Part 1

VANINA VANINI; PALLIANON HERTTUATAR

Kirj.

Stendhal

Suomentaneet Timo Tuura

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.

VANINA VANINI

Oli ilta keväällä 182-. Koko Rooma oli liikkeellä: herttua de B----, kuuluisa pankkiiri, pani toimeen tanssiaiset uudessa palatsissaan Venetsian torin varrella. Kaikki mitä Italian taide, kaikki mitä Pariisin ja Lontoon ylellisyys kykeni aikaansaamaan, oli käytetty tämän palatsin kaunistamiseen. Tungos oli tavaton. Ylhäisen Englannin vaaleat ja jäykät kaunottaret olivat kilvoitelleet kunniasta saada ottaa osaa näihin tanssiaisiin; heitä saapuikin joukottain. Rooman kauneimmat naiset kilpailivat heidän kanssaan ensimmäisistä sijoista. Muuan nuori tyttö, jonka säihkyvät silmät ja sysimusta tukka ilmaisivat hänet roomattareksi, saapui isänsä saattamana -- kaikkien katseet seurasivat häntä. Hänen joka ainoa liikkeensä kertoi tavattomasta ylpeydestä.

Muukalaisten nähtiin sisään astuessaan hämmästyvän tanssiaisten komeutta. -- Euroopan ainoankaan kuninkaan juhlat, he sanoivat, -- eivät vedä vertoja tälle.

Kuninkailla ei ole palatseja, jotka ovat roomalaisen rakennustaiteen veroisia ja heidän on pakko kutsua kaikki hovinsa ylhäiset naiset. B----n herttua ei suosinut muita kuin kauniita naisia. Tänä iltana hän oli onnistunut kutsuissaan -- miehet näyttivät häikäistyiltä. Oli vaikea ratkaista, kuka niin monesta ihanasta naisesta oli kaunein: jonkin aikaa oli vaali ratkaisematta, mutta viimein julistettiin ruhtinatar Vanina Vanini, mustatukkainen ja tulikatseinen nuori tyttö tanssiaisten kuningattareksi. Heti jättivät muukalaiset ja nuoret roomalaiset kaikki muut salit ja tungeskelivat siellä, missä hän oli.

Hänen isänsä, ruhtinas don Hasdrubal Vanini oli tahtonut, että hän ensin tanssisi parin saksalaisen ruhtinaan kanssa. Sen jälkeen hän valitsi tanssittajikseen muutamia hyvin kauniita ja hyvin ylhäisiä englantilaisia, mutta heidän jäykkyytensä ikävystytti häntä. Eniten hänelle näytti tuottavan huvia kiusata nuorta Livio Savellia, joka tuntui olevan hillittömästi rakastunut. Tämä oli Rooman loistavin nuori mies ja sitä paitsi ruhtinas hänkin, mutta jos olisi antanut hänelle luettavaksi romaanin, hän olisi parikymmentä sivua luettuaan heittänyt kirjan kädestään väittäen, että se tuotti hänelle päänsärkyä. Vaninan silmissä se oli puute.

Keskiyöllä levisi tanssiaisissa uutinen, joka herätti melkoista huomiota. Muuan nuori carbonaro, jota säilytettiin San-Angelon linnoituksessa, oli samana iltana valepuvussa paennut. Suunnatonta romanttista rohkeutta osoittaen hän oli viimeisen vartion luo saavuttuaan hyökännyt sotilaitten kimppuun aseenaan tikari. Mutta hän oli itsekin haavoittunut, sbirrit seurasivat pitkin katuja hänen jättämiään verisiä jälkiä, ja toivottiin, että hänet löydettäisiin.

Kun parhaillaan kerrottiin tästä tapahtumasta, sanoi don Livio Savelli viedessään paikalleen Vaninan, jonka kanssa juuri oli tanssinut, hurmaantuneena hänen sulostaan ja omasta menestyksestään ja miltei hulluna rakkaudesta:

-- Mutta suvaitkaahan sanoa, kuka sitten teitä miellyttäisi?

