Part 13

»Oi, kuinka nyt sainkaan kokea Vapahtajani rakkautta. En ole milloinkaan tuntenut sitä niin. Oi, kuinka mielelläni soisinkaan, että kaikki ihmiset saisivat, kuten minä tällä hetkellä, tuntea kuinka Jeesus rakastaa.» — Jonkin minuutin kuluttua hän sanoi: »En ole milloinkaan pitänyt maata niin kauniina kuin tänä vuonna, ja kumminkin jätän sen iloiten — toinen maailma on vielä paljon kauniimpi. — Tiedätkö, olen niin iloinen siitä, että Clementine tulee.» — Nähdessään minun hämmästykseni, hän hymyili: »Ei, en houri, rakkain, Clementine tulee. — Voit luottaa minuun — aina.»

7 heinäkuuta.

Hän on surullinen ajatellessaan kaikkia niitä, jotka eivät ole yhtyneet Jumalaan Hänen Poikansa kuoleman kautta ristillä. Hän näkee iäisyyden edessään, mutta näkee sen kaksinaisena: taivaana ja helvettinä. Se rakkaus, jonka Jumala on pannut hänen sydämeensä, synkkenee tästä ajatuksesta. Hän mm. syyttää itseään siitä, ettei ole kyllin kestävästi ja vakavasti kehoittanut niitä monia, jotka hän tuntee, uskomaan Poikaan saadakseen iäisen elämän. Yöllä hän huusi äkkiä syvän vakavana: »On olemassa helvetti, niin, on olemassa helvetti — ja annetaan niin monien sielujen mennä kohti kadotustaan.»

10 heinäkuuta.

Tänään tuli Mariannen rakas ystävätär ja lapsuuden uskottu Clementine sekä hänen veljensä parooni Benedikt Hoogebom de Landas Wyborgh — he eivät ole säästäneet aikaa eikä rahaa ehtiäkseen tänne. He ovat neljättä polvea suvussaan, joka on ollut läheisimmässä ystävyys- ja liikesuhteissa Hjulshammarin Ehrencreutzien kanssa. Viisi vuotta sitten olivat he viimeksi täällä. — Herra, kuinka onkaan kaikki muuttunut siitä ajasta!

Marianne tuli heidän saapumisestaan ilmeisesti paremmaksi, ja hän ja Clementine ovat viettäneet koko päivän rukoillen. Vierashuoneen ikkunasta saatoin kuulla heidän äänensä — kyynelet virtasivat poskilleni. Milloinkaan ei saksan kieli ole soinut niin suloisena kuin heidän rukoilevilla huulillaan: »Du bist das Leben meiner Seele, Du der Jubel meines Herzens — — Möge ich hinabsinken in den Abgrund des Meeres deiner gütigsten Milde — — O verzehrendes Feuer, o mein Gott vernichte und verzehre mich ganz in Dir — — Wie gross bist Du, König der Könige und Herr der Herrscher, der Du den Sternen gebietest, und einem elenden Menschen, einer Braut von der Erde dein Herz schenkst».

13 heinäkuuta.

Viimeinen kamppailu on alkanut. Päivä lähenee loppuansa, yö joutuu, mutta Jumala, joka aina on ollut hänen aurinkonsa ja hänen kilpensä, pysyy sinä loppuun asti. Jeesus jää hänen lähelleen, Hän taistelee hänen kanssaan; Hän voittaa hänen tähtensä kuoleman. Hän kantaa häntä käsivarsillaan kuin rakkainta karitsaansa ja vie hänet siten ilman pelkoa kauhujen kuninkaan ohi. Sillä hetkellä, kun tuskat nousevat kovimmilleen, Jeesus lohduttaa häntä vuodattamalla hänen sydämeensä runsain määrin Pyhän Henkensä sisäisiä lohdunaiheita. Hän kuolee; niin hän kuolee! Mutta vielä kuolemassakin on hänen katseensa kiinnitettynä Häneen, joka on täyttänyt kaikki, ja hän painaa viimeistä kertaa päänsä Vapahtajansa syliin; Hänen, joka on ollut lävistetty, joka ollut kuollut, mutta jälleen ylösnoussut, joka elää iankaikkisesti, jolla on helvetin ja kuoleman avaimet, ja joka sanoo meille: »Minä elän, ja te myös elätte!»

