Part 3

Kaikki melu oli aikoja sitten lakannut, Vanina oli vaipunut synkkiin ajatuksiin. Hetkinen puolenyönsoiton jälkeen Vanina luuli kuulevansa hiljaisen äänen, aivan kuin yölepakko olisi lentänyt. Hän tahtoi liikkua, mutta vaipui puolipyörryksissä alttarin rintanojaa vasten. Samassa hetkessä hänen lähellään oli kaksi olentoa ilman, että hän oli kuullut heidän tulevan. He olivat vanginvartija ja Missirilli, jolla oli niin paljon kahleita, että hän näytti aivan niihin kiedotulta. Vanginvartija avasi lyhdyn ja asetti sen alttarin rintanojalle Vaninan viereen, sillä tavoin, että hän saattoi hyvin nähdä vankinsa. Sitten hän vetäytyi pois lähelle ovea. Tuskin vanginvartija oli etääntynyt kun Vanina heittäytyi Missirillin kaulaan. Syleillessään häntä hän tunsi vain Missirillin kylmät ja karkeat kahleet. Kuka on pannut hänelle nämä kahleet? ajatteli hän. Rakastetun syleileminen ei tuottanut hänelle enää mitään iloa. Tähän tuskaan liittyi toinen paljon kirvelevämpi: hetken aikaa hän luuli, että Missirilli tiesi hänen rikoksensa, niin kylmä oli hänen käytöksensä.

-- Rakas ystävättäreni, sanoi Missirilli viimein, -- kadun rakkautta, jonka te olette minulle lahjoittanut, sillä turhaan etsin ansioita, jotka olisivat voineet sen teissä herättää. Palatkaamme kristillisempiin tunteisiin, unohtakaamme haaveet, jotka ennen ovat vieneet meidät eksyksiin; minä en voi kuulua teille. Ainainen onnettomuus, joka on seurannut yrityksiäni, johtuu ehkä kuolemansynnistä, jonka vallassa alati olen ollut. Ja vaikka ei ottaisikaan huomioon muuta kuin inhimillisen viisauden neuvot, niin miksikä en tuona kovan onnen yönä jäänyt ystävieni luo? Miksen vaaran hetkenä ollut paikallani? Miksi on poissaoloni ollut omiaan aiheuttamaan mitä julmimpia epäluuloja? Minulla oli toinenkin intohimo kuin Italian vapaus.

Vanina ei tointunut hämmästyksestä, jonka Missirillin muutos hänessä herätti. Vaikkei tämä ollut sanottavasti laihtunut, hän näytti kolmenkymmenen ikäiseltä. Vanina luuli huonon kohtelun vankilassa synnyttäneen tämän muutoksen ja puhkesi itkuun.

-- Ah, sanoi hän, -- vanginvartijat kun niin lupasivat kohdella sinua hyvin.

Oli niin, että kuoleman läheisyydessä kaikki uskonnolliset periaatteet, jotka saattoi yhdistää Italian vapauttamisen intohimoon, olivat heränneet nuoren carbonaron sydämessä. Vähitellen Vanina huomasi, että hänen rakastetussaan ilmenevä hämmästyttävä muutos oli kokonaan henkinen eikä suinkaan ruumiillinen, huonon kohtelun aiheuttama. Hänen tuskansa, jonka hän luuli olevan korkeimmillaan, siitä vielä lisääntyi.

Missirilli vaikeni, Vanina näytti olevan tukahtumaisillaan nyyhkytyksiin. Missirilli sanoi, hiukan liikuttuneena itsekin:

-- Jos rakastaisin jotakuta tässä maailmassa, rakastaisin teitä, Vanina; mutta Jumalan armosta on minun elämälläni enää vain yksi tarkoitus: joko kuolla vankilassa tai koettaa vapauttaa Italia.

