Part 2

Kahden päivän kuluttua näki Missirilli tulijain ja lähtevien luettelosta, joka hänelle, salaliiton päällikölle, annettiin, että ruhtinatar Vanina oli saapunut linnaansa San Nicoloon. Tämän nimen näkeminen herätti hänen mielessään enemmän hämmennystä kuin mielihyvää. Turhaan hän luuli vakuuttavansa uskollisuutensa isänmaata kohtaan päättämällä, ettei samana iltana hiipisi San Nicolon linnaan; ajatus, että hän laiminlöi Vaninaa, esti häntä tyydyttävästi täyttämästä velvollisuuttaan. Hän tapasi Vaninan seuraavana päivänä, tämä rakasti häntä niin kuin Roomassakin. Hänen isänsä, joka tahtoi naittaa hänet, oli myöhästyttänyt hänen lähtöään. Hän toi mukanaan kaksi tuhatta sekiiniä. Tämä odottamaton avustus oli suuresti omansa kohottamaan Missirillin arvoa. Voitiin valmistaa tikareita Korfussa, lahjottiin paavin lähetin yksityissihteeri, jonka toimena oli vainota carbonaroja. Siten saatiin luettelo niistä kirkkoherroista, jotka toimivat hallituksen vakoojina.

Tähän aikaan järjestyi lopullisesti yksi niistä mielettömistä salaliitoista, joita onnettomassa Italiassa on pantu toimeen. En käy käsiksi yksityiskohtiin, joista kertominen ei ole tässä paikallaan. Tyydyn sanomaan, että jos yritys olisi onnistunut, olisi Missirilli ollut oikeutettu saamaan suuren osan kunniasta. Hänen käskystään olisivat useat tuhannet kapinalliset merkin saadessaan nousseet kapinaan ja aseistettuina odottaneet päällikköjensä tuloa. Ratkaiseva hetki lähestyi, mutta silloin lannistettiin salaliitto -- kuten aina tapahtuu -- vangitsemalla päälliköt.

Tuskin Vanina oli saapunut Romagnaan, kun hän oli huomaavinansa, että isänmaanrakkaus oli saanut hänen rakastajansa unohtamaan kaiken muun rakkauden. Nuoren roomattaren ylpeys alkoi kuohahdella. Hän koetti turhaan puhua itselleen järkeä, synkkä murhe valtasi hänet, hän alkoi vihata vapautta. Kun hän eräänä iltana tuli Forliin Missirilliä tapaamaan, ei hän voinut hillitä murhettaan, jota hänen ylpeytensä aina siihen asti oli vallinnut:

-- Te rakastatte minua todellakin kuin aviomies, sanoi hän, -- sitä en odottanut.

Heti sen jälkeen hän alkoi itkeä, mutta se tapahtui häpeästä, että oli alentunut lausumaan moitteita. Missirilli vastasi hajamielisenä näihin kyyneleihin. Äkkiä Vanina päätti jättää hänet ja lähteä Roomaan. Hän tunsi julmaa iloa voidessaan rangaista itseään heikkoudesta, joka oli saanut hänet puhumaan. Hetkisen äänettömyyden jälkeen hänen päätöksensä oli varma, hän olisi pitänyt itseään arvottomana Missirillille, ellei hän olisi tätä jättänyt. Hän nautti rakastajansa tuskallisesta hämmästyksestä, kun tämä turhaan etsisi häntä. Sitten hänelle tuotti syvää surua ajatus, ettei hän ollut kyennyt säilyttämään sen miehen rakkautta, jonka vuoksi hän oli tehnyt niin paljon mielettömyyksiä. Hän katkaisi vaitiolon ja teki parhaansa saadakseen häneltä rakastavan sanan. Missirilli puhui hänelle hajamielisen näköisenä hyvin hellästi, mutta hänen äänensä oli monin verroin syvempi, kun hän puhuessaan valtiollisista yrityksistään sanoi tuskallisesti:

-- Ah, jos tämä yritys ei onnistu, jos hallitus vielä kerran saa sen ilmi, niin lähden maasta.

