Part 15

Ja rukouksen ja tutkistelun kera väistyi myös kauhu ja pelästys hänen sielustaan vähitellen, ja hänen sydämessään kasvoi sisäinen varmuus siitä, että nyt oli suuren koettelemuksen hetki tullut — että nyt tahtoisi Kaikkivoipa koetella ja tutkia heidän sydämiään ja munaskuitaan — nyt oli suuri koetus edessä — suuri ratkaisu — Getsemanen vaatimus ja Golgatan kehoitushuuto: Ota ristisi ja seuraa minua! Nyt oli osattava uhrata kaikki, voittaakseen kaikki.

Uhrin hetki oli lyönyt. Herra kutsui omiansa jälleen taisteluun ja kärsimykseen. — Ja tuntikausia rukoili Eurydike Hänen vertavuotavan Poikansa kuvan edessä voimia ja kestävyyttä tekemään Hänen tahtonsa.

Mutta tänä iltana nukahti hän turvallisena ja levollisena ja onnellisena se rukous huulillaan, jonka hänen äitinsä oli hänelle lapsena opettanut:

Müde bin ich, geh' zur Ruh', Schliesse beide Äuglein zu: Vater, lass die Augen Dein Über meinem Bette sein.

Hab' ich Unrecht heut gethan, Sieh' es, lieber Gott nicht an, Deine Gnad' und Jesu Blut Macht ja allen Schaden gut.

Alle, die mir sind verwandt, Gott, lass ruh'n in Deiner Hand. Alle Menschen, gross und klein, Sollen Dir befohlen sein.

Kranken Herzen sende Ruh', Nasse Augen schliesse zu; Lass' den Mond am Himmel stehn Und die stille Welt besehn.

Ja juuri nukahtamisen hetkellä hän kuuli suhinan isänkodin vaahteranlatvoista, ja Ramsjöbergin suojelusenkelit ja autuaasti nukkuneitten esi-isien henget pitivät vartiota hänen yksinäisen vuoteensa ääressä ja täyttivät unen hetkinä hänen sielunsa Maailmojen Herran voimalla ja väkevyydellä, jotta hän arvokkaasti ja ylevästi voisi täyttää Hänen tahtonsa eikä olisi suvustaan huonontunut, vaan olisi yhtä voimakas kuin he, jotka karkotetulla aluksella olivat pelastaneet sielunsa ja joitten palavista ja urhoollisista sydämistä oli vielä jäljellä maallinen heijastus ja muisto kätkettynä hopearistiin hänen rinnallaan.

Mutta unessa oli hän olevinaan ensimmäisessä lastenhuoneessaan Ramsjöbergissä, pienessä päätyhuoneessa, jossa aurinko oli herättänyt hänet niin monena suloisena, aamuna hänen maatessaan hiljaa valveillaan pienessä vuoteessaan ja tuijottaessaan vaatimattomaan ristiin, joka riippui mademoiselle Berthen vuoteen yläpuolella, kuinka se loisti valkoisempana ja valkoisempana nousevassa päivänkoitossa. Unessa oli pieni huone ollut vallan tulvillaan päivänpaistetta ja äiti oli seisonut ikkunan edessä, mutta Eurydike ja Marie-Louise olivat olleet hänen pieniä lapsiaan, ja he olivat langenneet polvilleen pienissä yöpaidoissaan Ristiinnaulitun kuvan eteen, ja he olivat rukoilleet erään lastenhoitajan pienen laulun, jonka Eurydike jo aikoja sitten oli unohtanut elämässä, mutta joka nyt jälleen virkosi eloon hänen ja Marie-Louisen huulilla:

Plus on contredit mon amour, Plus cet unique bien m'enflamme. Que l'on n'afflige nuit et jour, On ne peut l'ôter à mon âme. Plus je souffrirai de douleur, Plus il s'unira à mon coeur.

