Part 4

Tammikuun viidentenä päivänä kokoontui suuri joukko pyhän viran neuvoskunnan kardinaaleja. Paavi puhui itse ensiksi tästä häpeällisestä asiasta ja kysyi läsnäolevilta kardinaaleilta, kuinka he olivat uskaltaneet jättää hänet tietämättömäksi siitä:

-- Te vaikenette, ja kuitenkin tämä häväistys koskee sitä ylevää virka-arvoa, jota te kannatte. Kardinaali Carafa on uskaltanut julkisesti esiintyä maallisessa puvussa ja paljastettu miekka kädessä. Ja missä tarkoituksessa? Riistääkseen toiselta julkean kurtisaanin.

On helppo kuvitella sitä kuolonhiljaisuutta, joka vallitsi hovimiesten keskuudessa tämän vihanpurkauksen kohdistuessa pääministeriin. Kahdeksankymmenvuotias vanhus siinä julisti vihaansa rakastettua veljenpoikaa kohtaan, joka siihen asti oli kokonaan vallinnut hänen tahtoaan. Harmissaan paavi puhui kardinaalinarvon riistämisestä veljenpojaltaan.

Paavin vihaa lietsoi Toscanan suurherttuan lähettiläs, joka tuli valittamaan eräästä kardinaalipääministerin uudesta julkeudesta. Ennen niin mahtava kardinaali tuli Hänen Pyhyytensä luo tavanmukaiseen työhönsä. Paavi antoi hänen odottaa neljä tuntia etuhuoneessa kaikkien nähden ja antoi hänen lähteä suomatta hänelle puheillepääsyä. Saattaa kuvitella mitä tuskia tämä tuotti ministerin suunnattomalle ylpeydelle. Kardinaali oli kiihtynyt, mutta ei masentunut; hän ajatteli, että iän painama vanhus, jota koko ikänsä oli sukulaisrakkaus johtanut ja joka oli hyvin vähän tottunut maallisten, ajallisten asiain hoitamiseen, lopulta pakosta turvautuisi hänen työkykyynsä. Mutta paavin siveellisyys pääsi voitolle. Hän kutsui kardinaalit kokoon ja katsottuaan heihin kauan puhumatta puhkesi viimein kyyneliin eikä epäröinyt tehdä tavallaan julkista anteeksipyyntöä.

-- Vanhuudenheikkous, hän sanoi, -- ja huolenpito uskonnollisista asioista, joista, kuten tiedätte, koetan poistaa kaikki väärinkäytökset, ovat saaneet minut luovuttamaan maallisen valtani kolmelle veljenpojalleni. He ovat käyttäneet sitä väärin, ja minä hylkään heidät ainiaaksi.

Sen jälkeen luettiin paavillinen kirjelmä, jolla veljenpojilta riistettiin kaikki heidän arvonsa ja heidät karkoitettiin kurjiin kyliin. Kardinaalipääministeri määrättiin maanpakoon Civita Laviniaan, Pallianon herttua Sorianoon ja markiisi Montebelloon. Herttua menetti säännölliset palkkatulonsa jotka nousivat seitsemäänkymmeneenkahteentuhanteen piasteriin (enemmän kuin miljoona vuoden 1838 rahassa).

Ei tullut kysymykseenkään olla noudattamatta näitä ankaria määräyksiä: Carafa-veljeksillä oli vihamiehinä ja vartijoina koko Rooman kansa, joka inhosi heitä.

Pallianon herttua asettui lankonsa kreivi d'Aliffen ja Leonardo del Cardinen kera asumaan pieneen Sorianon kylään, kun taas herttuatar ja hänen anoppinsa asuivat Gallesessa, joka on kurja kyläpahanen tuskin kahden peninkulman päässä Sorianosta.

Seutu oli viehättävää, mutta he viettivät maanpakolaisen elämää, ja heidät oli karkoitettu Roomasta, missä he äsken olivat mielinmäärin hallinneet.