Vanina ei liikahtanut. Jo tunnin ajan hän oli tuntenut, että hän näki rakastajansa viimeisen kerran. Äskeinen lause herätti hänen mielessään turmiollisen ajatuksen. Hän ajatteli:

-- Carbonarot ovat saaneet minulta useita tuhansia sekiinejä. Ei voida epäillä minun suosiollisuuttani salaliittoa kohtaan.

Vanina riistäytyi irti mietteistään vasta, kun hän sanoi Pietrolle:

-- Tahdotko tulla vuorokaudeksi kanssani San Nicolon linnaan? Tämäniltaisessa kokouksessa ei tarvita sinun läsnäoloasi. Huomenaamulla voimme kävellä San Nicolossa, se tyynnyttäisi sinua ja antaisi sinulle takaisin sen kylmäverisyyden, jota sinä tarvitset näissä suurissa yrityksissä.

Pietro myöntyi siihen.

Vanina jätti hänet mennäkseen valmistamaan matkaa ja lukitsi, kuten tavallista, pienen huoneen, jossa piti häntä kätkettynä.

Hän kiiruhti erään entisen kamarineitonsa luo, joka oli mennyt naimisiin ja avannut pienen kaupan Forlissa. Tämän luona hän kirjoitti kiireesti huoneesta löytämänsä rukouskirjan lehtien reunoihin tarkan kuvauksen paikasta, missä carbonarojen sinä yönä piti kokoontua. Hän päätti kuvauksensa seuraaviin sanoihin: "salaliitossa on yhdeksäntoista jäsentä, tässä seuraavat heidän nimensä ja osoitteensa". Kirjoitettuaan luettelon, joka oli hyvin tarkka, paitsi että Missirillin nimi puuttui siitä, sanoi hän naiselle, jonka uskollisuudesta hän oli varma:

-- Vie tämä kirja kardinaalilähettiläälle; hänen tulee lukea mitä siihen on kirjoitettu ja antaa kirja takaisin. Tässä on kymmenen sekiiniä. Jos kardinaali milloinkaan ilmaisee nimesi, olet kuoleman oma, mutta jos saat lähettilään lukemaan kirjoittamani lehden, pelastat henkeni.

Kaikki sujui ihmeellisen hyvin. Lähettiläs ei peloissaan uskaltanut esiintyä suurena herrana. Hän salli kansannaisen, joka pyysi päästä hänen puheilleen, tulla eteensä naamioituna ja sillä ehdolla, että hänen kätensä sidottiin. Tässä asussa pääsi kauppiaanvaimo mahtavan henkilön puheille, joka oli vetäytynyt suojaan suuren vihreällä veralla peitetyn pöydän taakse.

Lähettiläs luki rukouskirjan lehden pitäen sitä hyvin kaukana itsestään, koska hän pelkäsi kekseliästä myrkytysyritystä. Hän antoi sen takaisin kauppiaanvaimolle eikä käskenyt ketään tätä seuraamaan. Ei ollut kulunut vielä neljääkymmentäkään minuuttia siitä hetkestä, kun Vanina oli jättänyt rakastajansa, kun hän nähtyään entisen kamarineitonsa tulevan takaisin, palasi Missirillin luo uskoen, että siitä lähtien saisi hänet kokonaan omistaa. Hän kertoi, että kaupungissa vallitsi tavaton liike, karabinieeriosastoja kulki kaduilla, missä niitä ei muulloin milloinkaan näkynyt.

-- Jos tahdot luottaa minuun, lisäsi hän, -- niin lähdemme heti San Nicoloon.

Missirilli suostui. He kulkivat jalan nuoren ruhtinattaren ajoneuvojen luo, jotka hänen seuranaisensa kera -- tämä oli hänen vaitelias uskottunsa ja hyvin palkittu -- odottivat puolen peninkulman päässä kaupungista.