Oli taas äänetöntä. Vanina ei ilmeisesti kyennyt puhumaan, hän yritti turhaan. Missirilli lisäsi:

-- Velvollisuus on armoton, mutta ellei sen täyttäminen tuottaisi mitään vaivaa, missä olisikaan silloin sankarillisuus? Luvatkaa minulle, ettette koeta enää tavata minua.

Sikäli kuin hänen jokseenkin tiukat kahleensa sallivat, hän teki pienen liikkeen ranteellaan ja ojensi sormensa Vaninalle.

-- Jos sallitte miehen, joka oli teille rakas, antaa teille neuvon, niin menkää naimisiin ansiokkaan miehen kanssa, jonka isänne teille määrää. Älkää tehkö hänelle kiusallisia tunnustuksia, mutta älkää myöskään milloinkaan koettako minua tavata. Olkaamme tästälähin vieraita toisillemme. Te olette antanut huomattavan rahasumman isänmaan hyväksi; jos se milloinkaan vapautuu sortajistaan, maksetaan tämä summa teille rehellisesti valtionvaroista.

Vanina oli vaipunut maahan. Pietron silmät olivat hänen puhuessaan loistaneet vain silloin, kun hän mainitsi isänmaan.

Viimein tuli ylpeys nuoren ruhtinattaren avuksi. Hän oli ottanut mukaansa timantteja ja pieniä viiloja. Ne hän ojensi Missirillille vastaamatta hänelle.

-- Katson velvollisuudekseni ottaa nämä vastaan, sanoi Missirilli, -- sillä minun on koetettava päästä pakoon. Mutta en näe teitä enää milloinkaan, vannon sen nähdessäni teidän uudet hyvät työnne. Jääkää hyvästi, Vanina! Luvatkaa, ettette milloinkaan kirjoita minulle ettekä milloinkaan koeta minua tavata. Jättäkää minut kokonaan isänmaalle, minä olen teille kuollut: hyvästi.

-- Ei, virkkoi Vanina raivoissaan, -- tahdon että tiedät, mitä olen tehnyt rakkaudesta sinuun.

Hän kertoi kaikki tekonsa siitä hetkestä alkaen, kun Missirilli oli lähtenyt San Nicolon linnasta antaakseen vangita itsensä. Kun tämä kertomus oli päättynyt, sanoi Vanina:

-- Kaikki tämä ei ole mitään, olen tehnyt enemmän rakkaudesta sinuun.

Sen jälkeen hän kertoi petoksestaan.

-- Hirviö, huudahti Pietro raivoissaan hyökäten hänen päällensä ja koetti surmata hänet kahleillaan.

Hän olisi onnistunut siinä ilman vanginvartijaa, joka juoksi apuun ensimmäisen hätähuudon kuullessaan. Hän kävi Missirilliin käsiksi.

-- Kas tässä, hirviö, en tahdo olla mitään sinulle velkaa, sanoi Missirilli Vaninalle ja heitti hänelle, minkä kahleilta pystyi, viilat ja timantit ja poistui nopeasti.

Vanina jäi tyrmistyneenä seisomaan. Hän palasi Roomaan. Ja sanomalehti ilmoitti hänen menneen naimisiin prinssi don Livio Saveliin kanssa.

PALLIANON HERTTUATAR

En ole luonnontutkija. Osaan vain hyvin kehnosti kreikkaa. Matkustaessani Sisiliaan ei siis päätarkoitukseni ollut katsella Etnan ihmeellisyyksiä, ei hankkia itselleni tai muille selvyyttä kaikesta siitä, mitä vanhat kreikkalaiset kirjailijat ovat sanoneet Sisiliasta. Ensi kädessä hain viehättävää silmänruokaa, jota tämä kummallinen seutu runsaasti tarjoaa. Sanotaan, että se muistuttaa Afrikkaa, mutta minusta ainakin on aivan varmaa, että se muistuttaa Italiaa vain kuluttavilta intohimoiltaan. Juuri sisilialaisista saattaa sanoa, ettei heidän sanavarastossaan ole sanaa mahdoton, kun he ovat syttyneet rakkauteen tai vihaan, eikä vihan syynä tässä kauniissa maassa milloinkaan ole rahanhimo.

