Part 5

Väittelyitä kesti vielä tuntikauden. Niiden kestäessä vanha Yllikin pyysi jotakin sanoa.

"Minä olen tässä tullut huomaamaan", lausui hän painolla harvakseen, "että sekoitus on tapahtunut uudistuksenkin miehille nyt. Toisen mielestä on hyvä tuo, toisen tuo. Mitenkähän siitä selvitään? Muuten siinä joudutaan semmoiseen sekasotkuun, niin kuin me vanhat olemme sitä ennustaneet."

"Jaa, sitä liikkuu maailmassa monen moista, josta vanhoilla ei ole aavistustakaan", vastasi pappi siihen. "Raamatun selvää oppia kierrellään, turmelevia tuulia puhaltelee milloin miltäkin taholta. Edistys on näetten hyvä, kun sitä ohjataan oikeaan suuntaan."

Päätökseksi tuli ettei Minna Canthin ja Juhani Ahon teoksia osteta. Niitä puolustivat ainoastaan Erkki Mäkelä ja kauppias Kosola. Pärstyneet kirjat sidotaan uudestaan ja siihen tarkoitukseen myönnettiin ehotettu summa 50 markkaa. 100 markan edestä ostetaan enimmäkseen hengellisiä kirjoja, eri jumaluusoppineitten saarnakirjoja. Otto Funcken kaikki suomeksi ilmestyneet teokset. Maallisia kirjoja valitsemaan valittiin pastori, ja kansakoulunopettaja siinä toimessa hänen apulaisekseen. Lukkari, kirkkoväärti ja muutamat isännät, jotka kokouksessa olivat, eivät enempää kuin kansakoulunopettajakaan olleet puhuneet juuri mitään, mutta päätökseen kyllä olleet avullisia.

XXI.

Erkki oli joskus puhunut apelleen kansanopistosta. Kansakoulu oli ainoastaan lapsia varten ja siellä saadut tiedot, opinalkeet, oikeastaan haihtuvat muutamilta lähes huomaamattomiin, kun he ovat huolettomia lisäämään koulussa lasketulle perustukselle uutta. "Ihmisen täytyy", sanoi Erkki, "pyrkiä alati kehittymään, muuten hän menee takaisinpäin. Ja monelta jää kansakoulun käytyään sikseen kaikki opinharjoitukset, vaikka sitä ominpäinkin tavallaan opiskella voisi, jos oli halua ja lujaa tahtoa. Mutta kansanopisto olisi tässä tarkoituksessa peräti tarpeellinen ohjauslaitelma, kun siellä todella ohjataan semmoiseen tietämiseen ja taitamiseen, joka kaikilla ihmisille pitkin elämänvartta kuuluu. Semmoista opistoa ei tule meidän kuntaan, ainakaan vielä moniin maailman-aikoihin, mutta niitä puuhataan muualle, yhteisiksi kokonaisille maakunnille, ja semmoisten alkuja on jo muutamia Suomessa."

"Tottaakseen onkin aikomus kaikista ihmisistä tästäpuoleen tehdä herroja", pahkasi Ylli-appi siihen tavallisella kummastuksellaan. "Kuka helkkarissa sen leivän viimeinkään maasta kiskoo?"

Ja sitten Erkki juhannuksen jälkeen valmistelihe käymään kotipuolellaan. Se nyt kyllä oli apesta ja anopista tavallista kyllä käydä kotiseutuaan joskus katsomassa, eikä työnaikakaan nyt ollut kaikkein kiireimpiä. Mutta se heitä kummastutti että Erkki sanoi siellä tulevan suuren juhlan kansanopiston hyväksi. Merkillisiä juhlia ja puuhia!

Kovin mielellään Erkki olisi vaimonsa myös suonut tulevan. Mutta hän, Hilma oli keväällä tullut kivulloiseksi ja niin raskasmieliseksi ettei hänestä matkalle ollut, eikä näyttänyt ajattelevansa muuta kuin kuolemaansa. Se oli Erkkiä usein surettanut, nähdä hänen niin raskaasti kärsivän... Kuka tietää tokko hän enää elossa tapaisikaan palattuaan...? Luultavasti kuitenkin, ja kaikissa tapauksissa on matka virvoittavaa.