Kun oli saavuttu San Nicolon linnaan, Vanina, joka tunsi levottomuutta kummallisen tekonsa johdosta, oli kaksin verroin hellä rakastajalleen. Mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi ilveillyt puhuessaan rakkaudesta. Edellisenä päivänä hän oli pettäessään hänet unohtanut tunnonvaivat. Sulkiessaan rakastettunsa syliinsä, hän ajatteli:

On yksi sana, jonka voisi hänelle sanoa, ja jos se sana tulisi lausutuksi, tuntisi hän minua kohtaan kauhua nyt ja aina.

Keskellä yötä tuli eräs Vaninan palvelijoista äkkiä hänen huoneeseensa. Mies oli carbonaro, Vaninan sitä aavistamatta. Missirillilla olisi siis salaisuuksia, vieläpä pikkuasioissa. Vaninaa värisytti. Mies tuli ilmoittamaan Missirillille, että yöllä oli Forlissa yhdeksäntoista carbonaron talot piiritetty ja heidät oli vangittu juuri kun he palasivat kokouksesta. Vaikka hyökkäys oli äkkiarvaamaton, oli yhdeksän heistä päässyt pakoon. Karabinieerit olivat voineet kuljettaa vain kymmenen heistä linnoituksen vankilaan. Sinne vietäessä oli yksi heittäytynyt syvään kaivoon ja saanut surmansa.

Vanina menetti itsehillintänsä; onneksi ei Pietro sitä huomannut, hän olisi voinut lukea hänen rikoksensa hänen silmistään.

... Tällä hetkellä, lisäsi palvelija, -- muodostaa Forlin linnaväki ketjun kaduilla. Jokainen sotilas on niin lähellä vierustoveriaan, että voi puhua hänen kanssaan. Asukkaat saavat kulkea toiselta puolelta katua toiselle vain siellä, missä on upseeri.

Miehen lähdettyä Pietro mietti vain hetkisen, vihdoin hän sanoi:

-- Tällä hetkellä ei ole mitään tehtävissä?

Vanina oli kalpea kuin ruumis, hän vapisi, kun rakastaja katsoi häneen.

-- Mikä kumma teitä vaivaa? sanoi Pietro.

Sitten hän ajatteli muuta, eikä enää katsonut Vaninaan. Puolenpäivän ajoissa Vanina rohkeni huomauttaa:

-- Taas on salaliitto saatu ilmi, luulen että te jonkun aikaa pysytte rauhallisena.

-- Aivan rauhallisena, vastasi Missirilli ja hymyili tavalla, joka sai Vaninan värisemään.

Hänen oli pakko käydä kylän kirkkoherran luona, joka kukaties oli jesuiittain vakooja. Palatessaan kello seitsemältä päivälliselle hän havaitsi, että huone, hänen rakastettunsa piilopaikka, oli tyhjä. Hän joutui suunniltaan ja haki koko talon -- Pietroa ei löytynyt mistään. Epätoivoissaan hän palasi pieneen huoneeseen ja näki vasta silloin kirjeen. Hän luki:

"Aion antautua lähettilään vangiksi; olen toivoton asiastamme; taivas on meitä vastaan. Kuka on pettänyt meidät? Kaiketi se kurja, joka heittäytyi kaivoon. Koska elämäni on hyödytön kurjalle Italialle, en tahdo, että toverini nähdessään minun yksin jääneen vangitsematta kuvittelevat, että minä olen heidät myynyt. Jääkää hyvästi; jos minua rakastatte, niin kostakaa. Tuhotkaa, musertakaa se kurja, joka meidät on pettänyt, olkoonpa hän vaikka oma isäni."

Vanina vaipui nojatuoliin puoliksi tiedottomana ja kauhean tuskan painamana. Hän ei saanut sanaa suustaan, hänen silmänsä olivat kuivat ja polttavat.