Marcello Capecce oli muiden hovimiesten mukana seurannut valtiatartaan maanpakoon tuohon kurjaan kylään. Koko Rooman kunnioituksen sijasta näki tämä muutamia päiviä sitten niin mahtava nainen, joka nautti asemastaan koko ylpeytensä kiihkeydellä, vain yksinkertaisia talonpoikia, joiden ihmettelykin muistutti häntä lankeemuksestaan. Hän ei löytänyt mistään lohdutusta. Hänen setänsä oli niin vanha, että luultavasti kuolema korjaisi hänet ennen kuin hän ennättäisi kutsua takaisin veljenpoikansa, ja onnettomuuden lisäksi nuo kolme veljestä eivät voineet sietää toisiaan. Väitettiinpä, että herttua ja markiisi, joilla ei ollut kardinaalin hillittömiä intohimoja, olivat säikähtyneinä hänen irstailustaan menneet niin pitkälle, että olivat ilmiantaneet hänet paaville.

Tämän syvän epäsuosion surkeudessa tapahtui jotakin, mikä herttuattaren ja itsensä Capeccen onnettomuudeksi osoitti, ettei todellinen intohimo ollut Roomassa ohjannut Capeccen askeleita Martuccian luo.

Kun herttuatar oli eräänä päivänä kutsunut hänet luokseen antaakseen hänelle määräyksen, olivat he kahden huoneessa, seikka mikä ei tapahtunut kuin pari kertaa koko vuodessa. Kun Capecce näki, ettei ollut ketään siinä huoneessa, missä hän oli herttuattaren kanssa, hän seisoi liikkumatta ja ääneti. Hän meni ovelle nähdäkseen oliko viereisessä huoneessa ketään, joka saattoi kuunnella. Sitten hän uskalsi puhua:

-- Rouva, älkää hämmästykö, älkää vihastuko oudoista sanoista, jotka uskallan teille lausua. Jo kauan olen rakastanut teitä enemmän kuin elämää. Jos olen ollut liian varomaton uskaltaessani rakastunein silmin katsella jumalaista kauneuttanne, ei teidän pidä syyttää siitä minua, vaan yliluonnollista voimaa, joka minua ajaa ja kiihottaa. Minä kärsin, palan; en pyydä huojennusta liekille, joka minua kuluttaa, vaan pyydän että te jalomielisyydessänne säälitte palvelijaa, joka on täynnä epäilyksiä ja nöyryyttä.

Herttuatar näytti hämmästyneeltä ja vielä enemmän suuttuneelta.

-- Marcello, keneksi olet minua luullut, sanoi hän, -- uskaltaessasi vaatia minulta rakkautta? Eroavatko minun elämäni ja käytöstapani niin suuresti soveliaisuuden säännöistä, että siitä olet voinut saada aihetta moiseen hävyttömyyteen? Kuinka olet uskaltanut uskoa, että minä voisin antautua kenellekään muulle kuin herralle miehelleni? Annan sinulle anteeksi, mitä olet sanonut, sillä pidän sinua intohimoisena ihmisenä, mutta varo tekemästä uudelleen samankaltaista rikosta, muuten vannon rankaisevani sinua samalla kertaa sekä ensimmäisestä että toisesta julkeudestasi.

Herttuatar poistui vihan vallassa. Tietenkin Capecce oli rikkonut varovaisuuden vaatimuksia vastaan, sillä tulee antaa aavistaa, mutta ei puhua. Hän oli hämillään ja pelkäsi kovin, että herttuatar kertoisi asian miehelleen.

Mutta tapahtuikin aivan toisin kuin hän oli pelännyt. Kylän yksinäisyydessä ei ylpeä Pallianon herttuatar voinut olla suosikkihovinaiselleen Diana Brancacciolle kertomatta, mitä hänelle oli rohjettu sanoa. Tämä nainen oli kolmikymmenvuotias ja häntä kalvoivat tuliset intohimot. Hänellä oli punaiset hiukset (kertoja puhuu useamman kerran tästä seikasta, joka hänen mielestään tuntuu antavan selityksen kaikkiin Diana Brancaccion mielettömiin tekoihin). Hän rakasti intohimoisesti Domitiano Fornaria, muuatta aatelismiestä, joka oli markiisi Montebellon palveluksessa. Hän tahtoi mennä hänen kanssaan naimisiin, mutta suostuisivatko markiisi ja hänen vaimonsa, joihin hänet yhdisti verenheimolaisuus, että hän menisi naimisiin miehen kanssa, joka tosiasiallisesti oli palvelijan asemassa heihin nähden? Tämä este oli ylipääsemätön, ainakin näennäisesti.