Kosola-veljekset, kauppias ja opettaja, tulivat hänen matkatoverikseen. Matka rautatieasemalle, noin pari peninkulmaa, enimmäkseen käveltiin, mutta ajettiin vähän kyydilläkin. Ihmisten peltovainioilla laihot huojuivat vienossa lounaistuulessa, heinämaat loistivat kauniisti kukista. Kaikkialla tuoksui tuore, elähyttävä kasvillisuus. Matkustajamme tunsivat virvoitusta niin hyvin tästä kuin siitäkin että olivat tulleet ikäänkuin vapaampaan, laajempaan maailmaan. Ja rautatiematka se aina on semmoista mahtavaa kiitämistä, joka tuntuu omituisen mukavalta mielessä, varsinkin kesällä kun on niin sopiva seisoa platformalla katsomassa oheen jääviä kyliä ja seutuja. Paljon rämeiköitä ja metsiä, mutta viimeiseltä yhä enemmän laajoja viljavainioita.

Asemalta, johon rautateitse oli määrä tulla ja johon saavuttiin iltapäivällä, oli toista peninkulmaa matkaa juhlapaikalle. Mutta huomenna juhlapäivä vasta olikin. Iltaa ja yötä kuluttamaan meni matkustajat lähes puolimatkassa olevaan Rinta-Jokelaan, Erkin entiseen kotiin. Sinne kokoontui muitakin juhlaan aikojia. Sangen virvoittava yöntienoo oli Erkille, varsinkin, kun hänelle pakkasi surua tuomaan kotoiset olot. Mutta äidin -- isänsä oli aikoja kuollut -- sisarten ja nuorempien veljien ja vieraiden joukossa vilkkaasti puhellen kuitenkin haihtui suru jotenkin tyynni. Erkki tunsi nyt kuten usein ennenkin luonteensa irtonaiseksi ja eläväksi, vaikkei hän tosin piisannut kauppias Kosolalle suunkäytössä.

Seuraavana aamuna tuuleskeli kovemmin kuin eilen, pilvenjyhkyjä nouseskeli taivaalle. Sateen pelkoa oli vähän, mutta kuitenkin näyttivät ihmiset hilpeiltä ja iloisilta kokoontuessaan Saarelan peltokedolle joen varrelle, jossa liehui lippuja tangoissa, näkyin virstain päähän kartanoiden ja vainioiden yli. -- Virren sävelet kaikuivat vaskitorvista tuulisessa ilmassa, joku puhe pidetään, lauluja lauletaan ja sitten raikuvat "Maamme" mahtavat säveleet soittona ja lauluna yhtaikaa. Mieliala on yltyleensä saanut juhlavan virityksen, tyttöjoukossakin huomaa monet kasvot kirpoavan kankeasta ujouden kuorestaan ja pukeutuvan hilpeyden hymyyn.

Lehtipuilla somistetulle puhujasijalle astuu nyt nuorenpuoleinen, hieman synkkäpiirteinen herrasmies, valkoinen lakki päässä. Se on filosofiian maisteri Viitta.

"Kansalaiset!

"Pimeydestä valkeuteen pyrkii Suomen kansa. Vuosikymmeniä sitten se on jo perustanut kansakouluja lastensa hyväksi. Näitä opinahjoja on esimerkiksi tässä pitäjässä jo puolikymmentä. Enemmänkin on kansamme valistuksen eteen uhrannut. Sen karttusasta kädestä on kerääntynyt kymmeniä tuhansia oppikoulujen kannattamiseksi yliopistoon pyrkiville nuorukaisille." -- Puhui sitten seikkaperäisesti tämän maakunnan lyseon synnystä ja kannatuksesta y.m. sivistyspyrinnöistä ja kuinka kansanopistokysymys on täällä vireille tullut.

