Chapter 2

Mutta mitä nuo tarkkatuntoiset ja kunnioitettavat sisaret eivät havainneet, sen keksivät vieraat silmät, jotka kohtasivat nuoria, kun he saapuivat maantielle, ja jotka ihmeissään loivat katseensa nuoren, varakkaan ratsutilallisen pojan jälkeen, joka saattoi tuota perin köyhää työnaista kappaleen matkaa Forssaan päin. Juorupuheet, jotka eivät mutkikkaimpiakaan kiertoteitä kammoksu ja aina ovat varmat tarkoituksensa päämäärästä, lähtivät jo tänä iltana liikkeelle ja hiipivät sitten hiljaisin, äänettömin askelin kylälle.

Lähempänä Forssaa oli paljo väkeä liikkeellä pitkin maantietä, ja nuoret olivat pakoitetut eroamaan, aivan kuin olisivat olleet ventovieraita toisilleen. Tyttö toisti vaan vielä kerran: »Sinä olit vallan kiltti, kun tulit», johon Aleksis aivan tyynesti vastasi: »Ole rauhallinen, Regina, ja voi nyt hyvin. Minä tapaan kai sinut pian taas.»

* * * * *

Paluumatkalla kohtasi Aleksis tovereita, jotka hänen kanssansa riensivät kotiapäin Mustialaan. Eräällä heistä oli mukanansa harmonikka ja hän veteli »Forssan-valssia», mutta sävelet eivät tällä kertaa saaneet Aleksin sydämessä noita tunnettuja sanoja syntymään. Hän oli vakavalla tuulella, ja vastenmielisesti hän tunsi, ikäänkuin häntä jotkut näkymättömät kahleet olisivat hallinneet, jotka sitoivat hänen vapautensa ja joista hänen täytyi itsensä temmata irti, vaikka häneltä nyt näytti siihen voimaa puuttuvan.

Kotia tultuaan hän heittäysi pitkäkseen, mutta vastoin tavallisuutta ei uni tahtonut mitenkään tulla.

Ensimäinen rakkaus, joka nyt autuaallisena oli vallannut Reginan nuoren sydämen, kolkutti yön hiljaisuudessa hänenkin sydämensä ovea, mutta hän ei tohtinut sitä avata, vaan hän kuunteli, kahden vaiheilla ollen, noita vähitellen heikkeneviä kolkutuksia. -- Ehkä kotona hänen parastaan kuitenkin tarkoitettiin!

Niinhän oli aina ollut.

III.

ERONHETKI

Kiireistä työn aikaa jatkui, ja pyhinä satoi vettä virtanaan yhtä päätä, niin että Forssassakäynnit joksikin ajaksi Mustialan pojilta jäivät sikseen.

Syyskuun alussa sai Aleksis vanhimmalta sisareltaan Johannalta kirjeen, jossa tämä toi esille syvimmät huolensa siitä onnettomuudesta, johon hän jo edeltäpäin oli huomannut rakkaan, nuoren veljensä joutuvan, jos hän jatkaisi kevytmielistä, ajattelematonta suhdettansa tuohon kurjaan tehtaantyttöön, josta suhteesta hänen todelliset ystävänsä olivat sisarille tiedon saattaneet. »Ethän koskaan ajatelle», kirjoitti hän, »tuoda meille, siskoillesi, jotka olemme valmiit sinun ja sinun todellisen onnesi hyväksi uhraamaan kaikki, sellaista naista kälyksi? Sinä parhaiten tiedät, minkä neuvon äitimme nyt sinulle antaisi, jos hän eläisi, ja sinun täytyy kai ymmärtää, että me nyt sinulle kokemattomalle nuorukaiselle olemme äidin sijassa. Isien siunaukset rakentavat lapsille pesän, sanoo meidän Herramme», -- siten jatkui kirje sekä loppui kylmällä, hiljaisella ja hurskaalla Maria-siskon siunauksella ja nuorimman sisaren Iidan kuumilla kyynelillä.