Oli vain yksi menestymisen mahdollisuus: oli koetettava hankkia Pallianon herttualta, markiisin vanhemmalta veljeltä, puoltolause, eikä Diana ollutkaan tässä suhteessa aivan toivoton. Herttua kohteli häntä enemmän sukulaisena kuin palvelijana. Tämä mies oli luonnollinen ja hyväsydäminen ja hän välitti äärettömän paljon vähemmän kuin veljensä pelkistä etikettiseikoista. Vaikka herttua käytti hyväkseen kaikkia korkean asemansa suomia etuja, kuten oikea nuori mies ainakin, ja oli kaikkea muuta kuin uskollinen vaimolleen, hän kuitenkin rakasti puolisoaan hellästi eikä todennäköisesti voinut olla täyttämättä hänen toivomustaan, jos hän hiukankin itsepintaisesti jotakin pyysi.

Tunnustus, jonka Capecce oli uskaltanut tehdä herttuattarelle, oli alakuloisen Dianan mielestä odottamaton onnenpotku. Hänen valtiattarensa oli tähän saakka ollut toivottoman siveä; jos hänet valtaisi intohimo, jos hän tekisi hairahduksen, tarvitsisi hän joka hetki Dianaa ja tämä saattaisi pyytää mitä tahansa naiselta, jonka salaisuudet hän tiesi.

Sen sijaan että olisi herttuattaren kanssa ensin puhunut tämän velvollisuuksista itseään kohtaan ja sitten hirveistä vaaroista, joille tämä antautui alttiiksi niin tarkkanäköisessä hovissa, puhui Diana hillittömän intohimonsa sokaisemana Marcello Capeccesta valtiattarelleen samalla tavalla kuin hän puhui Domitiano Fornarista itselleen. Pitkissä keskusteluissa tässä yksinäisyydessä hän sai joka päivä tilaisuuden muistuttaa Marcellon viehättävyydestä ja kauneudesta, Marcello raukan, joka näytti niin alakuloiselta; hän oli kuten herttuatarkin Napolin eräästä ylhäisimmästä suvusta, hänen käytöksensä oli yhtä ylhäinen kuin hänen verensä, ja häneltä puuttui vain varoja, jotka onnenpotku milloin tahansa saattoi hänelle antaa, ollakseen joka suhteessa yhdenvertainen sen naisen kanssa, jota hän uskalsi rakastaa.

Diana huomasi ilokseen, että näiden keskustelujen ensimmäinen seuraus oli, että herttuatar tuli kaksinverroin avomielisemmäksi häntä kohtaan.

Hän ei suinkaan unohtanut ilmoittaa Marcello Capeccelle tietoja siitä, mitä tapahtui. Tämän kesän polttavassa helteessä herttuatar usein käveli Gallesea ympäröivissä metsissä. Päivän laskiessa oli hänellä tapana odottaa merituulta viehättävillä kunnailla, joita on näiden metsien keskellä ja joiden huipuilta näkyy meri vähintään kahden peninkulman päähän. Marcello saattoi oleskella näissä metsissä rikkomatta etiketin ankaria säännöksiä; kerrotaan, että hän pysytteli piilossa eikä näyttäytynyt herttuattarelle, ellei tämä Dianan puheiden vaikutuksesta ollut otollisessa mielentilassa. Diana antoi silloin merkin Marcellolle.

Diana näki, että hänen valtiattarensa oli pian valmis kuuntelemaan turmiollista intohimoa, jonka hän oli saanut heräämään hänen sydämessään ja antoi itse myöten kiihkeälle rakkaudelle, jonka Domitiano Fornari oli herättänyt. Hän katsoi nyt olevansa varma siitä, että saattoi mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta Domitiano oli järkevä nuori mies, luonteeltaan kylmä ja varovainen. Intohimoisen rakastajattaren tulisuus oli hänestä vastenmielistä, sen sijaan että olisi häntä miellyttänyt. Diana Brancaccio oli Carafain läheinen sukulainen, hän oli varma, että hän olisi saanut tikariniskun rintaansa, jos pieninkin huhu hänen rakkausseikkailuistaan tulisi tuon kauhean kardinaali Carafan korviin, joka, vaikka olikin nuorempi kuin Pallianon herttua, oli itseasiassa suvun todellinen pää.

Herttuatar oli jo jonkin aikaa ollut Capeccen rakastajatar, kun eräänä päivänä Domitiano Fornaria ei löytynyt kylästä, mihin Montebellon markiisin hovi oli karkoitettu. Hän oli kadonnut: myöhemmin saatiin tietää, että hän oli astunut laivaan pienessä Nettunon satamassa; epäilemättä hän oli muuttanut nimeä eikä hänestä milloinkaan myöhemmin saatu mitään tietoa.