-- Se nuori carbonaro, joka on päässyt pakoon, vastasi Vanina -- on sentään tehnyt jotakin muutakin kuin ottanut vaivakseen syntyä maailmaan.

Ruhtinas don Hasdrubal lähestyi tytärtään. Hän on rikas mies, joka kahteenkymmeneen vuoteen ei ole tehnyt tiliä taloudenhoitajansa kanssa; tämä lainaa hänelle omat tulonsa hyvin korkeata korkoa vastaan. Jos tapaisitte hänet kadulla, voisitte luulla häntä vanhaksi näyttelijäksi; ette huomaisi, että hänen käsissään on viisi kuusi suurta hyvin suurilla timanteilla koristettua sormusta. Hänen kaksi poikaansa ovat ruvenneet jesuiitoiksi ja ovat siis kuolleita narreja. Hän on unohtanut heidät, mutta häntä harmittaa, ettei hänen ainoa tyttärensä Vanina halua mennä naimisiin. Neitonen on jo yhdeksäntoistavuotias ja on hylännyt mitä loistavimpia avioliittotarjouksia. Mikä mahtanee olla syynä siihen? Sama syy kuin Sullalla oli vallastaan luopumiseen, ylenkatse roomalaisia kohtaan.

Tanssiaisten jälkeisenä päivänä Vanina huomasi, että hänen isänsä, joka oli niin huolimaton kuin suinkin ja joka ei koko elämänsä aikana ollut viitsinyt liikuttaa avainta, sulki hyvin huolellisesti erään käytävän oven, joka vei palatsin kolmannessa kerroksessa olevaan huoneeseen. Tämän huoneen ikkunat olivat oranssien kaunistamalle parvekkeelle. Vanina oli menossa jollekin vierailulle Roomaan. Koska pääportti oli suljettu juhlavalaistuksen valmistusten tähden, palasivat vaunut takapihan kautta hänen tullessaan kotiin. Vanina katsahti ylös ja näki hämmästyksekseen että yksi sen huoneen ikkunoista, jonka hänen isänsä niin huolellisesti oli sulkenut, oli avoinna. Hän erkani kamarineidostaan, nousi palatsin ylempiin kerroksiin ja etsittyään löysi viimein pienen ristikkoikkunan, joka antoi oranssiparvekkeelle. Avattu ikkuna oli kahden askeleen päässä siitä. Aivan varmaan joku asui tuossa huoneessa, mutta kuka? Seuraavana päivänä Vaninan onnistui saada käsiinsä avain, jolla pääsi oranssiparvekkeelle.

Hän lähestyi hiipien ikkunaa, joka oli nytkin avoinna. Ikkunaluukku esti vapaasti näkemästä huoneeseen. Huoneen perällä oli vuode ja vuoteessa makasi joku. Ensi hetkellä hän aikoi paeta, mutta huomasi naisen puvun tuolilla. Katsoessaan tarkemmin vuoteessa olevaa henkilöä hän näki, että tämä oli vaalea ja nähtävästi hyvin nuori. Hän ei enää epäillyt, vieras oli nainen. Tuolille heitetty puku oli veren tahraama, myöskin eräällä tuolilla olevat naisenkengät olivat veriset. Tuntematon liikahti; Vanina huomasi, että hän oli haavoittunut. Suuri veren tahraama liinainen vaate peitti hänen rintansa, se oli kiinnitetty ainoastaan nauhoilla. Haavalääkäri ei olisi sitä siten asettanut. Vanina totesi mielessään, että hänen isänsä joka päivä kello neljä sulkeutui huoneeseensa mennäkseen katsomaan tuntematonta, palasi pian ja nousi vaunuihin lähteäkseen kreivitär Vitteleschin luo. Heti kun hän oli lähtenyt, nousi Vanina pienelle parvekkeelle, mistä hän saattoi tarkata tuntematonta. Hän tunsi voimakasta myötätuntoa nuorta onnetonta naista kohtaan, hän koetti arvata, mitä hänelle oli tapahtunut. Tuolilla oleva verinen puku näytti tikariniskujen lävistämältä. Vanina saattoi laskea reikien lukumäärän. Eräänä päivänä hän näki tuntemattoman tarkemmin: hänen siniset silmänsä olivat luodut taivasta kohti, hän näytti rukoilevan. Kohta hänen kauniit silmänsä täyttyivät kyynelillä -- nuoren ruhtinattaren oli vaikeata pidättäytyä häntä puhuttelemasta. Seuraavana päivänä Vanina rohkeni ennen isänsä tuloa kätkeytyä pienelle parvekkeelle. Hän näki don Hasdrubalin tulevan tuntemattoman luo kantaen pientä koria, jossa oli ruokatavaroita. Ruhtinas näytti levottomalta eikä puhunut paljon. Hän puhui niin hiljaa, että Vanina ei voinut kuulla hänen sanojaan, vaikka ikkuna oli auki. Hän poistui.

