Chapter 6

Chapter 62,962 wordsPublic domain

Eräänä iltana meni perhe taas, päivän vaivoista väsyneenä, tyynesti levolle. Tiedettiin hyvin, että ylioppilas taas oli kävelemässä, mutta hänellähän oli erityinen sisäänkäytävä ja hän tuli aina hiljaa sisälle, niin että hänen naapurinsa eivät enää heränneet oven narisemisesta.

Mutta keskiyön aikana he heräsivät nyt ihan äkkiä kovasta jyrähdyksestä, joka kuului ylioppilaan huoneesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä jymähti lattia vielä kovemmin samassa huoneessa.

Säikähtyneinä kavahtivat rouva ja Sanni istumaan vuoteillansa ja ihmettelivät, mitä tämä mahtoi merkitä; paukkeita kuului vieläkin tiheämpään ja jyrkemmin.

»Mitä hän mahtaakaan ajatella?» kuiskasi rouva. »Mitä hän mahtaa hommata näin keskellä yötä?»

»Hän iskee laattiaan voimistelupainojaan», sanoi Sanni ja kuunteli mielen jännityksellä.

Sitten kävi taas kaikki hiljaiseksi ylioppilaan huoneessa, kuitenkin saattoi kuulla, miten hän paljain jaloin juoksi edes takaisin, ja lopuksi kuulusti, kuin hän olisi itsekseen tanssiskellut hiljaisena kesä-yönä.

Mutta silloin kuului taas voimakas jyrähdys vasten laattiaa; kuulusti melkein siltä kuin tuo rajumielinen nuorukainen raivostuneena olisi tahtonut musertaa koko lattian. Kuultiin kuinka hän läähättäen polki jonkinlaista intialaista sotatanssia, ja heti sen jälkeen seurasi isku toistaan niin nopeasti, kuin hän ei olisi käsitellyt ainoastaan toista, vaan molempia painojaan yhdellä kertaa.

Ja niin syntyi taas hiljaisuus.

Silmät pystössä istui rouva sängyssään, pikkutytöt itkivät ja hiipivät äidin luo uskaltamatta huutaa. Mutta yötamineissaan seisoi Sanni korva seinään painettuna ja tuijotti eteensä vinhasti.

Silloin kuultiin ylioppilaan rivakasti heittävän huoneensa oven selälleen.

Samassa silmänräpäyksessä riensi Sanni käsillään huitoen kyökin ovea kohti ja huusi korkealla äänellä:

»Hän on tullut hulluksi! Nyt hän tulee tänne!»

Hän veti kiireesti avaimen suulta ja iski oven kiinni, niin että kajahti, sekä piti kaikin voimin kiinni ovenrivasta siten estääkseen tuota hurjaa hyökkäämästä rouvan ja lasten kimppuun.

Verkalleen ja juhlallisella äänellä virkkoi Sanni ikäänkuin itsekseen:

»Olen kauan pelännyt, että näin loppuisi -- juuri tuollaiset hiljaiset ja umpimieliset ihmiset tulevat tavallisesti pähkähulluiksi, ilman että siitä voi vähintäkään merkkiä heissä ennen huomata.»

Nyt kuultiin, että ylioppilaan ovi taas suljettiin.

»Hän tuli takaisin», kuiskasi rouva, »nyt kai hän uudestaan taas alkaa elämöidä.»

Pikkutytöt käärivät päänsä peittoihin, maatessaan samassa vetosängyssä äitinsä kanssa, ja tarttuivat vapisten hänen käsiinsä.

»Yöilma on kaiketi hetkeksi selvittänyt hänen päänsä», sanoi Sanni totisena, kun hiljaisuutta ylioppilaan huoneessa yhä jatkui. »Mutta kyllä hänen päänsä joutuu taas pyörälle, kunhan hän vaan on ehtinyt painaa sen tyynyä vasten», lisäsi hän kokeneen lääkärin tavoin.

