Part 10

Totta sanoakseni, jos olikin rangaistus kova ja kiihoittavaa laatua, niin oli kuitenkin meillä se harvinainen onni, että kaikki ne, jotka näimme, olivat hyväluontoisia. He eivät voineet helpoittaa surkeata tilaamme muulla kuin suosiollisella ja kohtuullisella käytöksellä, ja sitä ei puuttunut keltakaan. Jos vanhan Schillerin ulkopuoli olikin hiukan karkea, niin sitä korvasi ylenmäärin hänen sydämensä jalous. Yksin tuo kurja Kundakin (se vanki, joka toi meille päivällisen sekä kolme kertaa päivässä vettä) tahtoi näyttää meille osan-ottavaisuuttansa. Hän lakaisi huoneitamme kaksi kertaa viikossa. Eräänä aamuna käytti hän tilaisuutta, kun Schiller oli mennyt pari askelta ovesta, tarjotaksensa minulle kappaleen vehnäleipää. En sitä ottanut, vaan puristin sydämellisesti hänen kättään. Se puristus liikutti häntä, ja hän virkkoi huonolla saksankielellä (hän oli näet puolalainen): -- Herra, teille annetaan nykyään niin vähän ruokaa, että varmaan kärsitte nälkää.

Sitä minä tosin kielsin, mutta sanoihini ei käynyt luottaminen.

Nähdessään, ett'ei yksikään meistä voinut syödä sitä ruokaa, joka ensi päivinä oli tarjona, lääkäri määräsi meille mitä siellä sanottiin "neljännes-osuudeksi", s.o. sairashuoneen ruokaa. Siihen kuului päiväänsä kolme hyvin vähäistä määrää helppoa soppaa, suupalanen lampaanpaistia ja vehnäleipää ehkä kuusi luotia. Mikäli terveyteni parani, sikäli ruokahalunikin kasvoi, ja tuo "neljännes" tuntui todellakin liian vähältä. Koetin palata tuohon terveiden ruokaan, vaan siitä en hyötynyt, se kun niin inhoitti, ett'en voinut sitä ollenkaan syödä. Täytyihän siis tyytyä tuohon "neljännekseen". Enemmän kuin vuoden aikaa sain näinmuodoin kokea nälän tuskaa. Ja tätä tuskaa saivat vielä suuremmassa määrässä kokea muutamat kumppaleistani, jotka, ollen minua rotevammat, myöskin olivat runsaampaan ruokaan tottuneet. Tiedän, että muutamat heistä ottivat leipää Schilleriltä ja kahdelta muulta meille määrätyltä vartijalta, jopa tuolta hyvältä Kundaltakin.

-- Kaupungissa hoetaan, että herroille täällä annetaan hyvin vähän ruokaa, sanoi kerran minulle parranajaja, eräs haavurimme oppipoika.

-- Se on totta, vastasin suoraan.

Seuraavana lauantaina (hän tuli aina lauantaisin) tahtoi hän antaa minulle salaa suuren vehnäleivän. Schiller ei ollut sitä huomaavinansa. Minä jos olisin totellut vatsaani, olisin ottanut lahjan vastaan, mutta pysyin vahvana kiellossani, jott'ei tuo poika poloinen joutuisi kiusaukseen uudistaa anteliaisuuttansa, sillä ajan pitkään se olisi käynyt hänelle raskaaksi.

Samasta syystä kielsin minä Schillerinkin tarjoomuksia. Useampia kertoja hän toi minulle kappaleen keitettyä lihaa, väittäen ett'ei se hänelle maksanut mitään, että se oli vaan tähteitä, joista hän ei tietänyt mitä tehdä, vaan antaisi muille jos minä kieltäisin j.n.e. Mieleni kyllä teki sitä nielaista, mutta arvelin, että jos nyt ottaisin, niin eikö hän siitä saisi syytä tuoda minulle joka päivä jotakin uutta.