Tuolla naisraukalla mahtaa olla pelottavia vihollisia, ajatteli Vanina, koska isäni, joka on niin huoleton, ei uskalla kertoa asiasta kenellekään ja vaivautuu joka päivä nousemaan satakaksikymmentä porrasaskelta.

Kun Vanina eräänä iltana varovasti kurotti päätään tuntemattoman akkunaan, kohtasivat heidän katseensa, ja kaikki oli tullut ilmi. Vanina heittäytyi polvilleen ja huudahti.

-- Rakastan teitä, säilytän salaisuutenne.

Tuntematon viittasi häntä astumaan sisään.

-- Minun on pyydettävä anteeksi, sanoi Vanina. -- Tyhmä uteliaisuuteni tuntunee teistä loukkaavalta. Vannon olevani vaiti, ja jos vaaditte, en milloinkaan palaa.

-- Ken ei mielellään näkisi teitä? sanoi tuntematon. -- Asutteko tässä palatsissa?

-- Tietysti, vastasi Vanina. -- Mutta huomaan, ettette tunnekaan minua: olen Vanina, don Hasdrubalin tytär.

Tuntematon katseli häntä kummastuneena, punastui kovin ja lisäsi sitten:

-- Sallikaa minun toivoa, että joka päivä tulette minua katsomaan, mutta toivoisin, ettei ruhtinas saisi tietää käynneistänne.

Vaninan sydän löi kiivaasti, tuntemattoman käytös oli hänestä täysin moitteeton. Tuo nuori naisraukka oli varmaan loukannut jotakuta mahtavaa miestä, ehkä hän oli mustasukkaisuuden vallassa surmannut rakastajansa. Vaninan päähän ei pälkähtänyt ajatella jokapäiväistä syytä hänen onnettomuuteensa. Tuntematon sanoi, että hänellä oli olkapäässä haava, joka ulottui rintaan ja tuotti paljon tuskaa. Hänen suunsa tuli usein täyteen verta.

-- Eikä teillä ole haavalääkäriä! huudahti Vanina.

-- Tiedättehän, sanoi tuntematon, -- että Roomassa haavalääkärien täytyy tehdä poliisille tarkka selko kaikista hoitamistaan haavoista. Ruhtinas näkee hyväksi itse sitoa haavani.

Tuntematon vältti huolellisesti säälittelemästä onnettomuuttaan. Vanina rakasti häntä kiihkeästi. Kuitenkin kummastutti nuorta prinsessaa se seikka, että keskellä vakavaa keskustelua tuntemattoman oli hyvin vaikea äkkiä pidättäytyä nauramasta.

-- Olisin onnellinen, sanoi Vanina, -- jos saisin tietää nimenne.

-- Nimeni on Clementine.

-- No niin, rakas Clementine, huomenna kello viideltä tulen teitä tervehtimään.

Seuraavana päivänä oli Vaninan uusi ystävätär hyvin heikko.

