Chapter 8

Rauman kirkon tulot eivät olleet sinä aikana, jota tämä kertomus koskee, erittäin suuret, mutta eivät myöskään tavattoman pieniä. Pieni yhteiskunta osoitti tavattoman yleistä anteliaisuutta vanhaa kirkkoaan kohtaan, lahjoitti sille rahoja, oli mukana sitä korjaamassa pienillä ja suurilla avustuksilla sekä koristi sitä kuvilla, öljymaalauksilla, kynttiläkruunuilla sekä muilla esineillä, joilla useilla nyt on taidehistoriallinen arvo.

Ollaksemme täysin avomieliset täytyy meidän tunnustaa, että kirkolla oli melkoiset tulot sakoista, jotka tuomittiin kaikenlaisista rikkomuksista, mitä kaikennäköiset henkilöt eri sukupuolista ja kansanluokista sattuivat tekemään. Vuosisatojen kuluessa vilisee kupari-ja hopeataalareita, joita siten kerääntyi pelastamaan asianomaisia pelätystä jalkapuusta, _locus peccatorum_.

Hienompien sakkojen joukossa olivat n. s. »huikentelevaisuussakot», jotka sai maksaa se avioliittoon aikonut, joka haki eroa kihlatustaan, ja jotka nousivat kokonaiseen 6 taalariin.

Toinen tulo kirkolla oli 1600- ja 1700-luvuilla, kun se tuotti tullitta melkein joka vuosi Tukholmasta tai Lyypekistä aamin rippiviiniä, josta se, kuten näyttää, sangen suurella voitolla möi vähittäismääriä lähipitäjäin kirkoille, joiden muuten olisi ollut hankala hankkia tarvittavat varat. Ja kun kaikki asianosaiset olivat tyytyväisiä, ei ole meidän syytä sekaantua tähän pieneen kaupankäyntiin.

Tilit hoidettiin 1600-luvulla kaikkein viattomammalla tavalla, jonka vuoksi vaillinkeihin tottunutta jälkimaailmaa ei voi kummastuttaa niin kovin, että Rauman seurakunta v. 1656 pastorivainajan kuoltua huomasi, että hän 15 vuonna »kirkon rahoista oli ottanut itselleen useampina erinä» kokonaista 55 1/2 taalaria, josta vahingosta nyt koetettiin hakea korvausta kirkkoväärtiltä, »joka oli sallinut anastukset», ja jonka palkka à 3 talaria onneksi oli kantamatta 15 vuodelta. Vaillinkia tahdottiin anteeksiantavalla mielellä selittää syntyneeksi pastorin matkoista, avuliaisuudesta palanneita avuttomia sotavankeja kohtaan j. n. e.

Apua tuommoisille entisille sotilaille kerrotaan muuten usein annetun kirkon varoista. Nämä köyhät »Turkista tulleet vangit» ovat seisovia eriä tileissä, varsinkin Isonvihan jälkeen, mutta tämmöisiä »turkkilaisia vankeja» oli myöskin v. 1648. Monta taalaria kirkko lahjoitti myöskin muille vaivaisille, niinpä v. 1652 eräälle paholaisen riivaamalle naiselle Ruotsista, jolla oli Linköpingin piispan antama suosituskirja; v. 1686 »kurjalle vaimolle, jota Saatana kamalasti vaivasi»; v. 1733 kahdelle »juutalaiselle» y. m.

Mutta sille, joka antaa, pitää myöskin annettaman, sen todistaa tässä kaksi nimellä »Afbrända Raumo stadz kyrkians Stam Book» (Rauman palaneen kaupunginkirkon keräyskirja) v:lta 1682 hyvin säilynyttä kirjaa kirkonarkistossa. Ne käsittävät vuodet 1682--87, jolloin Raumalta lähetetyt miehet kulkivat ympäri Suomen ja Ruotsin, keräten hurskaita apuja Rauman Pyhän ristinkirkon ja koulun uudesta rakentamiseksi, jotka olivat joutuneet tuhkaksi suuressa palossa, joka ensinmainittuna vuonna poltti kaupunkia.