Kuka voisi kuvailla Dianan epätoivoa? Kuunneltuaan hyväntahtoisesti Dianan valituksia kohtaloa vastaan antoi herttuatar Palliano eräänä päivänä hänen ymmärtää, että tästä keskustelun aiheesta oli hänen mielestään jo yllin kyllin puhuttu. Diana tiesi, että hänen rakastajansa oli hänet hyljännyt, hänen sielussaan riehuivat mitä julmimmat aikomukset, hän veti hyvin kummallisia johtopäätöksiä siitä ohimenevästä ikävystymisestä, jota herttuatar oli tuntenut hänen alinomaisia valituksiaan kuullessaan. Diana uskotteli itselleen, että herttuatar oli saanut Domitiano Fornarin jättämään hänet iäksi ja lisäksi hankkinut hänelle matkarahat. Tämä järjetön ajatus perustui yksinomaan muutamiin herttuattaren aikoja sitten hänelle antamiin varoituksiin. Epäluuloa seurasi pian kosto. Diana pyysi päästä herttuan puheille ja kertoi hänelle kaiken, mitä tapahtui hänen vaimonsa ja Marcellon välillä. Herttua ei tahtonut uskoa sitä.

-- Ajatelkaa, sanoi hän, -- että viiteentoista vuoteen herttuatar ei ole antanut aihetta pienimpäänkään moitteeseen; hän on pysynyt lujana hovin houkutuksia, loistavan asemamme viettelyksiä vastaan Roomassa. Rakastettavat ruhtinaat ja itse Guisen herttua, ranskalaisen sotajoukon päällikkö, ovat tehneet turhia yrityksiä hänen suhteensa, ja te väitätte, että hän on antautunut tavalliselle aatelismiehelle.

Onnettomuudeksi oli herttuan ikävä Sorianossa, kylässä, johon hänet oli karkoitettu, ja joka oli tuskin kahden peninkulman päässä hänen vaimonsa asuinpaikasta. Diana pääsi siten monta kertaa herttuan puheille ilman että se tuli herttuattaren tietoon. Diana oli hämmästyttävän nerokas, intohimo teki hänet kaunopuheiseksi. Hän kertoi herttualle koko joukon yksityiskohtaisia tietoja, kosto oli tullut hänen ainoaksi nautinnokseen. Hän kertoi yhä uudelleen ja uudelleen, että miltei joka ilta kello yhdeltätoista tuli Capecce herttuattaren huoneeseen ja lähti sieltä vasta kello kahden kolmen aikaan aamulla. Nämä puheet vaikuttivat aluksi herttuaan niin vähän, ettei hän viitsinyt edes keskiyöllä kävellä Galleseen astuakseen odottamatta vaimonsa huoneeseen. Mutta eräänä iltana, kun herttua oli Gallesessa -- aurinko oli laskenut mutta oli kuitenkin vielä aivan valoisaa -- syöksyi Diana tukka hajalla saliin, missä hän oli. Kaikki muut poistuivat. Diana sanoi, että Marcello Capecce oli juuri hiipinyt herttuattaren huoneeseen. Herttua, joka epäilemättä oli tällä hetkellä huonolla tuulella, tarttui tikariinsa ja kiiruhti vaimonsa huoneeseen, astuen sinne salaovesta. Hän näki siellä Marcello Capeccen. Molemmat rakastavaiset kalpenivat tosin nähdessään hänen astuvan sisään, mutta muuten ei heidän asennoissaan ollut mitään moitteenalaista. Herttuatar istui vuoteessaan ja kirjoitti muistiin jotakin pikkusummaa, jonka oli käyttänyt. Muuan kamarineito oli huoneessa; Marcello seisoi kolmen askeleen päässä vuoteesta. Raivoissaan kävi herttua Marcelloa kiinni kurkusta, laahasi hänet viereiseen huoneeseen, ja käski hänen siellä heittää maahan tikarin ja veitsen. Sitten herttua huusi henkivartijoitaan, jotka viipymättä veivät Marcellon Sorianon vankilaan.

Herttuatar sai jäädä palatsiinsa, mutta häntä vartioitiin ankarasti.