Ainoasti kaksi kertaa, kun hän minulle tarjosi vadillisen kirsimarjoja, ja niinikään, kun kerran toi muutamia päärynöitä, en voinut haluani hillitä. Sitä sain jälestäpäin katua, juuri sentähden, että siitä lähtien hän ei herjennyt enää tarjoomasta.

LXV LUKU.

Ensipäivinä siellä oli määrätty, että kaksi kertaa viikossa kukin sai käydä ulkona tunnin aikaa. Sittemmin tätä virvoitusta suotiin meille miten milloinkin, ja vihdoin joka päivä, paitsi pyhinä.

Itsekukin vietiin ulos yksittäin, kaksi vartijaa kivääri olalla mukana. Minä kun asuin korridorin ylipäässä, kuljin ulosmennessäni ohitse kaikkien italialaisten valtiovankien kammioita, paitsi Maroncellin, joka yksinään sai tuolla alhaalla riutua.

-- Onnea matkalle! kuiskahti jokainen ovensa aukosta; vaan minun ei suotu seisahtua heitä tervehtimään.

Astuttiin alakertaan, mentiin halki ison pihan ja ulos vallille, joka oli etelään päin, ja josta näkyi Brünnin kaupunki ja avara ala sen ympäristöä.

Pihalla oleskeli paljon tavallisia vankeja, jotka menivät tahi tulivat töistänsä tahi kävelivät ryhmittäin, tarinoiden keskenänsä. Niiden joukossa oli rosvoja Italiastakin, jotka suurella kunnioituksella tervehtivät minua, lausuen toisillensa:

-- Tuo ei ole rosvo, kuten me, mutta onpa kuitenkin hänen vankeutensa kovempi kuin meidän.

Ja todellakin oli heillä paljon enemmän vapautta, kuin minulla.

Näitä ja muitakin lauseita kuulin ja vastasin ystävällisesti heidän tervehdyksiinsä. Yksi heistä sanoi kerran: -- Teidän tervehdyksenne, hyvä herra, ilahuttaa minua. Kenties te näette kasvoissani jotain, joka ei osota konnamaisuutta. Onneton himo saattoi minut rikokseen; mutta, herra, konna en ole!

Ja hän purskahti itkuun. Minä ojensin hänelle käteni, vaan hän ei saanut siihen tarttua. Vartijat työnsivät hänet takaisin, ei häijyydestä, vaan käskynsä johdosta, sillä ei suvaittu kenenkään minua lähestyä. Ne sanat, jotka vangit virkkoivat minulle, olivat he parhaasta päästä keskenänsä puhuvinaan, ja jos vahtimiehet huomasivat niiden minua tarkoittavan, niin he paikalla vaativat äänettömyyttä.

Kuljeskelipa siellä pihalla muitakin linnan ulkopuolelta olevia henkilöitä, jotka kävivät vieraissa päällikön, kappalaisen, kersantin tahi korpraalien luona. -- Kas tuossa yksi noita Italialaisia, yksi noita Italialaisia! kuiskasivat he keskenään, ja seisattuivat minua katselemaan. Usein kuulin heidän sanovan saksankielellä, jota eivät luulleet minun ymmärtävän: -- Tuo herra raukka ei pääse vanhaksi elämään; onhan kuolema hänen kasvoissaan.

Totta olikin että, vaikka terveyteni ensin oli ollut paranemaan päin, minä kuitenkin kiduin huonon ruoan tähden ja tunsin tuontuostakin kuumeen kohtauksia. Töin tuskin jaksoin vetää rautani kävelypaikalle asti, jossa laskeusin alas nurmikolle ja jäin tavallisesti siihen istumaan, kunnes tuntini oli lopussa.