-- Minä tuon teidän luoksenne haavalääkärin, sanoi Vanina syleillen häntä.

-- Kernaimmin kuolisin, sanoi tuntematon. -- Voisinko paljastaa hyväntekijäni?

-- Rooman kuvernöörin herra Savelli-Catanzaran haavalääkäri on erään meidän palvelijamme poika, jatkoi Vanina vilkkaasti; -- hän on meille uskollinen eikä hänen asemansa vuoksi tarvitse pelätä ketään. Isäni ei osaa antaa oikeata arvoa hänen uskollisuudelleen, minä lähetän hakemaan häntä.

-- En halua haavalääkäriä, huudahti tuntematon niin kiihkeästi, että se hämmästytti Vaninaa. -- Käykää minua katsomassa, ja jos Jumala näkee hyväksi kutsua minut luokseen, kuolen onnellisena syliinne.

Seuraavana päivänä oli tuntematon vielä heikompi.

-- Jos rakastatte minua, sanoi Vanina lähtiessään, -- otatte vastaan haavalääkärin.

-- Jos hän tulee, katoaa onneni.

-- Lähetän hakemaan häntä, sanoi Vanina.

Puhumatta sanaakaan pidätti tuntematon hänet lähtemästä tarttumalla hänen käteensä ja peitti sen suudelmilla. Oli pitkä vaitiolo, tuntemattomalla oli kyyneleet silmissä. Viimein hän päästi Vaninan käden ja sanoi sen näköisenä kuin olisi ollut kuolemaisillaan:

-- Minun täytyy tunnustaa teille jotakin. Toissapäivänä valehtelin sanoessani, että nimeni on Clementine; minä olen onneton carbonaro...

Hämmästyneenä siirsi Vanina tuoliaan ja nousi.

-- Tiedän, jatkoi carbonaro, -- että tämä tunnustus riistää minulta ainoan onnen, mikä kiinnittää minut elämään: mutta minun olisi alhaista pettää teitä. Nimeni on Pietro Missirilli, olen yhdeksäntoistavuotias, isäni on köyhä haavalääkäri San-Angelo-in-Vadossa, itse olen carbonaro. Salaliittomme tuli ilmi, minut tuotiin kahleissa Romagnasta Roomaan. Kolmetoista kuukautta vietin vankikopissa, jota lamppu valaisi yötä päivää. Muuan laupias sielu päätti pelastaa minut. Minut puettiin naisen vaatteisiin. Kun lähdin vankilasta ja kuljin vartijain ohi viimeisen portin luona, kuulin yhden heistä kiroilevan carbonaroja; annoin hänelle korvapuustin. Vakuutan teille, että se ei ollut turhanpäiväistä uhkamieltä, vaan tapahtui aivan yksinkertaisesti hajamielisyydestä. Tämän varomattomuuden jälkeen ajettiin minua keskellä yötä takaa pitkin Rooman katuja, pistimen iskujen haavoittamana ja menehtymäisilläni astuin taloon, jonka ovi oli auki, kuulin sotamiesten askeleet takanani ja pakenin puutarhaan, vaivuin maahan muutaman askeleen päässä vallasnaisesta, joka käveli siellä.

-- Kreivitär Vitteleschi, isäni ystävätär, sanoi Vanina.

-- Mitä! Onko hän kertonut teille? huudahti Missirilli. -- Olkoon miten tahansa, nainen, jonka nimi ei milloinkaan saa tulla tunnetuksi, pelasti henkeni. Kun sotilaat tulivat hänen luokseen ottaakseen minut kiinni, vei teidän isänne minut pois vaunuissaan. Olen kovin sairas, muutaman päivän on pistimen isku olkapäässäni estänyt minua hengittämästä. Minä kuolen lohduttomana, kun en enää saa nähdä teitä.

Vanina oli kuunnellut kärsimättömänä, ja poistui nopeasti. Missirilli ei hänen kauniissa silmissään nähnyt jälkeäkään säälistä, vaan ainoastaan loukattua ylpeyttä.