"Itse kansaa varten tahdotaan jo enemmän kuin kansakoulu voi tarjota, tahdotaan kansanopistoa." Tarkemmin kansanopiston tarkoituksesta, sen kehittymisestä Skandinaavian maissa, erittäinkin Tanskassa.

"'Valoa kansallemme', vaati Topelius jo kohta parikymmentä vuotta sitten. Ja nykyään on yhä vaativammaksi ja varmemmaksi tunnussanaksi tullut: 'Kaikki kansa valistuneeksi!' Ja valistuksessahan se onkin kansan voima. Ne kansat, jotka ovat omistaneet sivistyksen, tulleet taitamattomuudesta taitoon, tietämättömyydestä itsetietoisuuteen, sanalla sanoen pimeydestä valkeuteen, ne kansat ovat tulleet vallitseviksi maan päällä, sillä ne ovat täyttäneet Luojan määräämää tarkoitusta." Puhuja esitti monia esimerkkejä historiasta.

"Muutamia vuosisatoja kukoistivat Kreikkalaiset sivistyksen kukkuloilla, mutta sitten tuli heidän lankeemuksensa. Mikä siihen oli syynä? Heidän valistuksensa oli muuttunut pimitykseksi, heidän sivistyksensä turmelukseksi. Heidän sivistyksensä oli niinsanoakseni altapäin mädännyt, ja niin romahti koko rakennus -- joka ennen uljaana seisoi -- hävityksen kuiluun juurikuin joku huone maanjäristyksen avaamaan halkeamaan."

"Nykyaikana liikkuu aatevirtauksia toisesta maasta toiseen, aatevirtauksia, jotka kuten tuulenpyöriäiset tyyntä vettä häiritsevät kansain vakavia mielipiteitä. Surullista on jos kansanopistomme joutuu tämmöisten kaikenlaisten aatteiden ajeltavaksi. Sivistys niin Euroopassa kuin Amerikassa on kohta tyhjä kuori vain. Koko sivistynyt maailma on kohta valkeaksi sivuttu hauta, joka on täynnä kuolleitten luita ja kaikkea riettautta. Materialismilla, jonka aatteen omii se mataloitunut mieli, joka ei enää muuta halua kuin mitä tämä maailma matoinen tarjoo, on lukuisasti edustajia kaikissa maissa, ja Jumala paratkoon, sitä kannatetaan jo meidänkin maassamme. Kuinka se on mahdollista? kysymme itseltämme. Kuinka voisi ylöspäin pyrkivä, kuolematon ihmishenki tulla todellisesti tyydytetyksi aineellisuudesta, tuosta maan mudasta ja mullasta! Ei, se ei tule, vaikka niin luulotellaan ja pimennyksessään väitetään. Järki tahdotaan taas julistaa jumalaksi niin kuin Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen, eikä huolita raamatunopista, tuosta järkähtämättömästä, muuttumattomasta uskonnosta, johon useat suuret ajattelijat ovat aikansa harhailtuaan palanneet. Uskonto on ainoa pysyvä, ja se kansa, joka tälle perustukselle rakentaa, se pystyssä pysyy. Uskonto -- siinä on Suomenkin kansan turva ollut nälässä ja sodassa, se on sen tuki nykyisinäkin uhkaavina aikoina.

"Tässä on meille kansanopiston puuhaajille miettimistä... Perustakoon Suomen kansa yhä edelleen sivistyksensä uskonnon horjumattomalle pohjalle. Silloin ei nykyajan turmeleva mato pääse kalvamaan kansan onnen perusteita. Suomen kansa on uskonnollinen kansa, se on Jumalaa pelkääväinen kansa. Ja semmoisena se voi rohkeasti käydä kohti tulevaisuuttaan kammomatta idän synkkiä pilviä."