Herttua ei ollut julma, näytti siltä, että hän aikoi salata tämän häpeällisen asian, jottei hänen olisi ollut pakko ryhtyä äärimmäisiin toimenpiteisiin, joita kunnia häneltä vaati. Hän tahtoi uskotella, että Marcello oli vangittu aivan toisesta syystä ja väitti, että tämä nuori mies oli koettanut häntä myrkyttää, ottaen tekosyyksi suuret sammakot, jotka Marcello oli pari kolme kuukautta sitten korkeasta hinnasta ostanut. Mutta todellinen rikos oli liian hyvin tunnettu, ja hänen veljensä kardinaali kysyi häneltä, milloin hän aikoi rikollisten verellä pestä pois häväistyksen, joka oli uskallettu tehdä heidän sukuaan kohtaan.

Herttua kutsui luokseen vaimonsa veljen kreivi d'Aliffen ja perheen ystävän Antonio Torandon. Nämä kolme miestä muodostivat jonkinlaisen tuomioistuimen ja tuomitsivat Marcello Capeccen, jota syytettiin aviorikoksesta herttuattaren kanssa.

Kaiken inhimillisen epävakaisuus aiheutti sen, että paavi Pius IV, joka seurasi Paavali IV:ä, kuului espanjalaiseen puolueeseen. Hän ei kieltänyt mitään kuningas Filip II:lta, joka vaati kardinaalin ja Pallianon herttuan kuolemaa. Kumpikin veli sai vastata paikkakunnan tuomioistuimen edessä, ja heidän oikeudenkäyntinsä pöytäkirjat kertovat meille kaikki seikat, jotka ovat yhteydessä Marcello Capeccen kuoleman kanssa.

Yksi lukuisista kuulustelluista todistajista kertoo nain:

-- Olimme Sorianossa, herrallani herttualla oli pitkä neuvottelu kreivi d'Aliffen kanssa... Illalla hyvin myöhään mentiin pohjakerroksen kellariin, missä herttua oli panettanut kuntoon kuulustelussa tarvittavat köydet. Siellä olivat herttua, kreivi d'Aliffe, herra Antonio Torando, ja minä olin siellä.

Ensimmäiseksi todistajaksi kutsuttiin kapteeni Camillo Grifone, Capeccen läheinen ja uskottu ystävä. Herttua sanoi hänelle:

-- Sano totuus, ystäväni. Mitä tiedät Marcellon tehneen herttuattaren huoneessa?

-- En tiedä mitään, enemmän kuin kaksikymmentä päivää sitten olen rikkonut välini Marcellon kanssa.

Koska hän kieltäytyi puhumasta muuta, kutsui herra herttua ulkoa muutamia vartijoita. Sorianon podesta sitoi Grifonen köyteen. Vartijat vetivät köysistä ja nostivat siten syyllisen neljän tuuman päähän maasta. Riiputtuaan täten runsaan neljännestunnin, sanoi kapteeni:

-- Laskekaa minut alas, tahdon sanoa mitä tiedän.

Kun hänet oli laskettu maahan, vartijat poistuivat ja me jäimme yksin hänen kanssaan.

-- On totta, että olen monet kerrat seurannut Marcelloa herttuattaren kamariin, sanoi kapteeni, -- mutta en tiedä mitään muuta, sillä odotin häntä läheisessä naapuritalossa aina aamun varhaisimpiin tunteihin asti.

Heti kutsuttiin vartijat takaisin ja he kohottivat hänet herttuan käskystä vielä kerran ylös niin etteivät hänen jalkansa koskettaneet maata. Pian kapteeni huudahti:

-- Päästäkää minut alas, tahdon kertoa totuuden. On totta, jatkoi hän, -- että jo muutamia kuukausia olen huomannut, että Marcellolla oli rakkaussuhde herttuattaren kanssa ja aioin antaa siitä tiedon teidän ylhäisyydellenne tai don Leonardolle. Herttuatar lähetti joka aamu tiedustelemaan Marcellon vointia, hän antoi hänelle pieniä lahjoja, muun muassa hyvin huolellisesti valmistettuja ja hyvin kalliita makeisia. Olen nähnyt Marcellolla pieniä ihmeen taidokkaita kultavitjoja, jotka hän nähtävästi oli saanut herttuattarelta.

Tämän lausunnon jälkeen kapteeni vietiin takaisin vankilaan. Nyt tuotiin kuulusteltavaksi herttuattaren ovenvartija, joka kielsi mitään tietävänsä. Hänet sidottiin köyteen ja kohotettiin ilmaan. Puolen tunnin kuluttua hän sanoi:

-- Laskekaa minut alas, kerron mitä tiedän.