Nämä keräyskirjat, jotka Raumalle toivat monta sataa taalaria, ovat nyt suuri käsialakokoelma pääasiallisesti sen ajan pappismaailmasta. Nimikirjoitukset päättyvät monimutkaisiin koukeroihin, jotka piti tehdä yhdellä ainoalla, yhteensä monen metrin pituisella kynänpiirrolla niin säännöllisesti, että koukero oli kauniin pitsimallin näköinen. Taiteellisen taidon hankkiminen tässä kirjoitustavassa oli huvitus sen ajan suurille lapsille.

Yksi ja toinen oppineista lahjoittajista on liittänyt merkitsemiinsä summiin runoja ja mietelmiä latinankielellä; hyvin usea käytti ruotsin ja saksan kieltä, mutta ei kukaan suomea. Usein huomautettiin: »vähistä varoista», »varoista», »hyvästä sydämestä» y. m. Ylhäiset näkivät hyväksi antaa hovimestarinsa tai jonkun muun palvelijan merkitä lahjan, esim. »Armollisen Rouvani, korkeasti jalosukuisen Rouva Merta Possen puolesta» tai »Armollisen herrasväkeni korkeastijalosukuisen Herra Gustaf Soop-vainajan perillisten puolesta.»

1687 vuoden pienestä Helsingistä on täällä noin 14 nimeä: Sand, Rücker, Strohlbom, Steen, Westman, Jacobsson, Cratz, Petrus M. Nicander ja muita, joista ehkä ei ketään jälkeläistä suorassa polvessa nyt enää täällä elä 210 vuoden kuluttua. Suvut kuolevat pian tai sekaantuvat »muun löysän kansan» joukkoon. -- Mainittu Petrus M. Nicander oli konrehtorina Helsingin koulussa. Hän kai viittasi laihoihin tuloihinsa, jotka eivät sallineet hänen lihoa, keräyslistaan kirjoittaessaan: »Kun nyt ei ole leveää takkia (»vid kaftan») ja varojen puutteessa annan iloisesta sydämestä tällä kertaa ainoastaan 5 äyriä hopeassa.»

Melkein näihin aikoihin, vuosien 1689 ja 1705 välillä, kutsuvat Rauman kirkonkirjat mielellään arvossa pidettyjä herrasmiehiä nimellä: »signor», »seigneur» ja »monsieur», joka kuuluu kylläkin kauniilta: signor Abraham Sonck, seigneur Johan Gebhard, signor Tocklin, monsieur Mukell y. m.

Isoviha jätti syviä jälkiä Raumallekin, jossa rauhanteon aikana v. 1721 oli ainoastaan 7 porvaria ja 6 hevosta. Kirkolla oli kumminkin ollut tilaisuus parempina päivinä lainata 300 talaria kuparirahaa Turun tuomiokirkolle ja koetti nyt luonnollisesti saada takaisin nämä rahat, joka ei ollut niinkään helppoa. Mahdollisesti velkakirjat olivat hävinneet, mutta vihdoin v. 1727 kirkonasiamiehen onnistui saada rahat ja sai kauniin palkkion avustaan. Kolmesataa taalaria hyviä kupariplootuja painaa melkoisesti, jonka vuoksi »mies, joka kantoi ne tuomiokirkosta» Rauman asiamiehen kortteliin Turussa, sai kokonaista 9 äyriä vaivoistaan, jota paitsi raatimies Sporrnberg, joka kuletti tukevat rahat Turusta Raumalle, palkittiin 4 plootulla. Onnellista olisi kaikille velallisille nykyisin, jos velkojien olisi yhtä vaikeata kulettaa kotiinsa rahansa, silloin ne ehkä jäisivät velkomatta.