Vieressäni vahtimiehet seisoivat tai istuivat, ja me juttelimme. Toinen, nimeltä Kral, oli Böömiläinen, joka, vaikka talonpoikaista sukua ja köyhä, oli saanut jonkunlaisen kasvatuksen, jota hän sitten oli omin neuvoin kartuttanut, älykkäästi miettien maailman menoa ja ahkerasti lukien kaikkia kirjoja, mitkä vaan sai käsiinsä. Klopstock, Wieland, Goethe, Schiller ja moni muu Saksan parhaimpia kirjailijoita olivat hänelle tunnetut, ja hän osasi ulkoa lukemattomia paikkoja, joita luki minulle taitavuudella ja innolla. Toinen vahti oli Puolalainen nimeltä Kubitsky, oppimaton, mutta kohtelias ja ystävällinen. Pidin paljon heidän seurastaan.

LXVI LUKU.

Vallin toisessa päässä oli päällikön asunto; toisessa asui yksi korpraaleista vaimonsa ja pienen poikansa kanssa. Kun näin jonkun tulevan ulos näistä asunnoista, minä nousin ylös ja astuin lähemmäksi, ja kaikki osoittivat minulle kohteliaisuutta ja osan-ottoa.

Päällikön rouva oli jo kauan ollut kivulloisena ja surkastui surkastumistaan. Silloin tällöin kannettiin hänet kantotuolissa ulko-ilmaan. En voi sanoa, kuinka hänen säälinsä kohtalostamme liikutti minua. Hänen katsantonsa oli suloinen ja ujo, mutta ujoudesta huolimatta hän tuontuostakin loi minuun katsauksen, täynnä vahvaa luottamusta.

Kerran virkoin hymyillen hänelle: -- Tiedättekö, rouva, että teidän muotonne johtaa muistooni naisen, joka oli mulle rakas.

Punastuen vastasi hän suloisella yksinkertaisuudella: -- Älkää siis unhottako minua, kun olen kuollut; sulkekaa rukouksiinne minunkin poloisen sieluni sekä pienoiset poikani, jotka jäävät jälkeeni maailmassa.

Siitä päivästä alkaen hän ei noussut vuoteeltansa, enkä häntä enää nähnyt. Muutaman kuukauden hän vielä riutui, sitten hän kuoli.

Hänellä oli kolme poikasta, kauniit kuin enkelit, yksi vielä rintalapsi. Äiti parka syleili niitä usein minun nähdessäni ja huokasi: -- Kuka tietää, mikä nainen on tuleva heidän äidiksensä minun kuoltuani! Olkoonpa ken hyvänsä, niin Jumala antakoon hänelle äidin sydämen näitäkin kohtaan, joita hän ei ole synnyttänyt! -- Ja hän itki.

Tämä rukous, nämä kyyneleet ovat tuhat kertaa muistuneet mieleeni.

Äidin kuoltua, minä usein syleilin noita lapsukaisia, uudistaen vainajan rukousta. Ajattelin omaa äitiäni sekä niitä palavia rukouksia minun puolestani, joita epäilemättä nousi hänen hellästä sydämestään, ja nyyhkien virkoin: -- Oi, onnellisempi on se äiti, joka kuollessaan jättää vielä ala-ikäisiä poikia, kuin se, joka, kasvatettuansa niitä lukemattomissa huolissa, näkee ne pois temmattavan!

Kaksi hyvää vanhaa naista seurasi tavallisesti noita lapsia, toinen päällikön äiti, toinen täti. Heidän teki mieli kuulla elämäkertani, ja minä sen kerroinkin heille lyhykäisesti.

-- Meitä surettaa, sanoivat he, ja todellinen murhe kuvautui heidän kasvoissaan, meitä surettaa, ett'emme voi teitä millään auttaa. Mutta olkaa varma siitä, että rukouksissamme emme teitä unhota ja että, jos kerran armo kohtaa teitä, se on oleva juhlapäivä koko meidän perheellemme.