Olen huomannut, että Englannissa ja etenkin Ranskassa puhutaan usein italialaisesta intohimosta, hillittömästä intohimosta, sellaisena kuin se Italiassa oli kuudennellatoista ja seitsemännellätoista vuosisadalla. Meidän päivinämme se kaunis intohimo on kuollut, tyystin hävinnyt niistä kansanluokista, jotka ovat ottaneet matkiakseen ranskalaisia tapoja ja Pariisissa ja Lontoossa muodissaolevia käyttäytymisen muotoja.

Tiedän vallan hyvin voitavan sanoa, että Kaarle V:n aikaan (1530) jäljiteltiin Napolissa, Firenzessä, vieläpä Roomassakin jonkin verran espanjalaisia tapoja, mutta olihan näillä ylevillä seuratavoilla pohjana kunnioitus, jonka jokainen ihmisen nimen ansaitseva on velkaa sisimmälleen. Ne eivät suinkaan olleet toimintatarmon vihollisia, vaan kiihottivat sitä, kun sen sijaan Richelieun herttuaa matkivien keikarien (vuoden 1760 vaiheilla) ensimmäinen elämänohje oli, ettei saanut minkään asian vuoksi näyttää liikuttuneelta. Eikö englantilaisten dandyjen perusohjeena, heidän, joita nyt ranskalaisten keikarien asemesta Napolissa jäljitellään, ole että he ovat olevinaan ikävystyneitä kaikkeen, tuntevat olevansa kaiken yläpuolella.

Niinpä ei italialaista intohimoa ole vuosisataan tavattukaan tämän maan hienoston keskuudessa.

Saadakseni jonkinlaisen käsityksen tästä italialaisesta intohimosta, josta romaaninkirjoittajamme puhuvat niin suurella varmuudella, minun on ollut pakko tutkia historiaa, mutta kuitenkaan eivät suuret historiankirjoittajat, lahjakkaat miehet, puhu juuri mitään sellaisista yksityiskohdista. He eivät katso hyväksi ottaa huomioon mielettömyyksiä paitsi silloin, kun niitä ovat tehneet kuninkaat ja ruhtinaat. Olen turvautunut kunkin kaupungin paikallishistoriaan, mutta minua on säikähdyttänyt aineiston runsaus. Tuollainen pikkukaupunki komeilee historialla, johon kuuluu kolme tai neljä painettua nelitaitteista nidosta ja seitsemän tai kahdeksan nidosta käsikirjoituksia, nämä jälkimmäiset miltei mahdottomia lukea, täynnä lyhennyksiä, jotka antavat kirjoitukselle erikoisen muodon, ja kiintoisimmissa kohdissa noudattaen paikkakunnan puhetapaa, jota kahdenkymmenen peninkulman päässä ei kukaan ymmärrä. Sillä koko kauniissa Italiassa, jossa rakkaus on synnyttänyt niin paljon traagillisia tapahtumia, puhutaan vain kolmessa kaupungissa, Firenzessä, Sienassa ja Roomassa jotakuinkin samalla lailla kuin kirjoitetaan. Kaikkialla muualla kirjakieli melkoisesti eroaa puhekielestä.

Se mitä nimitetään italialaiseksi intohimoksi, se on: intohimoksi, joka koettaa tyydyttää itseään eikä vain antaa lähimmäiselle loistavaa kuvaa omasta persoonastamme, saa alkunsa renessanssin alkaessa kahdennellatoista vuosisadalla ja sammuu ainakin korkeimmissa piireissä vuoden 1734 vaiheilla. Siihen aikaan pääsivät Bourbonit hallitusohjiin Napolissa. Ensimmäinen heistä oli don Carlos, erään Farnese-sukuun kuuluvan ruhtinattaren poika hänen toisesta avioliitostaan Filip V:n, Ludvig XVI:n surkuteltavan pojanpojan kanssa, joka ei keskellä kuulasadettakaan pelännyt, jonka aina oli ikävä ja joka intohimoisesti rakasti musiikkia. Tiedetään, että kahdenkymmenen neljän vuoden kuluessa etevä kastraatti Farinelli lauloi joka päivä hänelle kolme mielilaulua, aina samat.