Lähdemme nyt pariin kirkonkokoukseen sen ajan Raumalla ja viivähdämme pari minuuttia piispantarkastuksissa siellä. Ne pidettiin molemmat kirkossa.

Kirkonkokouksessa tapaamme jäykän kapteeni Jerlströmin Lahdesta ja pormestari Sidbergin muitten seurakunnan äänivaltaisten etunenässä.

Riidellään kovasti omavaltaisen penkkijaon johdosta, jonka pormestari ja kirkkoherra olivat toimittaneet, ja Sidberg saa kärsiä sen häpeän, että alati pisteliäs varapastori Ståhlberg päivän pöytäkirjaan merkitsee, että kaupungin pormestari tänä sunnuntaina ei ollut jumalanpalveluksessa saapuvilla, »vaan jumalanpalveluksen päätyttyä saapui kotoaan.»

Kun pormestaria häväistiin, niin se tuntui kapteeni Jerlströmistä aina hyvältä, eikä lisä olisi haitaksi, arveli kai kuumaverinen soturi, jonka vuoksi hän mahtavana kiipee esille kuorin äsken uudesta tehtyyn suuhun, jota rakennusta pormestari oli valvonut. Keskeyttäen päivän kiistakysymyksen, osoittaa kapteeni äkkiä syntyneellä esteettisellä kauhulla tätä, kuten hän sanoo, »hävytöntä ja siveetöntä rakennusta, jossa on sileä hirsi» matalan oven yli, ja siinä ylhäällä »kaksi hävytöntä kärkeä tolpanpäissä», vaatien herra kapteeni, että kärjet ovat sahattavat poikki, jolloin hän niitten sijaan tahtoo Turusta tilata kaksi kullattua nuppia ja ne kirkolle lahjoittaa.

Liikutettuna tästä kirkkoherra kiittää jaloa kapteenia kädenlyönnillä, ja kirkkoherran esimerkkiä seuraa suurin osa seurakuntaa.

Mutta pormestari, tottuneena keksimään keinoja, pitää paraimpana ottaa asian suurelta kannalta, antamatta itseään häikäistä kultaisilla nupeilla. Hän huomauttaa sen vuoksi, että »tämmöistä lahjaa kapteeni Jerlström ei anna rakkaudesta Jumalan huoneeseen, vaan tehdäkseen harmia hänelle, pormestarille», jonka johdosta molempien suurkukkojen välillä alkaa vähemmän kohtelias keskustelu, jossa pormestari saa niellä aika siistejä salaviittauksia työmiesten palkkojen puutteellisesta tilityksestä y. m.

Vilkkaaseen keskusteluun sekaantuu varapastorimme, ja kuulemme hänen mielihyvällä todistavan, että hän puheenalaisessa rakennustyössä oli neuvonut pormestaria kääntymään seurakunnan puoleen, johon tämä oli vastannut, »ettei tämä asia kuulu seurakunnalle enemmän kuin piippu tupakkaa.»

No hyvä! Luvatut kullatut pallot saapuivat Turusta, mutta pormestari näki hyväksi olla asettamatta niitä kuorioven pylväisiin. Tämä tärkeä asia vedettiin seuraavana vuonna esille rovastin tarkastuksessa, jolloin tarkastuksen pitäjä diplomaattisesti huomautti, että »kohtuullista on, että, mitä kunniakkaat ihmiset suvaitsevat kirkon koristamiseksi lahjoittaa, se on kiitollisuudella tunnustettava ja asianomaisesti kunnioitettava.» Mitä tämä lausunto vaikutti pormestariin ja kullattuihin palloihin, on jälkimaailmalle jäänyt tuntemattomaksi.

Sillä välin kapteeni Jerlströmistä alkoi tuntua, ettei hän sunnuntai toisensa jälkeen jaksanut istua samassa penkissä kirkossa kuin pormestari. Hän kumminkin antoi vuoden kulua, miettien keinoa, jonka hän ensi sopivassa tilaisuudessa aikoi esittää ja saada päätökseksi, ja joka lienee esiintynyt pormestarille hyvin odottamattomassa muodossa.