Edellisellä näistä naisista, jota useimmin näin, oli tavaton sulopuheisuus lohduttaessa. Minä kuuntelin häntä pojan kiitollisuudella, ja hänen sanansa painuivat syvästi mieleeni.

Nämä sanat eivät sisältäneet mitään minulle uutta, mutta yhtä hyvin ne vaikuttivat uutuuden voimalla: -- Että onnettomuus ei ihmistä alenna, jos itse on minkään-arvoinen, vaan päinvastoin jalostuttaa; -- että jos voisimme tarkoin käsittää Jumalan tuumat, niin häväisimme monestikin, että surkuteltavampi on voittaja kuin voitettu, riemuitseva kuin itkevä, rikas kuin se, jolta kaikki on ryöstetty; -- että erittäin huomioon otettava on Jumal'ihmisen osoittama ystävällisyys onnettomia kohtaan; -- että meidän tulee iloita, jos saamme kantaa ristiä, jota Jumalankin hartiat ovat kantaneet.

Vaan nämä hyvät vanhukset, joita niin mielelläni puhuttelin, muuttivat perheellisistä syistä pian pois Spielberg'istä, ja lapsetkin herkesivät vallilla käymästä. Tämä kato suretti minua.

LXVII LUKU.

Jalkaraudan kiusa, joka oli yölevolleni haittana, turmeli paljon terveyteni tilaa. Schiller kehoitti pyytämään vapautusta siitä, arvellen lääkärin velvollisuudeksi myöntyä.

Ensin en kuunnellut hänen neuvoansa; vihdoin otin sen hyväksi ja sanoin lääkärille, että, saadakseni taas nauttia unen hyvää vaikutusta, pyytäisin häntä edes muutamaksi päiväksi vapauttamaan minua jalkaraudasta.

Lääkäri vastasi, että kuumeeni ei ollut niin kova, että hän voisi pyyntöäni tyydyttää, ja pitäisihän minun tottua rautoihini.

Tämä vastaus suututti minua, ja harmissani, että olin tehnyt tuon hyödyttömän pyynnön, sanoin Schillerille:

-- Kas siinä voittoni teidän neuvostanne. Varmaankin lausuin nämä sanat hyvin epäkohteliaalla tavalla, sillä tuo yksinkertainen kunnon mies niistä pahastui.

-- Te olette äissänne siitä, että pyyntönne kiellettiin, ja minä siitä, että osoitatte ylpeyttä minua kohtaan.

Seurasi sitten pitkä saarna: -- Ylpeät pitävät kunnianansa välttää epääviä vastauksia, kieltää toisen tarjoomuksia ja hävetä tuhannen mitättömyyksiä. _Alles Eseleien!_ typeryyttä kaikki! turhamaista suurellisuutta, joka ei tunne, mitä todellinen arvollisuus on! Todellinen arvollisuus on suureksi osaksi siinä, että häpeää ainoastaan pahoja töitä!

Sanoi, meni ulos ja piti hornan hälinää avaimillaan.

Siinä seisoin hämmästyksissäni. -- Tuo karkea suoruus, arvelin itsekseni, se on sittenkin minulle mieleen. Se tulee sydämestä, samoin kuin hänen tarjoomuksensa, neuvonsa ja osan-ottavaisuutensa. Eikö ole totta hänen saarnassaan? Enkö pidä arvollisuutena monta seikkaa, joka on pelkkää ylpeyttä?

Päivällisen hetkellä antoi Schiller Kundan tuoda sisään ruo'an ja juoman; itse jäi ovella seisomaan. Minä kutsuin häntä.

-- Ei ole aikaa, vastasi hän kuivankiskoisesti. Astuin alas lavaltani, menin hänen luoksensa ja sanoin:

-- Jos tahdotte, että ruoka minua ravitsee, niin älkää toki olko noin tuimannäköinen.

-- Minkänäköinen pitää sitten olla? kysyi hän leppyneenä.

-- Iloisa, ystävällinen, vastasin.