Ja Eurydike oli kääntynyt kiertääkseen käsivartensa Marie-Louisen kaulaan — oli ollut niin ihmeellisen auvoisaa omistaa sisar — mutta hänen vieressään olikin Rosalie Pistolschiöld ollut polvistuneena, ja kun hän hämmentyen etsi silmillään Marie-Louisea, huomasi hän, että huone oli täynnä pieniä, valkopukuisia lapsia — ja siellä olivat Baltzar Emanuel ja Signe Christinakin. Mutta nyt ei oltukaan enää Ramsjöbergin lastenhuoneessa, vaan matalassa, ahtaassa »aluksen» hytissä, ja oli kylmä syysyö, ja pienen katossa olevan naurisöljylampun valossa häämöitti lapsensynnyttäjän piirteet — kalpean ja väsyneen — ja lapsensynnyttäjä oli Eurydike Berg, ja rajaton ilo ja sanomaton auvo värisytti häntä, hänen miehensä näyttäessä hänelle lasta — hänen poikaansa.

Mutta se _ei_ ollutkaan Baltzar Emanuel — se oli Sten Almgren.

Ja kyynelten virratessa poskille, ja sydämen jyskyttäessä hädästä heräsi Eurydike Berg, ja kesti joitakin hetkiä, ennenkuin hänelle selvisi missä hän oli. Mutta unessa oli hän ristinyt kätensä pienen, rinnallaan olevan hopearistin ympärille, ja kun hän tämän huomasi, täytti suuri ilo hänet äkkiä, ja suudellessaan sitä pimeässä, hän mutisi itsekseen uudelleen ja uudelleen runosäkeitä, jotka hän unesta muisti — jotka hän aivan äkkiä oli niin monien vuosien unhoituksen jälkeen muistanut:

Plus que souffrirai de douleur, Plus il s'unira à mon coeur.

HÄVITYKSEN MERKEISSÄ.

Spe modo vivitur et Sion angitur a Babylone. Nunc tribulatio, tunc recreatio, sceptra coronae.

Kamariherra Ludvig Björnsköld oli tavoilleen uskollisena ollut kaupungissa yli vuosineljännesvaihteen ja istui tänä kauniina, lämpimänä heinäkuun päivänä ison kirjoituspöytänsä ääressä työhuoneessaan, jonka avonaisista, markiiseilla suojatuista ikkunoista hän saattoi nähdä Nybrovikenin lianvihreän veden ja saada pilkahduksen Skeppsholmenin ja Djurgårdenin tummasta keskikesän vihannuudesta.

Mutta ei Strandvägenin haloillalastatut jaalat, saarien vihreys tai raitiotievaunujen kilinä ja ratasten räminä kadulta saaneet minkäänlaista vastavaikutusta aikaan kamariherran silmissä tai korvissa, hänen hitaasti kääntäessään pienen, numeroilla täytetyn muistiinpanokirjan lehtiä.

Kapea, ohut vartalo oli moitteettomasti mustiin puettu. Varhain harmaantunut, suorajakauksinen ja syntymästä asti harva tukka ei pystynyt peittämään sangen huomattavaa kaljupäisyyttä, ja istuessaan nyt siinä taaksepäin nojaten syvässä kirjoitustuolissaan, olisi syrjäinen katselija epäilemättä luullut häntä kuudenkymmenen korvilla olevaksi mieheksi. Ja kuitenkin täyttäisi kamariherra vasta tänä vuonna neljäkymmentäseitsemän, ja hänen vanhanmiehen ulkonäkönsä oli, kuten sekä samanaikaiset ystävät että kadehtijat usein olivat todenneet, synnynnäinen.

Kukaan hänen polvestaan ei ollut nähnyt häntä nuorena. Ludvig Björnsköldillä oli nuorena lakitieteen ylioppilaana Upsalassa ollut sama arvokas ja hillitty käytös, sama työssä ja numeroiden parissa vanhentuneen, ylhäisen kanslianeuvoksen ilme kuin nytkin. Hän ei ollut koskaan pillastunut, ei koskaan häpäissyt itseään, hän oli aina ollut moitteeton, mutta oli samalla osannut varjella itseään pienimmästäkin velttouden, ikävyyden, viekastelun tai kiipeilyn pilkahduksestakin.