Tuli kirkonkokous, kaikki kävi tavallista menoaan, ja vihdoin kapteeni avasi suunsa ja sanoi, ettei hän tahtonut olla kenenkään tiellä hänelle osoitetussa ensi penkissä kuorinsuussa, sitä vähemmän kun hän ei luottanut pormestarin ja kirkkoherran toimittamaan laittomaan penkinjakoon. Tämän johdosta hän -- Lahden kapteeni -- tahtoi omaa persoonaansa varten rakennuttaa pienen penkin *suurelle lehterille*, aivan oven suuhun seinän viereen. Hän, Lahden kapteeni, yksi seurakunnan etevimpiä, suurella lehterillä keskellä kaupungin kirvesmiehiä ja muita palvelusmiehiä, keskellä kasvavia nuoria porvareita, keskellä renkejä »ja niitten eturivissä rovastin»!

Seurakunta ei voinut muuta kuin suostua korkean herran ehdoitukseen eikä sillä ollut sitäkään vastaan, että rakuunat ja sotamiehet samalla lehterillä vastedes seisoivat Lahden kapteenin penkin vieressä pitkin lehterin laitaa, »joka seikka suuresti miellytti puheenalaista kapteenia.»

Hämmästys lienee ollut yhtä suuri, kuin omituinen kosto tuntui suloiselta. Voimme sen vuoksi ilomielin jättää kapteenin pieneen uuteen penkkiinsä isolla lehterillä, rakuunain ja sotamiesten muodostaman kunniavahdin ympäröimänä, mutta yhtä helppoa ei ole erota pormestarista, kun hän, ehkä hiukan nolona, nyt istuu yksinään ensi penkissä »hävyttömän» sileällä hirrellä koristetun kuorioven luona.

* * * * *

Piispantarkastuksissa olisi meillä tilaisuus nähdä useimmat Turun piispat puheenalaisena aikana esiintyvän edessämme, mutta kertomus niistä veisi meidät liian kauas. Tämmöisissä hiippakunnan ylipaimenen toimittamissa tarkastuksissa meneteltiin yleensä hyvin siististi ja käsiteltiin yleisemmänpuoleisia kysymyksiä, vaikka myöskin voi tapahtua, että piispaa vaivattiin paikkakunnan juoruilla, kuten esim. varapastori Ståhlberg piispa Jonas Fahleniusta rouva Bartramin lahjoittaman messupaidan johdosta.

Täydentääksemme näitä pienois-kultuurikuvia kerrottakoon tässä, kuinka papisto piispa Joh. Brovalliuksen v. 1755 Rauman kirkossa pitämässä piispantarkastuksessa valitti, että tanssihuveja (»luststugor») pidetään pyhäpäivinä, että juoppouspahe on lisääntynyt ja että epäiltävää on, toimitetaanko aamu- ja iltarukouksia joka perheessä. Parantaakseen näitä epäkohtia päätettiin asettaa valvontamiehiä pitämään näitä asioita silmällä ja kaikki epäkohdat heti ilmaisemaan. Tämmöisiä siveyssantarmeja, jotka oli pakko asettaa kuninkaallisen suojeluksen alaisiksi, oli vielä v. 1784 -- Kustavi III:n päivinä.

Viimemainittuna vuonna, 1784, kun Jakob Haartman piti piispantarkastusta, otti kaupungin silloinen pormestari J. E. Norméen[1] vaatiakseen notarion (pöytäkirjurin) asettamista kirkonkokouksiin, asia, joka herätti suurta paheksumista sekä piispassa että kirkkoherrassa. Ei, pöytäkirjan pito oli täydellä luottamuksella edelleenkin jätettävä asianomaisten pappien käsiin -- jotka kumminkin useimmiten olivat asianosaisia niissä asioissa, jotka näissä kirkollisissa kuntakokouksissa tulivat puheiksi.