-- Eläköön iloisuus! huusi vanhus. Ja jos, saadaksenne ravintoa ruo'asta, tahdotte nähdä mua... niin katsokaa, nyt olen valmis.

Rupesipa sitten kiekahtelemaan pitkillä laihoilla koivillansa niin mielihyvillään, että olin nauruun pakahtua. Nauroin, mutta sydämessäni olin liikutettu.

LXVIII LUKU.

Eräänä iltana seisoimme, Oroboni ja minä, kukin ikkunassamme ja surkuttelimme toisiamme siitä, että saimme nälkää nähdä. Sillä välin kohotimme vähän äänemme, ja vahdit heti huutamaan. Kovaksi onneksi päällikkö sattui juuri sielläpäin käymään, ja katsoi velvollisuudekseen kutsua Schillerin luoksensa ja nuhdella häntä kovasti, ett'ei pitänyt meitä paremmassa kurissa.

Schiller tuli hyvin suuttuneena minun luokseni valittamaan ja kielsi minua vastedes puhumasta ikkunasta. Tahtoipa, että minä, lupaisin olla sitä tekemättä.

-- En, vastasin, en tahdo sitä luvata.

-- Tuhat tulimmaista! huudahti hän. Minulle sanotte: en tahdo! minulle, joka sain aika löylyn teidän tähtenne!

-- Olen pahoillani, hyvä Schiller, että sen saitte, olen todellakin siitä pahoillani; mutta en tahdo luvata, mitä en tiedä pitäväni.

-- Ja miks'ette sitä pitäisi.

-- Siksi ett'en voi; sillä yhtämittainen yksinäisyys on minulle niin kova tuska, ett'en millään lailla saattaisi pidättää haluani äännähtää ja pyytää naapuriltani vastausta. Ja jos naapurini ei vastaisi, niin puhuttelisin vaikka ristikkoa ikkunassa, kukkuloita tuolla vastapäätä ja ohitse lentäviä lintuja.

-- Mitä hitto! ette siis tahdo mulle luvata?

-- En, en, en! yhä huusin.

Hän heitti maahan rämisevän avainkimppunsa ja toisti:

-- Tuhat tulimmaista! -- Sitten, minua syleillen, hän huudahti:

-- No, täytyykö minun luopua ihmisluonnostani noitten avainlurjusten tähden? Te olette herra kuin olla pitää, ja se on hyvä, ett'ette tahdo ruveta sanansyöjäksi. Niin totta tekisin minäkin.

Otin avaimet lattialta ja annoin ne hänelle, sanoen:

-- Nämä avaimet eivät olekaan mitään lurjuksia, kosk'eivät ole voineet kunniallisesta korpraalista, kuin olette, tehdä pyöveliä.

-- Jos pelkäisin, että ne voisivat sen tehdä, vastasi hän, niin veisin ne asianomaisille ja sanoisin: ell'ette tahdo antaa mulle muuta leipää kuin pyövelin, niin otan sauvan ja astun mieron teille.

Tuossa hän otti liinan taskustansa, pyyhkäsi kyyneleen silmistään ja kohotti ne taivasta kohden, kädet ristissä kuni rukoilevan. Minä tein samoin, myöskin äänettömästi. Hän tiesi, että minä rukoilin hänen puolestaan, ja minä, että hän teki sen minun puolestani.

Pois lähtiessään hän virkkoi matalalla äänellä: -- Kun puhutte kreivi Orobonin kanssa, niin tehkää se niin hiljaa, kuin suinkin mahdollista. Sillä voitatte kaksi etua: toinen on se, että minä pääsen herra päällikön nuhteista, ja toinen, ett'ei kukaan kuule puheitanne, jotka... tarvinnenko sanoa... jos niitä kerrottaisiin sille, jolla on valta rangaista, saattaisivat häntä yhä enemmän suututtaa.