»Poika raukka», huokasi rouva säälittäen.

»Ja tuollaiselle me sitten vuokrattiin huone», torui Sanni itsekseen, istuessaan sänkynsä laidalle.

Niin kummalliselta kuin se kuuluukin, on kuitenkin totuuden mukaista, ett'ei naapurin huoneesta enää mitään häiritsevää melua lähtenyt; päinvastoin hän tuntui vaipuneen rauhalliseen uneen, jonka vaatimaton kuorsaus jonkun kerran katkaisi.

Väsymys valtasi lopuksi niin rouvan kuin lapsetkin ja he nukahtivat, mutta Sanni istui uskollisesti kuten ainakin koko yön sängynlaidalla, kuulostellen, tulisiko tuolle kauhealle naapurille uusi hulluuden kohtaus.

»Pois menköön talosta jahka herää», päätti hän toistamiseen mielessään. »Hänhän saattaisi viedä hengen rouvalta ja lapsilta.»

Kello 6 meni Sanni ulos kyökkiin, sulki huolellisesti sänkykamarin oven ja kätki avaimen seinällä riippuvaan suolakkoon, jotta »hän» ei löytäisi sitä, jos hän murtautuisi kyökkiin.

Sitten hän viritti valkean, pani kahvipannun tulelle ja jauhoi kahvin hiljaa ja varovaisesti, jotta kahvimyllyn ratina ei herättäisi onnetonta nuorukaista.

Nyt on ratkaiseva hetki käsissä, jolloin hänen on vieminen hänelle kahvia. Tämähän kuuluu hänen tehtäviinsä, eikä hän koskaan ole muille heittänyt mitään sellaista. Ja kukapa muu kuin hän olisi velvollinen tekemään lopun rouvan ja rakasten pikkulasten pelosta.

Päättäväisesti hän ottaa kahvitarjottimen käsivarrelleen ja astuu kyökkiportaita alas. Hänen poskensa hehkuvat ja uskollisista kauniista silmistään hohtaa sankarillinen loiste, kun hän nousee ylös niitä rappusia, jotka vievät ylioppilaan huoneeseen.

Kun Brax, tuo pohjalainen salvumies, joka asuu tuparakennuksessa, samassa sattuu astumaan ovestansa ulos, kuiskaa Sanni salaperäisesti, mutta käskevästi hänelle:

»Ottakaa nuora mukaanne ja asettukaa tänne oven taakse, ja kun minä huudan, niin rientäkää heti sisälle. On jotenkin hullusti käynyt nuoren herran tuolla sisällä.»

Brax, joka aina oli sukkela ja käsikähmään halukas, ei ollut hidas seuraamaan kehoitusta, ja niin pian kuin hän oli asettunut tarvittavaan asentoon, avaa Sanni avaimellaan oven ylioppilaan huoneeseen ja pysähtyy uteliain katsein kynnykselle.

Nuorukainen on jo valveillaan ja voitonriemuisa hymy karkelee hänen huulillaan. Hänen totinen katsantonsa on samassa hävinnyt ja hän luopi Sanniin tämän mielestä tylsän katseen.

»Enkö minä ollut oikeassa», ajatteli hän, tervehti hiljaa, astui totisena sisälle ja laski tarjottimen pöydälle.

»Hyvää huomenta!» sanoi ylioppilas iloisesti. »Ettehän vain heränneet siitä pienestä melskeestä, jota viime yönä pidin?»