Filosofiaan taipuvainen henkilö pitänee kummallisena erityisen Roomassa tai Napolissa tunnetun intohimon nimeämistä, mutta tunnustan, ettei mikään ole minusta luonnottomampaa kuin romaanit, jotka antavat vain italialaisia nimiä henkilöilleen. Emmekö ole yksimielisiä siitä, että intohimot muuttuvat, siirryttyään sata peninkulmaa pohjoiseen? Onko rakkaus samanlainen Marseillessa ja Pariisissa? Korkeintaan saattaa sanoa, että paikkakunnat, joilla kauan on ollut samanlainen hallitus, saavat yhteisön jonkinlaisen ulkonaisen yhtäläisyyden.

Maisemat, samaten kuin intohimot, samaten kuin musiikki, muuttuvat sikäli kuin siirrytään kolme tai neljä leveysastetta pohjoiseen. Napolilainen maisema näyttäisi Venetsiassa luonnottomalta, ellei Italiassakin olisi sovittu siitä, että Napolin kaunista luontoa tulee aina ihailla. Pariisissa menemme vielä pitemmälle, luulemme, että metsät ja viljapellot näyttävät aivan samanlaisilta Napolissa ja Venetsiassa, ja vaadimme, että Canaletton värit esimerkiksi ovat aivan samanlaiset kuin Salvator Rosan.

Naurettavuuden huippu on, kun englantilainen vallasnainen, jolla on kaikki saarensa mainiot ominaisuudet, mutta joka ei kykene kuvaamaan vihaa ja rakkautta edes omalla saarellaan, kun rouva Anna Radcliffe antaa henkilöilleen italialaisia nimiä ja valtavia intohimoja kuuluisassa romaanissaan _Mustan veljeskunnan rippituoli_.

En koeta antaa miellyttävämpää pukua tämän tosikertomuksen yksinkertaiselle ja usein loukkaavan karkealle kertomatavalle, jolla koettelen lukijan kärsivällisyyttä, niinpä esimerkiksi käännän tarkoin Pallianon herttuattaren vastauksen serkkunsa Marcello Capeccen rakkaudentunnustukseen. Tämä perhetarina on kerrottuna -- en tiedä miksi -- erään Palermon käsinkirjoitetun historian toisen nidoksen lopussa, josta en voi antaa mitään yksityiskohtaisempia tietoja.

Tämä kertomus, jota mielipahakseni suuresti lyhennän (jätän pois koko joukon luonteenomaisia seikkoja) käsittelee enemmän onnettoman Carafa-suvun viimeisiä vaiheita kuin kertoilee yhdestä ainoasta intohimosta. Kirjallinen turhamaisuus sanoo minulle, että kukaties olisin kyennyt lisäämään muutamien kohtien mielenkiintoisuutta ja tekemään niistä enemmän arvailemalla ja kertomalla yksityiskohtaisesti lukijalle, mitä henkilöt tunsivat. Mutta voisinko minä, nuori ranskalainen, syntynyt Pariisin pohjoispuolella, aavistaa mitä italialaissielut vuonna 1559 kokivat? Korkeintaan voin toivoa arvaavani, mitä 1838:n ranskalaiset lukijat pitivät mieluisana ja viehättävänä.