Minä vakuutin hänelle, että huuliltamme ei lähtenyt koskaan sanaa, joka, vaikka kenelle kerrottuna, voisi tehdä pahennusta.

Tosiaankin, semmoinen varoitus ei ollut meille tarpeen. Kaksi vankia, jotka pääsevät toisiansa puhuttelemaan, tietävät varsin hyvin käyttää semmoista kieltä, että voivat puhua vaikka mitä, minkään vakoilijan ymmärtämättä.

LXIX LUKU.

Palatessani eräänä aamuna kävelymatkaltani, oli Orobonin huoneen ovi auki, ja sisällä seisoi Schiller, joka ei huomannut minun tuloani. Vahtimiehet kiirehtivät ovea sulkeaksensa, mutta ennätinpä heidän edellensä ja syöksin sisään Orobonin syliin.

Schiller hämmästyi: -- Tuhat tulimmaista! -- ja kohotti sormensa uhaten. Mutta hänen silmänsä himmentyivät kyyneleistä, ja hän virkkoi nyyhkytelien: -- Oi Jumalani, armahda näitä nuorukaisraukkoja ja minua ja kaikkia onnettomia, Sinä, joka itsekin olit niin onneton maan päällä!

Molemmat vahtimieheni itkivät ja samoin vahti korridorissakin, joka tuli sinne. Oroboni sanoi: -- Silvio, Silvio, tämä päivä on yksi armaimpia elämässäni! -- Minä en tiedä, mitä hänelle sanoin; olin ilosta aivan ihastuksissa.

Kun Schiller vihdoin rukoili meitä eroamaan, eikä käynyt olla tottelematta, niin Oroboni purskahti katkeraan itkuun, sanoen:

-- Yhtynemmekö koskaan enää maailmassa? Enkä sitten ole häntä nähnyt! Muutamia kuukausia myöhemmin tuo huone oli tyhjä, ja Oroboni lepäsi hautausmaalla, joka ikkunastani, oli näkyvissä!

Tämän yhtymishetken perästä tuntui kuin jos ystävyytemme olisi tullut kahta hartaammaksi, kuin jos emme voisi elää ilman toinen toistamme.

Hän oli kaunis, jalomuotoinen nuorukainen, mutta kalpea kasvoiltaan ja kivulloinen. Silmissä vaan oli elon virkeyttä. Hänen ruumiillinen heikkoutensa vielä enensi hellyyttäni häntä kohtaan, ja samaa tunsi hänkin minun suhteeni. Kumpikin aavisti todenmukaiseksi, että jompikumpi ennen pitkää tulisi itkemään toisen kuoloa.

Parin päivän kuluttua hän sairastui. Minä en tehnyt muuta, kuin huokailin ja rukoilin hänen edestänsä. Muutamien kuumekohtausten perästä hän hiukan tointui ja tuli taas ikkunaan puhumaan. Oi, mikä lohdutus uudestaan kuulla hänen ääntänsä!

-- Älä petä itseäsi, virkkoi hän; ei ole paljon enää jäljellä. Valmista mielesi minua kadottamaan, ja tue minua lujuudellasi.

Niinä päivinä piti huoneittemme seiniä valkeiksi kalkittaman, ja siksi aikaa me muutettiin maakerrokseen. Kovaksi onneksi meitä ei pantu vierekkäin asumaan. Schiller sanoi minulle, että Oroboni jaksoi hyvin, mutta minä pelkäsin, ett'ei hän tahtonut puhua totta, vaan että Orobonin jo ennaltaan heikko terveys turmeltuisi tässä maanalaisessa luolassa.

Jospa edes olisin nyt saanut olla naapurina armaalle Maroncelli'lle! Ainakin oli minun tilaisuus kuulla hänen ääntänsä, ja huolimatta vahtien huudoista me tervehdimme toisiamme laululla.