Erkkiä ajatutti tuo puhe. Onkohan niitä todellakin niin vaarallisia aatteita liikkeellä, kun niitä huutavat ei ainoastaan papit, mutta filosofiian maisteritkin. Ja ajattelemisenko vapautta sitten täytyisi supistaa niiden uhan ja ahdistusten tähden, joista sanomalehdissä lakkaamatta kerrotaan... Kummallista! -- Kauppias Kosola pysyi juhlan ja arpajaisten jatkuessa yhä hilpeällä tuulella ja sanoi kerran Erkille:

"Ne vaaralliset aatteet ovat kuviteltuja mörköjä. Ajatella saa vaikka mitä, kun ei vaan pahaa tee." Nuorempi Kosola oli ihan välinpitämätön ja nautti vapautta kuin häkistä päässyt lintu, teki tuttavuutta tyttöjen kanssa, nauroi ja puhua löpötti kaikkia vähäpätöisyyksiä.

XXII.

Oli sunnuntai-iltapäivä. Erkillä oli paljon hommaa se juhlan tähden, joka nyt oli Mäkelässä vietettävä, mutta eräs keskustelu pastori Stenrothin kanssa viivytti häntä melkein liika kauan peräkamarissa. He väittelivät siitä kysymyksestä, eikö parantamisen tarkoituksena olisi tarpeellista tuntea sitä pahuutta tai tautia, josta on parannetta.

"Täytyyhän lääkärin tuntea taudin syitä ennen kuin voi lääkettä määrätä", Erkki perusteli.

"Kieltämättä on luonnollista tautia niillä keinoin parannettava", vastasi pappi siihen. "Mutta tuohon tosiasiaan nojautuen, kuinka voi väittää, että roskamaiset, likaiset novellit ja romaanit olisivat tarpeelliset ilmituojina parannuksen tarkoitukselle?"

"Eivätköhän sittenkin olisi?" tutkaili Erkki. "Raamatussa puhutaan moniaalla ihmisen sydämestä, ajatuksista ja aivoituksista ja että Herra tutkii sydämet ja munakuut. Sanoittehan tekin eräänä pyhänä saarnatessanne: 'Voi, jospa voisi katsoa rikkaitten sydämeen!' Myös puhuu usein pastori kotielämästä, sen riitaisuuksista ja nureista puolista."

"Niin, mutta kenessä minä raamatun hengen mukaan huomaan pahuutta ja ilkeyttä, häntä minä nuhtelen ja neuvon. Sitähän eivät kaunokirjailijat tee, vaan antavat pahuuden, ilkeydet ja juonet vapaasti temmeltää vieläpä miellyttävässä, lihanhimoja hivelevässä muodossa... Huomaatteko erotusta tässä."

"Mutta, hyvä pastori, kaunokirjallisuudessa esitetään elämä sellaisena kun se on, vääntelemättä ja kääntelemättä sen luonnollista menoa, ja niin tullaan johdonmukaiseen loppupäätökseen. Syiden ja edellysten mukaiset ovat seuraukset. Jos pahuus ja halpamaisuus näyttä joskus jäävän rankaisematta, niin on sekin luonnollista, koskapa maailmassa usein niinkin tapahtuu tai ainakin näyttää tapahtuvan. Siitähän oivaltaa parannuksen tarpeellisuuden."

"Me emme käsitä toisiamme", virkkoi pappi hieman tuskallisesti Erkin mennessä ulos ja lähti itse perään.

Kansaa oli toista sataa henkeä koolla. Enimmät oleskelivat hiljaa kuin kirkolla ikään, katsoivat ihmettelevästi milloin lippua, jota tuuli tangossa uuden tuvan peräseinän edustalla hulmuutti, milloin Vehkakunnaalla kansakoulun läheisyydessä liehuvaa lippua. Puolikasvuiset pojat ja jotkut harvat nuoret miehet näyttivät vähän ilkamoivan. Kuulipa sanoja semmoisia kuin:

"Mäkelän Erkille on tulossa uudet häät. Hyvin komeasti niitä kai meinataan pitää, vai mitä nuo sinivalkoiset huivit noissa seipäissä merkinnee?" -- "Komeat taitavat tulla, mutta ei näissä vaan vettä parempaa anneta, jos ei omassa pullossa olis."