Yöllä tuli haavalääkäri, hän oli yksin. Missirilli oli epätoivoissaan, hän pelkäsi, ettei hän milloinkaan saisi nähdä Vaninaa. Hän teki kysymyksiä haavalääkärille, joka iski hänen suontaan eikä vastannut. Sama äänettömyys seuraavina päivinä. Pietro ei irroittanut katsettaan parvekkeen ikkunasta, josta Vaninan oli ollut tapana kulkea, hän oli kovin onneton. Kerran hän oli puolenyön aikaan näkevinään jonkun parvekkeen pimeydessä: mahtoiko se olla Vanina?

Vanina painoi joka yö poskensa nuoren carbonaron ikkunan ruutuja vasten.

Jos puhuttelen häntä, ajatteli hän, olen hukassa. Ei, milloinkaan en saa häntä enää nähdä.

Tämän päätöksen tehtyään hän muisti vasten tahtoaan ystävyyden, jota hän oli tuntenut tuota nuorta miestä kohtaan pitäessään häntä tyhmyydessään naisena. Täytyisikö hänen siis unohtaa nuorukainen niin suloisen tuttavuuden jälkeen. Järkevimpinä hetkinään Vaninaa pelotti muutos, joka oli tapahtunut hänen ajatusmaailmassaan. Siitä lähtien kuin Missirilli oli ilmaissut nimensä, olivat kaikki ne asiat, joita hänen ennen oli ollut tapana mietiskellä, peittyneet kuin harsoon ja häämöttivät vain kaukaa.

Ei ollut vielä kulunut viikkoakaan, kun Vanina kalpeana ja vavisten astui haavalääkärin kera nuoren carbonaron huoneeseen. Hän tuli sanomaan, että tämän tuli koettaa saada ruhtinas lähettämään sijastaan palvelijan. Hän ei viipynyt kymmentä sekuntiakaan, mutta muutaman päivän kuluttua hän tuli toisen kerran haavalääkärin seurassa, säälistä. Eräänä iltana Vanina uskalsi tulla yksin, vaikka Missirilli oli parempi eikä hänellä enää ollut sitä tekosyytä, että pelkäsi hänen henkeään. Missirilli tunsi tavatonta onnea hänet nähdessään, mutta hän aikoi kätkeä rakkautensa, ennen kaikkea hän ei tahtonut poiketa miehelle kuuluvasta arvokkuudesta. Vanina, joka oli tullut hänen luokseen punastuneena ja peläten rakkauden tunnustuksia, joutui hämilleen tuosta ylhäisestä ja nöyrästä, mutta hiukan kylmästä ystävyydestä, jota Missirilli hänelle osoitti. Hän poistui ilman että häntä koetettiin pidättää.

Kun hän muutamia päiviä myöhemmin tuli toisen kerran, hän sai kuulla samat vakuutukset kunnioittavasta myötätunnosta ja ikuisesta kiitollisuudesta. Aikomattakaan hillitä nuoren carbonaron tunteenpurkauksia, Vanina kysyi itseltään, rakastiko hän yksin. Nuori tyttö, joka tähän saakka oli ollut niin ylpeä, tunsi nyt katkerasti mielettömyytensä suuruuden. Hän teeskenteli hilpeyttä ja vieläpä kylmyyttäkin, kävi harvemmin, mutta ei kyennyt lopettamaan käyntejään nuoren potilaan luona.

Missirilli paloi rakkaudesta, mutta alhaista syntyperäänsä ja velvollisuuttaan muistaen hän oli tehnyt lupauksen, ettei puhuisi rakkaudestaan, ennen kuin Vanina olisi kahdeksan päivää käymättä hänen luonaan. Nuori ruhtinatar taisteli sisukkaasti ylpeytensä kanssa.