Punastuen luki Aleksis tämän kirjeen. Ensimäinen tunne, jonka se hänessä herätti, oli häpeä, minkä lapsikin tuntee, kun se tottelemattomuudesta on joutunut kiinni. Sitten hän itsensä takia oli kiukuissaan ja sadatteli epäitsenäisyyttään. Mutta jouduttuaan toistamiseen tämmöisten ristiriitaisten tunteitten valtaan alkoi hänessä herätä mitä hellintä myötätuntoisuutta Reginaa, tuota kovaa kokenutta turvatonta, viatonta tyttöä kohtaan, jonka koko häpeä oli hänen köyhyytensä. Hän ei ollut nuorukaisen voimalla ja rohkeudella avannut sydäntänsä kauneimmalle enkelille, minkä taivas lähettää maan päälle: ensimäiselle rakkaudelle; se tuli nyt kuihtuneena, nuhtelevana, kyyneltyneenä hänen puoleksi avattuun sydämeensä ja istui siellä äänetönnä ja kalpeana kynnyksellä.

Ollen luonnostaan hento ja runollinen ei hän tuntenut näitä tunteita niin selvästi, että olisi voinut ne sanoihin pukea, mutta ne elivät hänen mielessään tunnonvaivojen tapaisina, jotka etsivät lievennystä herättämällä eloon oudon vieraan hänen lapsellisessa sydämessään: miehuullisen uhkamielisyyden.

Ensi kerran hän nyt kirjoitti omaisilleen lyhyen ja kylmän kirjeen, pyytäen heitä lohduttamaan itseänsä sillä, ett'ei hän koskaan tekisi heille eikä itselleen mitään häpeällistä.

Sittenkun hän -- se tapahtui muutamana pyhänä -- oli kirjoittanut tämän kirjeen, lähti hän Forssaan ja löysi Reginan siitä työmiesperheestä, jossa tällä oli asuinsijansa. Hän sattui olemaan yksin kotona, kun Aleksis saapui.

Ilo saada hänet jälleen nähdä karkotti kaiken hämmästyksen, jonka hänessä herätti Aleksin äkillinen ilmestyminen hänen asuntoonsa, ja Regina otti hänet vastaan ihan kuin olisi ollut luonnollisin asia, että hän oli tullut häntä tapaamaan.

Aleksin katse oli tavallista ystävällisempi, ja hänen äänensä sointui vienona ja rakkautta uhkuvana.

Kun hän oli istahtanut, veti hän tytön hiljaa syliinsä ja suuteli häntä sydämellisesti.

Regina punastui hienosti, mutta istui rauhallisena hänen polvellaan. Silloin kietoi Aleksis hiljaa tytön käsivarren oman kaulansa ympäri ja kertoi mitä lämpimimmin sanoin, mitä hänen siskonsa olivat hänelle kirjoittaneet ja kuinka hyvät ja herttaiset nämät aina häntä kohtaan olivat olleet, vaikka he eivät saattaneet käsittää, että hän ei enää ollut mikään lapsi. Hän arveli, että he kyllä aikaa myöten taipuisivat, erittäinkin jos oppisivat Reginan tuntemaan.

Vihdoin sanoi hän:

-- Eiväthän ne tahdo tehdä minua onnettomaksi, sillä nyt minä tiedän, ett'en voi rakastaa ketään muuta tyttöä kuin sinua, ja kai Jumala niin ohjaa, että minä kerran olen tuova sinut vaimonani kotiani.

Regina, joka alussa oli istunut tyynenä ja ainoastaan katsellut totisilla silmillä Aleksia, liikahti levottomasti, kun tämä mainitsi, että hän hänestä piti. Näitä hänen viimeisiä sanojaan kuullessaan nojasi hän päänsä kätensä varaan ja käänsi miettivän näköisenä katseensa huoneeseen päin.

