois minulta tämä kalkki!_ Anna anteeksi, jos minäkin niin sanon. Mutta toistanpa toisetkin Sinun sanasi: _Ei kuitenkaan niin kuin minä tahdon, mutta niin kuin Sinä!_

LXXVII LUKU.

Orobonin kuoltua minä taas sairastuin. Luulin pian astuvani ystävä vainajani jälkiä, ja sitä halusinkin. Ja kuitenkin, olisinko ilman kaipauksetta voinut erota Maroncelli'sta?

Monta kertaa, kun hän, istuen olkisäkillänsä, lueskeli tahi sepitti runojansa, taikkapa, niinkuin minäkin, oli ehkä hakevinaan ajanviettoa noissa toimissa, vaikka todenperästä mietti kohtaloamme, niin minä häntä katselin murheella, ajatellen: -- Kuinka paljon surkeampi on sinun elämäsi oleva, kun kuoleman hengähdys on koskenut minuun, kun näet ruumistani tästä huoneesta ulos kannettavan, kun luot silmäsi hautausmaalle ja lausut: -- Tuoll' on minun Silvionikin! -- Ja minun oli sääli tuota poloista jälkeenjäänyttä, ja rukoilin itsekseni, että minun poismentyäni hänelle annettaisiin toinen kumppani, joka tietäisi hänestä pitää, niinkuin minä sen tein, taikkapa että Herra pitkittäisi vaivojani ja soisi minulle rakkaaksi toimekseni lievittää tämän onnettoman vaivoja, tasan jaellen niitä hänen kanssaan.

En muista, kuinka monta kertaa tautini kohtaukset menivät ja jälleen tulivat. Maroncellin apu niissä tilaisuuksissa oli rakkaimman veljen osan-otto. Hän huomasi, milloin puhuminen ei ollut paikallaan, ja oli silloin ääneti; hän arvasi, milloin hänen sanansa voisivat tehdä mielelleni hyvää, ja silloin hän aina löysi siihen sopivaa ainetta, milloin yhtyen minun mielipiteihini, milloin koettaen vähitellen saattaa niitä toiselle tolalle. Häntä jalompaa henkeä en ole koskaan tavannut, harvaan hänen vertaistansakaan. Palava oikeuden rakkaus, lempeä suvaitsevaisuus, suuri luottamus inhimilliseen hyveesen ja Jumalan apuun, elävä kauneuden aisti, rikas runollinen mielikuvitus, kaikki parhaat järjen ja sydämen lahjat olivat hänessä yhtyneet, tehdäksensä häntä minulle rakkaaksi.

Orobonia en unhottanut, joka päivä surin hänen kuolemaansa, mutta sydäntäni ilahutti ajatella, että tuo armas ystävä, vapaana tuskistaan ja Jumaluuden helmoissa leväten, ei voinut muuta kuin riemuita nähdessään, että minulla oli täällä ystävä, yhtä lempeä kuin hänkin oli ollut. Useampia kertoja näin unissani hänen rukoilevan minun puolestani, ja näitä unelmia olin taipuvainen pitämään, ei sattumuksen tuottamina, vaan totisina ilmestyksinä, jotka Jumala oli sallinut lohdutuksekseni. Kenties näyttäisi naurettavalta, jos ottaisin esitelläkseni näitä vilkkaita unelmia ja sitä riemua, joka lähti minulle niistä koko päiväkausiksi.

Ainoa ajatus, joka minua peloitti, oli se mahdollisuus, että Maroncelli, huonossa terveyden tilassa kun oli, vaikk'ei niin uhkaavassa kuin minä, saattaisi ennen minua astua hautaan. Joka kerta, kun hän sairastui, vapisin pelosta; ja kun näin hänen paranneen, se oli minusta riemupäivä.

Tämä pelko, että kadottaisimme toinen toisemme, kartutti kummankin hellyyttä. Oi, onpa paljon suloakin noissa pelon ja toivon vaiheissa ystävän suhteen, joka on meillä enää yksinään jäljellä! Kohtalomme oli varmaan mitä surkeinta maan päällä löytyy; ja kuitenkin tuo täydellinen keskinäinen kunnioitus ja ystävyys aikaan saattoi, kesken kaikkia surujamme, jonkinlaista onnellisuutta, jota me todellakin tunsimme.