[1] Hän oli Nurmen saarelta Rauman saaristosta, josta hän otti nimensä. Tuommoiset ruotsalaiset nimien johdannaiset suomalaisista paikannimistä eivät olleet harvinaisia Raumalla, kuten kirkonarkisto ilmaisee. Siten muodostuivat sukunimet: _Ilvan_ Havaisten kylästä Eurassa; _Pagvalin_ Pakalan ja _Panelius_ Panelian taloista, molemmat Kiukaisissa; _Yrjander_ Yrjälän talosta Eurassa; _Kållberg_ Kollan ja _Kordelin_ Kortelan talosta Rauman maaseurakunnassa; _Eurén_ Euran ja _Lapenius_ Lapin pitäjästä.

Piispantarkastuksissa Raumalla kouluopetus aina sai kiitosta, paitsi v. 1784, jolloin mitään kuulustelua ei voinut tapahtua: »Opettaja (»pädagogus») Fridéen» sanotaan pöytäkirjassa, »oli omavaltaisesti lähtenyt tiehensä (»strukit sin väg»), johon epäilemättä syy oli ollut että hän tiesi, ettei hän voisi kunnialla suorittaa nuorison kuulustelua.» Suuri piispallinen kuvaelma, sen voi arvata!

Ja lopuksi: Raumalla oli lopulla 1700-lukua täydellisiä riitoja suomen ja ruotsin kielen asemasta jumalanpalveluksessa ja koulussa, jotka riidat v. 1782 päättyivät hyvin kuumaan otteluun »fennomaanin» rovasti Adam Gerhard Sackliniuksen (Rauman kirkon historioitsijan) ja »svekomaanin» koulunopettaja Hendric Björnbergin välillä. Mutta kun taistelutavassa tuskin näkee eroitusta 1782 ja 1897 vuosien välillä, niin emme voi siitä kertoa mitään, joka ei olisi meille kaikille tuttua, ja sen vuoksi nyt suljemme vanhat raumalaiset kirkonkirjat.

III.

Edesmenneen Jordanin samettihousut ja rouva Bartramin hame, sametista se myös.

Nimi kuulustaa kaiketi hiukan vallattomalta, mutta tarina sinänsä on hyvin totinen, melkein liikuttava ja päälle päätteeksi ihan tosi, jos saa uskoa siihen, mitä kirkonarkistolla on kerrottavaa. Ja kaiketi sitä on uskottava.

Siis luulemme voivamme aivan peittelemättä puhua Jordan-vainajan samettihousuista ja rouva Bartramin samettihameesta.

Tiedättekö, hyvä herrasväki, mitään mainitusta herrasta ja mainitusta rouvasta? Epäilemättä ette, ell'ette ole Raumalta, jonne tämä tarina meidät vie.

Rauman muinaisessa luostarikirkossa, joka vuonna 1891 siistittiin perinpohjin, oli siihen asti tilaisuus nähdä kuorin lattiasta kohoneva muurattu hauta, joka oli Jordanin perheen leposijana. Muurihauta tasoitettiin silloin kuorin lattian tasalle.

Sinne haudatuista mainitaan ensiksi »entinen eversti, sitten maaherra» Michael Jordan, jonka jälkeläiset kulkivat nopeasti alaspäin, luutnanteiksi, korpraaleiksi ja ratsutilallisiksi, jonka viimeksi sanotun arvonimen omistajana suvun viimeinen miespuolinen jälkeläinen laskettiin tähän perhehautaan marraskuussa 1746. Rauman sukuhaara, luvalla sanoen, sammui siis miespuolella, mutta -- edesmenneen everstin samettihousut jäivät jäljelle ja ovat vieläkin tallella.

Eversti-vainajan »sanotaan» olleen sotilas kuningas Kaarlo X Kustavin päivinä ja »sanotaan» niinikään ottaneen osaa Puolan sotaan, josta hänen edelleen »sanotaan» saaliina tuoneen yhtä ja toista vanhaan Raumaan, jonka läheisyydessä sijaitsevan Lahden kartanon isäntä hän oli.

