Part 2

Bismarck itse sai jo ennen kuolemaansa vihjauksia politiikkansa huonoista seurauksista. Kruunun ja eduskunnan totuttaminen puolyksinvaltiuteen kävi hänelle itselleen turmiolliseksi, kun vanha keisari, joka oli muuttunut kaikkivaltiaan kanslerinsa välikappaleeksi, kuoli ja kohta sen jälkeen hänen 28-vuotias pojanpoikansa nousi valtaistuimelle. Nuori keisari, Wilhelm II, oli täynnä päähänpistoja, toimintahaluinen, ylenmäärin vakuutettu omista lahjoistaan ja hallitsijakyvyistään, tahtoen senvuoksi toimia itse kanslerina. Bismarckin hän tahtoi kunnioituksesta häntä kohtaan säilyttää jonkinlaisena vanhana leluna, mutta valtiolaivan kapteenina hän ei mitenkään saisi olla. Kun Bismarck-vanhus ei tahtonut tämmöiseen alennukseen tyytyä sekä vastusti keisarin poliittisia alotteita, ei yhteentörmäys ollut vältettävissä. Ja välirikko tapahtui tavalla, joka syvästi lonkkasi valtiokansleria. "Minut on heitetty portaita alas", lausui hän vaikeroiden ystävilleen, ja nämä vakuuttavat, että vielä vuosia myöhemmin näiden tapahtumain muisto sai vanhuksen silmät säihkymään. Häntä harmitti myöskin kansakunnan kiittämättömyys, entisten imartelijain raukkamainen luopuminen. Oli ikäänkuin hän ei olisi tullut ajatelleeksi, miten itse oli totuttanut ministerinsä, virkamichensä ja kansanedustajatkin ryömimään vallassaolijain edessä, miten itsekkyys ja ylöspäin hiipiminen oli käsitetty korkeimmaksi laiksi. Mitä ihmettä siinä siis oli, että tuo nuori herra, jonka jaettavana oli kaikki armo ja kaikki edut, saattoi niin helpon helposti vapautua epämukavasta vanhasta oppimestaristaan ja muuttaa politiikan mielensä mukaiseksi.

Joskin onnettomuus lähinnä kohtasi vanhaa valtiokansleria, koko kansakunta jäi kuitenkin vielä raskaammin kärsimään Bismarckin politiikan seurauksista. Se koko Europpaa käsittävä valtapolitiikka, jota Bismarck niin johdonmukaisesti oli kehittänyt, muuttui luonnollisesti yleismaailmalliseksi valtapolitiikaksi, joka koko maailmassa yhä enemmän saattoi Saksan pahaan huutoon ja lopulta johti maailmansotaan. Bismarck itse tuskin olisi myötävaikuttanut tähän politiikkansa viimeiseen kehitysmuotoon, sillä hänen kunniahimonsa tyydytti täydelleen 1870—71 vuosien sota. Mutta Bismarck oli kehittänyt saksalaisen militarismin ja valtahimon häikäilemättömäksi kansalliseksi itsekkyydeksi. Että Wilhelm II saattoi porvarillisen enemmistön hurjain suosionosoitusten jyristessä harjoittaa laivasto- ja siirtomaapolitiikkaansa sekä tuhlata maailman rauhalle niin vaarallisen toimintansa hyväksi tunnettua kiihoittavaa kaunopuheisuuttaan — se kaikki oli seurauksena Bismarckin antamasta kasvatuksesta. Mitä täydellisemmin tämä kasvatus oli hävittänyt aatteellisuuden ja ihmisrakkauden voimat, sitä rajattomammin olivat, sielutieteen tunnettujen lakien mukaisesti, itsekkyyden ja kansallisen ylpeyden vastavoimat kehittyneet. Ja herrojen Ludendorffin, Hitlerin, Ehrhardtin ja kumppanien peli osoittaa, että tuo paha henki vielä tänään tekee tuhojaan.

Bismarckin paha perintö on ainoastaan sosialismin taukoamattomalla työllä voitettavissa, semmoisen sosialismin, joka proletariaatin kansainvälisen luokkasolidarisuuden ja kansojen välisen sovinnon toteuttamiseksi käyttää yhtä paljon voimaa kuin Bismarck ja hänen seuraajansa ovat käyttäneet kansojen solidarisuuden pirstomiseksi. Ja tuntuu siltä, kuin juuri tällä alalla proletariaatin ponnistukset olisi moninkertaistutettava ja tehtävä suunnitelmallisemmiksi.