-- Olitko tuuminut mennä naimisiin minun kanssani? kysyi hän nöyrästi asentoansa muuttamatta.

-- Toivon vielä, että niin on käyvä, vastasi toinen ja kumartui eteenpäin voidakseen paremmin häntä katsella.

-- Sitä minä en ollut ajatellut, toisti Regina ikäänkuin itsekseen. -- Sinullehan täytyy olla parempi kuin minä. Minä olin vain niin onnellinen siitä, että olit minulle ystävällinen, ystävällisempi kuin milloinkaan olin ajatellutkaan ihmisen toista kohtaan saattavan olla. Ja minä pidin sinusta niin paljon. Ei, et saa ajatella meneväsi naimisiin minun kanssani. Olisihan se syntiä sinua kohtaan.

Ja Regina loi häneen niin vakavan ja sydämellisen katseen, että hän peitti silmänsä käsillään.

Huoneessa syntyi sellainen hiljaisuus, kuin ei ketään elävää sielua olisi siellä ollut.

-- Mutta minähän pidän sinusta niin sydämellisesti, minun oma tyttöseni, virkkoi vihdoin Aleksis melkein kainosti, ja olenhan minäkin sinulle rakas?

Silloin nousi Regina hänen sylistään ja asettui tuolille istumaan, niin että hän käänsi selkänsä Aleksille, sekä painoi päänsä molempien käsiensä varaan, jotka nojasivat tuolinselkää vasten.

-- Tiedätkö sinä, Aleksis, virkkoi hän, että minä olen jäykkämielinen, eivät iskut eivätkä lyönnit ole voineet ainoatakaan kyyneltä puristaa silmistäni, mutta nyt minun täytyy itkeä, tietäessäni että minua rakastat.

Ja hän purskahti itkemään ja vuodatti runsaita, onnellisia kyyneliä, hän ei nyyhkyttänyt, mutta hänen hento vartalonsa vapisi hiljaa. Aleksis istui äänetönnä ja kummastuneena paikallaan. Kaikki tämä tuntui vaatimattoman, ystävällisyyteen tottuneen nuorukaisen mielestä niin omituiselta ja mahdottomalta, että hän tunsi itsensä melkein sanattomaksi eikä oikein tietänyt, mitä hänen piti tehdä.

Vihdoin hän nousi ylös ja laski kätensä tytön olkapäälle ja lausui hiljaa:

-- Regina!

Tämä loi häneen ilokyynelistä loistavan katseen ja, ojentaen häntä kohti molemmat kätensä, nousi ylös ja virkkoi viattomasti:

-- Niin, kyllä rakastan sinua! Anna minun suudella sinua kerran!

Hän suuteli pojan huulia, minkä suudelman tämä monin kerroin takaisin maksoi.

Sitten sanoi hän hymyillen:

-- Sinä näet, ett'en ole suruissani. Nyt sinun pitää tehdä, niinkuin minä neuvon. Talonväki tulee pian kotia, eikä kuulu niille, mitä me olemme puhuneet keskenämme. Sitten seurustelemme ainoastaan tuttavina. En ole ajatellut, että sinä minut naisit, mutta jos niin kerran tahdot, niin olet minut löytävä samanlaisena kuten nytkin. Ja omassatunnossasihan tietänet, että olet tehnyt minut onnelliseksi, ja että minä aina olen sinua muistava. Jos osaisin kirjoittaa tai kirjoitusta lukea, kävisi ehkä joskus päinsä sillä tavalla päästä pakinoillesi, mutta koska nyt muiden apua siihen tarvitaan, niin minä en sitä tahdo. Joka tapauksessa on se yhdentekevä. Tiedäthän, ett'en voi sinua koskaan unohtaa ja että minä olen paljoa onnellisempi kuin sanoilla voin ilmaista.