Rauman ja kirkon uskollisena poikana hän ei vitkastellut lahjoittamasta sikäläiselle kirkolle kaikellaista kaunista ja kallista kalua, joka oli joutunut hänen »puolalaiseksi sotasaaliikseen» -- kun saa kirjoittaa »_puolalaiseksi_ sotasaaliikseen», niin se on, totisesti, mieluista ja virkistävää vaihtelua, sillä meillähän vanha traditsiooni väittää itsepäisesti, että kaikki ne vanhat ja arvokkaat huone- ja taidekalut, joita on tavattu Suomessa, ovat tulleet »30-vuotisen sodan aikana» -- vahinko vain, että eversti Jordanin lahjoitukset on merkitty jo 1641 vuoden kalustoluetteloihin, siis juuri tuon iankaikkisen 30-vuotisen sodan aikoina ja ennenkuin Kaarlo X Kustavilla oli huvi sotia Puolassa. Mutta kuten sanottu: _puolalaista_ sotasaalista, niin tietää traditsiooni tällä kertaa järkähtämättämästi.

Niiden tavarain joukossa, jotka Jordan lahjoitti kirkolle, oli »kallisarvoinen kullattu alttaritaulu», s. o. suuri, puinen, veistoksilla koristettu oikea katolilainen alttarikaappi, joka vieläkin on kirkon hallussa; edelleen kullattu kalkki ynnä öylättilautanen; helmillä ommeltu messupaita vihreästä taftisilkistä, joka näyttää menneen kaiken maailman tietä, mutta varmaa on, että edesmenneen everstin viheriät samettihousut ovat vielä tallella.

Mutta johan riennän kertomuksen edelle, ja sen tähden on minun kiiruhdettava noin sata vuotta ajassa eteenpäin eli maaliskuun 6 p:ään 1736 saadakseni huvin esitellä lukijalle rouva Bartramin mustan samettihameen, niin ritarillinen minun kumminkin täytyy olla.

Niin, juorut kulkevat ympäri maan ja läpi aikojen ja tietävät kertoa sekä totta että valetta. Nyt oli asia se, että eversti Mikael Jordan ja hänen jalosukuinen puolisonsa lahjoittivat vuonna 1643 Rauman kirkolle ristikoristeisen ja kummankin aatelisella vaakunakilvellä ja alkukirjaimilla somistetun messupaidan viheriästä samettibrokaadista, joka luonnollisesti otettiin kiitollisuudella vastaan ja jota käytettiin juhlallisissa tilaisuuksissa.

Kun minulla on ollut tilaisuus, mikäli olen muistelevinani, »Navossa, Sauvossa, Kemiössä ja Rymättylässä sekä vielä monessa muussa kirkossa» nähdä mitä kauneimpia alttarivaatteita, messukasukoita ja -paitoja muhkeasta kirjo-sametista, -silkistä, -hopeasta ja -kullasta, jotka kirkkokoristeet eittämättömästi on aikoinaan laitettu jalosukuisten ja kunniallisten rouvien morsiusleninkien, alus- ja pönkkähameiden kunnioitettavista jäännöksistä, niin uskon lujasti ja vakaasti siihen huhuun, joka Raumalla liikuskeli aina vuodesta 1643 rouva Bartramin aikoihin asti ja on nyt meidän päivinämme vironnut henkiin taas, että se vihreäkukkainen samettikangas, josta Jordanin antama messupaita aikoinaan tehtiin, alkujaan oli osa -- edesmenneen Jordanin housuja.

Kun sanottu kirkollinen vaatekappale on vielä tallella, olen taidearkeoloogina ottanut koettaakseni selvittää asiaa tieteellisesti, mutta en ole muuta saanut toteen kuin että eversti-vainaja, jos vain huhu puhui totta, on käyttänyt harvinaisen leveitä housuja. Mutta onko ne saatu saaliiksi 30-vuotisesta vai Puolan sodasta, sen kysymyksen ratkaisu menee minun horisonttini yli ja jätän sen vastaisten taidearkeoloogien selvitettäväksi.