Vanha Ylli ja Heta eukko nähtiin myös väliin pihassa kävelevän, tavan mukaan eri tahoilla kumpikin. Ukon silmissä kyllä huomasi kummastusta, mutta jotenkin välinpitämättömältä hän muuten näytti. Niinpä hän olikin edellisenä iltana Erkille sanonut:

"Lempo teidän hommistanne enää huolikoon. Puuhatkaa mitä tahdotte." Se ei kuitenkaan tarvinnut merkitä, ettei hän vieläkin välittäisi, sillä hän oli samoin väliin ennenkin sanonut ja yhtäkaikki jälleen välittänyt.

-- Heta oli vetänyt tumman ristiliinansa niin alas silmilleen että hän juuri voi sen alta nähdä eteensä ja näytti kovin kyllästyneeltä näihin uusia uusimpiin oloihin. -- Hilman kasvoissa huomasi hieman hilpeyttä, näytti juhlahomma vähän virkistävän tuota sureilevaa mieltä.

Päivä oli selkeä, joltisen lämpöinenkin. Suuri kurkiparvi lensi luikaten seudun yli pohjoisesta eteläänpäin ulkomaita kohti. Ja kun nuo pitkäkaulat lensivät verraten alhaalla, ennustivat muutamat vanhain merkkejä uskoen ja siinä juhlan alkamista odotellessa -- vähälumista talvea.

Varsinaisena juhlapaikkana oli vähän kumpuva keto noin 50 meetriä kansakouluhuoneuksesta lounaaseen päin, paikka, joka jo aikoja sitten oli ollut peltona siinä Vehkakunnaan metsän syrjässä, joka viimeisen edellisenä kevättalvena oli kansakoululle raivattu. Tältä juhlakentältä laski jyrkkä kalliolouheinen rinne Helmajärveen päin, jonka vesi hiljaisissa laineissa taas hopeankarvaisena kimalteli auringon säteissä. Sisäänpääsymaksu oli 50 penniä hengeltä. Kansaa karttui vähin vielä, mutta joukossa oli useita, jotka pääsymaksua vaadittua poistuivat syrjäpuoliin maksamatta.

Puhujalavaa koristi koivut ja pihlajat joiden lehdissä jo oli muutamia kellastuneita, ja sen vieressä kajautti soittokunta kauppias Kosolan johdolla klo 3 j. pp. "Maamme" säveleet raikkaaseen, vaikka ei enää hyvin tuoksuvaan syyskesän ilmaan. Mahtavasti raikui sekä hongikossa kansakoulun takana että Helmajärvelle päin.

Erkki Mäkelä astui sitten puhujalavalle tummanpunervissa parkkumivaatteissaan, lakki kädessä niinkuin se oli soitonkin aikana ollut.

"Naapurit, kyläläiset, kuntalaiset!" alkoi hän pontevalla äänellä.

"Ensikertaa raikuivat juurikään 'Maamme' laulun mieltä kohottavat, isänmaallisesti innostavat säveleet monista vaskitorvista ympäri Vehkakunnaan ja Mäkelän seutujen. Se raiku ja kaiku sukelsi ilman läpi mahtavan kansallisen herätyspasuunan äänenä korviimme, poistaen entisaikain taikauskoisuuden ja pimeyden peikot tältäkin seudulta armasta isänmaatamme. Niin nuorten kuin vanhain kasvoista huomaa tällä hetkellä innostusta ja ylevää tunnetta mielessä.

"Luullakseni jokainen läsnäolijoista tietää mikä on isänmaa. Sehän on se maa, jossa meidän kotimme on. Me näemme aina jonkun kappaleen tätä maata, tuota suurta Suomi-kotia edessämme (ojentaen kätensä Helmajärveen päin):

"Me kättä voimme ojentaa Ja vettä rantaa osoittaa Ja sanoa: kas tuossa on se Maa armas isäimme!