14 heinäkuuta kello 10.

Hellästi rakastettu vaimoni vaipui horroksiin puoli kuuden paikkeilla, ja hänellä oli lähes parin tunnin lepo. Vähän yli seitsemän seuduilla väreili kirkastunut hymy hänen huulillaan, aivankuin hän olisi nähnyt Taivaallisen Isänsä käden ojentuvan häntä kohden, ja hän antoi Hänelle henkensä. Me lankesimme kaikki polvillemme hänen ympärillään ja rukoilimme Korkeuksien Herraa.

Meidän sydämessämme ei ole enää mitään muuta kuin sanomatonta rakkautta, pyhää iloa. Me emme suinkaan etsi kuolleitten parista häntä, joka elää. Hän on mennyt, kuten hän itse sanoi, vähitellen, vähitellen, Jeesuksen käden taluttamana, juomaan elävistä vesilähteistä. Ei, kuolemalla ei ole otaa, sillä ei ole voittoa. Voitto on meillä. On vain rauhaa ympärillämme, on vain siunausta. Taivaan portit ovat jääneet ikäänkuin raolleen hänen jälkeensä, joka jo on päässyt sisään. Olkoon meillä nämä portit aina päämääränämme, ja olemme kokevat, että taivaallinen rauha tunkeutuu meidänkin sydämeemme.

Hjulshammar 14 heinäkuuta 1837.

Hänen kuolemansa vuosipäivä. Oi, Jumala, anna hänen muistonsa tulla pyhityksen välikappaleeksi, joka Pyhän Henkesi kautta valaisee minua tielläni ja uudistaa elämäni. Sillä tuskien vuoteella, jolta hän nämä uskon, toivon ja rakkauden sanat puhui, jotka näillä lehdillä olen tallettanut, oli sen ristin muoto, jolle Sinä itse olit naulittuna.

»Täytyy olla rakastava, hyvin rakastava», toisteli hän lakkaamatta. Oi, Herra, olkoon tämä kaunis kehoitus aina elävänä edessäni! Kun minun on kestettävä hyökkäyksiä toisten taholta, kun kärsimättömyyden tai vihan tunne hiipii sydämeeni, oi, jospa silloin hänen kanssaan toistaisin: »Täytyy olla rakastava, sangen rakastava. »Älköön tämä usko, jonka hän piti kuolemaan asti, ja joka teki hänet valkeaksi kuin lumi, milloinkaan lakatko muistuttamasta minua siitä, että Sinun verelläsi, oi, Jeesus, on voimaa pestä minut puhtaaksi kaikista synneistäni. Antakoon varmuus Sinun suuresta uskollisuudestasi minun viime hetkilleni suuren voiman muistuttamalla kaikkea sitä, mitä Sinä olet ollut ja tehnyt rakkaalle puolisolleni.

Se mikä aina oli hänen toiveittensa esine, sen hän nyt näkee — mitä hän aina on anonut, sen hän nyt omistaa. — Minä — — minä en vielä näe, minä en vielä omista. Oi, Herra, auta minua elämään uskossa, vyöttämään kupeeni, pitämään öljyä lampussani, aina, oi, Herra Jeesus, ilolla odottamaan sitä siunattua hetkeä, jolloin Sinä olet tuleva — jolloin Sinä olet muuttava tämän raihnaisen majan kunnian asunnoksi ja vievä meidät Sinun valtakuntaasi jäädäksemme siellä iäiseen autuuteen.

Kuin kaksi kirkasta, hiljaista tähteä lempeän elokuun yön pimeässä loisti Marie-Louise Almgrenin silmäpari sanomattomassa ja rajattomassa rauhassa. Oli kuin nämä tähtisilmät näkisivät kaiken, maailman ja iäisyyden, Hänen haavojensa läpi, Hänen, jonka kuva täynnä yliluonnollista voimaa ja puhtautta seisoi hänen edessään vuoteella.

— Kuinka Jumala onkaan hyvä — määrättömän ja rajattoman hyvä — Hän kun antoi sinun tulla luokseni tuo kirja mukanasi juuri tällä hetkellä — juuri se kirja, jota tarvitsen. Katsos, Diken, on ollut vallan erikoisen ihmeellistä ja vahvistavaa kuulla näistä ihmisistä, jotka ovat eläneet, joitten nimet ovat tunnetut — ja jotka ovat osanneet kertoa, kuinka he ovat ajatelleet ja tunteneet, ja että he ovat ajatelleet ja tunteneet juuri tällaista — jota me kaikki luonnollisesti sisimmässämme tunnemme, vaikkakin niin heikosti ja kalpeasti ja pelokkaasti — ja jota me tuntisimme niin voimakkaasti ja varmasti ja valtavasti, jos me saisimme puhua juuri näiden kanssa, jotka ovat ajatelleet ja tunteneet samoin kuin me, mutta voimakkaammin kuin me.

Tiedätkö, Diken pieni, en tiedä mitään niin raukkamaista ja heikkoa ja häälyväistä ja epäluotettavaa kuin minä itse. On ihmeteltävää, että Jumala todellakin voi ja tahtoo auttaa tällaista. Ajattelehan, ettei milloinkaan voi antaa Hänelle edes murto-osaa siitä rakkaudesta, jota Hän lahjoittaa, jota Hän tuhlaa kehnoimmalle ja kurjimmalle meistä.

Tietysti olen uskonut Jumalaan ja pitänyt Hänen isällistä armoaan kunniassa — ja kaikkea sitä, mitä on sanottu ja uudelleen sanottu vuosisadasta vuosisataan, suvusta sukuun — mutta kuinka, Diken — ja kuinka usein ja kuinka kauan. — Tiedätkö, miten minä olen Jumalaa rakastanut? Niin, aivan kuten rikas ja huomattava, kiltti ja hyväsydäminen, korkea henkilö kohtelee köyhää sukulaistaan: joskus kun on aikaa ja todella tahtoo tuntea olevansa hyvä ja kelvollinen ja vanhurskas, kutsuu hänet luokseen yhtenä päivänä vuodessa pienoiselle päivälliselle ja on ystävällinen hänelle ja antaa hänen lähteä kotiin iltapäivällä ja menee itse illalla teatteriin mitä syvimmin tuntien turvallisuutta, tyydytystä, omantunnonrauhaa ja autuaallista itsetyytyväisyyttä.

Juuri niin olen kohdellut Taivaallista Isäämme — Häntä — joka antoi ainosyntyisen Poikansa orjantappuroin kruunattavaksi ja ristiin naulittavaksi meidän syntiemme tähden — minun syntieni tähden — minun heikkouteni tähden ja minun raukkamaisuuteni tähden ja minun penseyteni tähden. — Sillä luonnollisesti tahdoin olla Jumalan lapsi ja tulla sellaisena palkituksi ja päästä taivaan ihanuuteen, mutta en todellakaan tahtonut nähdä vaivaa sen takia — vaivasta tahdoin päästä. Oi, Gerhard toisti usein erään vanhan englantilaisen sanoja: »Taivaaseen tahtoisi jokainen koira tahraisine käpälineen mielellään päästä.» — Ja niin se juuri on — emme puhdista itseämme — emme pese pois kaikkea syntiä ja likaa ja häpeätä ja himoja ja mukavuutta ja oikkuja, vaan menemme suoraan sisään tahraisine käpälinemme ja ryvettyneine karvoinemme ja kieriskelemme isolla, valkoisella, suloisen pehmeällä matolla kaikkein kauneimmassa huoneessa — — — juuri sellainen on ihminen — juuri sellainen olen ainakin minä.

— Muista Jesajaa, Marie-Louise -pieni: Jos teidän syntinne veriruskeat olisivat, jos te taivutte ja kadutte, niin niiden pitää lumivalkeiksi kuin villa tuleman. Sillä pahan nielee Jumalan viha kuolemassa; ja hyvä orastaa kuin taimi viljelemättömässä maassa.

— Oi, sinä pieni, rakas, suloinen lapseni — jos olisin ollut niin viisas ja hyvä kuin sinä — niin lähellä Jumalaa! — Kuinka toisenlaista olisikaan silloin kaikki tänä yönä ollut...

Se Eurydike Berg, joka nyt istui Marie-Louise Almgrenin sairasvuoteen ääressä, oli hiljainen, viisas ja syvä nainen, jonka tummissa, raskaissa silmissä paloi koko hänen sielunsa loistaen kirkkaana, keskitettynä liekkinä, jota ei mikään tunnelmien tuulenviima tai ulkomaailman myrskytuuli enää voinut saattaa levottomaksi tai häälyväiseksi:

— Et tiedä miten minua pilkkaat — et tiedä kuinka häpeän sanojesi edessä — et tiedä kuinka nöyryytät minua. Olen kyllä monta kertaa kertonut sinulle kantaisästäni laivalla — kuinka hänen jälkeläisensä sukupolvittain ovat eläneet lähellä Jumalaa — meillä oli Ramsjöbergissä useita heidän jättämiään rukouskirjoja — joihin he olivat kirjoittaneet rukouksiaan, rukouksia, joita he olivat oppineet, ja rukouksia, joita Henki oli antanut heille rukoiltavaksi — hehän olivat kantaisältäni laivalla saaneet monta kaunista rukousta, joita hän oli keräillyt ja oppinut Saksassa oleskellessaan. Äitini opetti sangen varhain minulle useita niistä — äidilläni oli pieni rukousjakkara juuri tämän ristiinnaulitun kuvan edessä, ja siinä sain polvistua hänen edessään ja niin opetti hän minulle rukouksia — toisinaan rukoilimme vuorottain — toisinaan rukoili hän minun puolestani — joskus taas rukoilimme yhdessä kädet yhteen ristittyinä — silloin olivat rukoukset niin väkeviä ja palavia, että sulin ja vapisin ja unohduin niihin — toisia rukoilimme ikäänkuin tutkistellen — koska tahansa. Istuessamme käsitöinemme ulkona puistossa, saattoi äiti äkkiä panna työnsä pois ja rukoilla tuollaisen pitkän, suloisen rukouksen — oi, Marie-Louise — oli kuin olisi äkkiä lämpöinen, tuoksuva tuuli tullut jostakin, ja kukkien värit kävivät kauniimmiksi, eivätkä milloinkaan puut olleet niin vihreät ja taivas niin sininen kuin juuri äidin rukoillessa ja lukiessa sillä tavalla. Oi, äitini, äitini — tiedätkö, hän saattoi katsoa jotakin niin, että se tuli kauniimmaksi — hän saattoi hymyillä ihmiselle niin, että se ihminen näytti hyvältä ja oli hyvä sillä hetkellä. Ajattele sitä Jumalan käsittämätöntä, rajatonta rakkautta, että on saanut omistaa sellaisen äidin. Ja tiedätkö, en muista häntä milloinkaan vihaisena, mutta hän osasi nauraa niin, että tahtoi tanssia päiviä perästäpäin — tiedätkö, hänellä oli sellainen erikoinen kyky ymmärtää ihmisten naurettavia puolia — ei käynyt päinsä valehdella hänelle.

On niin hyödyllistä ja opettavaista saada nähdä kaikki sielun suuret juhlapäivärukoukset kirjoitettuina. Niistä voi ikäänkuin lukea, kuinka korkealla on, kuinka lähellä Jumalaa on. On aikoja, jolloin aivan pohjia myöten ymmärtää jokaisen yksityisen sanan syvän merkityksen niissä, jolloin ne ovat niin eläviä voimasta, että ne ovat kuin oman sydämen huutoja, kirjoitettuja omalla sydänverellä — että ne kantavat siipien lailla, että on niiden kautta kuulevinaan ylienkelien siipien suhinan. Mutta sitten voi tulla aikoja, jolloin ne ovat aivan kuin sadun kulta — muuttuneet — ikäänkuin kuiviksi lehdiksi — pelkiksi kuiviksi lehdiksi — niin että melkein tahtoisi hymyillä niille — ja hymyillä omalle, sokealle typeryydelleen. — Ja niin oli minun laitani, vaikka en silloin edes ajatellut sitä.

Sillä ajattelehan, että minä, joka olin hänen jälkeläisensä, josta luimme — minä, kaikkien näitten rukousten lapsi, minä kuljin niin kauas pois Jumalasta — minä elin niin syvällä ja kaukana maailman pimeydessä, niin heidät unohtaen, että Jumalan täytyi kuolettaa kaikki se, jota minä maailmassa rakastin, jotta minä voisin tulla takaisin Hänen luokseen. Ajattelehan: Hän otti isäni kodin ja puolisoni kodin — Hän otti puolisoni ja isäni — Hän otti tyttären ja Hän otti pojan — sitten otti Hän terveyteni ja maallisen voimani. Ja vasta kun Hän oli ottanut minulta kaiken tämän, vasta silloin heräsin — vasta silloin ymmärsin, että olin kulkenut eksyksissä maailmassa aina kuoleman ja helvetin porteille saakka — ja niin tulin takaisin omieni luo ja löysin Jumalan jälleen. — — — Ja sitten sinä tahdot ylistää minua ikäänkuin jotakin erikoisen hyvää ja kunnollista ihmistä.

— Kerro enemmän, Diken — tahdon kuulla kaiken — sinun sanoistasi lähtee voimaa ja rauhaa ja lepoa ja siunausta.

— Oi, rakas, pieni Marie-Louise — on sinun ansiotasi, että tänä iltana näen niin selvästi! Taivaan portit ovat jo puoliavoimina — on niin totta se, mitä oli äidinisän päiväkirjaan kirjoitettuna — ja mitä lähemmäs Jumala minua lähestyy, sitä kirkkaammaksi ja viisaammaksi ja vanhemmaksi minä tulen.

Tiedätkö, kun ajattelen itseäni siinä veneessä — niin selvästi en ole koskaan nähnyt elämää, nähnyt itseäni — en aikaisemmin enkä myöhemmin. Siinä oli pieni vene ja siinä rannaton, ääretön valtameri, jonka yllä polttavankirkas tuliaurinko hitaasti vaelsi äärettömällä taivaalla — ja tällä pienellä puupalasella keskellä tätä meren ja taivaan loputtomuutta Eurydike Berg alastomana Jumalan silmäin edessä. Tiedätkö, oli vuorokausia, jolloin täydellisesti tunsin, kuinka Jumala katsoi minuun — voin vieläkin tuntea sen heikkona aavistuksena. Oli kuin olisin ollut neulaan pistetty hyönteinen tutkijan suurennuslasin alla — niin piti Hän minua silmäinsä alla — kuin olisi Hän ollut leikkuupöydän ääressä oleva lääkäri, joka kumartuneena sairaan yli ajattelee vain: leikkaanko vielä syvemmältä — vielä yksi leikkaus — vai onko jo kylliksi?

Niin istuin yötä päivää Laupiaan silmäin alla — ja käsi Hänen kädessään astuin alas pohjattomiin syvyyksiin — astuin kuoleman valtakuntaan — ja palasin — puhdistuakseni ja jalostuakseni — vieläkin arvottomaksi löyttynä.

Oli kuin olisi Eurydike Berg hiljaa sammunut — kuin olisi hänen sielunsa liekki kutistunut — kuin olisi hänen sielunsa vetäytynyt kokoon kuin väsynyt ja auringonpaahtama kukkanen yönviileyden tullessa, ja ääni, joka puhui, sai äkkiä väsyneen keskustelusävyn:

— Kyllä on ihmeellistä, kun ajattelee, että minä, joka tässä istun, olen ajelehtinut seitsemäntoista päivää Intian valtamerellä perämiehen, kolmen malajilaisen ja neekerikeittiöpojan seurassa. — Niin, niin — voit käsittää, että sellaisessa syntyy omituisia tilanteita ja mutkallisia kysymyksiä, jotka täytyy ratkaista. — Oi, niin, on ihmeellistä miten luonnollisen häveliääksi, luonnollisen yksinkertaiseksi ja luonnollisen arvokkaaksi ihminen voi tulla — oi, niin, voi olla yksinäisenä ladynä veneessä haaksirikkoutuneitten merimiesten kanssa, mutta pikku Emman kainous Christina Nilsson -onnettomuudessa, se täytyy panna pois — se on oikeata paholaisen kainouden ivailua — katsos, ei ole olemassa ainuttakaan hyvettä, jota ei paholainen koettaisi matkia — ja siitä tulee vain pilakuvia. — —

Älä sano mitään pahaa Emmasta nyt — sehän on minun syyni, että hän tuli tänne — koeta sietää häntä minun tähteni — Clara Almgren saa luonnollisesti huonekalut ja kaikki — kaikki. — Eurydike — eikö hän voisi saada asua täällä poikineen — kun minä nyt menen pois.

— Hän on saava asua täällä, Marie-Louise — hän ja poika — ole varma siitä, että minä ja Rosalie huolehdimme siitä kaikesta.

— Lupaatko sinä sen todella?

— Sen lupaan sinulle, Marie-Louise, että me pidämme huolen heistä!

Oli kuin olisi tuli hänen sisimmässään äkkiä leimahtanut uudella voimalla ja väkevyydellä. Eurydike pani kätensä ristiin polville, ja laajenneina ja kirkkaina koettivat hänen silmänsä jälleen ikäänkuin kannattaa ja nostaa kuolevaa ystävää, niin täynnä voimaa, täynnä viisautta, täynnä armahtavaista laupeutta:

— Katsos, Marie-Louise — olen kaiken tiennyt, kaiken aavistanut — olen tuntenut, että tämä kaikki on tapahtuva — että sen täytyisi tapahtua. — Jumala vaatii meiltä uhria — ja mitä me olemme uhranneet näinä vuosina? Emme mitään — emme kerrassaan mitään. Minä en ainakaan tiedä mitään. Nyt särkee Hän piirimme koetellakseen meitä jälleen ja karkoittaakseen meidät jälleen rannattomalle merelle — jälleen ovat myrskyt vinkuvat ja aurinko pistävä kuumuudellaan, ja suuri hätä on meillä oleva, mutta myös suuri rauha ja ilo hengessä.

Ihminen on niin heikko, niin pelkurimainen ja unhoittavainen! Hän huutaa häpeämättömässä sielussaan: Herra, ei täten, Herra, ei juuri nyt! Herra, minähän olen jo kärsinyt niin paljon.

Oi, Marie-Louise — minä, joka olen levännyt Hänen sylissään ja jota Hänen käsivartensa ovat kantaneet — minä, joka olen tuntenut Hänen sydämensä sanomattoman, pohjattoman rakkauden — kuinka pelottoman ja lujan minun tulisikaan olla. Ja minä pelkään kaikkea — minä pelkään toimeentuloani ja minä pelkään terveyttäni. Minä pelkään kaikkea — minä pelkään miestä, jolla on häijyt silmät, ja hevosta, joka nousee takajaloilleen kadulla. Minä parun ja huudan sydämeni lamauttavassa kauhussa: Anna minun olla onnellinen vielä, Herra, vain hetkinen vielä!

Ruumiini on särjetty ruoko, sydämeni on tuskan asumus, mutta henki minussa voi aina ja sen tulee aina huutaa yli tuskien ja hälinän: Tapahtukoon Sinun tahtosi, ei minun!

Oi, minä, joka olen tuntenut ja maistanut Hänen rakkautensa sanomattomia, ihmeellisiä salaisuuksia — kaikkea sielun salattua iloa, joista Hän on kieltänyt meitä puhumasta ja ilmaisemasta kenellekään — minä olen pelkuri, minä olen heikko — minä säikyn ihmisiä. Olen vaha maailman käsissä: jokainen käsi voi muovailla minua! Olen hauras korsi: jokainen tuuli taivuttaa minua. Mutta henkeni on iäisesti sidottu Hänen rakkautensa kallioon — olen Hänen nöyrä orjattarensa, ja Hänen suloisia kahleitansa en ole milloinkaan murtava — en ole milloinkaan kykenevä murtamaan.

Kaukaa etäisyyksistä ja tuntemattomista avaruuksista kuului äkkiä Marie-Louise Almgrenin kirkas ja heleä ääni:

— Näetkö — kynttilä on palamaissaan loppuun — rukoile kanssani — kynttilä palaa loppuun!

Mutta Eurydiken oli tuulenviima jo nostanut pois avaruuksista ja syvyyksistä ja hän makasi polvillaan vuoteen vieressä:

— Oi, Herra Jeesus, jää Sinä luoksemme ja sydämeemme ja opeta meitä ajattelemaan, että elämämme ilta on joutumassa. Ole sinä kanssamme tiellä ja johdata meitä kotiin Sinun luoksesi.

Oi, Herra, Sinä kaikkein pyhin valo. Anna mieleni asua Sinun esikartanoissasi, että se riemuitsisi siitä loisteesta, joka Sinusta virtailee. Anna sen iankaikkisesti pysyä Sinussa, ja johda ja vie se pyhien enkelien yhteyteen.

Lupaukseesi vajoan, rakkauteesi sulaudun, veressäsi pelastun.

Herra — valo valossa — valo valosta — minä olen Sinun — iäisyydestä iäisyyteen — Sinun!

— Lue Raamatusta — Raamatusta.

— »Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.

Älä pelkää, sillä minä olen sinut lunastanut, minä olen sinut nimeltäsi kutsunut, sinä olet minun. Jos sinä vesissä kuljet, niin minä olen sinun kanssasi, ja jos virtain kautta, niin eivät ne sinua hukuta; jos käyt tulen läpi, niin et sinä pala, eikä liekki sinua sytytä.

Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, hän elää, vaikka olisi kuollut, ja jokainen, joka elää ja uskoo minuun, hän ei kuole iankaikkisesti.»

Marie-Louise oli äkkiä noussut silmät kiinnitettyinä ristiinnaulitun kuvaan, ja huoneen läpi, avaruuksien läpi, Iäisen sydämelle asti tunkeutui hänen riemuitsevan uskonvarma äänensä:

— Herra! En päästä Sinua, jollet siunaa minua!

INHIMILLISTÄ, LIIAN INHIMILLISTÄ.

Sen huoneen viereisessä huoneessa, joka oli ollut oikeusneuvoksettaren makuuhuone, ja jossa Marie-Louise Almgrenin katoavainen tomumaja vielä lepäsi, hautausta odottaen — ja ylösnousemusta ja tuomiota odottaen — istui nyt kolme vanhaa naista kesäillan hiljaisuudessa.

Rosalie Pistolschiöld oli vanhalla paikallaan oikeusneuvoksen isossa nojatuolissa, pieneen kulmasohvaan painautuneena, pyöreän pöydän ääressä pöyhkeili suorana ja mustapukuisena pieni Emma Wigelstjerna, sillä välin kuin Eurydike Berg oli hiipinyt lepotuoliin, ja hänen raskaat, mustat silmänsä kuvastivat kesätaivasta, joka loisti sinisenä ja heleänä Nelosen valtavan pihan yläpuolella, jossa juustot ja sillitynnyrit tuoksuivat rankaisematta ja häiriintymättä, ja josta kaikui katunaisten äänekäs, julkea nauru, katunaisten, jotka ajankulukseen liehittelivät tai antoivat ajuri Olssonin liehitellä itseään alhaalla tallinkäytävässä.

Näissä huoneissa ei Marie-Louise Almgren enää milloinkaan oleskele eikä kulje — näitten huonekalujen parissa, jotka ovat läpi elämän häntä seuranneet, ei hänen suora, siro olentonsa enää milloinkaan liikuskele — ei enää milloinkaan. Ne seisoivat nyt surevina, tyhjinä ja avuttomina, kuin vanhat uskotut palvelijat valmiina vanhuudessaan ja turvattomuudessaan häädettäviksi ulkona pauhaavan, myrskyävän elämänmeren tuuliin ja aaltoihin.

Huomenna pitäisi olla hautajaiset — maallinen todistus, virallinen vahvistus siitä, että niitten omistajatar on vaeltanut siihen maailmaan, jonne ihmisen täytyy mennä ilman muuta omaisuutta kuin omat tekonsa: täytetyt velvollisuudet — harha-askelet, rikokset ja ansiot.

Niinollen oli Marie-Louise Almgren poissa — poissa Nelosen lintuhäkistä — ja kuten hätääntyneet, pienet häkkilinnut istuivat nämä kolme vanhusta kokoonkyyristyneinä ja värjöttävinä, laulamatta ja äänettöminä — liikkumattomina — käsittämättömään vajonneina, vieläkin kiehdottuina ja lamautettuina sen vallan taikapiirissä, jonka herruudesta ihmislasten yli musta arkku viereisessä huoneessa oli raskaimpana, katkerimpana ja kouraantuntuvimpana todistuskappaleena.

Pohjattomassa armossaan ja laupeudessaan on Meidän Taivaallinen Isämme määrännyt niin viisaasti, että vain rikkaat tai sangen vahvat voivat jakamattomasti ja häiriintymättä omistautua rakastetun olennon poismenon aiheuttamalle surulle.

Kuolema ei muodostu miksikään tuskan mysteerioksi, ei miksikään hengellisen tutkistelun levoksi: useimmille ihmislapsille se on käytännöllistä huolehtimista ja taloudellisia huolia, jotka viivyttelemättä karkoittavat sielun kuolinhuoneen pyhätöstä hätyyttääkseen sen edelleen heti maailman turhille teille — sen turuille ja toreille — puoteihin ja virastoihin.

Kuolema antaa vain uusia tehtäviä: syvä ote kuluneeseen kukkaroparkaan, säästettyjen pennien viimeiset rippeet, jotka haihtuvat olemattomiin, tai viimeiset muistot menneestä hyvinvoinnista ja menneestä rakkaudesta, jotka päätyvät panttilainastoon tai antiikkikauppiaalle — ellei ole turvauduttava kerjuumatkaan parempiosaisten omaisten ja ystävien luo.

Ja kun hautaus on ohi ja multa peittää arkun, ja laskut on maksettu ja kaavakkeet täytetty, silloin on useimmin jäljellä vain suuri väsymys ja huojennus siitä, että jotakin erikoisen vaivalloista on tullut tehdyksi. Ja kiihkeä tuska on kuihtunut paljon ennemmin kuin seppeleitten kukat haudalla.

Se syntyi katoavaisuudesta — se kuoli katoavaisuudessa.