Ja Sannin hämmästykseksi jatkoi hän näin:

»Kun täällä makasin unta silmiini saamatta, näin hiiren juoksevan yli laattian, ja koska minä en milloinkaan ole saattanut kärsiä noita ilkeitä elukoita, kavahdin ylös, sain käsiini voimistelusauvat ja aloin niillä tavoitella tuota pientä vikkelää petoa, johon oli vaikea satuttaa niin raskaita aseita. Hiiri pääsi kaikkiin nurkkiin piiloon ja tuo ilkiö syöksyi välin melkein suoraan jalkoihini, jonka tähden sain täällä hypellä jokseenkin kauan. Mutta vihdoin minun onnistui hipaista elukkaa, niin että se alkoi liikkua hitaammin, jonka jälkeen minä toistamiseen suuntasin iskuni siihen, mutta aina sivuun, kunnes viimein voimakkaalla lyönnillä musersin raukan ja kiireimmän kautta nakkasin pihalle. Kenties te ette sittenkään heränneet, se olisi ollut hyvä», virkkoi hän ystävällisesti puolittain kysyvässä muodossa tytölle, joka hänen kertomuksensa alussa epäilevästi tarkkasi nuorta miestä, joka näytti niin viattomalta.

Mutta ennenkuin hän oli lopettanut puheensa, joka kaiketi oli pisin, minkä hän oli pitänyt, alkoi nolous ja suuttumus vuorotellen kuvastua Sannin silmistä, kunnes hän ilosta säteilevänä ja kaikuvasti nauraen juoksi ovelle, veti levottomasti odottavan Braxin mukaansa kyökkiin ja jatkoi isoäänistä nauruaan, niin että rouva ja lapset kurkistivat varovaisesti oven raosta, joka sekin vaan lisäsi Sannin riemua.

Ja ylioppilas vuorostaan, kun hän äkkiä huomasi olevansa yksin huoneessaan, heitti kummastelevan silmäyksen Sannin jälkeen, kaatoi sitten ihan tyynesti itselleen kupillisen kahvia ja lausui itsekseen:

»Pelkään, että tyttöraukka on tullut mielipuoleksi. Näinköhän minä hänet viime yönä herätin!»

Kun hän samassa seinän läpi kuuli rouvan, Sannin ja pikkutyttöjen, vieläpä Braxinkin purskahtavan toiseen naurukohtaukseen toisensa perästä, pukeutui hän joutuun ja meni heidän luokseen, jotka kaikki veitikkamaisesti häntä katselivat.

Ja niin tuli selitys, kertomus seurasi toista, ja hiljainen nuorukainen jutteli paljon onnistuneesta hiirenajostaan, kunnes lopuksi näytelmät, jotka molemmin puolin seinää samaan aikaan olivat suoritetut, selvisivät kaikille.

»Mutta että minä sittenkin herätin teidät, sitä en tullut ensinkään ajatelleeksi!» huudahti hän hyvänlaatuisesti kaikkien mieltymykseksi.

Siitä hetkestä asti tunsi hän olevansa talossa kuin kotonaan. Sanni ja hän, nuo molemmat »hupsut», tulivat hyviksi ystäviksi ja puheliaita ovatkin nyt molemmat. Niin, tapahtuu toisinaan, että ylioppilas kamarissaan nyttemmin on kyllin varomaton, kun hän sydämensä pohjasta kaijuttaa jotakin oikein rattoisaa laulua, vaikka hänellä ei lauluääntä ole, mutta silloin kuuluu pikkutyttöjen seinään takominen viereisestä huoneesta, jolloin he nauraen huutavat:

»Nyt herätti Gösta setä meidät taas!»

NELJÄ LAPSELLISTA TYTTÖÄ.

Jos lukija tahtoo tehdä hyvin ja astua sisään, niin olemme nyt kaikin hauskassa, kaksikerroksisessa asuinrakennuksessa eräällä Länsi-Suomen suurtilalla. Voimme siis nyt häiritsemättä tehdä talonväen tuttavuutta.

Erään everstiluutnantin perhe asuu talossa. Itse isäntään emme saa ollenkaan tutustuakaan, mutta vierashuoneessa näemme hänen kuvansa nuoruuden ajoilta: jäykkä herra, tuikea katse. Hän kuuluu nykyisin olevan iloinen ja reipas maanviljelijä, jonka lyhyt tukka ja sotilasmaiset viikset vain enää muistuttavat menneitä aikoja. Hän on parast'aikaa valtiopäivillä, edustamassa »sukunsa valtiollisia mielipiteitä», mutta häntä odotetaan piakkoin kotiinpalaavaksi. Sillä toukokuu on lopulleen kulumassa tässä kertomuksessa.