"Isänmaa ei siis ole mikään unelmaintakainen maa, vaan se on se, jossa me elämme ja liikumme ja työskentelemme, jonka pinnasta leivän kiskomme, jonka järvistä kalamme saamme, jonka oikeudet ja lait meitä suojelevat kaikilta pahansuopien vehkeiltä, tulivat ne sisältä tai ulkoa päin."

Puhui sitten noin vähän kuvallisin sanoin kuinka idästä heitellään yksityisiä vihan- ja kateudennuolia meidän rauhallisten, ominaisten olojemme häiritsemiseksi.

"Mutta me saamme luottaa hallitsijaamme ja vahvasti toivoa että hän käsittää mitkä ovat meidän kansallisen olemisemme ehdot.

"Tehdäksemme olemisemme taatuksi on meidän kansalaisten puolestamme pyrkiminen tietämiseen. Jokaisen on tarkoitus tulla käsittämään ihmis- ja kansalaisoikeutensa ja mitä hänen kulloinkin on tekeminen ja valitseminen niinhyvin oman itsensä kuin muiden ihmisten eduksi. Tiedon valossa tullaan oivaltamaan oikea ihmisarvonsa, ja semmoinen ihminen inhoaa kaikkea vääryyttä ja alhaista. Omasta itsestään täytyy tietysti jokaisen tässä maailmassa etupäässä huolta pitää, mutta tietävän ihmisen on myös mahdollisempaa tulla jalomielisiksi kaikissa toimissaan ja menettelyissään muita ihmisiä kohtaan, kuin tietämättömän. Tämä on totta huolimatta siitä etteivät kaikki opin omaajat ole jaloja. Tieto selvittää ihmiselle velvollisuudet, ja tietävänä hän löytää rauhan ja tyydytyksen töissään ja toimissaan, jos nämä vastaavat hänen ihmisarvoaan.

"Vanhempain velvollisuus on kuten tiedätte, pitää huolta lapsistaan. Sen myöntää jokainen, mitä ruokaan ja vaatetukseen tulee, ehkäpä siinäkin mitä käsikähmäiseen tai kepilliseen kuritukseen tulee (kuulijajoukosta kuuluu naurahduksia). Mutta vanhempien huoli lastensa henkisestä kehityksestä tulee olla parempaa kuin mitä nyrkki ja keppi voivat tarjota, eikä riitä sekään että lapset pannaan sen verran luvulle että pääsevät ripille. Ei, ne ovat saatettavat tuntemaan mitä jokapäiväinen elämä vaatii, ja sehän vaatii paljon. Tarvitsee tietää kumminkin vähän mitkä ovat ruumiillisen elämisen, hyvinvoinnin ja terveyden ehdot, miten maata tuottavaksi viljellään, kuinka johdonmukaisesti ajatellaan, josta myös seuraa järjellinen elämä ja toiminta. Niin esimerkiksi ajatteleva ihminen ei juo eikä tuhlaa, koska hän oivaltaa että sellaisesta menettelystä välttämättömästi seuraa ruumiin ja mielen ränstyminen ja omaisuuden hukka. Tarvitsee vielä tietää mitä on tehtävä kunnan, maakunnan ja isänmaan yhteiseksi hyväksi. Tieto suuren maailman menosta, koko ihmiskunnan ja eri kansain kehittymisestä, toimista ja pyrinnöistä sekä entiseen että nykyiseen aikaan on hyvin jalostuttava.