Se tunteiden intohimoisuus, joka vallitsi Italiassa vuoden 1559 vaiheilla, kysyi tekoja eikä sanoja. Siksipä seuraavassa kertomuksessa onkin hyvin vähän keskusteluja. Se on vahingoksi tälle käännökselle, tottuneet kun olemme romaanihenkilöittemme pitkiin keskusteluihin -- heillehän kaksinpuhelu on taistelua. Kertomus, jolle pyydän lukijaa suomaan koko kärsivällisyytensä, käsittelee muuatta omituista ilmiötä, joka espanjalaisten kautta on kotiutunut italialaisten tapoihin. En ole hitustakaan poikennut kääntäjäntehtävästäni. Kuudennentoista vuosisadan tunne-elämän ja kertojan esitystavan uskollinen säilyttäminen on minun mielestäni tämän traagillisen tarinan pääansio, mikäli sitä nyt voi ansiona pitää. Kertoja oli todennäköisesti aatelismies, joka kuului onnettoman Pallianon herttuattaren sukuun.

Pallianon herttuan hovissa vallitsi mitä ankarin espanjalainen etiketti. Ottakaa huomioon, että jokaisella kardinaalilla, jokaisella roomalaisella ruhtinaalla oli samanlainen hovi, niin voitte saada käsityksen siitä, minkälaisen näyn vuonna 1559 sivistynyt Rooman kaupunki tarjosi. Älkää unohtako, että samaan aikaan kuningas Filip II, joka salajuoniaan varten tarvitsi kahden kardinaalin äänet, antoi kummallekin heistä kaksisataa tuhatta livrea korkoja kirkollisina almuina. Rooma, jolta puuttui merkittävä sotajoukko, oli maailman pääkaupunki. Vuonna 1559 Pariisi oli vielä kutakuinkin miellyttävien raakalaisten asuinpaikka.

ERÄÄN VANHAN, VUONNA 1566 KIRJOITETUN KERTOMUKSEN TARKKA KÄÄNNÖS

Juan Pietro Carafa oli syntyisin eräästä Napolin kuningaskunnan mitä ylhäisimmästä suvusta, mutta hänen elämäntapansa olivat karkeat, hiomattomat, väkivaltaiset ja sopivat paimenelle. Hän otti pitkän takin (papinkauhtanan) ja lähti nuorena Roomaan, jossa hän pääsi eteenpäin serkkunsa Olivier Carafan, kardinaalin ja Napolin arkkipiispan suosimana. Aleksanteri VI, tuo suuri mies, joka tiesi kaikki ja taisi kaikki, teki hänet camerierekseen (mikä jotakuinkin vastaa meidän aikamme ordonanssiupseeria). Julius II nimitti hänet Chietin arkkipiispaksi. Paavi Paavali teki hänestä kardinaalin ja viimein 23. päivänä toukokuuta 1555 konklaavin kardinaalien juonittelujen ja kiivaiden väittelyjen jälkeen hänet valittiin Paavali IV:n nimisenä paaviksi. Hän oli silloin seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta vanha. Nekin, jotka juuri olivat kutsuneet hänet pyhän Pietarin istuimelle, vapisivat pian ajatellessaan tulevan vallitsijansa ankaruutta ja kiivasta, taipumatonta jumalanpelkoa.

Tieto tästä odottamattomasta nimityksestä synnytti mullistuksen Napolissa ja Palermossa. Muutaman päivän kuluttua nähtiin Roomassa suuri joukko kuuluisan Carafa-suvun jäseniä. Kaikki saivat nimityksen, mutta kuten luonnollista, paavi suosi erityisesti kolmea veljenpoikaansa, veljensä kreivi Montorion poikia.