Mutta talon rouva on kotona ja kaksi hänen vanhaa kälyään, hovineuvoksetar ja neiti Julia, jotka talossa asuvat, sekä esittelijäsihteerinleski von Zweifuss, joka matkustelee ympäri maan ja vierailee tuttaviensa luona. Pojat ovat molemmat kadettikoulussa. Mutta talon ainoaan tyttäreen saamme toki tutustua, vallattomaan neiti Editiin, jonka vikurimieltä ja reipasta luonnetta ei ulkomailla annettu englantilainen kasvatuskaan ole voinut poistaa.

Nyt on tämän iloisen immen luona kolme iloista vierasta, nuorta ystävätärtä, joista kaksi Turusta ja kolmas kotipitäjästä, ja he aikovat jäädä sinne pariksi, kolmeksi hauskaksi viikoksi. Kuustoista, seitsentoista vuotiaita, päät täynnä kujeita, -- hiljaista ettonehetkeä ei voi koko talossa ajatellakaan, ellei koko laumaa ajeta ulos kauniiseen kevätluontoon, joka on kypsyttänyt ensimäiset kukkaspenkereet puistoon.

Enin huolta tuottavat nuo iloiset immet neiti Planchettelle, talon ystävälliselle, hiukan hajamieliselle taloudenpitäjälle. Vaikka vasta kahta vertaa noita leperteleviä neitosia vanhempi, rakastaa hän jo tyyneyttä enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta ollen hyväluontoinen ja tottunut kieltäytymään ei hän voi keksiä, miten hän saisi takasin sen ihanan nautinnon, jonka unta antava sunnuntai-iltapäivä tuossa klo 3--5 välissä on tottunut tuottamaan hänelle. Silloin istuskeli hän ennen aina pienessä kammiossaan keittiön vieressä ja ajatteli sitä ainoata mainittavaa, minkä hänen sydämensä oli kokenut. Hänelläkin oli näet ollut pieni, pikkuruinen romaani aikoinaan, vaan se oli ollut niin lyhyt ja päättynyt niin arkimaisesti, että hän ainoastaan kitaran kieliä hiljaa näppäilemällä sai runollista tuoksahdusta niihin aviotuumiin, joita hänellä ja rakennusmestari Bomanssonilla oli ollut. Ja kun nuo nuoret tytöt jollakin hänelle käsittämättömällä tavalla olivat saaneet selville, että hänkin kerran oli rakastunut, kiusasivat he nyt niin kiihkeästi häntä hänen ainoina lepohetkinään. Ja silloin täytyi hänen näyttää heille se hatun vuori, joka oli ollut »mestarin» hatussa, ja jonka sijalle hän oli ommellut uuden, silkkisen, sekä se rikkinäinen mittapuu, jonka »mestari» oli unhoittanut lemmittynsä luo, kun lähti Merikarviaan, -- missä sitten meni naimisiin myllärin lesken kanssa. Enempää ei sitä romaania ollutkaan, mutta merkillinen se sittenkin tyttöjen mielestä oli. Neiti Planchette rakastuneena! Kun mettiset hyrräsivät he hänen ympärillään, niin että hänen salaa täytyi pistää pieni murunen kanverttia poskihampaalleen -- se vähän aina rauhoitti.