Aleksis oli, tytön näin puhellessa, silitellyt hänen tummia hiuksiansa, ja pidätetyt kyyneleet olivat antaneet hänen silmilleen kostean loisteen. Tuon tuostakin hän keveästi suuteli tyttöä, ett'ei tämän edes tarvinnut puhettansa keskeyttää.

Pihalta kuului talonväen ääniä. Molemmat nuoret puristivat sanaa sanomatta toistensa käsiä ja heti sen jälkeen kuin perhe oli astunut huoneeseen, jätti Aleksis jäähyväiset ja palasi Mustialaan. Hän oli jo tyynempi kuin äsken oli luullutkaan, niin virkistävästi oli Reginan itsensäkieltäytymisen taito häneen vaikuttanut.

* * * * *

Ainoastaan toveriensa seurassa kävi Aleksis sittemmin joskus Forssassa koko sillä ajalla, jolloin hän edelleen oleskeli opistossa. Heille molemmille oli tämä ilahduttavaa, ja Regina oli aina ystävällinen. Joskus koetti Aleksis silloin päästä häntä salaa suutelemaan, mutta siihen ei Reginan puolesta tullut mitään vastinetta. Sellaisissa tilaisuuksissa kuiskasi Aleksis hänelle aina: »Ole rauhallinen, Regina, kyllä ne minun parastani tarkoittavat», ajatellen silloin sisariaan.

Vihdoin pidettiin päästötutkinto. Aleksis sai hyvät todistukset ja erosi tyytyväisenä opistosta. Täksi juhlalliseksi päiväksi oli sisarten kehoituksesta hänen veljensä Frans saapunut Mustialan opistoon ja piti niin tarkkaan Aleksia silmällä, että tämä ei saanut tilaisuutta päästä Forssaan hyvästijätölle. Erään tuttavansa kautta saattoi hän lähettää Reginalle terveisiä ja pyysi häntä samalla tytölle sanomaan, että hän häntä kyllä muistaisi. Ja niin tuli ero Mustialasta ja -- Reginasta.

IV.

SISARET TALOSSA

Eteensä katsovina ja toimeliaina kuten ainakin olivat sisaret sillä välin hankkineet Aleksille sopivan tiluksen. Heidän valintansa oli paras, mitä toivoa saattaa. Maatila, joka myytiin huutokaupalla, meni tavattoman helppoon hintaan, asuin- ja ulkohuoneet olivat hyvässä kunnossa, metsä välttävän hyvä ja asema -- ihan kaupunkiin vievän laivakulkuväylän vieressä -- oivallinen.

Aleksilla ei ollut muuta tehtävää kuin allekirjoittaa kauppakirjat sekä myöskin valmiiksi laaditut velkakirjat siskoille. Molemmat vanhemmat sisaret luovuttivat kumpikin 6,000 markkaa kauppaa tehtäessä, nuorin sisar Iida taas pani 10,000 markkaa likoon. Maatilan velka nousi 22,000 markkaan kaikkiaan, mutta lainanantajathan olivat hänen omat sisarensa, jotka saivat kiinnityksen maahan. Aleksis saattoi itse panna suunnilleen saman suuruisen summan lunastukseksi, niin että hän tällä tavalla, ja täydellä syyllä, oli talon isäntänä.

* * * * *

Nuoremmat sisaret olivat Helsingissä ottaneet perehtyäkseen käsitöihin, varsinkin koruompelukseen ja solmustelemiseen. Nuo huonekaluista sangen tyhjät, tilavat huoneet tässä melkoisessa rakennuksessa, jonka herrasmies oli rakennuttanut, olivat ennen pitkää täpösen täynnä virkattuja pöytäliinoja ja peitteitä, kaikille mahdollisille paikoille levitettyinä. Kaikki varsinaiset vierashuoneet olivat Aleksia varten ja tekivät tyhjyyden hänen ympärillään sen kautta vielä tuntuvammaksi. Sisaret taas olivat vaatimattomasti ja ahtautta arastelematta asettuneet yhteen isompaan pihanpuoleiseen huoneeseen, jossa he piilossa pitivät »perheneuvotteluja» Aleksista ja hänen toimistaan ja töistään.