Don Juanista, joka oli vanhin ja jo naimisissa, tehtiin Pallianon herttua. Tämä herttuakunta, joka oli riistetty sen omistajalta Marco Antonio Colonnalta, käsitti useita kyliä ja pikkukaupunkeja. Don Carlos, hänen Pyhyytensä nuorempi veljenpoika, joka oli Maltan ritari ja ollut sodassa, valittiin kardinaaliksi, Bolognan paavilliseksi lähetiksi ja pääministeriksi. Hän oli erittäin päättäväinen mies. Uskollisena sukunsa perinteille hän uskalsi vihata maailman mahtavinta kuningasta (Filip II:sta, Espanjan ja Intian kuningasta) ja antoi hänelle todistuksia vihastaan. Uuden paavin kolmannesta veljenpojasta, don Antonio Carafasta paavi teki hänen mentyään naimisiin Montebellon markiisin. Sitten hän sai aikaan avioliiton Fransin, Ranskan dauphinin ja kuningas Henrik II:n pojan, ja erään veljentyttären välillä. Myötäjäisiksi Paavali IV aikoi määrätä Napolin kuningaskunnan, joka oli tarkoitus vallata Filip II:lta, Espanjan kuninkaalta. Carafan suku vihasi tätä mahtavaa hallitsijaa, joka -- kuten saamme nähdä -- lopulta saattoi sen perikatoon käyttämällä hyväkseen sen omia hairahduksia. Noustuaan pyhän Pietarin istuimelle, maailman mahtavimmalle valtaistuimelle, joka siihen aikaan saattoi varjoon Espanjankin kuuluisat itsevaltiaat, kelpasi Paavali IV, kuten useimmat seuraajansa, kaikkien hyveiden esikuvaksi. Hän oli suuri paavi ja suuri pyhimys, koettipa hän ehkäistä väärinkäytöksiäkin kirkossa ja poistaa täten yleisen kirkolliskokouksen, jota ilman Rooman hovissa ei suinkaan voitu olla, mutta jota viisas politiikka kielsi hyväksymästä.

Noudattaen ajan tapaa, joka meidän päivinämme on joutunut unohduksiin ja joka ei sallinut hallitsijan luottaa henkilöihin, joiden edut mahdollisesti eivät olleet hänen omiaan, hallitsivat hänen Pyhyytensä valtakuntaa yksinvaltiaina hänen kolme veljenpoikaansa. Kardinaali oli pääministeri ja hallitsi setänsä käskyjen mukaan, Pallianon herttua oli valittu pyhän kirkon sotajoukon kenraaliksi; eikä markiisi de Montebello, joka oli palatsin vartiojoukon päällikkö, päästänyt sisään muita kuin mieleisiään henkilöitä. Pian nämä nuoret miehet alkoivat harjoittaa mitä hurjinta vallattomuutta. Aluksi he anastivat heidän hallitukselleen vihamielisten perheiden omaisuuden. Kansa ei tiennyt mihin kääntyä oikeutta saadakseen. Ihmiset eivät ainoastaan pelänneet omaisuutensa puolesta, heidän vaimojensa ja tytärtensä kunniakaan ei ollut turvattu, niin kauhealta kuin tämä seikka tuntuneekin siveän Lucretian kotimaasta puhuttaessa. Pallianon herttua ja hänen veljensä ryöstivät kauneimmat naiset, ei tarvittu muuta kuin että nämä onnettomuudekseen heitä miellyttivät. Hämmästyneinä saatiin nähdä, että he eivät vähääkään välittäneet aatelisesta verestä sen paremmin kuin he kavahtivat pyhien luostarien vihittyä kynnystä. Epätoivon partaalle saatettu kansa ei tiennyt kenen puoleen kääntyä valituksineen, niin suuri oli veljesten herättämä kauhu kaikissa niissä, jotka lähestyivät paavia: he olivat röyhkeitä lähettiläitäkin kohtaan.

Herttua oli ennen setänsä valtaan pääsyä nainut Violante de Cardonen, joka polveutuen espanjalaissyntyisestä suvusta kuului Napolin korkeimpaan aatelistoon.

Hän oli kotoisin Seggio di Nidosta.