Viimein hän heittäytyi polvilleen:

-- Suuri Jumala! hän huudahti. -- Kuule lupaukseni: minä rankaisen kurjaa petturia, mutta sitä ennen minun täytyy vapauttaa Pietro.

Tuntia myöhemmin hän oli matkalla Roomaan. Hänen isänsä oli jo kauan kiirehtinyt häntä palaamaan. Hänen poissaollessaan oli ruhtinas puuhaillut hänen avioliittoaan Livio Savellin kanssa. Tuskin Vanina oli kotiutunut, kun hän varovaisesti otti asian puheeksi. Hänen suureksi ihmetyksekseen Vanina myöntyi ensi sanoista. Vielä samana iltana hän kreivitär Vitteleschin luona toi miltei virallisesti don Livion hänen luokseen. Vanina puhui hänen kanssaan paljon. Don Livio oli hienoimpia nuoria miehiä, ja hänellä oli erittäin kaunis tukka, mutta vaikka häntä pidettiin hyvin älykkäänä, katsottiin hänet kuitenkin luonteeltaan niin kevytmieliseksi, ettei hallitus ollut vielä milloinkaan häntä epäillyt. Vanina ajatteli, että jos ensin panisi hänen päänsä pyörälle, saisi hänestä sopivan asiamiehen. Koska hän oli Savelli-Catanzaran, Rooman kuvernöörin ja poliisiministerin veljenpoika, eivät vakoojat uskaltaisi hänen jälkiään nuuskia.

Kohdeltuaan muutaman päivän rakastettavaa don Liviota hyvin ystävällisesti, ilmoitti Vanina hänelle, ettei hän milloinkaan rupeaisi hänen puolisokseen, hän olisi Vaninalle liian kevytmielinen mies.

-- Ellette olisi lapsi, sanoi Vanina, -- eivät setänne virkamiehet paljastaisi mitään salaisuuksia teille. Mitä on esimerkiksi päätetty niiden carbonarojen suhteen, jotka hiljattain joutuivat kiinni Forlissa.

Kaksi päivää myöhemmin don Livio tiesi kertoa, että kaikki Forlissa vangitut carbonarot olivat paenneet. Vanina loi häneen suuret mustat silmänsä hymyillen syvimmän ylenkatseen katkeraa hymyä eikä suvainnut koko iltana puhua hänelle sanaakaan. Kahden päivän päästä tunnusti don Livio punastuen, että häntä oli ensin petetty.

-- Mutta, hän sanoi, -- nyt olen hankkinut avaimen setäni työhuoneeseen; olen nähnyt siellä löytämistäni papereista, että kardinaaleista ja huomattavimmista papeista kokoonpantu neuvosto kokoontuu suurimmassa salaisuudessa ja pohtii kysymystä, onko soveliaampaa tuomita carbonaroja Ravennassa vai Roomassa. Yhdeksää Forlin luona vangittua carbonaroa ja heidän Missirilli-nimistä päällikköään, joka teki sen tyhmyyden, että antautui vapaaehtoisesti, säilytetään tätä nykyä San Leon linnassa. [Lähellä Riminiä Romagnassa. Tässä linnassa kuoli kuuluisa Cagliostro; kansa kertoo, että hänet tukehdutettiin.]

Vanina nipisti ruhtinasta kaikin voimin, kun tämä lausui sanan tyhmyys.

-- Tahdon itse nähdä viralliset paperit ja käydä kanssanne setänne työhuoneessa. Olette varmaan lukenut väärin, sanoi Vanina.

Nämä sanat kuullessaan don Livio kauhistui. Vanina pyysi miltei mahdottomia, mutta nuoren tytön omituinen luonne kiihotti hänen rakkauttaan. Muutaman päivän kuluttua Vanina saattoi mieheksi pukeutuneena, yllään soma pieni Saveliin talon livree-takki, viettää puolituntisen selaillen poliisiministerin salaisimpia papereita. Hän tunsi voimakasta onnea, kun hän keksi ilmoitukset mainitusta Pietro Missirillista. Hänen kätensä vapisivat hänen pidellessään paperia. Lukiessaan uudelleen tuon nimen, hän oli vähällä ruveta voimaan pahoin. Heidän poistuessaan Rooman kuvernöörin palatsista Vanina salli don Livion syleillä itseään.