Näissä hartaissa ja salaperäisissä neuvotteluissa, jotka viime kädessä kohdistuivat heidän nuorimpaan veljeensä ja hänen naimapuuhiinsa, jotka he oman tahtonsa mukaan olivat suunnitelleet, näytti siltä, kuin Johannalla olisi ollut määräämisvalta. Mutta nuorin sisar, joka oli enin rahaa pannut liikkeelle, muodosti itse asiassa neuvottelun päätökset, joita vanhin parhaimman kykynsä mukaan sai toteuttaa. Maria ei monta sanaa puhunut, istuessaan vakavan levollisena pienen pöytänsä ääressä, jäykkänä ja kylmänä, sekä valmisteli tavattoman leveää reunakoristetta alttariliinaan, joka hänellä oli aikomus lahjoittaa pitäjän kirkolle koristukseksi. Äänetönnä ja vastustamatta hän suostui kaikkiin Iidan ehdoituksiin, niin että sisarten mielipiteissä ei syntynyt pienintäkään erimielisyyttä.

Aleksis johti omin päinsä talon töitä sisarten niihin sekaantumatta. Jos hän kuitenkin joskus vitkasteli kalastusretkillänsä eikä kuitenkaan tuonut mitään saalista kotia, saattoi tapahtua, että Johanna, alistuvaisuutta teeskennellen, pyysi häneltä anteeksi, että hän oli itse hiukan puuttunut päivän työjärjestykseen mikä tavallisesti oli aivan päin seiniin tahi kokonaan tarpeetonta -- »sillä eihän se sovi», lisäsi hän, »että vouti määrää, kun talossa on omaa väkeä.»

Aleksis pantiin aina yksin syömään isoon ruokasaliin. Sangen kehno ruoka, minkä kirjo-ompelijat toivat hänen pöydällensä, oli huonosti valmistettu sekä lisäksi niukkakin. Herneitä ja perunoita laskettiin teevadille, maitoa tuotiin kahdessa lasissa, silli oli pilaantunutta, liha sitkeätä ja syötäväksi kelpaamatonta, perunat, velli ja puuro jäähtynyttä tahi pohjaan palanutta.

Kun Aleksis väliin tunsi kovaa tarvetta päiväksikään päästä irti näistä ikävistä oloista, antautui hän muutamien lähistössä asuvien poikien seuraan, ja niinpä saattoi tapahtua, että hän jonkun kerran näiden mukana lähti kaupunkimatkalle, ja silloin pidettiin iloisempaa elämää kuin hänen ikävässä kodissaan oli tapana. Mutta sisaret pitivät kuitenkin huolta siitä, että hän sai tilaisuutta katua tämmöisiä huvimatkoja, kekseliäitä kun olivat sopivalla tavalla pitämään ohjakset sisarellisissa käsissään. Ei kenenkään ihmisen kuitenkaan onnistunut saada heitä älyämään, että heidän menettelynsä tässä suhteessa oli mitä kehnointa, mitä tyhmintä.

Tottuneena mukaantumaan vanhempien sisarustensa oikkuihin ja ollen muuten luonteeltaan rauhallinen, taipui Aleksis, pahaa sanaa hiiskumatta ja vähintäkään mistään kiivastumatta, tähän kaikkeen. Olisi voinut luulla, että hän niin käyttäytyi, toivoen siten sisarten vähitellen väsyvän. Ei, hän tunsi itsessään, että hänen varhain masennettu toimintakykynsä kärsisi tappion taistelussa tarmokkaita sisariaan vastaan. Hän vetääntyi sen vuoksi yhä enemmän heistä erilleen. Pitkät syys- ja talvi-illat vietti hän yksin huoneessaan, istuen keinutuolissaan ja vedellen harmonikkaansa, minkä huvin perhekunta kernaasti näytti hänelle suovan.