Olimmepa vähällä jättää mainitsematta vielä yhden perheessä olevan vieraan, nimittäin 22 vuotisen ylioppilaan Bernhard Freymannin: komeapukuinen, kohtelias ja hieno, pienikasvuinen herrasmies, everstiluutnantin erään vanhan asetoverin poika. Tämä oli käymäseltään talossa, hän kun oli lähdössä 2-vuotiselle matkalle Pariisiin, perinpohjin oppimaan diplomaattien kieltä. Herra Bernhard oli Hangon radalta poikennut tänne ja aikoi seuraavana päivänä nousta Köpenhaminaan menevään laivaan. Maatilalle tultuaan sai hän kumminkin tietää, että laiva oli joutunut jollakin tavalla epäkuntoon eikä lähdekkään ennenkuin kolmen päivän perästä, ja hän jäi nyt emännän kutsusta näiksi odotuspäiviksi herraskartanoon. Tänä iltana aikoi hän kumminkin iltajunalla ajaa Helsinkiin, sieltä seuraavana päivänä palatakseen takaisin.

Ajopelit nuorta herraa varten ovat jo portaiden edessä ja vähän myöhemmin tulevat esiin talon suuret perhevaunutkin, joilla nuo vanhemmat naiset aikovat käydä pappilassa. Talon emäntä tiesi tekevänsä lemmikkityttärelleen Editille mieliksi, kun ei vaatinut häntä vakavaan pappilaan, jossa tytöllä ei koskaan ollut hauska. Tytöt saivat joukon varoituksia ja heidät uskottiin neiti Planchetten erityiseen hoitoon kotiin.

* * * * *

Nyt minun täytyy ilmaista eräs salaisuus. Perheessä on puuhattu odottamatonta vastaanottoa everstiluutnantille, kun hän palaa valtiopäiviltä. Verannan oven päälle on asetettava lippukoristuksia ja vihreää ja niiden keskelle hänen nimikirjaimensa; ja kun talon herra nousee vaunuista, otetaan hänet vastaan tervehdyslaululla, jota esittävät nuo neljä tyttöä, puettuina ylioppilaiksi ja seisten lasit kädessä virvoittavan maljan ympärillä.

Nuo kolme ystävätärtä odottavat nyt kärsimättöminä sopivia pukuja, joita he ovat tilanneet nuoremmilta veljiltään, Editille puku hankitaan kotoa. Itse ovat tytöt mustasta villasta tehneet itselleen pienet, sievät viikset ja kasvonsa he aikovat maalata päivän polttaman näköisiksi. Kukaan ei ole tunteva heitä tuona iloisena hetkenä.

Ja nyt tänä iltapäivänä, kun kaikki ovat lähteneet talosta, nyt on pantava suuri pääharjoitus toimeen.

-- Ja viini-kylmäkastiboolin me saamme, eikö totta, neiti Planchette, että oikein voimme harjaantua olemaan ylioppilaita. Niinhän, saammehan, herttainen neiti Planchette? Niin, niin, rakas neiti-kulta, malja, lasit ja paperossia, niin, niin, paperossia myöskin, ja tulitikkuja -- ja sitten lauletaan!

-- Mutta miltäs tämä näyttää tytönvaatteissa! huudahtivat molemmat Turun neitoset, -- siitähän menee kaikki innostus pilalle. Meidän täytyy harjoitella puvuissa, eikö niin, Edit?

-- Mutta mistä me tänään saisimme pojanvaatteita! huudahti taloudenhoitajatar.

-- Oi, Planchette, virkkoi Edit, jospa sinun rakennusmestarisi vielä olisi täällä! Mutta sinun täytyy hankkia meille pojanvaatteet mistä tahansa; hakekaamme ullakolta, kaikista vaatekammioista. Kaikki avaimet esiin, ja liikkeelle, herra Planchette! Eteenpäin pojat, vapaat, suomalaiset ylioppilaat!

-- Mutta neiti kullat, enhän voi sitä auttaa. Everstiluutnantin vaatteet ovat teille liian suuret, poikien vaatteet liian pienet. Teidän täytyy harjoitella ilman pukuja.

-- Mutta se on mahdotonta! kuului huuto neljästä iloisesta kurkusta.