Ei, päinvastoin — hän oli ollut hyvä ja kunnioitettu toveri, joka alun pitäen oli saanut osakseen monien luottamuksen — joka oli auttanut hyvillä neuvoilla enemmän tai vähemmän vakavien rettelöiden ja ristiriitojen sattuessa ja joka jo oman polvensa ylioppilaitten keskuudessa oli tehnyt itsensä tunnetuksi välittäjän ja rauhanrakentajan ihanteena — henkilönä, joka pehmeimmällä kädellä ja pettämättömällä tahdikkuudella osasi selvittää kiusallisimpiakin tilanteita ja vakavimpiakin ikävyyksiä ja joka mielellään otti hoitaakseen sangen arkaluontoisia ja vaikeasti käsiteltäviä asioita.

Ludvig Björnsköld oli varhain ymmärtänyt herättää aikalaisissaan suurta arvonantoa ja hämmentämätöntä kunnioitusta ja vakiinnuttaa heissä kaikissa sen ihmisen menestykselle suuriarvoisen käsityksen ja luulon, että hän oli »tulevaisuuden mies», »henkilö, joka on pääsevä pitkälle».

Sentähden olikin herättänyt suurta huomiota ja hämmästystä, että hän aikaisin suoritetun hovioikeustutkinnon ja varatuomarinarvoa varten suoritettujen käräjätehtävien jälkeen ei ollutkaan mennyt hovioikeuteen, tuomarinuralle eikä mihinkään keskusvirastoon, vaan oli tyytynyt jäämään Tukholmaan jonkinmoiseksi »praktiseeraavaksi juristiksi» — asianajajahan oli vallan liian pahakaikuinen sana, jotta sitä olisi voitu käyttää niin säädyllisestä, hienosta ja moitteettomasta miehestä — sillä välin kuin hän helposti ja luontevasti vähitellen oli saanut haltuunsa isänsä, varatuomari Hjalmar Björnsköldin monet kummalliset ja yksityiset luottamustehtävät ja sihteerinvirat, niin että hänellä kolmenkymmenen ja neljänkymmenen iässä oli jo monia tuottavia asiamies-, toimitsija-, tilintarkastaja- ja johtokunnanjäsenyystoimia säätiöissä ja rahastoissa, vanhoissa, arvokkaissa yhtiöissä ja liikeyhtymissä sekä suuri praktiikka sekä suurten että pienten omaisuuksien omistajain neuvonantajana. — Sillä kamariherra ei suinkaan väheksynyt vähätuloisia asiakkaita eikä vähäisiä tulolähteitä: juriidinen neuvo, pesäluettelo jonkun vanhan herran tai naisen parikymmentuhantisen pääoman pesässä antoi myöskin varman palkkionsa. Hänen avioliittonsa yhteydessä ent. maaherra ja ensimmäisen hovimarsalkan von Wernerin ainoan tyttären kanssa hankittu kamariherranarvo oli vahvistanut ulkomaailmalle kumoamattomasti sen tosiasian, että Ludvig Björnsköld oli »homme arrivé», samalla kun ei kenenkään päähän olisi pälkähtänyt vähimmässäkään määrässä tehdä häntä epäilyksen alaiseksi tai syyttää hänen olevan kiipeilijän, onnenonkijan tai kylmän, häikäilemättömän maailmanorjan.