No niin, hän mietti, vaikka käynkin hänen luonaan, tapahtuu se itseni, oman huvini vuoksi. Milloinkaan en tule hänelle tunnustamaan kiinnostusta jonka hän on minussa herättänyt.

Hän viipyi pitkät ajat Missirillin luona, joka puhui hänelle aivan kuin kaksikymmentä henkilöä olisi ollut läsnä. Eräänä iltana, kun hän pitkin päivää oli äkäillyt Missirilliä ja luvannut itselleen olla häntä kohtaan vielä tavallista kylmempi ja ankarampi, mies tunnusti hänelle rakkautensa. Kohta Vanina ei voinut häneltä enää mitään kieltää.

Joskin Vaninan mielettömyys oli suuri, on tunnustettava, että hän oli täysin onnellinen. Missirilli ei enää välittänyt siitä, mitä hän uskotteli olevansa velkaa miehenarvolleen, hän rakasti niin kuin yhdeksäntoistavuotiaana Italiassa rakastetaan. Häntä vaivasivat kaikki rakkauden intohimon epäilykset, vieläpä hän tunnusti tälle nuorelle ylpeälle ruhtinattarelle menettelytavan, jota oli käyttänyt voittaakseen hänen vastarakkautensa. Häntä kummastutti onnen ylenpalttisuus. Neljä kuukautta vieri nopeasti. Eräänä päivänä vapautti haavalääkäri sairaansa. Mitä minun nyt on tehtävä? ajatteli Missirilli. Jäädäkö piiloon Rooman kauneimman naisen luo? Ja ilkeät hirmuvaltiaat, jotka ovat kolmetoista kuukautta pitäneet minua tyrmässä sallimatta nähdä päivänvaloa, luulevat minut lannistaneensa! Italia, sinä olet totta tosiaan onneton, jos lapsesi hylkäävät sinut niin vähästä.

Vanina ei uskonut, että korkeinkaan onni tulisi ainaiseksi sitomaan Pietron; hän näytti liian onnelliselta; mutta muuan kenraali Bonaparten lause kaikui katkerana nuoren miehen sielussa ja vaikutti koko hänen suhtautumisensa naisiin. Kun Bonaparte 1796 jätti Brescian, sanoivat kaupungin virkamiehet, jotka seurasivat häntä kaupunginportille, että brescialaiset rakastivat vapautta enemmän kuin kaikki muut italialaiset.

-- Niin kyllä, hän vastasi, -- he puhuvat siitä mielellään rakastajattarilleen.

Missirilli sanoi Vaninalle onnettoman näköisenä:

-- Yön tultua minun täytyy lähteä.

-- Pidä huolta, että päivän koittaessa olet takaisin palatsissa, odotan sinua.

-- Päivän koittaessa olen monen peninkulman päässä Roomasta.

-- Hyvä on, sanoi Vanina kylmästi, -- minne lähdette?

-- Romagnaan, kostamaan puolestani.

-- Koska olen rikas, sanoi Vanina mitä levollisimman näköisenä, -- niin toivon, että otatte minulta aseita ja rahaa.

Missirilli katsoi häneen hetkisen silmiään räpäyttämättä, sitten hän sulki hänet syliinsä ja sanoi:

-- Elämäni sielu, sinä saat minut unohtamaan kaikki, velvollisuutenikin. Mutta mitä jalompi sydämesi on, sitä paremmin sinun tulisi minua ymmärtää.

Vanina itki katkerasti, ja sovittiin, että Missirilli lähtisi Roomasta vasta kahden päivän päästä.

-- Pietro, sanoi Vanina seuraavana päivänä, -- te olette usein sanonut minulle, että joku tunnettu mies, joku roomalainen ruhtinas esimerkiksi, jolla olisi käytettävänään paljon rahaa, voisi tehdä vapauden asialle hyvin suuria palveluksia, jos Itävalta kerran joutuisi suureen sotaan kaukana meistä.

-- Epäilemättä, sanoi Pietro kummastuneena.