Ja tytöt ottivat Planchetten väkisin mukaansa. Yksi heistä kiersi kätensä hänen vyötäreilleen ja kiinnitti viikset huulilleen: »oi kuinka ujo sinä olet, tee nyt minulle mieliksi, lintuseni.» Naurellen seurasivat toiset tytöt esimerkkiä ja pian oli Planchette tanssien kulkemassa pitkin ullakoita, vaatekammioita ja muita säilytyspaikkoja. Mutta ei löytynyt muuta kuin turkkeja, matkapukuja, ja joitakuita talvisia miesten vaatteita, mahdottomia tähän tarkoitukseen käytettäviksi.

Pettyneinä toiveissaan, mutta silti iloisina hyppivät nuoret vintin rappuja alas ja tulivat vierashuoneiden ovelle. Yhden oli ovi raollaan.

-- Asuuko tuo pikku herra Freyman täällä? kysyi Agnes.

-- Tässä asuu, kas hän ei ole sulkenut oveaan, vastasi Planchette, pysähtyen sulkemaan oven.

-- Ai sinä pieni, hieno, nätti pariisilainen, virkkoi Bertta ja heitti lentomuiskun nuoren herran huonetta kohti.

-- Ah, jospa olisimme hänen vaatteissaan tänään, huokasi Ellen. -- Minusta tuntuu, että olisin voittamaton ylioppilaana. Edit, eikö mennä sisään, katsomaan tuon nuoren herran matkavarustuksia?

-- Mennään vain, vastasi Edit, heti paikalla, mutta Planchette häntä vastusteli ovella, kieltäen sisään menemästä.

-- Planchette, Planchette, Planchette! kaikui nyt mettiäishyrinänä hänen korviensa ympärillä, ja seuraavassa tuokiossa oli hän jo itsekin, tietämättä miten se oli tapahtunut, herra Freymannin huoneessa.

Täällä tytöt kohta uteliaina rupesivat tarkastamaan kaikkia, huonekaluja, matka-arkkuja, matkalukemisia y. m., sillä välin kuin Planchette istahti keinutuoliin ja huokaili näitä raskaita valvomisvelvollisuuksiaan.

Hänet herätti huokailuistaan yht'äkkiä Agneksen riemuhuuto: tämä seisoi avonaisen vaatekaapin edessä ja parpatti:

-- Tytöt, tytöt! näin paljon vaatteita on hänellä mukanaan. Kokonainen varasto ihka uusia komeita pukuja, ah kuinka nättejä!

-- Ah! ah! ah! toistivat toiset, ryhmittyen vaatekaapin edustalle, nostellen ja siirrellen noita mallikelpoisessa järjestyksessä olevia pukuja.

-- Elkää koskeko niihin, huusi Planchette koettaen karaista heikon äänensä niin käskeväksi kuin mahdollista. -- Elkää koskeko niihin, tytöt!

Toisten tyttöjen taas hääriessä ja reuhtoessa Planchetten ympärillä astui Edit mahtavana esiin ja työnsi kaikki muut syrjään, virkkaen passoäänellä: --

-- Minä täällä herra olen, vai miten pojat? Tässä olemme tehneet mainion löydön. Nyt työhön! Joka mies pukuunsa, ja puolen tunnin perästä on oltava pääharjoituksessa. Planchette saa hoitaa vaatevarastoa ja pitää lukua joka kappaleesta.

-- Hurraa! huusi Agnes. Mutta molemmat Turun neitoset kuiskailivat epäillen: -- Eiköhän tämä, Edit, mene liian pitkälle?

-- Antakaa minä suljen kaapin, huokaili Planchette melkein itkien.

Mutta hän oli niin surullisen näköinen, että koko tyttöparvi taas sen johdosta remahti nauramaan, huutaen vallattomasti: »Planchette! Planchette! Planchette!»

-- Pitäkää lukua vaatekappaleista, komensi Edit toistamiseen. -- Ei kukaan saa tietää mitä olemme täällä pyhätössä toimittaneet. No niin, minä otan tämän harmajan kauniin kesäpuvun.