-- Suoriudutte mainiosti koetuksista, joita asetan teille, hän sanoi.

Sellaisten sanojen jälkeen olisi nuori ruhtinas voinut Vaninan mieliksi sytyttää Vatikaanin. Samana iltana oli tanssiaiset Ranskan lähettilään luona. Vanina tanssi paljon ja miltei aina don Livion kanssa. Tämä oli juopunut onnesta; oli estettävä häntä ajattelemasta.

-- Isäni on välistä kummallinen, sanoi Vanina eräänä päivänä, -- hän on tänä aamuna ajanut pois kaksi palvelijaa, jotka tulivat minulle valittamaan huoliaan. Toinen pyytää päästä setänne Rooman kuvernöörin palvelukseen, toinen, joka on ollut Ranskan tykistössä, tahtoisi saada toimen San Angelon linnassa.

-- Otan heidät molemmat palvelukseeni, sanoi nuori ruhtinas innokkaasti.

-- Olenko sitä teiltä pyytänyt? sanoi Vanina ylpeästi. -- Toistan sanasta sanaan noiden miesparkojen pyynnön. Heidän täytyy saada mitä ovat pyytäneet, eikä muuta.

Mikään ei ollut vaikeampaa. Monsignore Catanzara oli kaikkea muuta kuin kevytmielinen henkilö eikä huolinut taloonsa muita kuin sellaisia palvelijoita, jotka hyvin tunsi. Keskellä kaikenlaisten huvitusten täyttämää elämää kalvoivat Vaninaa omantunnonvaivat ja hän oli hyvin onneton. Tapausten hidas kulku oli masentaa hänet. Hänen isänsä taloudenhoitaja oli hankkinut hänelle rahaa. Tuliko hänen paeta kodistaan ja koettaa Romagnassa auttaa rakastajansa pakoon? Niin hurjapäinen kuin tämä suunnitelma olikin, hän oli vähällä panna sen täytäntöön, mutta sattuma armahti häntä. Don Livio kertoi hänelle:

-- Missirillin salaliiton kymmenen carbonaroa tuodaan Roomaan siitä huolimatta, että heidät tuomion langettua tullaan mestaamaan Romagnassa. Sen määräyksen on setäni tänä iltana saanut paavilta. Te ja minä olemme ainoat henkilöt Roomassa, jotka tietävät salaisuuden. Oletteko tyytyväinen?

-- Te miehistytte, vastasi Vanina, -- lahjoittakaa minulle kuvanne.

Päivää aikaisemmin kuin Missirillin piti saapua Roomaan läksi Vanina jonkin tekosyyn nojalla Città-Castellanaan. Tämän kaupungin vankilassa yöpyisivät carbonarot, joita kuljetetaan Romagnasta Roomaan. Hän näkikin Missirillin aamulla hänen tullessaan vankilasta: hän oli kahleissa ja istui yksin rattailla; Vaninasta hän näytti kalpealta, mutta pelottomalta. Vanha vaimo heitti hänelle orvokkikimpun; Missirilli hymyili kiittäessään häntä.

Vanina oli nähnyt rakastettunsa ja kaikki hänen ajatuksensa saivat uutta eloa, hänen rohkeutensa kasvoi. Jo aikoja sitten hän oli tehnyt huomattavan palveluksen apotti Carille, joka oli vankilapappina San Angelon linnassa, mihin hänen rakastettunsa piti teljettämän; hän oli ottanut tuon kunnon papin rippi-isäkseen. Roomassa ei ole niinkään vähäpätöinen asia olla jonkun ruhtinattaren, kuvernöörin tulevan sukulaisen rippi-isänä.