Päinvastoin, vanhempien ja samanaikaisten toverien piirissä, joista ei kyennyt intohimottoman viisaasti ja hienovaistoisesti tajuamaan sitä yhteiskunnallista ja taloudellista mullistusta, jonka läpi ruotsalainen yhteiskunta kaikessa hiljaisuudessa parastaikaa kävi, oli alusta pitäen ollut se tietoisuus, että Ludvig Björnsköld oli ollut vaatimaton ja syrjäänvetäytyvä, niin, suorastaan melkein sielullisesti liian ylhäinen halutakseen heittäytyä ankaralle ja kovalle virkamiesuralle, vaan oli tahtonut mieluummin vaatimattomammissa paikoissa ja enemmän syrjässä käyttää eittämättömiä ja harvinaisia lahjojaan.

Ainoa todella »julkinen» tehtävä, jonka hän oli ottanut vastaan, oli sekin aikaisin saatu kaupungin valtuusmiestehtävä, sillä välin kuin yksityiset ja puolijulkiset tehtävät vuosittain olivat tulleet yhä lukuisammiksi ja tuottavammiksi. Hänen kamariherran arvonsa ja hänen asemansa ent. maaherra von Wernerin vävynä ja perillisenä oli tehnyt hänestä useitten suurtilanomistajien ja tehtaanpatruunain luotetun »homme d'affaires'in», samalla kuin hänen asiamies-, hallituksenjäsenyys- ja tilintarkastajatehtävänsä kaikenlaisissa laitoksissa, hypoteekkikassoissa, henkivakuutusyhtiöissä ja muissa yrityksissä olivat tehneet hänestä verrattoman kiinnitysvälittäjän ja pääomainsijoittajan.

Vuosien vieriessä ja hänen ikätoveriensa niin vähitellen noustessa askelelta toiselle, palkkausasteelta toiselle virkavaltaisilla ja yhteiskunnallisilla Jaakopinportailla, oli kamariherra Björnsköld kaikessa hiljaisuudessa neljälläkymmenelläseitsemännellä ikävuodellaan mies, josta kaikki olivat vakuutetut, että hän on varakas, mutta josta kukaan ei aavistanut, että hän jo kauan sitten oli sivuuttanut senaikaisiin ruotsalaisiin olosuhteisiin nähden hämmästystäherättävän ensimmäisen miljoonan ja että hän pian oli saavuttanut toisenkin.

Mutta kulissien takana kyllä yksi ja toinen tajusi hänen mahtinsa ja merkityksensä ja koetti saada omiin yrityksiinsä ja harrastuksiinsa hänen korkeasti kunnioitetun nimensä tai hänen kallisarvoisen työkumppanuutensa, ja niin hyvin hän oli luovaillut tässä kovassa ja vihamielisessä, juorunhaluisessa ja kateellisessa maailmassa, että tästä huolimatta yleisenä mielipiteenä yhtäkaikki oli se, että Ludvig Björnsköld oli harvinaisen hieno ja viisas ja virheetön ja vaatimaton ja miellyttävä ihminen, erikoisen tunnollinen ja luotettava auttaja, neuvonantaja ja välittäjä. Ja näkyvänä ilmaisuna siitä luottamuksesta, jota hän antoi ja sai, oli hän vuosi tätä ennen monien muokkaamisten jälkeen suostunut vastaanottamaan ensimmäisen kamarin jäsenyyden, vaikkei hän millään muotoa ollutkaan puolueihminen, joskohta hänen mielipiteensä pohjaltaan — sehän hänen täytyi luottamuksellisesti myöntää — täydellisesti sopivat yhteen...

Niin — kenen ja minkä kanssa — niin, hän ei tietenkään koskaan lausunut julki senkaltaista — siihen oli hän vallan liian varovainen — mutta se, jonka kanssa hän puhui, erosi hänestä aina vakuutettuna siitä, että hän kyllä sisimmässään oli samaa mieltä juuri hänen kanssaan, joskin hänen asemansa, hänen vaatimattomuutensa, hänen rauhallisuutensa, hänen rajaton objektiivisuuden tunteensa, ja hänen monet arkaluontoiset ja monimutkaiset luottamustehtävänsä tekivät hänet haluttomaksi millään tavalla astumaan esiin ja avaamaan suutaan, kun hän kerran saattoi antaa paljon vakavampaa ja varmempaa apua kaikessa hiljaisuudessa kulissien takana.