Violante oli kuuluisa harvinaisesta kauneudestaan ja viehätysvoimastaan, jota hän osasi käyttää hyväkseen, milloin tahtoi miellyttää, mutta vielä kuuluisampi järjettömästä ylpeydestään. Ollakseni oikeudenmukainen minun kuitenkin tulee myöntää, että olisi vaikeata löytää ylevämpää mieltä, seikka minkä hän todisti koko maailmalle sillä, ettei ennen kuolemaansa tunnustanut mitään kapusiinimunkille, joka häntä ripitti. Hän osasi ulkoa mestari Arioston ihmeellisen Orlandon ja lausui sitä erinomaisen viehättävästi, samoin kuin useimpia Petrarcan sonetteja, Pecornen kertomuksia ja muuta. Mutta vielä lumoavampi hän oli, kun hän suvaitsi puhetoverilleen uskoa omituisia ajatuksiaan, joita syntyi hänen mielessään.

Hänellä oli poika, jota nimitettiin Cavin herttuaksi. Hänen veljensä don Fernando, Aliffen kreivi, tuli Roomaan lankojensa suuren menestyksen viekoittelemana.

Pallianon herttua piti loistavaa hovia; Napolin ylhäisimpien sukujen nuorukaiset kilpailivat kunniasta saada kuulua siihen. Niistä, jotka olivat hänelle rakkaimmat, Rooma ihaili erikoisesti Marcello Capeccea Seggio di Nidosta, nuorta aatelismiestä, joka oli Napolissa yhtälailla kuuluisa älykkyydestään kuin jumalallisesta kauneudesta, jonka taivas oli hänelle suonut.

Herttuattarella oli suosikkina Diane Brancaccio, joka silloin oli kolmikymmenvuotias, hänen kälynsä Montebellon markiisittaren läheinen sukulainen. Roomassa kerrottiin, ettei hän tätä suosikkia kohtaan ollut lainkaan ylpeä, vaan uskoi hänelle kaikki salaisuutensa. Mutta nämä salaisuudet koskivat vain politiikkaa; herttuatar herätti intohimoja, mutta hän ei vastannut niihin.

Kardinaali Carafan neuvosta paavi kävi sotaa Espanjan kuningasta vastaan, ja Ranskan kuningas lähetti paavin avuksi sotajoukon, jota johti herttua de Guise.

Mutta pysytelkäämme Pallianon herttuan hovin sisäisissä asioissa.

Capecce oli pitkät ajat ollut kuin hullu; hänen nähtiin suorittavan mitä eriskummallisimpia tekoja. Itse asiassa nuorukaisparka oli intohimoisesti rakastunut valtiattareensa herttuattareen, mutta ei uskaltanut tunnustaa tälle rakkauttaan. Hän ei kuitenkaan ehdottomasti epäillyt päämääränsä saavuttamista, hän näki herttuattaren olevan syvästi suuttuneen puolisolleen, joka laiminlöi häntä. Pallianon herttua oli kaikkivaltias Roomassa, ja herttuatar tiesi, että miltei joka päivä Rooman kauneudestaan kuuluisimmat naiset kävivät tervehtimässä hänen puolisoaan hänen omassa palatsissaan, ja tämä oli loukkaus, jota hän ei voinut sietää.