Oikeudenkäynti Forlin carbonaroja vastaan ei kestänyt kauan. Kostaakseen carbonarojen tulon Roomaan, mitä ei ollut voinut estää, äärimmäisyyspuolue sai aikaan, että heitä tuomitsevaan valiokuntaan tuli kaikkein kunnianhimoisimpia pappismiehiä. Valiokunnan puheenjohtajana toimi poliisiministeri.

Laki carbonaroja vastaan oli selvä: Forlin salaliittolaisilla ei ollut mitään toivoa, heidän asiaansa ei auttanut, vaikka he puolustivat itseään kaikilla mahdollisilla verukkeilla. Tuomarit eivät ainoastaan tuominneet heitä kuolemaan, vaan vieläpä monet vaativat hirveitä kidutuksia, käden poikkihakkaamista ja muuta. Poliisiministeri, jonka tulevaisuus oli varma (sillä häntä, joka on päässyt tuohon virkaan, odottaa kardinaalihattu), ei tarvinnut käden poikkihakkaamista; viedessään tuomiopäätöksen paaville, hän muutti kaikkien tuomittujen rangaistuksen muutaman vuoden vankeudeksi. Vain Missirillin suhteen tehtiin poikkeus. Ministeri piti häntä vaarallisena intoilijana, ja sitä paitsi hänet oli tuomittu kuolemaan syyllisenä kahden karabinieerin murhaan. Vanina tiesi tuomion ja muutoksen muutamia minuutteja sen jälkeen, kun ministeri oli palannut paavin luota.

Seuraavana päivänä Canzara palasi puoliyöstä palatsiinsa eikä löytänyt kamaripalvelijaansa; hämmästyneenä ministeri soitti monta kertaa, viimein tuli muuan vanha, typerä palvelija. Ministeri kävi kärsimättömäksi ja päätti riisuutua omin neuvoin. Hän lukitsi ovensa. Oli hyvin kuuma, hän riisui nuttunsa ja heitti sen käärönä nojatuolille. Tämä nuttu, joka heitettiin sellaisella voimalla, lensi nojatuolin ylitse ja osui ikkunan musliiniverhoon, jolloin näkyviin piirtyi ihmisen vartalonmuoto. Ministeri syöksyi nopeasti vuodettaan kohti ja tarttui pistooliinsa. Kun hän jälleen läheni ikkunaa, tuli häntä vastaan aivan nuori mies hänen omassa livreessään pistooli kädessään. Tämän nähdessään ministeri tähtäsi ja aikoi laukaista. Nuori mies sanoi nauraen:

-- Mitä, herra, ettekö tunne Vanina Vaninia?

-- Mitä näin sopimaton pila tarkoittaa? sanoi ministeri vihoissaan.

-- Puhukaamme levollisesti, sanoi nuori tyttö. -- Ensiksikään pistoolinne ei ole ladattu.

Kummastuneena ministeri tutki asiaa, sitten hän veti liivinsä taskusta tikarin.

Vanina sanoi hieman mahdikkaan näköisenä, mikä teki hänet sangen viehättäväksi:

-- Istukaamme, herra.

Itse hän istuutui rauhallisena sohvalle.

-- Oletteko edes yksin? kysyi ministeri.

-- Aivan yksin, vannon sen! sanoi Vanina.

Juuri sitä teki ministerin mieli tutkia, hän kulki ympäri huonetta ja katsoi kaikkialle; sen jälkeen hän istuutui tuolille kolmen askeleen päähän Vaninasta.

-- Mitäpä hyötyä minulla olisi, Vanina sanoi lempeän ja tyynen näköisenä, -- maltillisen miehen surmaamisesta, jonka sijaan luultavasti saisimme jonkun heikon ja hurjapäisen miehen, sellaisen, joka syöksisi turmioon itsensä ja muut?