Omistaen tämän syvän, varman vaiston Ludvig Björnsköld oli niinollen ennen viittäkymmentä täytettyään päässyt pitemmälle kuin hän milloinkaan oli uneksinut ja pitemmälle kuin useimmat hänen aikalaisistaan milloinkaan saattoivat aavistaa. Ja jos voisi sanoa, että hänellä jossakin asiassa on todella ollut huono onni, niin ei kumminkaan kukaan muu kuin hän itse tietänyt, missä se huono onni oli: kamariherran surunlapsi oli ollut eräs vanha talo jättiläismäisine tontteineen, jota hän appi-isänsä oikullisten testamenttisäädösten tähden ei voinut sen mahdollisuuksien mukaan käyttää hyväkseen. Mutta koska hän kykeni hiljaisesti ja levollisesti odottamaan ja malttamaan mielensä, kyky, joka oli ollut yhtenä perussyynä hänen menestykseensä tässä elämässä, osasi hän hillitä ja salata surunsa: ihmisethän eivät voi iankaiken elää — ei edes vanhat naiset, vaikka toisinaan saattoikin siltä näyttää — ja tänä päivänä oli hän tyynellä mielin lukenut Stockholms Dagbladista pikku-uutisen leskirouva Marie-Louise Almgrenin hautauksesta.

Niin, nyt oli kaksi jäljellä. Jos aikaa kuluisikin, niin nousisihan kuitenkin Nelosen tontin arvo vuosittain.

Ludvig Björnsköld hymyili itsekseen hiljaista, leppoisaa hymyä ja pani pois pienen kirjan monine numeroineen: kymmenessä vuodessa olivat Malmberginkadun neljän ostotarjoukset huomattavasti kohonneet. Kukapa tietää, kuinka olisi laita kymmenen vuoden kuluttua. Ei mitään pahaa, jossa ei jotakin hyvää.

Ovelle koputettiin, ja mustapukuinen, pitsimyssyinen palvelijatar hiipi sisään:

— Siellä on eräs vanha nainen.

— Mitä hän tahtoo — kerjääkö hän?

— Ei, kamariherra — lieneekö ehkä hakemassa jotakin ritarihuone-eläkettä — hän mainitsi nimen, luulen, että se oli Himmelstjerna.

— Pyydä häntä tulemaan sisään, Lotten — ja ilmoita aamiainen kymmenen minuutin kuluessa!

— Hyvä on, kamariherra.

* * * * *

Ovesta purjehti hikisenä ja mustapukuisena pieni, siro nainen, joka kaikkein rakastettavin virnistys kuumenneilla kasvoillaan selitti olevansa neiti Emma Wigelstjerna.

Wigelstjerna — se hullu Fabian — kapteeni Thure, hullu hänkin — maltapas, nyt hän sen varmaan keksi — rouva Almgren oli ollut omaa sukua Wigelstjerna — pääsotakomisariuksen tytär.

— Millä voin palvella neitiä — aikani on hyvin vähissä — olkaa hyvä ja istukaa!

Vanha nainen istui ilmeisin, tuolin hienoudesta johtuvin mielihyvän tuntein kamariherran nojatuoliin vastapäätä kirjoituspöytää ja siloitteli hameensa kainosti ja totisena.

Hänessä on köyhän tuoksu, ajatteli kamariherra — varmaan ritarihuoneen eläkkeestä — ja kohteliain ilmein — kohteliaisuus kuului hänen ulkonaiseen esiintymiseensä, hän hymyili rohkaisevasti ja rakastettavasti.

— Nii-in, sanoi pieni nainen ja näytti hyvin päättäväiseltä ja varmalta ja vakavalta, olen Marie-Louise Almgrenin — oikeusneuvoksettaren — lähin sukulainen — kamariherra tietää — niin, hän otettiin meiltä nyt — Herra antoi ja Herra otti.