-- Kuinka uskallat? kuului vielä ihailunsekainen huudahdus epäileväin tyttöjen taholta, jotka nyt jo muuten olivat täydellisesti tuumassa mukana hekin.

-- Kaikkina maailman aikoina! Mitähän mahtaa herra Freyman ajatella, huokaili Planchette vielä.

-- Aijotteko sitten kavaltaa meidät hänelle, vastasi Edit, katse murhaavana, ja kääntyi taas tyttöjen puoleen: -- Kas niin, Bertta saa tämän lyhyen vihertävän röijyn. Neiti Planchette, pitäkää pöytäkirjaa! Ellen saa tuon sinertävän takin ja vaaleat housut. Ja Agnes, katsotaan, hän saa tämän komean frakkipuvun. Se tulee sinulle mainiosti sopimaan.

-- Ei, Edit, en tahdo olla frakissa, kun muut ovat arkipuvussa. Katso, katso, tuolla perällä on mitä somin samettitakki. Sen otan minä.

-- Soma se onkin, toistivat toisetkin.

-- Mutta kuka saa sitten frakin, tämän kauniin muodikkaan frakin? kysyi Edit, näytellen tuota juhlallista vaatetta.

-- Planchette! Planchette! Planchette! huudahtivat riemuten tytöt ja hyökkäsivät kuin villit metsäkoirat onnettoman uhrinsa kimppuun, joka maahan masennettuna huokaili: »elkää taivaan nimessä!» Hän vaipui voimatonna lepotuoliin ja siinä huomasi hän, nuorten hillittömästi nauraessa, olevansa ensimäinen, joka epäpyhitti herra Freymannin, tulevan »apulähetin», huoneen esiintymällä siellä valkoisissa alusvaatteissa.

Seuraavassa tuokiossa seurasivat tytöt esimerkkiä, riisuivat vaatteensa, ja tuon nuoren säntillisen matkustajan makuuhuone, jonka hän oli uskonut yksinäisyyden hengetärten hoitoon, muuttui kohta mitä hilpeimmäksi pukuhuoneeksi, jossa vallitsi koko se suloinen epäjärjestys, joka niissä on tavallinen.

Poistukaamme hetkiseksi. Meitä on liian monta, mahtuaksemme kaikki tänne sisälle, emmekä sen enempää tahdokkaan kurkistella kulissien taakse. Soitamme sen sijaan telefoonissa ja kysymme, kuinka nuo vanhat naiset jaksavat pappilassa, jonne perhevaunut heidät eheinä saattoivat.

II.

Pappilassa oli ruustinna parhaalla tuulellaan. Kahvi oli sattunut hyvää ja makoset vehnäset kestivät kunnollisesti sen kiitoksen, jota niille tuhlattiin. Ja noiden viiden naisen kielet olivat siteistään irti. Vieläpä neiti Juliakin, joka yleensä ajatteli enemmän kuin puhui, otti osaa keskusteluun, joka lopuksi luisui yhteiskouluun taikka niihin koteihin, joissa yhteiskoulun ystäviä oli.

Everstiluutnanska, joka pani suurta arvoa siihen, että hän isänkodissaan oli saanut hyvin vakavan ja kaavamaisen, vanhanaikaisen kasvatuksen, lausui maltillisesti, mutta syvällä vakaumuksella pahasti pelkäävänsä noita epänaisellisia rohkeita yrityksiä. Naisvoimistelijat ja luistelijattaret, jotka julkisesti yleisölle esiintyvät, palkovenheellä kulkijat ja pyöräilijät, jotka omin päin retkiä tekevät -- siinä oli nyt tuon kasvatuksen alkua. Reformipuku se nyt onneksi jäi ehdoitukseksi, mutta nuo urheilijaneitoset ne eivät siltä juuri arastele miespukuja: hatut ja lakit, jopa ylioppilaslakitkin, ovat jo aivan miesmäiset. Kuinka on tämä päättyvä? Hän kertoi aina pitäneensä huolta, ettei hänen tyttärensä pukuun päässyt moisia epänaisellisia ilmiöitä.