-- Mitä siis tahdotte, neitiseni? sanoi ministeri äreästi. -- Tämä kohtaus on sopimaton eikä saa kestää kauan.

-- Se mitä aion sanoa, puhui Vanina ylpeästi, unohtaen äkkiä suloisen ilmeensä, -- koskee teitä enemmän kuin minua. Tahdotaan, että carbonaro Missirilli jää eloon; jos hänet mestataan, ette te ole viikkoakaan sen jälkeen hengissä. Minua ei tämä kaikki liikuta, mielettömyyteen, jota te moititte, olen ryhtynyt, koska se ensiksikin minua huvittaa, ja toiseksi tehdäkseni eräälle ystävättärelleni palveluksen. Olen tahtonut, jatkoi Vanina näyttäen jälleen rakastettavalta, -- olen tahtonut tehdä palveluksen älykkäälle miehelle, joka kohta on setäni ja joka kaikella todennäköisyydellä tulee suuresti edistämään perheensä onnea.

Ministeri ei enää näyttänyt vihastuneelta, epäilemättä Vaninan kauneus vaikutti osaltaan tähän nopeaan muutokseen. Catanzaran mieltymys kauniisiin naisiin oli Roomassa tunnettu asia ja Savellien kamaripalvelijan puvussa, ahtaisiin silkkisukkiin, punaiseen liiviin ja taivaansiniseen, hopeallakirjailtuun takkiin pukeutuneena, pistooli kädessä Vanina oli ihastuttava.

-- Tuleva veljentyttäreni, sanoi ministeri puoleksi nauraen. -- Teette suuren mielettömyyden, eikä se tule olemaan viimeisenne.

-- Toivon, että niin järkevä henkilö, vastasi Vanina, -- säilyttää salaisuuteni etenkin don Livion suhteen, ja saadakseni teidät siihen sitoutumaan, rakas setäni, suon teille suudelman, jos lupaatte pelastaa ystävättäreni suojatin elämän.

Keskustelua jatkettiin tuohon puolileikilliseen tapaan, millä roomalaiset vallasnaiset osaavat käsitellä vakavimpiakin asioita, ja Vaninan onnistui antaa tälle pistoolit kädessä aletulle kohtaukselle vieraskäynnin leima, aivan kuin nuori ruhtinatar Savelli olisi ollut setäänsä, Rooman kuvernööriä tervehtimässä.

Ja pian monsignore Catanzara, joka ylpeästi torjui ajatuksen, että antaisi pelon vaikuttaa itseensä, ryhtyi veljentyttärelleen kuvaamaan kaikkia niitä vaikeuksia, jotka hän kohtaisi koettaessaan pelastaa Missirillin. Keskustellessaan ministeri käveli huoneessa Vaninan kanssa; hän otti uunilta juomakarahvin ja täytti siitä kristallilasin. Juuri kun hänen piti viedä se huulilleen, tempasi Vanina sen pois, ja pidettyään vähän aikaa sitä kädessään pudotti sen ikään kuin hajamielisenä puutarhaan. Hetkisen kuluttua ministeri otti suklaamakeisen makeislaatikosta. Vanina otti sen häneltä pois ja sanoi hymyillen:

-- Olkaa varuillanne, kaikki täällä on myrkytettyä, sillä tahdottiin teidän kuolemaanne. Mutta minä olen hankkinut armahduksen tulevalle sedälleni, jottei minun tarvitse aivan tyhjin käsin tulla Saveliin perheeseen.

Monsignore Catanzara kiitti hämmästyneenä veljentytärtään ja antoi hyviä toiveita Missirillin hengen säästämisestä.

-- Sopimuksemme on tehty! huudahti Vanina, -- ja merkiksi siitä minä annan teille maksun, sanoi hän ja suuteli ministeriä.

Ministeri otti vastaan palkinnon.