— Niin, minä näin sen — Herran tiet eivät ole meidän teitämme, neiti Wigelstjerna — kamariherra hymyili lempeästi ja taitavasti — millä saan palvella?

— Niin, olen tullut tänne pyytämään oikeutta — vain pyytämään yksinkertaista oikeutta.

Vanha nainen kiikutteli päätään edestakaisin sivullepäin ja niisti äänekkäästi ja uhkaavasti isoa nenäänsä.

— Saanko pyytää neiti Wigelstjernaa esittämään asian suoraan — neiti voi täysin luottaa — aikani on hyvin täpärällä — joka hetkeni on edeltäkäsin varattu.

— Niin, kamariherra tietää, että Marie-Louise Almgren-vainaja disponeerasi — (se oli hieno ja hyvä sana) — kahta huonetta Nelosessa.

— Kyllä, sen tiedän.

— Niin, nyt ne tahtovat ottaa ne minulta pois!

— Kutka ne?

— Rosalie Pistolschiöld ja Diken Berg.

Kamariherran ohuille, verettömille huulille tuli kova piirre. Hän muisti, kuinka hän vuosia sitten oli turhaan tarjonnut heille kokonaisen kerroksen eliniäksi toisessa talossa, jos he vain sovinnolla tahtoivat myöntyä Nelosta koskevan testamenttimääräyksen kumoamiseen. Pari itsepäistä ja yksinkertaista härkäpäätä naista, joita ajattelemasta ja tapaamasta hän oli välttynyt enemmän kuin yhteen vuosikymmeneen ja joilta hänen varaisäntänsä neljä kertaa vuodessa otti vuokran vastaan — henkilöitä, jotka todellakin olivat saaneet kirkas- ja selväjärkisen ihmisen sapen kiehumaan. Kamariherran ääni kävi kuivaksi, melkein töykeäksi:

— Niin, nimet ovat kyllä tutut — mutta minä en oikein ymmärrä neiti Wigelstjernaa — tahtovatko ne ottaa huoneet teiltä?

— Kyllä, voiko kamariherra ajatella sellaista — ne tahtovat, että Clara Almgren saisi ne.

— Clara Almgren — oliko oikeusneuvoksettarella tytär — sitä en saata muistaa.

Kamariherra tunsi kylläkin testamenttilisäykset ulkoa, mutta säännöllisenä ja huolellisena ihmisenä hän meni heti kassakaapilleen, avasi sen ja otti eräästä lokerosta esille käärön.

— Ei — Marie-Louisella ei ollut lapsia — ei kylläkään — ei, se on Marie-Louisen langon leski — se oli joku renttu, joka ryypiskeli ja kuoli Linköpingissä.

— En tunne.

Kamariherra luki: »Elvira Rosalie Anastasia Pistolschiöld, Marianne Christina Eurydike Berg, o.s. Stellenius — Marie-Louise Almgren o.s. Wigelstjerna — tässä ei ole muita.

— Ei — sitä en uskokaan — ja kumminkin ne tahtovat ottaa huoneet minulta joka tapauksessa.

— Missä neiti Wigelstjerna asuu?

— Missä minä muka asun — Nelosessa tietysti.

— Vai niin — missä siellä?

— Huoneistossa tietenkin — minähän sain Marie-Louiselta haltuuni pienen huoneen, jota hän ei lainkaan tarvinnut — hänellähän oli alkujaan kolme.

— Kas vain — koska se oli?

— Oi — siitä on kauan — luulen, että se oli vuonna kahdeksankymmentäkuusi — äitini kuoli Kristina Nilsson-onnettomuudessa.

Pikku Emma piti muutamia sekunteja nenäliinaa hienotunteisesti ja moitteettomasti silmiensä edessä, joka vielä enemmän esti häntä näkemästä ja vielä vähemmän ymmärtämästä tutkivaa, kamariherra Björnsköldin pienien kirkkaitten silmien selvää, miettivää katsetta.