Silloin hän usein soitteli Forssan-valssia, mutta hiljemmin kuin muita sävelmiä. Hänen ajatuksensa liitelivät surumielisinä, kauas luokse hennon Reginan, josta hän tiesi, että hän lempi häntä yksinkertaisesti ja uskollisesti. Näinä hiljaisina yksinäisinä iltoina, jolloin sade usein tuskallisesti pieksi akkunaruutuja taikka kun lumimyrsky tuimasti vinkui yli ulapan jäiden, uneksi hän keväistä, jotka olivat vielä koittavat, ja silloin yltyi hänen rakkautensa Reginaan ja hänen ikävänsä kasvoi yhä voimakkaammaksi.

* * * * *

Seuraavana kesänä hän lähti iloisin mielin asevelvollisena ottamaan osaa Urjalan reserviharjoituksiin. Vaikka hän ei isosti tuntenut halua sotauralle, oli hän kuitenkin ennen arvannostoa, usein aavistamattaankin, salaa toivonut joutuvansa vakinaiseen väkeen, siten tullakseen pakoitetuksi myymään talonsa, lakkauttamaan taloudenpitonsa sekä ainakin kahden vuoden ajan olemaan vapaana sietämättömistä kahleista, joita hänen hellä luontonsa ei voinut katkaista.

Nyt hän sai tyytyä kuuden viikon lomaan, jotka hänen piti viettää Urjalassa, mistä ei ollut pitkä matka Forssaan.

Tämä seikka ei ollut herättämättä perheneuvoston tarkkaavaisuutta, ja siitä syystä sopi vallan hyvin, että joku tahi pari sisaruksista, mitä parhaimmalla tuulella ja varustettuna mitä runsaimmilla ja maukkaimmilla lahjoilla talon varastosta, saapui leiriin tervehtimään velimiestä, joka nöyränä ja tyynenä otti heidät vastaan ja piti heille seuraa, kunnes iltasoitto viimein vei vartiattaret hänen luotansa.

Aleksin komea ja nuorekas vartalo näytti muhkealta sotilaspuvussa, erittäinkin kun hän käytti omia vaatteitaan eikä kruunun. Tätä eivät Iidan silmät voineet olla huomaamatta. Seuraavana pyhänä hämmästytti tämä Aleksia sillä hauskalla sattumalla, että hän toi mukanansa leiriin erään »ystävättärensä.» Tämä tyttö oli varakkaan värjärimestarin taikka värjäritehtailijan -- millä jälkimäisellä nimellä hän mieluummin suvaitsi itseään kutsuttaa -- ainoa tytär.

Ystävätär, jonka nimi oli Amalia, oli tosin kolme vuotta vanhempi kuin Aleksis sekä yhtä iso ja tanakka kuin Regina oli pieni ja hento. Hän näytti kuitenkin aika komealta loistavassa, kallisarvoisessa puvussaan, joka oli viimeisen muodin mukaan tehty, ja muutoin häntä koristivat sormukset, korvarenkaat ja koruneulat. Hän oli sitä paitse luonteeltaan hilpeä ja seuraelämässä mukava, jutteli paljon, nauroi vielä enemmän sekä käytti ahneesti hyväkseen sitä ruokavarastoa, minkä Iida oli tuonut mukanaan.

Aleksis, joka ei heti huomannut viritettyä ansaa ja joka kenties tuli hyvälle tuulelle siitä kohteliaisuudesta, joka nähtävästi tuli hänen osakseen tämän uljaan naisen puolelta, joka nyt leirissä kävi, suostui muitta mutkitta täksi pyhäksi jäämään Urjalaan.

Ateriaa, joka syötiin muutamassa metsikössä ja johon iloinen reserviläinen ja Aleksin ystävä -- muuten ylioppilas -- oli pyydetty osaa ottamaan, höystettiin hilpeillä jutuilla ja pakinalla. Kun kahvi oli juotu, ilmestyi ruokakorin pohjalle pullo punssia, jonka jälkeen iloisia maljoja tyhjennettiin, joihin Iidakin otti osaa, ajatellen nähtävästi niinkuin entinen ruununvouti: »kun *minä* juon, on se oikein!»

Myöhemmin jälkeen puolenpäivän tanssittiin tavallisuuden mukaan leirissä. Tukevuudestaan huolimatta Amaliakin otti osaa tanssiin hauskalla mielellä, pyyhki aina vähän väliä hien otsaltaan ja kasvoiltaan, eikä hänellä ollut mitään sitäkään vastaan, että toiset reserviläiset veivät hänet tanssiin, vaikka hän nähtävästi mieluimmin tanssi komean Aleksin kanssa.

Kauniiksi ei voi sanoa tuota hyvää Amaliaa. Hänen pieni nypyrä-nenänsä ikäänkuin nousi varpaillen päästäkseen hiukankaan esille hänen pullevien poskiensa välistä, ja silmät olivat pienet sekä katosivat tykkänään, kun hän nauroi. Kun Forssan-valssia kerran illan kuluessa alettiin soittaa, vetääntyi Aleksis, aivan kuin olisi hän saanut pistoksen sydämeensä, hetkiseksi pois koko tanssipaikalta. Hänen sielunsa silmiin kuvastui nyt Regina. Tämän tytön tummat, lämpimät silmäykset olivat nyt häneen rakkautta hehkuvina tähdätyt ja Aleksis muisti, miten omituisella äänenvivahduksella hän oli kerran sanonut: »Anna minun kerran sinua suudella.»

* * * * *

Samaan aikaan Regina istui muutamassa tanssituvassa Forssassa. Hän istui siinä vain illan kuluksi eikä tanssin vuoksi, sillä eihän kukaan tanssinut hänen kanssaan. Hän oli entisensä näköinen, paitse että hänen kasvojensa ilme oli entistään tyynempi ja ystävällisempi. Tunnetun valssin säveliin, jotka tänäkin iltana hivelevinä ja houkuttelevina kaikuivat, yhtyi hänen uskollinen sydämensä, riemuiten: »voi! kuinka sinua rakastan.»

* * * * *

Iida ja Amalia poistuivat hyvissä ajoin leiristä, edellinen onnellisena siitä, että hänen vehkeensä olivat hyvin onnistuneet, jälkimäinen ajatellen miellyttävää suhdettansa Aleksiin, sillä hänen ei ollut vaikea oivaltaa ystävättärensä aikeita.

Kun ylioppilas Arvid ja Aleksis olivat jääneet kahden kesken, virkkoi Arvid nauraen:

-- Minä luulen, piru soikoon, että hän tuli sinua kosimaan.

-- Ketä sinä tarkoitat? kysyi Aleksis hajamielisesti.

-- Kultatynnyriäpä tietenkin, vastasi Arvid.

-- Tule, lausui Aleksis nurpeillaan, mennään oluen juontiin. Minä tiedän, missä sitä tavaraa tänä iltana on saatavissa!

* * * * *

Seuraavalla viikolla tuli ensimäiselle kutsuntaluokalle poislähtö. Arvid, joka nyt halusi kenenkään häiritsemättä antautua opintoihinsa, seurasi ystäväänsä Aleksia tämän maatilalle jäädäkseen sinne myöhään syksyyn saakka.

V.

UUSIA VEHKEITÄ.

Että Aleksis omapäisesti ja sisarten mielipidettä kysymättä oli päättänyt ottaa Arvidin täyshoitoon luokseen katsoivat nämät oikeuksiensa loukkaamiseksi.

Iidakin, joka äsken leirissä oli hilpeälle ylioppilaalle osoittanut sulinta herttaisuutta, oli täällä kotona hänelle hämmästyttävän epäkohtelias. Mutta nuoret miehet eivät sen enempää asiasta perustaneet. Entisellään alkoi vähitellen olla tuo vanhastaan tunnettu Aleksin rattoisa mieliala, joka ilmeni niin huolettomalla tavalla, että se herätti perheneuvostonkin hämmästystä. Niinpä Aleksis, kun päivällisruuat olivat kerrassaan syötäviksi kelpaamattomat -- mikä muutoin ei ollut ensinkään harvinaista -- iski Arvidille veitikkamaisesti silmää, jonka jälkeen he virkeällä ruokahalulla tekivät pikaisen lopun pöydällä olevista leipä- ja voivaroista, joita sisaret eivät huomanneet niukentaa, sekä »kastoivat kaulaansa» kaljalla täytetystä karahvista, poikamaisella hilpeydellä ylistäen pöydän herkkuja niin kovaäänisesti, että sisaret, jotka heitä muuten alinomaa väijyivät, tarpeeksi asti tällä kertaa saivat kiitossanoja kuulla.

* * * * *

Maailman kavaluudesta ja nurinkurisuudesta jatkuu kirousta enemmän kuin niiden mitättömyys oikeastaan ansaitsisikaan. Ne synnyttävät usein valhetta ja vihaa, joista muita ilkeitä paheita vuorostaan johtuu. Noiden kolmen vallanhimoisen sisaren mieletön menettely, kun he koettivat tanssittaa veljeänsä sen pillin mukaan, joka heidän korvissaan ihanimmin soi, oli yksi niitä pieniä siemeniä, joista rikkaruoho versoo.

Kerrankin tapahtui, että kun nuoret miehet, istuessaan hyvin ruokahaluisina pöytään, taasen huomasivat sen perin kurjaksi ja niukaksi, kaikki heidän leikilliset yrityksensä tukehtuivat harmiin, ja yhdessä he muitta mutkitta poistuivat ruokasalista. Nyt Aleksis valjastutti hevosen kääsikärryjen eteen, lähteäkseen, kuten hän rengilleen sanoi, kaupunkiin puolista syömään.

Ja kaupunkimatka tulikin perinjuurinen ja päivällinen oivallinen, josta ei ensimäistä, toista eikä kolmattakaan ryyppyä puuttunut, jossa olut ja portteri virtana juoksi ja viini ja samppanja yhtenään vuoti. Loppuosa päivästä kului humussa ja sumussa; rähinä ja tappelu saattoi nuorukaiset lopuksi poliisikonttoriin, josta ainoastaan runsaat sakot heidät pelastivat.

Selvänä miehenä oli Aleksis sävyisin ja suuttumattomin ihminen maailmassa, mutta juopuneena joutui hän ajattelemaan sitä väkevyyttä, minkä luonto hänen ruumiiseensa oli kätkenyt, ja silloin heräsi myöskin se uhkamielisyys ja toimintakyky, jotka hänelle usein hänen elontiellään olisivat olleet tarpeen ja korkeampia tarkoitusperiä varten välttämättömämmät kuin nyt. Tämmöisissä tapauksissa hän tuli vallanhimoiseksi ja vaati, että hänen käskyjänsä piti välttämättömästi toteltaman. »Tahdon näyttää, että minä olen mies ja oma herrani» oli hänellä tapana silloin lausua.

Kun nuoret miehet palasivat kotia seuraavana päivänä, oli heillä matkassa sangen runsaasti juomatavaroita, joilla he, kuten itse sanoivat, höystäisivät ruokaansa ja mieltänsä ikävässä talossa.

Hämmästyksen valtaamina näkivät sisaret tämän, mutta he eivät tohtineet sanallakaan väittää vastaan, kun huomasivat sen jyrkän uhkamielisyyden, jota Aleksis heille nyt osoitti. He olivat nyt älynneet liian pitkälle menneensä sekä keksivät uuden keinon, jonka kirjeessä ilmoittivat vanhemmalle veljelleen, kutsuen kaikessa hiljaisuudessa häntä avuksi.