Alas päästyään hän väitti, ettei tiennyt mitään; hänet kohotettiin uudelleen ilmaan. Puolen tunnin kuluttua hänet päästettiin maahan. Hän selitti, että oli vain vähän aikaa ollut herttuattaren yksityisessä palveluksessa. Koska oli mahdollista, että tämä mies ei tiennytkään mitään, lähetettiin hänet takaisin vankilaan. Kaikki tämä vei paljon aikaa siitä syystä, että vartijat joka kerta poistettiin huoneesta. Vartijoiden tahdottiin uskovan, että kysymyksessä oli myrkytysyritys sammakoista otetulla myrkyllä.

Yö oli pitkälle kulunut, kun herttua kutsutti Marcello Capeccen. Vartijat poistuivat ja ovi lukittiin.

-- Mitä tekemistä teillä oli herttuattaren huoneessa, sanoi herttua, -- kun viivyitte siellä kello yhteen, kahteen ja välistä kello kolmeenkin aamulla?

Marcello kielsi kaikki. Vartijat kutsuttiin paikalle ja hänet pantiin riippumaan; köysi väänsi sijoiltaan hänen käsivartensa. Voimatta kestää tuskaa hän pyysi että hänet päästettäisiin maahan. Hänet laskettiin tuolille, mutta siihen päästyään hän hämmentyi puheissaan, eikä oikeastaan tiennyt mitä sanoi. Vartijat kutsuttiin, ja he kohottivat hänet uudelleen ilmaan; pitkän ajan kuluttua hän pyysi päästä alas.

-- On totta, sanoi hän, -- että noina aikoina olen ollut herttuattaren huoneessa, mutta minulla oli rakkaussuhde signora Diana Brancaccion, hänen ylhäisyytensä hovinaisen kanssa, jolle olin antanut avioliittolupauksen ja joka on myöntänyt minulle kaikki paitsi mikä loukkaa kunniaa.

Marcello vietiin vankilaan, missä häntä kuulusteltiin yhdessä kapteenin ja Dianan kanssa, joka kielsi kaikki.

Sitten Marcello vietiin takaisin matalaan huoneeseen. Kun olimme lähellä ovea, hän sanoi:

-- Herra herttua, teidän ylhäisyytenne muistaa, että on luvannut säästää henkeni jos kerron totuuden. Ei tarvita enää köyttä, minä puhun kaikki.

Hän lähestyi herttuaa ja sanoi vapisevalla ja tuskin ymmärrettävällä äänellä, oli aivan totta, että hän oli saavuttanut herttuattaren suosion. Tämän kuullessaan kävi herttua käsiksi Marcelloon ja puri häntä poskeen, sitten hän veti esiin tikarinsa ja näin hänen iskevän sillä rikollista. Sanoin silloin, että olisi hyvä, jos Marcello kirjoittaisi omakätisesti sen mitä oli juuri tunnustanut, ja että tämä asiakirja osoittaisi herttuan teon oikeutetuksi. Mentiin kellarihuoneeseen, jossa oli kirjoitusvälineet, mutta köysi oli niin haavoittanut Marcellon käsivartta, että hän saattoi kirjoittaa vain muutaman sanan: Niin, olen pettänyt herrani, niin, olen riistänyt hänen kunniansa.

Herttua luki sitä mukaa kuin Marcello kirjoitti, ja kun tämä oli lopettanut, syöksyi hänen päällensä ja iski häntä kolme kertaa tikarilla, niin että hän heitti henkensä. Diana Brancaccio oli läsnä kolmen askeleen päässä. Hän oli enemmän kuollut kuin elävä ja katui luultavasti tuhannen tuhatta kertaa mitä oli tehnyt.

-- Sinä et ole ylhäisen syntyperäsi arvoinen, nainen, huudahti herttua, -- sinä olet ainoa alkusyy häpeääni, jota olet valmistanut palvellaksesi häpeällisiä halujasi! Minun täytyy rangaista sinua kaikista petoksistasi.

Näin sanottuaan hän tarttui Dianaa hiuksiin ja leikkasi hänen kurkkunsa veitsellä. Verivirta purskahti esiin, ja onneton kaatui kuolleena maahan.

Herttua heitätti molemmat ruumiit likaviemäriin, joka oli lähellä vankilaa.