No, voiko nyt ihmetellä, että hyvä rouva Bartram uskoi tähän huhuun silloin kun hän tunsi hengessään kehoitusta antamaan kirkolle lahjan? Hän oli kauppias Carl Bartramin jalohyveinen puoliso, rikkaan kauppiaan, joka istui neljännessä penkkirivissä miesväen puolella -- hänen oma paikkansa oli heti ruustinnan ja muiden säädyllisten rouvien takana naisväen puolella -- mutta Bartram lienee ollut tarkanpuolinen mies, joka todennäköisesti ei koskaan suonut itselleen sellaista ylellisyyttä, että olisi käyttänyt vihreitä samettihousuja, vielä vähemmin sitä, että olisi antanut ratkoa ne auki »Jumalalle kunniaksi ja kirkolle kaunistukseksi», kuten sanat siihen aikaan kuuluivat, milloin oli kysymyksessä pieninkin kirkolle annettu lahja. Mutta mitäpä oli muijan tehtävä? Saada uutta samettia messupaidaksi Bartramin puodista -- sitä ei käynyt ajatteleminenkaan, varsinkaan kun Bartram ei ollut pariin vuoteen nauttinut sitä etua, että olisi saanut hankkia kirkkoviinin. Rouvalla ei ollut lepoa ei rauhaa, tuumaili yöt päivät, mylläsi nurin narin laatikkokirstunsa ja tapasi käsiinsä vanhan -- luvalla sanoen -- hameen, jota hän ja hänen »esi-isänsä» (kuten kirkon asiakirjat väittävät) olivat käyttäneet ja kuluttaneet iloisissa ja surullisissa tilaisuuksissa. Mieli hyvänä hän istuutui, ratkoi tuon pehmoisen samettipukimen, silitti sen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, niin että se näytti ihka uudelta, mittasi ja leikkasi sekä ompeli messupaidan, jonka hän selästä koristi valkoisella ristillä, -- samalla kun hän kaikkia näitä hommatessaan kertoi asiasta ystäville ja sukulaisille, ja niistä kai useimmat kadehtivat sitä kunniaa, joka hänelle tulisi, kun lahja viimein annettaisiin kirkolle. Mitäpä hän välitti siitä, että köyhä varapastori Josef Ståhlberg diplomaatisilla asiamiehillä neuvotutti häntä jättämään sikseen sen hulluuden että tahtoi tyrkyttää vanhaa mustaa samettihamettaan hyvin-, kunnian- ja korkeaarvoisten pappien hartioille! Siinä lörpötyksessä ei nyt voinut olla muuta kuin kateutta ja sakkaa.

Tuli sitten se suuri päivä, maaliskuun 6:s 1736 -- mikä sunnuntai paastossa tämä päivä oli sinä vuonna, sitä en ole tullut katsoneeksi -- jolloin hyvä rouva Bartram nöyryydessä voi jättää ihka valmiin messupaidan herra miehellensä ja tämä taas vuorostaan vei sen kaupungin kirkkoherralle, joka kiitollisuudella otti tuon todennäköisesti hyvästä sydämestä annetun lahjan vastaan ja joka ennen pitkää antoi herrojen komministerien käyttää sitä.

Tämä oli enemmän, kuin tarmokas, ankara ja häikäilemätön varapastori Ståhlberg sietää jaksoi. Tuntematonta on, mitä hän yksityisesti lausui tästä »vastenmielisestä lahjasta». Hän odotti aikaansa, sillä ei vähemmälle henkilölle kuin hänen korkeaarvoisuudelleen piispalle itselleen hän aikoi esittää oman ja kanssaveljiensä valituksen rouva Bartramin hameesta.