-- Teidän tulee tietää, rakas Vanina, sanoi hän, -- että minä en suosi verenvuodatusta. Sitä paitsi olen vielä nuori, vaikka teidän silmissänne ehkä näytänkin vanhalta, ja voin elää vielä siihen aikaan, kun nyt vuodatettu veri saattaa tahrata minut.

Kello oli kaksi, kun Catanzara saattoi Vaninan puutarhansa pikkuportille.

Kun ministeri seuraavana päivänä tuli paavin puheille huolissaan suoritettavanaan olevasta asiasta, sanoi Hänen Pyhyytensä:

-- Ennen kaikkea on minun pyydettävä teiltä vielä yhtä armahdusta. Forlin carbonaroista on yksi tuomittu kuolemaan; tämä ajatus estää minua nukkumasta. Se mies täytyy pelastaa.

Nähdessään, että paavi oli jo asian päättänyt ministeri esitti useita vastaväitteitä ja kirjoitti viimein käskykirjeen eli motu proprion, jonka paavi vastoin tavallisuutta allekirjoitti.

Vanina oli ajatellut, että hän ehkä voisi hankkia rakastajalleen armahduksen, mutta että tämä koetettaisiin myrkyttää. Eilisestä alkaen oli Missirilli saanut rippi-isältään, apotti Carilta muutamia pieniä paketteja laivakorppuja ja neuvon, ettei kajoisi vankilan ruokaan.

Saatuaan tietää, että Forlin carbonarit siirrettäisiin San Leon linnaan, tahtoi Vanina koettaa tavata Missirillia Città-Castellanaan pysähdyttäessä. Vanina saapui tähän kaupunkiin vuorokautta ennemmin kuin vangit, hän tapasi täällä apotti Carin, joka oli saapunut muutamia päiviä aikaisemmin. Tämä oli saanut tietää vanginvartijalta, että Missirilli saisi puolenyön aikaan vankilakappelissa kuunnella messua. Tehtiin vielä suurempiakin myönnytyksiä: jos Missirilli suostui siihen, että hänen kätensä ja jalkansa kahlehdittiin, lupasi vanginvartija asettua kappelin ovelle sillä tavoin, että hän aina saattoi nähdä vangin, josta oli vastuussa, mutta ei kuulla mitä hän sanoi.

Päivä, jolloin Vaninan kohtalo piti ratkaistaman, koitti viimein. Jo aamulla hän sulkeutui vankilan kappeliin. Kuka voisi kertoa ne ajatukset, jotka velloivat hänessä tuon pitkän päivän kuluessa? Rakastiko Missirilli häntä kylliksi voidakseen antaa anteeksi? Hän oli ilmiantanut hänen salaliittonsa, mutta pelastanut hänen elämänsä. Kun järki pääsi voitolle kiusatussa sielussa, toivoi Vanina, että Missirilli olisi taipuvainen lähtemään hänen kanssaan Italiasta: hän oli tehnyt syntiä, mutta se oli tapahtunut rajattomasta rakkaudesta. Kellon lyödessä neljä hän kuuli kaukaa kiveystä vasten karabinieerien hevosten askeleet. Jokainen askel tuntui kaikuvan hänen sydämessään. Sitten hän erotti kärryjen kolinan, kärryjen, joissa vankeja kuljetettiin. Ne pysähtyivät pienelle torille vankilan edustalla. Vanina näki kahden karabinieerin nostavan Missirillia, joka oli yksin kärryillä ja niin kahleissa ettei päässyt liikkumaan. Ainakin hän siis eli, ajatteli Vanina kyyneleet silmissä, he eivät olleet häntä vielä myrkyttäneet. Ilta oli kiduttava; alttarilamppu, joka oli hyvin korkealla ja jonka öljyä vanginvartija säästi, valaisi yksin synkkää kappelia. Vaninan silmät harhailivat muutamien keskiaikaisten ylhäisten herrojen haudoilla; nämä olivat kuolleet läheisessä vankilassa. Heidän patsaansa olivat kurjan näköisiä.