Sill'aikaa Brünnin ylilääkäri tuli meitä katsomaan, lähetettynä kenties niiden ilmoitusten johdosta, joita päällikkö täältä oli laittanut Wieniin niukan ruo'an aikaansaattamasta heikkoudestamme, taikkapa sentähden, että vangeissa hyvin tarttuvainen kerpukki oli par'aikaa vallallaan.

Minä kun en tietänyt hänen käyntinsä syytä, luulin hänen tulleen sentähden, että Oroboni taas olisi kääntynyt sairaaksi. Pelko, että tämä kuolisi, teki minut sanomattoman levottomaksi. Mieltäni valloitti synkkä alakuloisuus ja halu kuolla. Uudestaan itsesurma johtui ajatuksiini. Taistelin sitä vastaan, vaan väsyneen matkustajan tavalla, joka tosin arvelee: -- Velvollisuuteni on vaeltaa perille asti, -- mutta samassa mahtava tunne pakoittaa häntä heittäytymään maahan lepäämään.

Olin kuullut puhuttavan eräästä vanhasta Böömiläisestä, joka vähää ennen yhdessä näistä pimeistä luolista oli surmannut itsensä halkaisemalla pääkallonsa seinään. En voinut mielestäni torjua pois kiusausta tehdä samoin. Kenties houreeni olisi mennyt niinkin pitkälle, ell'ei verensylky keuhkoistani olisi saanut minua uskomaan, että kuolema jo itsestäänkin oli tulemassa. Kiitin Jumalaa, että hän suvaitsi vapauttaa minut tällä tavoin, varjellen minua epätoivossa tekemästä, mitä järkeni tuomitsi synniksi.

Mutta Jumala päinvastoin tahtoi minua hengissä pitää. Tuo verensylky huojensi vaivojani. Pääsin taas vankilan ylikertaan, jossa parempi päivänvalo ja Orobonin naapurius teki elämän minulle jälleen rakkaaksi.

LXX LUKU.

Kerroin ystävälleni siitä synkkämielisyydestä, jota olin kärsinyt ollessani hänestä erilläni; ja hän sanoi niinikään olleensa taistelussa samaa vihollista vastaan.

-- Käyttäkäämme, arveli hän, sitä vähää aikaa, joka nyt meille taas on suotu, vahvistaaksemme toinen toistamme uskonnon avulla. Puhukaamme Jumalasta; innostukaamme Häntä rakastamaan; muistakaamme, että Hän on oikeus, viisaus, hyvyys, kauneus, kaikki mitä parasta me haluamme. Totisesti sanon sinulle, että kuolema ei ole kaukana minusta. Ijankaikkisesti olen sinua kiittävä, jos autat minua näinä elämäni viimeisinä päivinä olemaan niin harras uskossa, kuin minun olisi pitänyt olla koko elin-aikani.

Keskusteluimme aineena oli nyt aina kristillinen filosofiia ja sen etevyys, tuon turhanpäiväisen aistillisen filosofiian rinnalle asetettuna. Molemmat riemuitsimme havaitessamme, mikä sopusointu on Kristin-uskon ja järjen välillä, ja että kirkon oppi perustuu mitä puhtaimpiin uskonsääntöihin ja puhtaimpaan siveysoppiin eikä inhimillisen tietämättömyyden joutaviin kyhäyksiin.

-- Ja jos sattumalta, jota emme saata toivoa, me vielä pääsisimme jälleen muitten ihmisten seuraan, sanoi Oroboni, olisimmeko niin pelkurimaisia, ett'emme uskaltaisi Evankeliumia tunnustaa, että häpeisimme, jos ken arvelisi vankeuden heikontaneen järkemme voimia, ja uskomme siis syntyneen hengellisestä heikkoudesta?

-- Oroboni ystäväni, virkoin minä, sinun kysymyksestäsi jo arvaan, mitä siihen itse olet vastaava, ja niin minäkin vastaan. Kurja on olla muiden mielipiteen orjana, vaikka itse on vakuutettu siitä, että he ovat väärässä. En usko, että sinä, yhtä vähän kuin minäkään, tulet semmoiseen halpuuteen syypääksi.