Nuori kardinaali Alfonso Carafa, markiisi de Montebellon poika, ainoa koko suvusta, jonka Paavali IV oli pitänyt luonaan, katsoi velvollisuudekseen kertoa hänelle tämän tapahtuman. Paavi lausui vain nämä sanat:

-- Entä herttuatar, mitä hänelle on tehty?

Roomassa ajateltiin yleisesti, että nämä sanat tuottaisivat kuoleman tuolle onnettomalle naiselle. Mutta herttua ei kyennyt päättämään tämän uhrauksen tekemistä. Liekö syynä sitten se, että herttuatar oli raskaana tai se sanomaton hellyys, jota hän ennen oli häntä kohtaan tuntenut.

Kolme kuukautta sen voimainkoetuksen jälkeen, jonka Hänen Pyhyytensä Paavali IV oli suorittanut erotessaan koko suvustaan, hän sairastui ja kolmen kuukauden sairauden jälkeen kuoli 18. päivänä elokuuta 1559.

Kardinaali kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen Pallianon herttualle toistaen alinomaa, että heidän kunniansa vaati herttuattaren kuolemaa. Koska heidän setänsä oli kuollut ja koska oli tietämätöntä, mikä saattoi olla hänen jälkeensä valitun paavin mielipide, tahtoi hän, että asia saatettaisiin loppuun mahdollisimman lyhyessä ajassa.

Herttua, luonnollinen, hyväluontoinen ja kunnianasioissa paljon vähemmän arka mies kuin kardinaali, ei voinut suostua tähän hirmutekoon, jota häneltä vaadittiin. Hän ajatteli, että hän itse oli usean kerran ollut herttuattarelle uskoton koettamatta edes peittää sitä ja että nämä uskottomuudet olivat saattaneet herättää kostonajatuksen niin ylpeässä naisessa. Juuri konklaavin alkaessakin, kuunneltuaan messua ja nautittuaan ehtoollisen, kirjoitti kardinaali hänelle, että häntä kiusasi tuo alinomainen epäröiminen ja että ellei herttua vihdoinkin suorittanut sitä mitä heidän sukunsa kunnia vaati, kieltäytyisi hän enää sekaantumasta hänen asioihinsa eikä koettaisi milloinkaan häntä hyödyttää, ei konklaavissa eikä uuden paavin luona. Muuan seikka, jolla ei ollut mitään tekemistä kunnian kanssa, sai herttuan tekemään päätöksensä. Kerrotaan, että vaikka herttuatarta ankarasti vartioitiin, onnistui hänen lähettää sana Marco Antonio Colonnalle, joka oli herttuan päävihollinen tämän herttuakunnan Pallianon takia, että jos Marco Antonio kykenisi pelastamaan hänen henkensä ja vapauttamaan hänet, toimittaisi hän puolestaan hänen haltuunsa Pallianon linnoituksen, jossa oli päällikkönä hänelle uskollinen mies.

Elokuun 28. päivänä 1559 lähetti herttua Galleseen kaksi sotaväenosastoa. 30. päivänä tulivat herttuan sukulainen don Leonardo del Cardine ja herttuattaren veli don Ferrante, kreivi d'Aliffe Galleseen ja menivät herttuattaren asuntoon surmatakseen hänet. He ilmoittivat hänelle, että hänen täytyi kuolla. Herttuatar kuuli sen osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta. Hän tahtoi ensin ripittäytyä ja kuunnella messua. Kun sitten nuo kaksi herrasmiestä lähestyivät häntä, hän huomasi, etteivät he olleet yksimielisiä. Hän kysyi oliko heillä hänen miehensä herttuan käsky surmata hänet.

-- On, rouva, vastasi don Leonardo.

Herttuatar pyysi nähdä sitä, ja don Ferrante näytti sen hänelle.

(Pallianon herttuan oikeudenkäyntipöytäkirjoissa on niiden munkkien lausunto, jotka olivat läsnä tässä kauheassa toimituksessa. Nämä lausunnot ovat paljon luotettavammat kuin muiden todistajien todistukset, ja se johtuu minun nähdäkseni siitä, että munkit saattoivat pelotta puhua oikeuden edessä, kun sen sijaan kaikki toiset todistajat olivat enemmän tai vähemmän herransa kanssarikollisia.)

Kapusiinimunkki veli Antonio Paviasta puhui tähän tapaan: