Part 1

language: Finnish

VANHOJEN NEITIEN TALO

Kertomus pyhimyksistä ja sankareista

Kirj.

SVEN LIDMAN

Tekijän luvin suomensi

Lempi Ahla

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.

Ellei totuutta tee, on se olematon. Frederick W. Robertson.

Henrietta von Rosensteinin, o.s. Cederström, Ebba Lidmannin, o.s. Annerstedt, Ebba De Geerin, o.s. Lidman, Louise Annerstedtin ja Hermaine Edelfeltin

Ylväitten ja urhokasten perintätapojen Hiljaisten ja uskollisten vaalijoin Muistolle Omistaa jälkeläinen ja sukulainen Kiitollisessa rakkaudessa Omasta arvottomuudestaan tietoisena Tämän mitättömän lahjan.

SISÄLLYS:

Maailma maailmassa: Vanha talo.

Neljä luonnetta: Pistooli. Pikku Emman tarina. Eurydike Berg. Rouva oikeusneuvoksetar.

Sekasorron maailmassa: Belsasarin pidot. Eurydike on huolissaan ja rukoilee. Siivekäs perho Hagassa liitää. Henget puhuvat. Herra, en päästä sinua... Inhimillistä, liian inhimillistä. Hävityksen merkeissä.

Kirkastuksen vuorella: Pyhimyksiä ja sankareita

MAAILMA MAAILMASSA

On ääretön vaara kaikessa tutkimuksessa, joka kokonaan perustuu tiedonhaluun. Kun ihminen antaa selvän ja harjaantuneen järjen käydä käsiksi erilaisiin kysymyksiin aikomattakaan antaa saamiensa vastausten vaikuttaa vaellukseensa, älköön hän ihmetelkö, jos hän elämän kuluessa eteenpäin tuntee autiuden tunnetta, jos hän tuntee olemassaolon taakaksi ja kaikki näyttää epävarmalla. Se laki, joka häntä sitoo, on yhtä hänen inhimillisen luontonsa kanssa: sillä totuus koskee pikemmin sydäntä kuin järkeä. Ellei totuutta tee, on se olematon — yhtä varjomaisen olematon ja yhtä unenkaltaisen käsittämätön kuin se oli Pilatukselle.

* * * * *

Turhaan ihminen, joka ei milloinkaan ole rakastanut ketään yksityistä vertaistaan, odottaa haudan partaalla voivansa rakastaa koko ihmiskuntaa; kaiken täytyy tapahtua askel askelelta. Rakkaus on tottumus, joka hankitaan. Jumala on antanut meille rakkauden omaisiin ja ystäviin, rakkauden isään ja äitiin, veljeen, sisareen, ystäviin, valmistaakseen meitä vähitellen Jumalan rakkauteen; jos yksikin perustuskivi on epävarmasti laskettu, uhkaa päällysrakennus aina sortua.

Siteet läheisimpiimme ovat rakkauden aakkoset.

Frederick W. Robertson.

VANHA TALO.

Jo kadulta katsoenkin oli vanhan talon olemuksessa jotakin, joka sai ohikulkijan katseen kahlehdituksi, jollei hänellä ollut liian kiire tai jolleivät hänen silmänsä olleet liian täynnä kangastelevan päämäärän unikuvia.

Talo oli kolmikerroksinen; sen ikkunat olivat neliskulmaiset; se seisoi kahden kahdeksankymmenen luvun talon väliin puristuneena ja oli samalla ränstynyt, halveksittu ja ylhäinen — se muistutti hiukan vanhaa herrasmiestä, jonka liikeasiat ovat hiukan sekavia, vieläpä epäilyttäviä, mutta jonka olemuksessa on pohjimmalla sitä perittyä ja hillittyä ylhäisyyttä, mikä suo hänen kuluneen yksilöparkansa tuntea salaista ylemmyyttä ja vapautumista sekä panttilainaston »juutalaiseen», nurkkauksen »maustekaupustelijaan» että kaikkiin muihinkin yhteiskunnalle hyödyllisiin saarnamiehiin nähden.

Ja kadun muissakin taloissa, sekä tässä että naapurikortteleissa, oli kaikissa kahdeksankymmenluvun muoto ja koristelut, ja ne käänsivät kadun melua kohti nousukasmaiset ja mauttomat julkisivunsa, kaikki sen ylpeän tietoisuuden läpitunkemina, että kuuluvat edistystäharrastavaan, terveeseen ja voittoisaan nykyaikaan. Vanha talo lianvihreine, tahraisine koristejulkisivuineen ja vanhanaikaisine, neliskulmaisine ja pienine ikkunoineen, kuului ratkaisevasti ja auttamattomasti menneisyyteen, elinkelvottomuuteen, siihen, joka oli kuollutta ja jonka täytyi kadota. Mutta naapurikorttelin ihmisilläkin oli alusta asti ollut oikea ja vaistomainen tunne tästä, ja sensijaan että ympäristön taloilla oli yhteiskunnallisesti merkitsevät nimensä, kuten konsuli Sunesonin talo, Odkvistin neitien talo, tukkukauppias Engvallin talo, nimitettiin vanhaa, lianvihreää taloa vain »Neloseksi», katunumeronsa mukaan.

Nelonen oli kadun rumin talo. Nelonen oli huonommin hoidettu. Nelosessa asui ainoastaan köyhiä ihmisiä, kun sensijaan esimerkiksi konsuli Sunesonin n:o 6:n kahden korinttilaisen pylvään koristaman portin takana asui vain taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti parasta ainesta.

Nelonen oli Malmberginkadun pauvre honteux, Malmberginkadun häpeäpilkku, kuten kaikki köyhyys, olipa se sitten itse aiheutettua tai muitten aiheuttamaa, aina on piinaksi hyvinvoivalle ja häpeäksi köyhälle itselleen.

Sitäpaitsi Nelonen oli Tukholman rakennusmestarien ja talokeinottelijain alituisena harmina.

Sillä Nelonen oli ihana tontti.

Kun pysähtyi sen ränstyneen ja synkän, mutta rakennustaiteellisesti arvokkaan ja kauniin julkisivun eteen, täytyi heti kiinnittää huomionsa suureen, valtavaan pyörökivillä kivettyyn porttikäytävään ja sen kauniisti kaartuvaan, syvään holviin — oikeaan pikku tunneliin, joka vei suunnattoman suurelle pihalle, jossa työvankkurit, rattaat ja laatikot muodostivat yhden ainoan toivottoman sekamelskan. Mutta päästyään onnellisesti tälle pihamaalle näki tilapäinen katselija, että se oli kahden matalan siipirakennuksen kehystämä ja rajoittama — kahden likaisen, luhistuneen siipirakennuksen, jotka oli rakennettu kiinni katurakennukseen.

Ja silloin saattoi ymmärtää, että Nelonen kerran maailmassa oli ollut ylhäinen ja arvossapidetty talo, yksityispalatsi, jolla oli ollut yhteiskunnallinen arvo ja yleinen sosiaalinen maine.

Toinen siipi oli varmaankin alun pitäen tarkoitettu talliksi ja vaunuvajaksi. Nyt se oli vuokrattu kahdelle ajurille, liiketovereille ja ystävyksille, kahdelle komealle kelpo miehelle, joiden vankkurit ja laitiot aamuin illoin suruttomasti ja elämäniloisesti jyrisivät ja kolisivat yli porttikäytävän pyörökivien, niin että koko vanha talo raikui ja kaikui, kuten se varmasti kerran oli raikunut ja kaikunut korkeiden nelipyöräisten umpi- ja juhlavaunujen jälkeen niiden vieriessä juhlapäivinä ulos ja sisään kauniin holvikäytävän alitse.

Toinen siipi, varmaan kerran maailmassa palvelijain ja lakeijain asuinsija, oli nyt vuokrattu varastoksi ruokatavarakauppias Engvallille, jonka kauppa oli Malmberginkadun 14:ssä, ja vanhoissa, matalissa huoneissa, joitten ikkunat olivat pieniruutuiset ja vihertävät, oli nyt vain lukemattomia pahanhajuisia juustoja ja loppumattomia rivejä yhtä pahanhajuisia sillitynnyreitä, jotka yhdessä antoivat pihamaalle ja koko talolle sen erikoisen ilmapiirin, ja huonolla ilmallaan yhä lisäsivät Nelosen jo ennestään huonoa mainetta.

Mutta ikäänkuin tämän, koko kadun oikeutetun halveksumisen ja harmin ulkonaisena ja näkyvänä merkkinä saattoi katselija Nelosen laajalla pihamaalla todeta, että molemmat lähimmät talot, Malmberginkadun n:ot 2 ja 6 käänsivät selkänsä halveksitulle naapurille, se tahtoo sanoa, niiden harmahtavat, viisikerroksiset palomuurit olivat kääntyneet Nelosen kurjuutta päin. Sillä eikö säädyllisen kahdeksankymmenluvun talon kaikkine uudenaikaisine mukavuuksineen ja moitteettomine tapoineen sekä vuokralaisineen täytynyt elää ainaisessa piinassa, kun sen oli pakko olla niin suuren köyhyyden ja pahan hajun ja takapajuisuuden naapurina.

Syystä olikin kakkosen ja kuutosen rakennusmestari vaistomaisessa ja terveessä vihassa antanut hienojen ja uudenaikaisten talojen kääntää selkänsä halveksittavalle naapurille, kun niiden ei muilla keinoin ollut onnistunut päästä siitä eroon. Kuinka terveeltä ja oikealta näyttääkään varakkaan ihmisen mielestä se elämän laki, joka karkoittaa köyhät suurkaupungin liepeille ja etukaupunkeihin, jotta he eivät kurjuudellaan, rääsyillään ja puutoksillaan tahrisi, pilaisi ja tärvelisi sitä järjestystä, siisteyttä ja kauneutta, minkä yksin menestys ja rikkaus pystyvät luomaan.

Konsuli Suneson Malberginkadun 6:ssa ei osannut kyllin usein ilmituoda vaimolleen ja oivallisille vuokralaisilleen sitä vakaumustaan, että terveyslautakunnan ehdoton velvollisuus olisi pakkoluovuttaa ja repiä maan tasalle kaikki Nelosen röttelöt.

Mutta Nelonen pysyi koskemattomana ja sai vuodesta vuoteen jäädä häväistykseksi ja häpeätahraksi Malmberginkadun uudenaikaisille taloille ja uudenaikaisille ihmisille. Ja ainoat sen nurkkien ulkopuolella olevista, jotka olivat tyytyväiset sen ennalleen jäämiseen, olivat ajurit Olsson ja Nyberg ja ruokatavarakauppias Engvall, sillä vuokrahan oli uskomattoman halpa siihen nähden, että Malmberginkatu oli vilkasliikkeinen katu, jonka toisena päätekohtana on Kustaa Aadolfin tori.

Syynä siihen, että Nelonen sai jäädä niin koskemattomaksi, ei todennäköisesti siis ollut talon nykyinen omistaja, kamariherra Björnsköld, sillä tantalontuskia tuntien oli tämän usein täytynyt kuunnella rakennusmestarien tai talokeinottelijain ostotarjouksia Malmberginkadun 4:stä, jonka oivallinen, laaja piha-aukea ulottui melkein koko korttelin läpi. Syy oli ollut Nelosen edellisen omistajan, vanhan ent. maaherran ja hovimarsalkan v. Wernerin, kamariherran jo kauan sitten kuolleen appi-isän, joka testamentissaan oli määrännyt, että neiti Elvira Rosalie Anastasia Pistolschiöld, leskirouva Marianne Christina Eurydike Berg ja oikeusneuvoksetar Marie-Louise Almgren, o. s. Wigelstjerna, saisivat elinaikansa pitää hallussaan kolmannen kerroksen ja koko ullakon talossa n:o 4 Malmberginkadun varrella kaikkiaan sadanviidenkymmenen riksin vuokrasta, eikä talon uusilla omistajilla ollut missään tapauksessa oikeutta yllämainittujen naisten eläessä tehdä minkäänlaisia muutoksia tai korjauksia Malmberginkadun 4:ssä.

Ja koska vanha hovimarsalkka ja maaherra kerran oli ollut lainkäyttäjä, niin oli hän myös niin hyvin muodostellut testamenttisäädöksensä ja oli paremmaksi vakuudeksi antanut kiinnittää rasitteen niin, ettei surkuteltavalla perijällä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä velvollisuuksistaan.

Sillä kamariherra Björnsköldille, joka oli rikas ja nykyaikainen mies, ja suuri osakas useissa elinvoimaisissa teollisuusyrityksissä, ei tietenkään ollut vähäisintäkään iloa siitä, että suuret pääomat viruivat korottomina, vain siksi, että jotkut höperöt naiset saisivat suojatun kodin kuolinpäiväänsä asti.

Kamariherra Björnsköld tiesi, kuten me kaikki tiedämme, että uudenaikaista yhteiskuntaa eivät enää muodosta aateliset, papit, porvarit ja talonpojat, vaan että sekin on muuttanut edustusmuotoaan ja siirtynyt kansanvaltaiseen kaksikamarijärjestelmään: rikkaat ja köyhät.

Kamariherra Björnsköld kuului kerta kaikkiaan ensimmäiseen luokkaan, ja hän olisi kuulunut siihen vielä suuremmalla voimalla, elleivät muutamat vanhat, kurttuiset ja elinkelvottomat neidit olisi pystyneet jatkamaan kaikkea muuta kuin mieluista ja huoletonta maallista olemassaoloaan Malmberginkadun 4:n kolmannessa kerroksessa.

Kaikki oliot, elolliset ja elottomat murtuvat, kuihtuvat ja kuolevat samojen lakien mukaan, niillä on kaikilla samat merkit siitä, että elämän uudistumisen ja kasvun henki on heidät hyljännyt, ja että he vaeltavat tietä pitkin, joka vie kuolemaan ja häviöön vaivaistalolla, köyhäin kirkkomaalla, lumppukaupassa tai rikkatunkiolla.

Vanhan, kallisarvoisen lipaston mahonkipinta lohkeilee ja repeilee, ja sen palaset putoilevat pois ja pysyvät poissa. — Tuolla katoaa eräänä päivänä ainaiseksi hela — hienosti leikattu korukappale irtaantuu ja pannaan syrjään korjattavaksi tilaisuuden tullen, ja se vain häviää — kunnes koko vanha mahonkilipasto eräänä kauniina päivänä häviää ja jää panttilainastoon, antiikkikauppaan, lumppupuotiin — mennäkseen kuitenkin uusia kohtaloita kohti ja noustakseen ehkä jälleen uuteen loistoon ja ihanuuteen uudessa ympäristössä.

Ja irtisanottu, paikkaahakeva raukka, jonka kädessä raha on lyhytaikaisin vieras — hänen sortumisensa ja häviönsä on samojen tunnusmerkkien leimaama.

Housunpolvet paistavat kiiltävinä ja ohenneina ja kangas roikkuu risoina kuluneiden jalkineiden päällä — vuori pilkistää esiin raosta kyynärpään alla — toinen selkänappi on pudonnut nukkavierusta ja vanhamuotisesta bonjourista, — ainoa vaatekappale, joka hänellä vielä on jäljellä — ja se ei enää koskaan ole tuleva takaisin, se pieni, pyöreä kangaspäällyksinen nappi — yhtä vähän kuin setelit hänen tyhjään lompakkoonsa tai itseluottamus hänen väsyneeseen sieluunsa. Ja hänen linttaan astuttujen kenkiensä vinoja korkoja ei kukaan suutari enää koskaan korjaa, yhtä vähän kuin mikään maallinen mahti voisi kääntää hänen vinoonmennyttä ja raiteilta suistunutta elämäänsä menestyksen suorille radoille.

Hän ei milloinkaan enää antiikkikauppiaan vanhan mahonkilipaston lailla voi tulla arvokkaaksi ja kallisarvoiseksi jollekin — hänen ainoa hyvitysmahdollisuutensa on paratiisin Armeliaan Herran luona, Hänen, Vanhurskaan, joka katsoo ihmisten sydämiin eikä heidän tuloihinsa.

Mutta vanhenevien, hienojen naisten köyhyys — kuinka kainoa ja puhdasta ja arvokasta se onkaan — kuinka hyvinhoidettua, siistittyä ja hyvinkätkettyä!

Pieni, siisti, musta, kiiltävä puku, kuinka ohut ja kulunut se lieneekään, ei siitä milloinkaan mitään puutu, eikä se kuvasta huonekalujen naarmuja eikä asunnon puutoksia eikä kavalla niitä. Yksinäiset, hienot, köyhät naiset — he ovat kuin äänettömät, pienet, hätääntyneet häkkilinnut — maailman melun pelättäminä istuvat ne kokoonkyyristyneinä vankeutensa ja köyhyytensä häkissä.

Ja kuinka huomaamatta he häviävätkään ja pysyvät poissa! Kuten vesipisara kovalla, kiilloitetulla marmorilevyllä itsestään haihtuu jäljettömiin, niin muuttuvat, hengellistyvät ja ohenevat hekin ja lipuvat huomaamatta ja äänettömästi varjojen valtakuntaan ilman että toiset sitä huomaavatkaan — ehkäpä ilman, että he itsekään sitä huomaavat.

Sellainen elämästä eristetty ja maailmasta vieraantunut ryhmä oli varmaan yhteiskunnallisesti katsoen myös se pieni naisparvi Malmberginkadun 4:ssä, jota, huolimatta siitä, että kaksi heistä oli leskeä, Malmberginkadun asukkaat jostakin mystillisestä selvänäköisyydestä nimittivät vain Nelosen vanhoiksi neideiksi — jo kauan sitten hävinneen ancien régimen lapsiksi — köyhät raukat, voittoisan, heille käsittämättömän nykyajan karkoittamat siirtolaiset, joiden palauttamiseksi menetettyihin oikeuksiinsa eivät mitkään elämän suurvallat eikä pikkuvaltiot tahtoisi taistella.

NELJÄ LUONNETTA

PISTOOLI.

Lyönnilleen kello kuudelta heräsi Elvira Rosalie Anastasia Pistolschiöld, raapaisi tulta tulitikkuun, sytytti yöpöydän yksinäisen kynttilän ja totesi, että kello oli kuusi, ja että maailma yöllä oli ollut täysin entisenlaisensa — se tahtoo sanoa, että nulikkamaiset ja meluavat yökulkijat eivät tänäkään yönä kieltäneet itseltään sitä huvia, että ohikulkiessaan antoivat Nelosen raskaan portinkolkuttimen jyristä valtavaa, niitattua tammiporttia vastaan — ja että Olssonin ja Nybergin hevoset eivät tallissa olleet muuttaneet tapojaan, vaan yön kuluessa olivat tömistelleet pilttuissaan, potkineet, reuhtoilleet ja hirnuneet: kaikki sellaisia ääni-ilmiöitä, jotka johtuen korkeasta, suunnattomasta porttiholvista olivat kaikuneet ja jymynneet läpi Nelosen kaikkien kerrosten ja huoneitten ja panneet jalosukuisen neiti Rosalie Pistolschiöldin vapisemaan raivosta suuressa, untuvaisessa mahonkivuoteessaan, jonka hän nyt yhdellä harppauksella jätti, pysähtyäkseen muutamaksi hetkeksi synkissä mietteissä vuodematolle, suuren kaljupään sillä hetkellä ja siinä asennossa muistuttaen erästä suuren, roomalaisen keisari Vespasianuksen kuvaa.

Tarvitsematta hetkeksikään katsoa kuvastimeen päin puki hän sitten ylleen alusvaatteet, harmahtavan peruukin pienine, mustine pitsimyssyineen, jäykän, kankean silkkipuvun ja puolipitkän, vanhan, loistavan silkin rinnalla kieltämättä hitusen epäilyttävän kehnon dohvelitakin, jonka kaula-aukosta suuri vanhoista pitseistä muovailtu jättiläispumpula — emme keksi parempaa sanaa — pursui esiin oikullisessa epäjärjestyksessä — se oli jonkinlainen yhdistetty kaulaliina ja rinnansuojus, jonka sommittelutapaa ei tavattane missään muotilehdessä.

Peilipöydältä hän otti sitten ja puki päälleen mitä huolellisimmin itseään peilaillen, käännellen ja päätään keikautellen, yksinkertaisen kapottihatun, jonka etuosasta kaikuvain, riemuitsevain jahtitorventoitotusten lailla valoisan kevätaamun pyhässä hiljaisuudessa, kolme valtavaa, mustaa sulkaa kohosi suoraan taivasta kohti — varmasti kaikkein aidoimpia ja kauneimpia strutsinsulkia, mitä Tukholman tuulissa milloinkaan on liehunut.

Kun hattu oli saatu oikein sovitetuksi, jätti Rosalie-neiti oman huoneisto-osastonsa, joka sisälsi kaksi huonetta omine sisäänkäytävineen ja eteisineen, ja läksi, kertaakaan kompastelematta ja hairahtumatta alas pikipimeitä, lokeroisia kiviportaita, joihin tuskin pääsi vähääkään valoa tunkeutumaan eri kerrosten keittiöiden lasiruutuisista ovista. Nelosen porras oli nimittäin rakennettu aivan talon sisään ja koristettu kunkin kerroksen kohdalta kolmella suurella seinäsyvennyksellä — ne olivat olleet varmaan muinoin erittäin kauniitten patsaitten paikat, mutta nyt ne olivat vain täynnä pölyä ja likaa ja enemmän tai vähemmän epäsiistejä kääröjä, joita katupojat ja kerjäläiset joskus huvikseen jättivät jälkeensä.

Tänä aamuna saattoi Rosalie-neiti sateenvarjollaan todeta, että syvennykset olivat tyhjät senkaltaisista tilapäisistä koristuksista, ja päästyään onnellisesti porttikäytävään, hän ohjasi reippaat, mutta raskaat ja arvokkaat askeleensa tallisiipeä kohti.

Olsson ja Nyberg, ajurit, jotka olivat juuri valjastamassa aamunvirkkuja, tulisia hevosiaan, saivat hekin todeta, että »Pistooli» oli kaltaisensa.

Ja hän oli varmasti huomion ja ihailun arvoinen ilmestys, tullessaan nyt aamunvalossa yli laajan pihamaan.

Hänen raskaat kasvonsa roomalaisine keisarinenineen loistivat kalpeina ja arvokkaina valkeassa huhtikuun aamussa, hänen suuret, loistavan ruskeat, hieman verestävät silmänsä välähtelivät ja salamoivat, ja edetessään uhkeassa majesteetillisuudessaan hän piti käsivarsiaan ristissä siten, että sormet pitivät kiinni kyynärpäistä, ja sateenvarjon varsi oli vasenta käsivartta vasten puristettuna sillä tavalla, että olisi voinut luulla sen olevan miekan, jonka hän oli paljastamaisillaan taistelua varten.

Ja kolme suunnatonta, liehuvaa mustaa höyhensulkaa näytti todellakin enemmän kenraalin- tai marsalkanhatun jäännöksiltä, sellaisen hatun jollaisen voimme nähdä Raffetin ja hänen virkaveljiensä teräspiirroksissa Ranskan vallankumouksen ja keisarien historiassa.

Rosalie-neidillä oli ehdottomasti olennossaan paljon soturia, sotapäällikköä ja linnoituksen komentajaa, ja ennen kaikkea viimeksimainittua. Hänhän yksin eikä kukaan muu komensi Nelosen pientä naisjoukkuetta ja hän yksin voittoisasti, väsymättä ja itsepäisesti johti näennäisesti toivotonta ja lakkaamatonta taistelua lukemattomia vaikeuksia, vihamiehiä ja vaaroja vastaan.

Milloinkaan herpaantumattomalla valppaudella hän tarkkasi, ettei kukaan loukkaisi heidän oikeuksiaan, ja että Nelonen, mikäli se kävi päinsä, pidettiin järjestyksessä ja kunnossa.

Olsson ja Nyberg tervehtivät, jälkimmäinen teki jonkinmoisen ajuri- ja sotilastervehdyksen lakki kallellaan — tapa osoittaa kunnioitusta, joka suuresti miellytti Rosalie-neitiä ja sai Nybergin nousemaan hänen suosiossaan, kun sensijaan Olssonin hieman moukkamainen ja epäkunnioittava esiintymistapa sai hänet kiinnittämään mahdollisimman vähän huomiota viimeksimainitun persoonaan ja olemassaoloon.

Nybergillä oli sitäpaitsi kauniisti kaartuva nenä, sievät, aaltoilevat viikset ja jonkinmoiset karkeatekoiset »ylimyskasvot», jotka aina olivat herättäneet Rosalie-neidissä sen epäluulon, että tämän isä oli otaksuttavasti ollut kaartinupseeri.

Ja sinistä vertahan ei ihmisessä koskaan suotta virtaa — se jättää aina jälkensä.

Rosalie-neidin katse liukui kärsimättömänä ohi Olssonin pienen, tanakan ja turvallisen olutkuskihahmon ja viivähti niin kauan pitkässä ja komeassa Nybergissä, että hänen kasvojensa ärtyisä ja paheksuva ilme ehti hitusen heltyä.

— Hyvää huomenta, Nyberg!

— Hyvää huomenta, teidän armonne!

— Eilen illalla oli jäänyt hieman hevosenjätteitä porttikäytävään!

— Ne on lakaistu nyt pois, teidän armonne.

Nyberg hymyili hemmoteltua ja hyväsydämistä hymyään, jolla hän oli saanut monen pikku mamsellin sydämen levottomasti sykkimään.

— Niin, mutta sitäpaitsi ovat hevoset reuhtoneet kokolailla — olen yöllä herännyt kokonaista seitsemän kertaa, kolme kertaa hevosten takia; ja minun on niin vaikea päästä uudelleen uneen kiinni.

— Niin, teidän armonne tietää — sehän ei ole minun syyni, vaan rottien.

— Mutta mitä niille on tehtävä — eihän mikään näy auttavan — niin, eivät suinkaan ne pure hevosia tai syö niiden rehua?

— Ei, kun hevoset tömistelevät, peloittavat ne rotat pois.

— No, sehän on sitten hyvä — niin, minä tiedän, että Nyberg on kiltti eläimille — ei ole toisia eläimiä, jotka olisivat niin jaloja ja uskollisia kuin hevoset — jaloja ja uskollisia. Ne ovat ainoat eläimet, joita voin sietää — en siedä koiria enkä kissoja — näkemiin, Nyberg, näkemiin, Olsson.

Armollisesti nyökäten teki Rosalie-neiti komean täyskäännöksen ja hävisi arvokkaasti porttikäytävän läpi itse muistuttaen vanhaa, uskollista hevosta, jota ihmiset ovat pidelleet pahoin ja jonka he ovat antaneet kokea kovaa, mutta jonka jaloa, lämmintä verta ei mikään inhimillinen mahti voi nujertaa tai pilata.

Ja yksinkertaisten, karkeitten ihmisten lailla kyeten näkemään asian ytimeen Olsson sanoi katsoen pitkään hänen jälkeensä:

— Siinä on kaikessa tapauksessa aika ponteva eukko.

— Pistooli on hyvä olemassa, sanoi Nyberg.

Mutta Rosalie-neiti jatkoi tavanmukaista aamukävelyään Malmberginkatua Kustaa Aadolfin torille päin, ja nyökkäsi hyväksyen tervehdyksensä linnalle ja perintöruhtinaan palatsille, nyrpisti hieman nenäänsä oopperalle ja vaipui sitten mietteisiinsä katse vajonneena Skeppsholmenin ja eteläisten kukkulain yllä kaartuvaan sineen — varmaan harvinainen ja erikoinen ilmiö tämä suuri, oudosti vaatetettu olento seisomassa liikkumattomana kadunkulmassa — unissakävijä — joka muistutti myös naispuolista Don Quixotea — hyvin ansaiten huomiota ja ajattelemista »bei einem oberflächlichen Geschlechte».

Mutta ohikulkijoita ei tähän vuorokauden aikaan ollut kovin monia, ja heidän ajatuksensa olivat liiaksi muilla, ellei tärkeämmillä, niin kuitenkin todellisemmilla aloilla, kuin ne ajatukset, jotka pyörivät Rosalie Pistolschiöldin suurten, valkeiden, iäkkäiden kasvojen takana.

Vanha nainenhan seisoi nuoruutensa klassillisella ja pyhällä maaperällä.

Täällä lähellä — pari taloa Kuningattarenkadunkulmasta alaspäin — oli hän itse asunut Rauhankadulla vanhassa Björkbomin talossa vanhan isänsä ylijuhlamenojenohjaaja Carl Gustav Adolf Pistolschiöldin kanssa, hänen oman äitinsä, isän toisen vaimon, valtakreivitär Anastasia Feodorovna de Buxhoewdenin, Venäjän Tukholman-ministerin tyttären, kuoltua pari vuotta hänen syntymänsä jälkeen.

Hän saattoi tuskin muistaa äitiään ja oli perinyt tältä vain yhden etunimistään.

Isänsä hän muisti sitä paremmin. Ei kylläkään sellaisena kuin hän todellisuudessa oli, sillä sellaiseen puuttui Rosalie-neidiltä kaikki kokemus suuren ja syntisen maailman todellisesta olemuksesta, mutta sellaisena, kuin vanha ylijuhlamenojenohjaaja itse mielellään kuvitteli olevansa, ja jollaiselta hän loitompaa näytti sokeissa ja ihailevissa silmissä, rakastavissa ja uskollisissa sydämissä.

Kevätaamun hopeisten pikkupilvien kiitäessä huhtikuisella sinitaivaalla, näki vanha nainen samassa kevyessä, hopeankirkkaassa valossa kuvia ja katkelmia oman elämänsä ensimmäisestä ja ainoasta keväästä, ja vaihtuvien pilvenhattarain muassa purjehtivat kaikki nykyhetken surut ja huolet kaukaisia tuntemattomia taivaanrantoja kohti.

Vanha Rosalie-neiti esiteltiin heidän majesteeteilleen ja kuningas Oskar I hymyili suopeasti ja sammalsi lempeästi: »Onnittelen teitä, neitiseni, hovini on saanut uuden kaunistuksen...»

Isä kulki siistinä, jäykkänä ja aistikkaanhienona läpi huoneiden ja naputti hansikoidun etusormensa päällä milloin pöytää — milloin sohvanselkää — tai hyllyä: »Katsoppas, Fredrik — pölyä! Me emme voi sietää pölyä kodissamme — me vaadimme tarkkaa järjestystä — ehdottoman tarkkaa...!»