Hänen ei tarvinnut kauan odottaa sopivaa tilaisuutta, sillä jo maaliskuun 1 p:nä seuraavana vuonna, 1737, sattui piispa Jonas Fahlenius tulemaan Raumalle pitämään piispantarkastusta, ja silloin löi koston hetki.

Leikki oli kaukana siitä, mitä varapastori silloin esitti anomuskirjelmässään, joka sanasta sanaan otettiin piispantarkastuspöytäkirjaan.

Kerrottuaan ensin messupaidan alkuperän rouva Bartramin »ja hänen esi-isäinsä vanhasta ja kuluneesta s. v. hameesta -- (kirjaimet _s. v._ merkitsevät todennäköisesti latinalaisia sanoja: _sit venia_, jotka vastaavat suomeksi: »luvalla») -- jatkaa Ståhlberg:

»ja kun aikaa ennen oli tiettyä, että sellainen lahja oli Jumalan huoneelle aiottu antaa, olen minä yhden ja toisen hänen ystävistään, jotka siitä kertoivat, antanut ymmärtää, ettei se ole säädyllistä, koska se koituisi Jumalan huoneelle häpeäksi, saarnaviralle, joka sellaista vaatekappaletta käyttää, ylenkatseeksi ja kaikille oikeamielisille ihmisille, jotka tietävät sen laadun, murheeksi ja pahennukseksi: herra kirkkoherra ja herrat komministerit täällä ovat myöskin kuulleet samaa tyytymättömyyttä, ollen minä näyttääkseni kanteeni toteen eritoten vedonnut Malakiaan 1 ja 2 lukuun[1], paitsi muihin raamatun paikkoihin, jotka moisen lahjan hylkäävät: johon herra kirkkoherra on vastannut: että syyhyn tulematta voi sen ottaa vastaan, koska on olemassa entispäätös jalosyntyisessä herra maaherrassa Lahden Jordanissa, joka on messupaidan vanhoista s. v. housuistaan teettänyt ja lahjoittanut kirkolle. Nyt on kyllä totta, että täällä on vihreä samettinen messupaita ja siinä edesmenneen Jordanin nimi, mutta onko se ollut housuina tai muuna, ei voi tietää, koska hän eli viidennessä polvessa takaperin. Sellaista esimerkkiä, vaikka se olisikin tosi, ei pitäisi seurattaman, vaan pikemmin työskenneltämän sinne päin, että kuulijat sokeudesta, varmuudesta ja taitamattomuudesta totiseen pelkoon, kunnioitukseen Jumalaa ja Jumalan huonetta ja palvelijoita kohtaan viedä ja johdattaa voitaisiin. Niinkuin on tämänkin lahjan antaja todella siinä luulossa, että hän sillä on tehnyt Jumalalle mieluisan palveluksen, varsinkin sitten kun herra kirkkoherra, antamatta asiasta tietää, kiitollisuudella on vastaan ottanut tämän saman ja vastenmielisen lahjan ja sitä herrojen komministerien käyttää antanut. Sen takia kysytään, mitä sanotulle messupaidalle on tehtävä ja eikö sitä kirkon eduksi voitaisi myödä yksityishenkilöille sen hinnan ja arvon mukaan, jonka kirkkoraati kohtuulliseksi havaitsee: Jotta aukeisivat niiden silmät, joilla on varoja ja aikeita osoittaa rakkauttaan ja kunnioitustaan Jumalaa, Jumalan huonetta ja palvelijoita kohtaan eivätkä saituudessaan ja julkeudessaan taikka myöskään typeryydessään paremmin osaa käyttäytyä: sekä se pahennus, jota yksi ja toinen on voinut tuntea, pois juuritettaisiin, Jumalalle kunniaksi, hänen huoneensa, alttarinsa ja palvelijainsa puolustukseksi sekä yleiseksi kehoitukseksi totiseen ja teeskentelemättömään jumalanpalvelukseen ja pelkoon.»

[1] Nämä luvut käsittelevät osalta saastaisia uhreja.

* * * * *