"Ilolla voi edistyksen ystävä mainita että kansakouluun, joka meillä vasta on aivan nuori, kuten tuoreet kannontympykät tuolla rakennuksen ympärillä (viittaa kädellään sinne) osottavat, että tuohon kansakouluun, jonka tarkoitus on juuri saattaa ihmisalkuja tietämiseen, heti ensi vuonna, viime talvena, lähetettiin lapsia 30:een asti. Toivottavasti niitä pian alkavaksi lukukaudeksi karttuu jo 50:een. Nuori on tuo 'opinpajamme', ei siellä ole vielä ehditty mitään valmista takoa, mutta jotakin hedelmää lasten käsityksessä on jo kumminkin huomattu. Liikoja ei pidä koskaan odottaa. Turhaa olisi kuvitella että sitten kun kaikki olisivat kansakoulun käyneitä että sittenkään maailma olisi mikään paratiisi. Kyllä sitä pahuutta aina on. Mutta kumminkin olisi säädyllisyys ja kunnollisuus yleisempää, kun kaikki voisivat johdonmukaisesti ajatella ja velvollisuuksiaan harkita. Ja tietämisen laita on se, että jokainen siihen tultuaan kammoo tietämättömyyttä eikä millään ehdolla tahtoisi tulla jälleen tietämättömäksi.

"Vaikka oletamme pakoksi kansakoulun käymisen jokaiselle lapselle, niin se ei suinkaan oikein ymmärrettynä ole mikään kauhistava pakko. Tiedämme kyllä että suomalainen rakastaa vapautta, joka onkin aina ollut sen kultainen etu, ja että ihminen on aina taipuvaisempi vapauteen kuin pakkoon, mutta hyvään pakoittaminen käy pian miellyttäväksi pakoitetulle. Kepittämällä ja rusikoitsemalla eivät lapset mielly hyvään mutta kauniilla esimerkillä. Ne elämänohjeet, jotka todella ovat hyvät, täytyy miellyttäviltä ja jaloilta näyttää lapsille. Silloin nämä taipuvat, sillä joskin ihmisalulla on taipumusta pahaan, niin on sillä taipumusta hyväänkin. Hyvään taivuttakoon vanhemmat lapsiaan kotona, ja kouluhan on tarpeen heidän apunaan.

"Maa on antanut meille taas hyvän vuodensadon, ja kun varallisuus karttuu, niin enemmän voimme uhrata henkisiin tarkoituksiin. -- Vallitkoon pienessä juhlassamme iloinen mieli! Ja lopuksi: eläköön valistuspyrinnöt."

Ainoastaan muutamia ääniä yhtyi "eläkööhön", suurin joukko katsoa töllötti ja kuunteli kummastuksissaan tuota outoa...

Odottamatonta ja ilahuttavaa oli Erkille se että pastori Stenroth tuli puheen päätyttyä häntä kiittämään ja kehui puhetta hyväksi. Ainoastaan siitä huomautti, olisi pitänyt "maa on meille antanut sijasta sanoa: Jumala on meille antanut..."

"Ja aikomukseni oikeastaan oli sanoa: luonto on meille antanut, mutta kyllä Jumala tosiaankin oli ollut vielä parempi", myönsi Erkki. -- Sitten kohta lähti pappi kotiinsa. Leikit, kilpajuoksut ja rinkitanssit, jotka sen jälkeen alkoivat, eivät suinkaan hänelle sopineet kuten itse sanoi. Oli ollut vähän aikomusta Kosola-veljesten kesken panna toimeen seuranäytelmät näiden kansanhuvien yhteydessä, mutta siihen se aikomus jäi kun näytti mahdottomalta toteuttaa näyttelijäin puutteen tähden.

Hauskasti se iltapuoli kului soiton vaihdellessa. Kilpajuoksussa, jossa jaettiin pieniä kauppapuodin kapineita palkintoina, osottivat puolikasvuiset kelpo ketteriä sääriä -- ei yhtä oivaa terävyyttä salkoon nousemisessa. Vanhukset eivät tulleet lainkaan varsinaiselle juhlapaikalle. Erkkikään ei siellä koko aikaa ollut, koska Hilma ei jaksanut olla -- jaksamattomuus riippui sekä raskasmielisyydestä että ruumiillisesta kivulloisuudesta, mutta edellisestä vielä enemmän.