LXXVIII LUKU.

Tuota kappalaista, johon olin niin tyytyväinen ensimmäisen sairauteni aikana, olisin mielelläni tahtonut rippi-isäksi, jotta saisimme tuontuostakin häntä nähdä, sairastamattakin. Mutta hänen sijaansa kuvernööri määräsi meille Augustino-munkin, nimeltä Pater Battista, siksi kunnes tulisi Wienistä joko vahvistus tälle tahi jonkun muun nimitys.

Tästä vaihdosta pelkäsin tappiota meille, mutta siinä erehdyin. Pater Battista oli enkeli hyvyydessä, kohtelias ja sievä käytökseltään, sekä osasi syvälti keskustella ihmisen velvollisuuksista.

Me anoimme, että hän usein kävisi meillä. Hän tuli kerran kuukaudessa ja useamminkin, milloin riitti aikaa. Hän toi meille kuvernöörin luvalla kirjojakin, ilmoittaen abbotin puolesta, että luostarin koko kirjasto oli meidän käytettävissämme. Suuri etu olisi meillä ollut tästä luvasta, jos sitä olisi kauvemmin kestänyt; muutamia kuukausia käytimme sitä kumminkin hyväksemme.

Rippitoimituksen jälkeen jäi hän kotvan aikaa kanssamme keskustelemaan. Kaikissa hänen puheissansa ilmaantui suora, jalo ja ihmisen arvoa ja pyhyyttä harrastava henki. Ei sanaakaan, joka olisi loukannut hienotunteisuuden lakeja taikka olisi voinut meissä herättää epäluuloa, että hän tahtoi olla politiikin enemmän kuin Jumalan sanan palvelija. Noin vuoden aikaa saimme nauttia hänen opettavaa ja uskollista johdatustaan.

Totta puhuakseni, en alusta oikein luottanut häneen, peljäten, että hän käyttäisi hienoa älyänsä sopimattomiin tiedustelemisiin. Valtiovangissa semmoinen epäluulo on hyvin luonnollinen; mutta mikä huojennus, kun se haihtui, ja minä en löytänyt Herran palvelijassa muuta, kuin Jumalan ja ihmisyyden asian harrastamista!

Hänellä oli omituinen ja hyvin tehokas tapa lohduttaa meitä. Minä, esimerkiksi, syytin itseäni vihankiihkosta vankeus-kurin kovuutta vastaan. Hän vastasi puhumalla ensin vähäisen velvollisuudestamme kärsiä tyynellä mielin ja anteeksi-antavaisesti; sitten hän kääntyi kertomaan ja mitä verevimmillä väreillä esittelemään sitä kurjuutta, jota voi tavata muissakin tiloissa, kuin minun asemassani. Hän oli oleskellut sekä kaupungeissa että maalla, oppinut tuntemaan sekä ylhäisiä että alhaisia ja paljon miettinyt inhimillisiä vääryyksiä; hän osasi hyvin kuvata himoja ja tapoja ihmiskunnan eri luokissa. Hän minulle näytti, kuinka kaikkialla löytyy mahtavia ja heikkoja, sortajia ja sorrettuja; kuinka kaikkialla on välttämätöntä joko vihata lähimmäistänsä taikka rakastaa häntä jalomielisellä suvaitsevaisuudella ja säälillä. Ne tapaukset, joita hän kertoi muistuttaaksensa minua, kuinka yleinen on ihmisissä onnettomuus ja mitä hyvääkin se voi vaikuttaa, eivät tosin sisältäneet mitään erinomaista, päinvastoin ne olivat aivan jokapäiväistä laatua; mutta niitä kertoessansa hän käytti niin sattuvia, niin pontevia sanoja, että selvään tunsin, mitä päätöksiä niistä oli johtaminen.

Niin, jota kerta, kuultuani noita lempeitä nuhteita ja yleviä neuvoja, paloi sydämeni rakkaudesta hyveesen, en vihannut ketään, vaan olin altis antamaan henkeni halvimmankin lähimmäiseni edestä, ja kiitin Jumalata, joka loi minut ihmiseksi.