-- No niin, teillä on sydäntä, teiltä puuttuu vain korkea asema: tarjoan teille käteni ja kaksisataa livreä korkoja. Sitoudun hankkimaan isäni suostumuksen.

Pietro lankesi hänen jalkoihinsa, Vanina säteili ilosta.

-- Rakastan teitä intohimoisesti, hän sanoi, -- mutta olen vain isänmaan köyhä palvelija. Mitä onnettomampi Italia on, sitä enemmän minulla on syytä olla sille uskollinen. Don Hasdrubalin suostumuksen saadakseni minun pitäisi monen vuoden ajan näytellä kurjaa osaa. Vanina, minä hylkään tarjouksesi.

Missirilli muutti mieltään kohta sanottuaan tämän. Hänen rohkeutensa alkoi pettää.

-- Onnettomuuteni on siinä, sanoi hän, -- että Roomasta lähteminen on minulle suurin kärsimys. Oi jospa Italia olisi vapautettu barbaareista! Miten iloinen olisinkaan astuessani sinun kanssasi laivaan aloittaakseni Amerikassa uuden elämän.

Vanina pysyi kylmänä. Hänen kätensä hylkääminen oli loukannut hänen ylpeyttään. Mutta pian hän heittäytyi Missirillin syliin.

-- Milloinkaan et ole minusta tuntunut enemmän rakkauden arvoiselta, sanoi hän; -- niin, oma haavalääkärini, olen sinun iäti. Sinä olet suuri mies kuten vanhat roomalaisemme.

Kaikki tulevaisuudensuunnitelmat, kaikki järkevät epäilyt kaikkosivat, hetki oli täynnä onnea. Kun he jälleen saattoivat puhua järkeä, sanoi Vanina:

-- Olen Romagnassa miltei samaan aikaan kuin sinäkin. Käsken lääkärin määrätä minulle Porettan kylpyjä. Asun linnassamme San Nicolassa, lähellä Forlia.

-- Minä vietän elämäni siellä sinun kanssasi, eikö niin!

-- Minun kohtaloni on uskaltaa tästälähin kaikki, virkkoi Vanina huoaten. -- Joudun perikatoon sinun tähtesi, mutta vähätpä siitä. Voitko rakastaa kunniansa menettänyttä tyttöä?

-- Olethan vaimoni, sanoi Missirilli, -- iäti jumaloitu vaimoni. Tahdon sinua rakastaa ja suojella.

Vaninan täytyi lähteä vierailulle. Tuskin hän oli jättänyt ystävänsä yksin, kun tämä jo alkoi pitää menettelyään raakamaisena.

Mitä on _isänmaa?_ hän mietti. Se ei ole olento, jolle olemme hyvästä työstä kiitollisuudenvelassa ja joka on onneton ja voi meitä soimata, jos petämme hänet. _Isänmaa ja vapaus_, ne ovat kuin viittani, kuin jotakin, mikä minulle on hyödyllistä ja jota minun on pakko ostaa, ellen ole perinyt isältäni; mutta loppujen lopuksi minä rakastan isänmaata ja vapautta siksi, että ne kumpikin ovat minulle hyödylliset. Jollen voi niillä mitään tehdä, jos ne ovat minulle samanarvoiset kuin viitta elokuussa, mitä hyödyttää niitä ostaa niin tavattomasta hinnasta? Vanina on niin kaunis, hän on niin erinomaisen älykäs! Häntä koetettaisiin liehitellä, hän unohtaisi minut. Kuka on se nainen, jolla on ollut vain yksi rakastaja? Noilla roomalaisilla ylimyksillä, joita minä kansalaisena halveksin, on niin paljon etuja minun rinnallani. He mahtavat olla hyvin rakastettavia! Oi, jos lähden, Vanina unohtaa minut ja menetän hänet ainaiseksi.

Keskellä yötä tuli Vanina hänen luokseen; hän kertoi epävarmuudesta, joka häntä oli vaivannut ja miten hän oli ottanut tutkistellakseen tuota suurta sanaa _isänmaa_ -- koska rakasti. Vanina oli hyvin onnellinen.

Jos hänen olisi ehdottomasti valittava minun ja isänmaan välillä, ajatteli hän, olisi minulla etusija.

Läheisen kirkon kello löi kolme, viimeisten jäähyväisten hetki oli tullut. Pietro riistäytyi irti ystävättärensä syleilystä. Hän laskeutui jo pieniä portaita, kun Vanina kyyneleitään pidättäen sanoi hymyillen:

-- Jos joku köyhä maalaisvaimo olisi sinua hoitanut, etkö tekisi mitään osoittaaksesi kiitollisuuttasi? Etkö koettaisi häntä palkita? Tulevaisuus on epävarma, sinä vaellat vihamiesten keskellä: anna minulle kiitollisuudesta kolme päivää, aivan kuin olisin köyhä vaimo, palkitaksesi huolenpitoni.

Missirilli jäi. Lopulta hän kuitenkin lähti Roomasta. Erään ulkovallan lähettiläältä ostetun passin avulla hän pääsi kotiinsa. Siellä syntyi suuri ilo, häntä oli pidetty jo kuolleena. Hänen ystävänsä tahtoivat juhlia hänen onnellista paluutaan surmaamalla yhden tai kaksi karabinieerisantarmia.

-- Älkäämme tarpeettomasti surmatko ketään italialaista, joka osaa käyttää aseita, sanoi Missirilli: -- isänmaamme ei ole saari kuten onnellinen Englanti. Me tarvitsemme sotilaita vastustaaksemme Euroopan kuninkaitten sekaantumista asioihimme.

Jonkin ajan kuluttua tämän jälkeen Missirilli surmasi Vaninan antamilla pistooleilla kaksi karabinieeria näiden ahdistaessa häntä. Hänen päästään luvattiin palkinto.

Vaninaa ei kuulunut Romagnaan: Missirilli luuli, että hänet oli unohdettu. Hänen itserakkautensa sai kolhun, hän alkoi paljon mietiskellä säätyeroa, joka oli hänen ja hänen rakastajattarensa välillä. Aikoipa hän surun ja kadonneen onnen kaipauksen hetkenä palata Roomaan nähdäkseen mitä Vanina puuhaili. Tämä hurjapäinen aie oli vähällä saada hänet syrjäyttämään sen, mitä hän piti velvollisuutenaan; silloin hän kuuli eräänä iltana vuoristokirkon kellon soittavan Angelusta kummallisesti, aivan kuin soittajan ajatukset olisivat olleet muualla. Se oli kokoontumismerkki carbonarojen salaliitolle, johon Missirilli oli Romagnaan saavuttuaan liittynyt. Samana yönä kaikki salaliittolaiset kokoontuivat erääseen erakkomajaan metsässä. Molemmat erakot, jotka oli nukutettu oopiumilla, eivät lainkaan huomanneet mihin tarkoitukseen heidän pientä taloaan käytettiin. Missirilli, joka saapui hyvin alakuloisena, sai tietää, että salaliiton päällikkö oli vangittu ja että hänet, nuori mies, joka tuskin oli täyttänyt kaksikymmentä, oli valittu salaliiton päälliköksi, salaliiton, johon kuului yli viidenkymmenen ikäisiä, sellaisia, jotka olivat ottaneet osaa salaliittoihin aina Murat'n sotaretkestä asti vuonna 1815. Tämän odottamattoman kunnian vastaanottaessaan Pietro tunsi sydämensä lyövän. Yksin jäätyään hän päätti, ettei enää ajattelisi nuorta roomatarta, joka oli hänet unohtanut, vaan pyhittäisi kaikki ajatuksensa velvollisuudelle: _vapauttaa Italia barbaareista_. [_Liberar l'Italia de' barbari_, kirjoitti Petrarca 1350, ja näitä sanoja ovat sittemmin käyttäneet Julius II, Machiavelli, kreivi Alfieri.]