Koko huvien aika oli muuten aivan rauhallista, mutta pari nuorukaista, joista toinen oli oikeastaan vielä lapsi, olivat juopuneet pulloissa muassaan kantamasta viinasta ja pakkailivat tavantakaa räyhäämään ja iltasella klo 10 ajoissa rupesivat keskenään tappelemaan. Erkki haettiin silloin paikalle, ja kun hän oikein vakavasti sanoi: "Kumma ettette häpeä tuommoista silloin kun ihmiset siivosti ja sivistyneesti huvittelevat", niin vetäytyivät he lymyyn kuin koirat saadessaan toruja haltioiltaan.

XXIII.

Hilman luonteessa oli lapsuudesta saakka taipumusta mieltyä uuteen. Milloin vaan hän tyttösenä sai kuulla ja nähdä jotakin, mikä ei kotona ollut tavallista, tuli hän ihastuksiinsa niin että juosta hyppeli lattialla ja sanoi: "kumpa äiti, kumpa isä meilläkin olisi tuommoinen, ja kumpa sais nähdä semmoista mistä tuo äijä puhui, joka oli meillä yötä!" Olipa tuosta tytöstä oikein kuin olisi ollut mikä pyhä tai juhla, kun joku rohtojen tai rihkamain kaupustelija tuli ja sai yösijan ja kertoi sitten yöntietäminä kaukaa, aina kaupungeista asti kaikenlaisia mukavia asioita. Ja jos semmoisilla kuleskelijoilla oli kuvapapereita tai viisuja, niin isän täytyi ostaa, ei auttanut mikään. Eikä ne niin kalliita olleetkaan: 10, 15 tai enintään 20 penniä, mutta lujaan pani ennen kuin isä noista rahoistaan luopui, ja äidilläkin aina oli vastaan sanomista. Ne olivat tietysti vähäpätöisiä nuo kuvapaperit, viisut samoin, mutta Hilmasta ne olivat erinomaisia, eivätkä vanhemmatkaan niiden arvoa huonoksi arvanneet, pikemminkin katsoivat he niitä ylellisiksi, jotka eivät talonpojalle kuuluisi.

Siten oli kokoontunut kuvia venäläis-turkkilaisesta sodasta, Genoveva ja Smertsi-poikasensa kanssa ja elättäjä-peuransa kanssa metsäluolassa, Kristus ristillä ja muita semmoisia. Viisuja tyttö luki ja mikäli sai kuulla säveleentapaista, lauloi myös hyvin mielellään. Parempaa ei hänelle katekismuksen ja raamatunhistorian ohessa ollut tarjolla. Silloin sodan aikana ainoastaan sai lukea sanomalehteä.

Kun joskus posetiivinsoittaja kaukaa osui syrjäseutuun ja tuli Mäkelään ja soitti, niin silloin Hilman riemulla ei ollenkaan ollut rajoja. Se pani kauniisti, niin niin niin kauniisti!

"Minkäs luulet tuosta lapsesta tulevan?" sanoivat vanhemmat, muistellen sanoja Johannes-kastajasta, hyvillään toisilleen välistä, mutta toisinaan taas tuskaantuivat ja sanoivat: "sillä on vallan tavattomia mielitekoja ja juonikas luonto."

Ja nuo vanhempain sanat ne sattuivat niin syvään tyttöseen, mieli kävi pahaksi ja hän itkeä ryysti toisinaan säälittävästi. "Tavattoman oitillinen ihmisenalku!" sanoi äiti tavallisesti ja koki lyömällä ja piiskaamalla taltuttaa, mutta sitten tyttö vasta itkikin, itki tuntikausia. Isä ei mielellään satuttanut kättään lapsiin. Ainoastaan silloin kun tuli pappilasta ja pappiin suututtuaan oli jättänyt sanomalehden tilaamatta, kupsautti suurella nyrkillään aviisia itisevää tyttöä takaraivaan jotta tämä lensi suulleen lattialle.

Hilma oli puolikasvuisena jotenkin iloinen, mutta kun äiti tuli vanhemmiten yhä jumalisemmaksi ja synkkämielisemmäksi, vaikutti se häneenkin masentavasti.