Näissä sydämen-purkauksissa tulin eräässä asiassa horjahtaneeksi. Olin, näet, Julianolle vannonut, ett'en kellekään puhuisi, mainitsemalla hänen oikeata nimeänsä, meidän välisistä seikoistamme. Nyt kerroin ne Orobonille, lisäten: -- Ulkona maailmassa tämä asia ei koskaan pääsisi huuliltani, mutta täällä me seisomme haudan partaalla, ja joskin sinä olisit vapauteen palaava, niin tiedän kumminkin voivani luottaa sinuun.

Tuo jalo mies oli ääneti.

Vihdoin hän alkoi nuhdella minua salaisuuden rikkomisesta. Moite oli paikallansa, sillä ei mikään ystävyys, olkoonpa se kuinka sydämellinen ja puhdas tahansa, voi valtuuttaa semmoiseen lupauksen rikkomiseen.

Mutta tehty oli tehty, ja Oroboni käänsi sen minulle hyväksi. Hänkin oli tuntenut Julianon ja tiesi kertoa yhtä ja toista hyvää hänen elämästään. -- Tämä mies, lisäsi hän, on työskennellyt niin paljon kristityn tapaan, että hän tuskin on kantava tuota uskontoa vihaavaa mieltänsä hautaan saakka. Toivokaamme, toivokaamme! Ja sinä Silvio, muista sydämestäsi antaa hänelle pahat oikkunsa anteeksi ja rukoilla hänen puolestaan!

Näitä sanoja olen pyhinä pitänyt.

LXXI LUKU.

Yllämainitut keskustelut, milloin Orobonin, milloin Schillerin tahi muiden kanssa, eivät kuitenkaan vieneet kuin vähän osan vuorokauteni neljästäkolmatta tunnista; useinpa en saanutkaan tilaisuutta edellisen kanssa puhua.

Mitä tein yksinäisyydessäni?

Tässä koko päiväjärjestyksen!: Nousin aina päivän koittaessa ylös, astuin makuulavan pääpuolelle ja tein aamurukouksen, pitäen kiinni ikkunan ristikosta. Orobonikin jo oli ikkunassaan taikka ei viipynyt tulemasta. Tervehdittyämme toinen toistamme kumpikin jatkoi äänetönnä hartauttaan. Jos luolamme olivat kauheat, niin luonto tuolla ulkona oli sitä ihanampi. Taivas, edessämme oleva maisema, elävien olentojen liike laaksossa, maalaistyttöjen raikkaat äänet ja laulut, tuo kaikki ilahutti meitä ja antoi meidän hartaasti tuntea Hänen läsnä-oloansa, joka on niin mahtava hyvyydessään, ja jonka apua me niin suuresti tarvitsimme.

Sitten tapahtui vahtien tarkastuskerta. He katselivat ympäriinsä huoneessa, oliko kaikki paikallaan, tarkastivat rautani renkaasta renkaasen, oliko se eheä vai särjetty, joko tapaturmasta tahi häijyydestä. Tätä he kumminkin tekivät ainoastaan käskyn noudattamiseksi, koska hyvin tiesivät, että minun oli mahdoton särkeä rautaa. Jos oli päivä, jolloin lääkäriä odotettiin, niin Schiller kysyi, tekikö mieli häntä puhutella, ja noudatti meidän toivomustamme.

Kun tarkastus oli tehty joka huoneessa, palasi Schiller ja hänen kanssaan Kunda, jonka tehtävänä oli huoneiden lakaiseminen.

Sitten taas kotvanen, niin tuotiin aamiainen. Se oli puoli-vadillinen punaista lihalientä ja kolme hyvin ohutta leipäviipaletta. Minä söin leivän ja jätin liemen.