Hänen Pyhyytensä paavi Paavali IV:en kappalaisten joukossa oli muuan kunnianarvoisa munkki, jonka kanssa hänellä oli tapana lukea messukirjaansa. Tämä henkilö uskalsi vaarasta välittämättä ja ehkä Espanjan lähettilään kehotuksista eräänä päivänä ilmaista paaville kaikki hänen veljenpoikiensa häpeämättömyydet. Hänen Pyhyytensä sairastui surusta, hänen teki mieli epäillä, mutta joka taholta tuli painavia todistuksia. Vuoden 1559 ensimmäisenä päivänä tapahtui jotakin, joka antoi vahvistuksen paavin epäluuloille ja kukaties sai Hänen Pyhyytensä tekemään päätöksensä. Juuri Herramme ympärileikkauksen päivänä, seikka mikä suuresti pahensi rikosta niin hurskaan valtiaan silmissä, piti Andrea Lanfranchi, Pallianon herttuan kirjuri komeat illalliset kardinaali Carafalle, ja jottei ruokapöydän tuottamista nautinnoista puuttuisi hekumallisia kiihokkeita, hän kutsui illallisille Martuccian, joka oli ylhäisen Rooman kauneimpia, suosituimpia ja rikkaimpia kurtisaaneja. Kova onni tahtoi, että herttuan suosikki Capecce, sama mies, joka salaisesti rakasti herttuatarta ja jota pidettiin maailman pääkaupungin kauneimpana miehenä, oli jo jonkin aikaa ollut kiintynyt Martucciaan. Tänä iltana hän haki häntä kaikkialta, mistä vain saattoi toivoa hänet tapaavansa. Kun ei Martucciaa näkynyt missään, alkoi Capecce, joka oli kuullut illallisista Lanfranchin talossa aavistaa mitä oli tekeillä ja tuli puoliyöstä aseistetun miesjoukon seuraamana Lanfranchin luo. Hänelle avattiin ovi, häntä kehotettiin istuutumaan ja ottamaan osaa juhlaan; mutta lausuttuaan muutaman pakollisen sanan hän viittasi Martucciaa nousemaan pöydästä ja poistumaan kanssaan. Kun tämä aivan hämmentyneenä epäröi aavistaen mitä tulisi tapahtumaan, nousi Capecce istuimeltaan, lähestyi nuorta tyttöä ja tarttuen häntä käteen koetti viedä hänet mukanaan. Kardinaali, jonka kunniaksi Martuccia oli tullut, vastusti kiivaasti hänen lähtöään. Capecce oli itsepäinen ja koetti viedä hänet pois salista.

Kardinaalipääministeri, joka sinä iltana oli pukeutunut aivan toisin kuin hänen korkea virka-arvonsa vaati, veti miekkansa ja pannen liikkeelle kaiken pontevuutensa ja rohkeutensa, jonka koko Rooma tunsi, hän vastusti nuoren tytön poislähtöä. Vihan vimmoissa kutsui Marcello väkeään, mutta nämä olivat suurimmaksi osaksi napolilaisia, ja kun he tunsivat herttuan kirjurin ja viimein kardinaalin, jota he eivät ensin olleet tuntea hänen kummallisen pukunsa vuoksi, pistivät he miekkansa huotraan, eivätkä tahtoneet tapella, vaan koettivat rakentaa rauhaa.

Tämän sekasorron aikana onnistui Martuccian, jonka ympärillä oli ihmisiä ja jota Marcello Capecce piti kiinni vasemmasta kädestä, pujahtaa pakoon. Kun Marcello huomasi hänen poissaolonsa, hän juoksi hänen jälkeensä ja koko hänen väkensä seurasi mukana.

Mutta yön pimeys antoi aihetta mitä kummallisimpiin juttuihin, ja tammikuun toisen päivän aamulla liikkui pääkaupungissa huhuja tuhoisasta taistelusta, joka oli kuulemma tapahtunut kardinaaliveljenpojan ja Marcello Capeccen välillä. Pallianon herttua, joka oli kirkon sotajoukkojen päällikkö, luuli asiaa vakavammaksi kuin se oli, ja koska hän ei ollut kovin hyvissä väleissä ministeri-veljensä kanssa, hän vangitutti samana yönä Lanfranchin ja seuraavana päivänä aamulla varhain Marcello itse pantiin tyrmään. Sittemmin huomattiin, ettei kukaan ollut menettänyt henkeään ja että nämä vangitsemiset olivat vain omansa lisäämään huhuja, jotka vahingoittivat yksinomaan kardinaalia. Kiiruhdettiin vapauttamaan vangitut ja kolme veljestä yhdisti suunnattoman vaikutusvaltansa saadakseen asian peitetyksi. He uskoivat ensin onnistuvansa siinä, mutta kolmantena päivänä tuli koko juttu paavin korviin. Hän kutsutti luokseen molemmat veljenpoikansa ja puhui heille kuten sopii odottaakin niin hurskaalta ja syvästi loukkaantuneelta ruhtinaalta.