— Vai niin — mitä neiti maksaa vuokraa?

— En minä maksa mitään vuokraa.

— Vai niin — vai ei — asuu ilmaiseksi — vai niin — ne eivät ole ottaneet minkäänlaista vuokraa!

— No, se vielä puuttuisi.

— Eikö neiti millään tavalla ole suorittanut minkäänlaista korvausta?

Pikku Emma melkein suuttui, kun tuollainen pikku seikka ilmeisesti saatettaisiin lukea heidän hyväkseen.

— Niin, olenhan minä ollut sangen ystävällinen heille — heillähän on aika ahtaat olot — ja minähän sain koko lailla periä isältäni — mutta ne tahtovat nyt, että Clara Almgren poikineen pääsisi sinne asumaan ja sehän ei voi olla oikein.

— Ei — siihen ei heillä ole oikeutta.

Kamariherran kasvot näyttivät umpimielisiltä ja miettiväisiltä.

— Heillä ei mitenkään voi olla oikeutta siihen — heillä ei ole oikeutta huoneistoon muuta kuin itseään varten.

— Niin, sitähän minä sanoin heille, ja he eivät tahtoneet uskoa minua!

Pikku Emman kasvot kirkastuivat voitonriemusta, kun ovelle koputettiin ja sitä raotettiin:

— Aamiainen on katettu, kamariherra!

— Niin, neiti Wigelstjerna saa suoda minulle anteeksi — minä tulen kyllä palaamaan asiaan.

— Mutta mitä minä sanon heille?

— Minä kyllä puhun itse heidän kanssaan.

— Kiitos, kiltti kamariherra — ja anteeksi, että olen vaivannut — mutta katsokaas, minun täytyi puhua tästä — oli niin epäoikeutettua —

— Hyvänen aika — oli vallan erinomaista, että neiti tuli — hyvästi!

Kamariherra Björnsköld söi tänä päivänä aamiaisensa aivan erikoisen levollisessa ja onnekkaassa mielentilassa ja antoi tarjota kahvin työhuoneessaan, jossa tavallista vahvempi ja hienompi aamiaissikari oli tämän hyväntuulen näkyvänä merkkinä.

Hyvä suunnitelma, hieno suunnitelma kypsyi kamariherran päässä, sitä punnittiin, harkittiin ja käänneltiin savupilvien kohotessa kattoon. Tässä oli joka tapauksessa pienoinen mahdollisuus, jota hyvällä onnella ja diplomaattisella tahdikkuudella saattoi käyttää hyväkseen.

Nyt aikoivat nuo kirotut mamsellit ilmeisesti antaa Almgrenin huoneet tuolle sukulaiselle: — heillähän ei ollut mitään oikeutta vuokrata huoneita — tai antaa niitä pois — huoneistoa saivat vain he käyttää, mutta ei kukaan muu. Jos hän nyt uudistaisi vanhan ehdotuksensa, että he saisivat toisen yhtä ison huoneiston, johon he voisivat ottaa rouva Almgrenin — sen rouvan he ilmeisesti haluavat saada, koska olivat niin riidelleet — korvaukseksi siitä, että suostuisivat julistamaan testamenttilisäyksen mitättömäksi. — Ei, ensin on paras uhata heitä — oikein säikyttää — ei ole mitään, jota vanhat naiset niin pelkäävät kuin lakia — oikeudenkäyntiä ja poliisia. Sehän oli yksinkertaisesti jo testamenttirikos, että he olivat pitäneet luonaan tuota vanhaa neitiä, joka haisi niin ummehtuneelta. — On parasta takoa silloin kuin rauta on kuuma.

Hänen on todella jäätävä kaupunkiin vielä pariksi päiväksi — tässähän on mahdollisuuksia. Niin, enemmän kuin mahdollisuuksia. Hän tunsi sen ilmassa, hän tiesi, että hän onnistuisi.