Olipa rouva varsin tyytyväinen itseensä, kun hän lausuntonsa lopetti. Hän oli puhunut viisaasti ja maltilla.

Neiti Julia huomautti vähän opettavasti: »Niin, Vorsicht ist besser als Nachsiht.»

Hovioikeudenneuvoksetar, joka kuului niihin rakastettaviin vanhoihin, jotka eivät usko, että maailma kaikissa suhteissa huononee, huomautti, että monet naiset nyt vasta ovat ruvenneet oivaltamaan velvollisuuksiaan myöskin ihmiskuntaa; ei ainoastaan kotiaan kohtaan, ja rouva von Zweifuss, joka oli tottunut vierailemaan aivan eri tavalla ajattelevaan ihmisten luona eikä tahtonut vastustaa ketään, hän vaipui vain syvemmin käsitöitään tarkastamaan, sillä välin kun luutnanska yhä vakuuttavammin kumosi kälynsä mielipiteitä. Ruustinna vihdoin keskeytti tuon jo jotenkin vilkkaan väittelyn ehdoittaen »pientä lisätilkkaa», koska ystävättäret kerran olivat suvainneet kehua hänen kahviaan.

Everstiluutnanska raukka, jospa hän olisi tiennyt, että hänen Editinsä juuri tällä hetkellä ei ollut muuta kuin -- ylioppilaslakkia vailla.

* * * * *

Nyt soitamme rautatienasemalle, jonne nuori ystävämme Bernhard Freyman äsken lähti.

Säntillisenä miehenä ei hän tahtonut saapua liian myöhään, mutta ei myöskään liian aikaiseen ja oli siis laskenut saapuvansa runsaasti neljännestuntia ennen junan lähtöä. Arvaamaton tapaturma sattui kumminkin matkalla; juopunut talonpoika ajoi hurjaa vauhtia kuormansa hänen ajopeleihinsä kiinni ja siinä toinen aisa halkesi. Meni aikaa vahingon hätimmittäiseen korjaamiseen ja kulkunopeuttakin oli sen jälkeen jonkun verran rajoitettava. Kuinka olikaan, sai Pariisiin aikova nuorukainen asemalle saapuessaan nähdä junan huristavan tiehensä, saman junan, jolla hänen olisi pitänyt matkustaa Helsinkiin.

Hän lähetti siis sähkösanoman Helsinkiin, että hän seuraavana päivänä aikoi sinne lähteä aamujunalla, jatkaakseen sitten sieltä kaluineen päivineen suorastaan Hangon kautta ulkomaille; maalla oleskelu oli siis nyt keskeytettävä.

Hra Freyman palasi siis heti takasin herrastaloon rikkinäisissä ajopeleissään; ja kun nämä kotimatkalla näyttivät aivan hajoavan, nousi hän jalan astumaan loppumatkan, käskien, hienotunteisena kuin ainakin, kuskin ilmoittaa neiti Planchettelle hänen pian tapahtuvan paluunsa.

Me voimme jättää hra Freymannin yksin astelemaan kauniissa kevätillassa ja näkemään rohkeita unelmia seurustelustaan ylhäisissä piireissä -- Pariisissa.

* * * * *

Meidän ollessamme telefoonin ääressä ei nauru eikä leikinlasku ole hetkeksikään tauonnut nuorten tyttöjen pukuhuoneessa; se nousi korkeimmilleen, kun Planchette vihdoin kiihkeän vastarinnan jälkeen seisoi puettuna frakkiin ja lautasliina kainalon alla kuten kyyppareilla ainakin. Hän onkin niin äärettömän hullunkurisen näköinen, seistessään siinä melkein itkuun purskahtamassa, hiukset sileiksi kammattuina, ja hän huoahtaa valittaen: »Taivas teitä armahtakoon, te hullut lapset!»