Kevyinä ja ilmavina kuin kamariherran ajatuksetkin liukuivat savupilvet ikkunasta loistavan sinisiin äärettömyyksiin. Ludvig Björnsköld oli nyt onnellinen mies. Hänen hyvinhoidetuilla, hienoilla vanhanmiehen kasvoillaan oli nautintorikkaan rauhan kevyt loiste: pulma, joka vuosikymmenien ajan oli kiusannut häntä, lähestyi äkkiä ja odottamatta ratkaisuaan. Riemun tunne melkein värisytti häntä: hän tunsi huumausta kärsivällisen odotuksen hitaasta, varmasta voittokulusta — intohimoisen kalastajan tunnetta sinä hetkenä, kun kala nykäisee koukussa.

Pikku Emma Wigelstjernakin oli tänä päivänä onnellinen, voitonriemuisa olento. Nelosen pienessä kyyhkyslakassa, joka lähes viikon oli ollut melkein sudenpentujen pesänä, hän ei kauemmin voinut pitää iloaan salassa. Hänen täytyi puhua Rosalielle ja Dikenille, vaikka he olivat sopineet keskenään, etteivät puhu sanaakaan toisilleen. Nyt heidän täytyi joka tapauksessa saada tietää, että hänellä oli ollut oikeus puolellaan — että hän saisi Marie-Louisen huoneet.

Hän tapasi heidät Eurydiken huoneessa, ja syvässä, valtavassa, huonekaluilla täytetyssä huoneessa, jossa Kristuskuvat puhuivat näkyvää kieltään, ja jossa ilma oli hiljainen ja puhdas lukemattomista rukouksista, hän seisoi kaikesta piittaamatta — lujana, voitonvarmana ja kovana aivan kuin Ludvig Björnsköld konsanaan.

— No, pikku Emma — sinä olet kuin takiainen — täytynee varmaan lakaista sinut pihalle — eikö ole mahdollista saada olla rauhassa.

— Sen tulette varmasti saamaan, rakas Rosalie, niin paljon kuin suinkin tahdotte, mutta pidin velvollisuutenani kertoa teille, että olen tänään ollut kamariherran luona ja puhunut hänelle — — —.

— Mitä tarkoitat?

— Niin, sitä tarkoitan, ja niin olen tehnyt, ja sanon teille, että hän sanoi minun olevan oikeassa — eikä teillä testamentin mukaan ole vähäisintäkään oikeutta sallia Clara Almgrenin asua täällä — ei — ja hän oli muuten ihastuttavan rakastettava — oi, niin hieno ja miellyttävä mies — ja niin aistikasta oli kaikki — tiedättekö, siellä oli hienon hieno nahkanojatuoli ja siihen hän pyysi minun istuutumaan: istukaa ja levätkää vähän, kiltti neiti Wigelstjerna, neiti näyttää olevan niin kuumeissaan, saako olla vähän mehua ja vettä — ja seinällä oli iso, kuningasta esittävä maalaus — ja hänen kirjoituspöydällään oli kuninkaan kabinettikuva, johon oli kirjoitettu Oskar — omakätinen nimikirjoitus — ja niin rakastettava hän oli, että kysyi, missä minä asuin ja kuinka viihdyin — se on oikea hoviherra se — ja kuningattaren valokuva myös nimikirjoituksineen — ja marmoriportaita ja matto messinkitankoineen ylös asti — ja hän sanoi, että hän tulee puhumaan teidän kanssanne — teillä ei ole minkäänlaista oikeutta määrätä Marie-Louisen huoneista — teillä ei ole mitään oikeutta pitää ketään asumassa täällä.

Pikku Emma syventyi jälleen kuvailemaan kamariherran asuntoa mykistyäkseen ja jäykistyäkseen äkkiä kokonaan Rosalie Pistolschiöldin vastauksesta: