Part 4

Kerran -- se oli syyspuolella kesää -- olivat Mäkelän vanhukset ja kummankin tuvan haltijat pyydetyt häihin erääseen neljännes peninkulman päässä olevaan taloon, Kiikkalaan. Siellä oltiin iloisia ja ryypättiin myös, Erkki kuitenkin hyvin taitavasti ja arvelemalla. Oltiin siellä lähes kaksi vuorokautta. Vanhan tuvan Heikki oli kaiken aikaa oivalailla päissään ja muutamia kertoja yritti antamaan selkään joitakuita räyhääviä nuorukaisia. Kun muut mäkeläiset, niissä vaimonsakin, toisen hääpäivän iltana lähtivät kotiin, teki Heikki tenän eikä lähtenytkään, eikä edes antanut pois rahojaan, vaikka vaimonsa kovasti tahtoi.

Aamulla kun aurinko jo oli aikoja noussut, Heikki vasta tuli ja niin surkean ryöttäinen ja alakuloinen. Kaisa haukkui ankarasti.

"Sen könttyrä ei illalla tullut vaikka minä pyysin".

Vanhukset tulivat katsomaan, ja tuli sinne vanhaan tupaan myös Erkki ja Hilma sekä sattui sitä paitsi muutamia vieraitakin tulemaan. Viimeksimainituista muutamat tiesivät ja kuiskasivat että Heikki oli tänä aamuna kello kuusi nähty makaavan Lokaisenpuron partaalla rapakossa. Heikki siinä nurrumielellä ja hämmästyksissään valitteli, että kukkaronsa oli kadonnut ja siinä oli ainakin 50 markkaa rahaa. Kaisa itki ja haukkui.

"No ei se usein tapahdu", koetti Heikki vähän kiivaasti puolustella itseään. Ylli sanoi halveksivasti ettei ole mies eikä mikään, joka päättömästi itsensä juo. Heta räpätti aikalailla.

"Mikä sinut pani nyt niin juomaan. Herra armahtakoon! Hohoi", huokasi hän syvästi perään.

"Siitä on hyvä ettei Erkki juo", ihanteli Hilma.

"Vaari! Enkö siinäkin ole ollut oikeassa että olen väittänyt paraaksi olla kokonaan maistamatta väkeviä? Kun kelpo miehenkin noin käy, mitä sitten rentuille tapahtuukaan!" Erkki näytti voitollisen varmalta. Hänelle oli selvinnyt raittiuden periaate täydellisesti.

Ylli ei hetkeen puhunut mitään, Katseli vain pitkin nenäänsä. Sitten hän sanoi vähän arvellen:

"Kaikilta nuorilta miehiltä puuttuu vanhain miehuus ja kestävyys. Ihmiset ovat kauheasti huononneet yhdessä miespolvessa."

Puhukoon mitä tahtoo, ajatteli Erkki. Mutta kyllä hän kohottaa raittiudenkin lipun tällä kiusallisella paikkakunnalla. Tahtoo näyttää mitä edistyksen mies saa aikaan kaikilla aloilla. Nuoretko olisivat saamattomia, tyhjänhuutajia! Ei. Yritetään. Eilen otettu olkoon viimeinen ryyppy!

XVII.

Tullut oli kansakoulu. Siellä se oli "opinpaja" Vehkakunnaalla. Ei ollut auttanut valitus kuvernööriin. Syyskuun lopulla, siis lähes puolivuotta viipyneenä, oli vihdoinkin kuvernöörin päätös saapunut ja velvoitti kunnan oman päätöksensä mukaan perustamaan kansakoulun heti. Ei siitä kuitenkaan "heti" olisi mitään tullut, jollei Erkki Mäkelä omaa päätään noudattaen ja omien uhraustensa uhalla olisi rakennuttanut kansakouluhuoneusta sitä vauhtia, että se oli jotenkuten valmiina samaan aikaan kun kuvernöörin päätös saapui. Opettajaa oli alkuun hankittu yksityisesti, mutta kun se oli seminaarin läpikäynyt, pidettiin heti jotenkin varmana että hän tuli saamaan paikan siinä koulussa varsinaisena opettajana ja valtion palkalla. Kalle Kosola on hänen nimensä ja edellisenä kevännä seminaarista kokelaana laskettu. Hän oli veljensä kauppiaan luona asunut kesää ja tullut siten tunnetuksi Erkille ja muille kunnan miehille.

Niin kyllä se oli kummallista että heidän harmaapäinä, haudan partaalla piti näkemän ajan, jolloin kansakoulu oli heidän kunnassa, eikä ainoastaan kunnassa, vaan vieläpä Mäkelän maalla, pikkusessa matkaa kartanosta. Tuolla aina näkyvällä Vehkakunnaan mäellä... Mutta olihan heistä aika jättänyt. Maailma muuttuu, kummallisesti mullistelee. Turhaa sitä vastustaa. He lähenevät kiirein askelin hautaa...

Tätä vanhukset tuumailivat laskiaissunnuntaiaamuna. Ei sentään Heikki ollut pannut vielä poikiaan kouluun, eikä moni muukaan. Lupaa Heikki pikku Yllin panna, kun se kykenemään rupee.

"No jospa tuo nyt herra yhdestä pojasta tulis. Jos tulis pappi, niin se olis jotakin." "Jotka monta autuuteen johdattaneet ovat, niiden pitää sitä kirkkaamman kruunun saaman", arveli Heta. "Mutta jos opettaa väärin pappikin ja näyttää pahaa esimerkkiä, niin joutuu alimmaiseksi pahaan paikkaan. Ei se ole niin papinkaan helppoa. Hohoi." -- "Älä nyt turhia huolehdi", lohdutteli ukko, "kyllä siinä monta matkaa on ennenkuin Ylli-pojasta pappi tulee, jos kouluunkin pannaan."

Samassa tuli Hilma edustupaan uusi virsikirja kädessä.

"Täss on niin kauniita virsiä, paljo kauniimpia kuin vanhassa. Minkätähden äiti ja isä niin moittivat että sitä on ruvettu kirkossa veisaamaan."

"Voi sinuakin, kun olet joutunut niihin eksyksiin, jotka ennustusten mukaan ovat tulleet." Äidin ääni oli valittavainen.

Tytär luki harvakseen;

"Mutta mieli sokeentui Meiss on synnin sumusta, Tahtommekin turmeltunut Kaikk on lankeemuksesta. Katso, Herra, eksymme, Työmme, aivoituksemme Harhailevat luotas kauas; Se vie sielustamme rauhas".

"Eikö se luista kauniisti?"

"Etsi sitten vanhasta virsikirjasta. Paljo kauniimmasti esimerkiksi nuo viimeiset säkeet:

"Työmm ja aivotuksemme Harhailevat sinust kauvas, Siit' on sielumm surkiass vaivass."

Hän luki muita värsyjä ja muita virsiä. Matki kuinka vanhassa virsikirjassa sanotaan.

"Jossakin paikassa juuri kuin Jumala sylkisi ja itkisi ja nauraisi. Hyi, kuka niin rumasti voi Jumalasta ajatella! Eihän sitä luulis tohtivankaan..."

"Mutta etkö sinä lapsi-parka ymmärrä minkälaisia ihmisiä ne on joita Jumala poies potkii! -- Kyllä ne uuden virsikirjan virret kauniilta kuuluvat, mutta ne ovat ihmisten kaunistamia. Eksytykset tulevat kauniissa muodossa ja ovat sitä vaarallisempia. Vanhassa virsikirjassa on Jumalan sana semmoisena kuin hän itse on sen meille ilmoittanut."

"Voi voi kuinka lyhyesti te äiti käsitätte. Eihän Jumala ole antanut suorastaan muuta kuin raamatun, tuskin sitäkään kaikkia. Virsikirjahan on vanhakin ihmisten tekemä. Eikös niin isä?"

"En minä häntä tiedä", vastasi ukko vähä yreästi. "Papit taitavat tietää. Mutta kyllä se on totta että tuo uusi virsikirja on alusta loppuun ihan nurinpäin kokoonpantu. Vanha virsikirja alkaa virrellä: 'Nämät ne kymmenen käskyy ovat', Mutta uusi alkaa adventtivirrellä. 'Iloitse morsian, Ja riennä vastahan', niin niin kai siellä ensimmäiset sanat kuuluu. Ja semmosta sekasotkua se on alusta loppuun saakka."

"Mutta adventtisunnuntaistahan kirkkovuosi alkaa."

"Tuolla se on ukon suuri virsikirja viratonna piirongin päällä. Toissa pyhänä kantoi sen kirkosta kotiin. Se joka niin kauan on kelvannut, ei kelpaa enää! 'Hajota henget ynsiät, Kuin ovat viekkaat, viriät, Ain outoi edes ottamaan, Sun selkiää sanaas sortamaan!'" Huokaillen hän lausui nuo sanat.

"Useinhan sitä muistaa kun näkee tuo virsikirjan tuossa että niin sitä silloin ja silloin veisattiin. Nyt ne on veisuut veisattu..."

Erkki tuli sanomalehti kädessä.

"Nyt vaari ja muori ihastuvat sanomalehtiin ja kaikkiin uudenaikaisiin touhuihin, kun kuulevat kuinka täällä kehutaan meidän kuntaa edistyväksi kunnaksi." Hän luki sieltä: "Kansakoulu oli vastuksista huolimatta saatu toimeen. Soittokunta oli pitänyt ensimmäisiä harjoituksiaan. Raittiusseuraa puuhataan. Uusi virsikirja oli otettu veisattavaksi kirkossa." -- Noista kustakin asiasta kerrottiin seikkaperäisesti ja ihan niin kuin ne olivat tapahtuneet. Lopussa oli:

"Jos kuntamme edelleenkin edistyy sitä kyytiä kuin viime vuonna ja kuten tämä vuosi hyviä toiveita antaa, niin pian olemme Etelä-Pohjanmaan edistyneimpien kuntain rinnalla. Vastus on murtunut, pimeys poistuu valkeuden tieltä."

Edistyksen ystävä

"No no mutta mistä pakanoilta ne ovat sinne semmoista tienneet präntätä", pahkasi ukko. "Olet tainnut sinä lähettää selityksiä niille? Kaikki ne vetävät yhtä köyttä, aviisit ja muut..."

Muori oli kokonaan hämmästyksissään. Erkki ei puhunut mitään.

XVIII.

"Kummallinen tuo äiti! Vaikka on olevinaan jumalinen, yhtäkaikki tahtoisi aina ehtimiseen riidellä." Hilma näytti hyvin miettivältä siinä istuessaan tuolilla ja kutoessaan lapsenmyssyä.

"Olenpa tuon ennenkin tullut huomaamaan että niinsanotut jumaliset ihmiset ovat yhtä pahasisuisia kuin mitkä syntisäkit konsanaan", vastasi Erkki, eikä näyttänyt välittävän asiasta sen syvemmältä.

"Ja minun mielestäni pitäisi jumalisen ihmisen olla hyvän ja hellän ja rauhallisen. Niin kuin Kristus sanoo: 'oppikaat minusta, sillä minä olen siviä ja nöyrä sydämestä.' -- Ihmetyttää minua, eikä vaan ihmetytä, mutta oikein sydäntäni karvastelee ettei äiti suo meidän rauhassa elää ja toimia. Ei riitä että tuontuostakin on sanasotaisilla miniänsä kanssa vanhassa tuvassa. Vaikka Kaisassa tuota on syytäkin kyllä. Siin on oikein myrkkyä siinä ihmisessä, sen minä sanon. (Hilma kävi kiihkeämmäksi) Kyllähän semmoiseen suuttuukin, -- mutta kun kehtaa tavantakaa tulla sinullekin haukkumaan..."

"En mä hänestä välitä, kylläpähän lakkaa haudassa jos ei ennen", sanoi Erkki siihen ja näytti tahtovan tykkänään jättää koko kielittelyn.

"Ei. Mutta minä toivoisin että kaikki olisi niin rauhallista ja myötäistä kun kerran aina hyvää tarkoitetaan. Eihän kummallakaan, ei äidillä ei isällä pitäisi olla mitään sanom..."

"Joko nyt taas on vanhat hampaissa!" Sanat tulivat aika rupatuksella juuri samassa kun ovi aukeni. Hilman silmät oikein seisahtivat, niin kovasti hän säikähti.

"Senpä minä olen monasti isälles sanonut ja ajatellut vielä useammasti että vanhempaa ei enää kunnioiteta nykyisen maailman aikaan. Kun ollaan mielestään oikein viisastuneita, niin kaikki Jumalan kymmenet käskyt tallataan jaloillaan. 'Minä tahdon kostaa, sanoo Herra', Muista se tyttö! Ja yhtä hyvin muista sinäkin, Erkki, että silloin kun olet tullut meille vävyksi, kuuluu sinulle meidän vanhusten edessä: 'Kunnioita isääs ja äitiäs.' Teillä ei pidä olla menestystä tässä talossa, jos te ette kunnioita vanhoja... Muistakaa että äidin kirous maahan kukistaa huoneet!"

"Hyvä äiti! ainahan me teitä kunnioitetaan", koetti Hilma itkua vääntäen puolustaa. "Mutta pitääkö sitä sitten niin kunnioittaa, ettei mitään saa tehdä, ei mitään puhua eikä mitään ajatella, mikä ei ole teidän mieleen? Mistä sen määrän ja rajan sitten aina ti-tietäisi jo-s ta-htoisikin!" Itku voitti hänet.

Erkki kielteli rauhallisesti. "Älä nyt joutavia itke ja ryystä. Ei tässä ole pahempaa hätää kuin ennenkään."

Yhä sieltä vaan tuli. Anoppi ja äiti oli nyt pahemmin suutuksissaan kuin milloinkaan ennen. Kun siinä lähes tunnin oli saarnannut ja Hilma yhä itki, niin kävi Erkille niin tuskaksi että uhkasi:

"Jollette nyt heti lähde täältä niin menette joutuakin..." Ja laskettuaan pois astianteelmänsä, oikein oli nousemaisillaan jo penkistä, mutta Hilma pyysi niin kauniisti:

"Älä Erkki-kulta, se olis koko elämämme loppu, jos koskisit äitiin..." Satoi sieltä vieläkin muorilta, mutta poistui hän.

Samassa tuli joukko lapsia tupaan, niissä myös Heikin tuvan lapsia. He iloitsivat siitä että heidän kipeät, rupiset kätensä olivat paranneet aivan terveiksi, kun olivat "vesi-myllyjä" laitellessaan käsitelleet puhdasta, ojissa lirittelevää vettä.

Tuo lasten iloisuus oikein kuin puhalsi synkeät pilvet pois tuvasta. Hilman silmät olivat kyllä vielä itkuiset, mutta lempeästi hän puheli eräälle tyttöselle:

"Niin pitää aina pestä itsensä, että on sitten noin puhdas ja terve." Tuli mieleen, koskahan hänellä olisi tuommoinen -- tyttö -- poika. Mieli oli äskeisestä myrskystä rauhoittunut, se ikäänkuin lepäsi, mutta hän tunsi tarvetta pyytää äidiltään anteeksi. Syvälle olivat sanat: 'minä tahdon kostaa, sanoo Herra', sattuneet hänen sydämeensä, ikäänkuin korkeudesta voimalla tullen tunkeutuneet luihin ja ytimiin. Kenties hän oli vihoittanut Jumalan moninkerroin.

XIX.

Pastori Stenroth kävi tavallisesti kerran viikossa kansakoulussa. Matkaa pappilasta oli Vehkakunnaalle noin puoli peninkulmaa, mutta pianhan hän nuorella oriillaan ajaa karautti sen välin. Hänen käynnillään koulussa oli päätarkoituksena aina noin tarkastaa mihin suuntaan koulun henki alkaisi käymään. Siihen hänellä seurakunnan sielunpaimenena oli kaksinkertainen oikeus, Hän oli opettaja Kosolan ystävä, isällinen neuvova ystävä. Olihan hän 10 vuotta vanhempi mies ja pappi....

Toisinaan hän sattui tulemaan kouluun juuri kun opettaja harjoitti oppilaitaan johonkin maalliseen lauluun. Silloin hän muistutti että virret oli tärkeämpiä opettaa. "Maalliset laulut ovat sekä sisällöltään että säveleltään kevytmielisiä. Enkä minä myökään sallisi hengellisiä lauluja laulettavaksi kevytmielisellä, maallisen laulun rallattavalla nuotilla."

Tästä ja muista tämänkaltaisista asioista johtui sitten pitemmät puheet opettajan kamarissa.

"Minun mielestäni", vastusteli opettaja Kosola jotenkin ujosti ja arasti, "tuommoiset isänmaalliset ja kansanlaulut ovat hyvinkin virvoittavia ja ylentäviä ihmisen mielelle."

"Niin se on kyllä totta toiselta puolen. En tahdo halventaa oikeita isänmaallisia lauluja. Ne ovat kyllä ylevät paikallaan, mutta hengellisten laulujen -- tarkoitan etupäässä virsikirjan virsiä -- näiden rinnalla ne ovat vähästä arvosta. Sillä ei isänmaa ole koskaan muuta kuin ajallinen koti eli niinsanoakseni väliaikainen kotimaa. Kristityt ollessaan tässä isänmaassa, tässä murheen laaksossa, ovat aina mielellä, joka ilmenee noissa apostolin sanoissa: 'Meidän menomme on taivahissa.' -- Ja ottamatta lukuun tosi-isänmaallisia lauluja, on suurin osa noista maallisista lauluista, joiden sanat ja sävelet ovat painetut, sangen huikentelevaa laatua, viehättäviä kevytmieliseen taipuvalle ihmisluonteelle, ja jos ne ovat syvempimielisiä ja surumielisiä, niin ne kyllä vaikuttavat ihmiseen viittaamatta häntä kuitenkaan oikeaan johdatukseen Kristukseen, tälle elävälle vesilähteelle."

Opettaja-nuorukainen kävi melkein sanattomaksi. Kyllä hänen mielessään hetken aikaa kuohui ja kiehui kapinallisesti noita mielipiteitä vastaan, niin itse henkilöä jopa koko pappikuntaa vastaan, mutta ei tahtonut olla rohkeutta sanoa mitään. Ja sitten tuli välinpitämättömäksi ihan niin kuin seminaarissa ollessaan. Siellä oli myös usein kuullut "kovaa hopeaa luettavan." Kaikki ne taipumukset ihmisellisiin intohimoihin, joita tunsi, oli seminaarin seinäin sisällä painettu ahtaisiin pihtiin, mutta sitä voimakkaimpina ne ulkona riehuivat. Olipa yhteisin voimin vähän niin kuin tehty vastatoimia. Ja sanomalehdissä oli saatu lukea: "Röttelöitä -- seminaarissa."

Kerran häneltä tuli viitatuksi siihen suuntaan, niin kuin oli usein aikonut, että "oliko sitä aina ajateltu ihan samaan tapaan ja halveksittu maailman hauskuuksia."

"Ei tosin", vastasi pappi. "Kyllä sitä kouluaikana ja vielä ylioppilainakin oltiin aika kevytmielisiä huijareita ja elämöitiin toisinaan tavalla, jota ei viitsi kertoakaan. Mutta katso. Tulla kansan sielunpaimeneksi -- taikka muuksikin opettajaksi: se tuo vakavat pyhät velvollisuudet. Nähdä ympärillään yksinkertaista kansaa, josta enimmät ihmiset elävät, eivät ainoastaan suruttomuudessa ja kevytmielisyydessä vaan julkisissa törkeissä synneissä, ja toiselta puolen sitä syvää uskonnollisuutta, joka Jumalan alkuperäisenä äänenä ja hänen julistetun sanansa kaikuna on pohjimmaisena havaittavissa tärkeimmänkin synninharjoittajan sydämessä. Nämä huomiot panevat miettimään. Ja kun saa kokea että moni paatunut syntinen tulee särjetyllä sydämellä kysymään: 'mitä minun pitää tehdä autuaaksi tullakseni', ja semmoiset todella sitten oikeaan ohjattuna parantavat elämänsä ja tulevat onnelliseksi, niin vahvistuu Herran hengen kautta vakuutus että tämä lauma tulee onnelliseksi ainoastaan sanankuulon ja uskon kautta.

"Varsinkin tautivuoteen äärellä saa syviä vaikutuksia. Siinä näkee usein ihmisen yhdennellätoista hetkellä hartaasti pelastustaan kysyvän. Sairaitten luona käynnit ovat viime aikoina vaikuttaneet minussa paljon muutosta. -- Mutta mitä kouluun tulee, niin olen minä yhä vieläkin sen harras suosija, sillä tietoja, kaikkia tietoja, jotka ovat suoranaiseksi hyödyksi elämässä, pidän tähellisinä. Vaan kas, uskonnolla, joka on ihmisen kaikki kaikessa, tulee kansakoulussa olla semmoinen etusija että se ikään kuin painaa leimansa lasten mieliin. Tämä silmämääränä oivaltaa helposti, minkätähden moni maallismielinen laulu saa uskonnonopetuksen edestä joko kokonaan poistua taikka ainakin siirtyä hyvin syrjään."

Kansakoulunopettaja ei puhunut juuri mitään. Ajatteli vain pitkään. Kenties pappi puhuu oikein. Hän ei ollut vielä tuota asia noin tyystin ja syvällisesti miettinyt. Kyllä sitä oli samaan suuntaan seminaarissa viitelty. Mutta ei sitä tullut ajatelleeksi. Ja nyt, mitä nyt tehdä?...

XX.

Kunnan lainakirjasto oli tähän asti ollut papin hoidettavana. Nyt se siirrettiin kansakouluopettajan huostaan. Sen ohessa oli kysymys nostettu kirjaston parantamisesta: pärtyneet kirjat oli uudestaan sidotettavat ja uusia teoksia hankittava.

Tästä asiasta oli kuulutettu kokous kansakoululle erääksi lauvantaiksi toukokuun alkupuolella. Siitä oli koko talven ollut puhetta kunnan etumiesten kesken, mutta niin se oli jäämistään jäänyt kesän suuhun.

Kokoukseen oli saapunut ainoastaan vähäinen luku kuntalaisia.

Pastori Stenroth piti pienen puheen siitä että hän nyt jätti hallustaan lainakirjaston, jota kaikella huolella täällä-oloaikana oli koittanut hoitaa. Ja ilahuttavaa oli hänestä se että kirjastoa oli varsinkin nuori kansa ja lapset uutterasti käyttäneet. Se todisti tiedonhalua "kansassa kasvavassa".

Kuitenkin oli hänen toisinaan tullut surukseen huomanneeksi että muutamat lapset ja nuoret olivat noutaneet kirjoja tuontuostakin ja kun hän epäillen tokko niin paljon ehtivät lukea, oli kysellyt jotain kirjan sisällöstä niin eivät tietäneetkään siitä kertoa mitään. Kirja vain oli likaantunut ja pärstynyt. Tämä todisti sitä pahaa tapaa kansassa että kirjoja selataan vain eikä lueta. Mutta ajat paranevat tässäkin suhteessa, kansakoulu varmaankin vaikuttaisi käänteen parempaan päin. -- "Nyt on joku 50 markkaa uhrattava kunnan varoista ränstyneitten kirjojen uudestaan sidottamiseksi ja ehkäpä 100 markka uusien kirjojen ostamiseksi. Siinä on kyllä koko joukko huvittavia teoksia, niin kuin satukirjoja ja matkakertomuksia. Edellisistä Andersénin sadut ovat erittäin terveelliset ja puhdashenkiset, matkakertomuksista ovat nuorisolle vallan sopivat Nordenskjöldin matkat pohjoisnavalle, Wallinin, Livingtonen ja Chaillyn matkat Afrikassa ynnä monet muut. Kaunokirjallisuudesta ovat kaikki Sakari Topeliuksen teokset vallan terveelliset kaikille, jotka maallisempaa kirjallisuutta haluavat lukea. Ei ole myöskään muistuttamista Walter Scottin teoksia vastaan, monia muita mainitsematta. Sanalla sanoen, kaikki ne kirjat, joita lainakirjastossamme nykyään löytyy, ovat huolella valitut ja vaarattomat antaa kenen tahansa luettavaksi. Mutta nyt olisi hankittava uusia kirjoja, ja minun mielestäni enimmäkseen hengellistä kirjallisuutta, sillä sitä löytyy kirjastostamme niukanpuoleisesti, ja useimmat niistä ovat pahoin kuluneet. En kuitenkaan tahdo olla vastaan maallisen, esim. kaunokirjallisuudenkaan hankkimista, mutta sen vain tahdon muistuttaa että tarkka valinta on tehtävä. Nykyään ei enää kaikki suomenkielinenkään kirjallisuus ole vaaratonta, jota hyvällä omallatunnolla voisi laskea lasten ja nuorison käsiin." Viimeisissä sanoissa huomasi hartauden vivahdusta.

"Pastori on hyvä ja erhetysten välttämiseksi luettelee ne vaaralliset suomenkieliset kirjat", huomautti Erkki. -- Tuo papin puhe ei suinkaan ollut hänelle aavistamatonta, mutta asian tärkeys näytti jännittävän häntä.

"Vaikea niitä on minun tässä häthätää luetella, kun uusia kirjoja ilmestyy ehtimäntakaa", vastasi pappi. "Mutta ylisummaan sanottu ovat useimmat Minna Canthin ja Juhani Ahon teokset turmiolliset lukea."

Kauppias Kosola vastasi siihen oitis vähän ivallisella äänenkorolla: "Tuomio summamutikkaan langetettu, ei ole tuomio tutkimuksen perästä. Vai onko pastori lukenut noiden kirjailijoiden teokset?"

"En. Pappina ei ole velvollisuuteni lukea sellaisia kirjoja, eikä edes soveliastakaan. Mutta Uudesta Suomettaresta olen niistä lukenut A:M:n arvosteluja. Nämä kirjailijat, erittäinkin Minna Canth, on ottanut kuvatakseen mitä likaisinta elämässä on, ja senkin vielä mitä mustimmilla väreillä. Semmoista ryökälettä kuin esimerkiksi Kauppa-Lopo tuskin löytyy Suomen naispuolisissa, ja jos löytyisikin, pitäisikö semmoista sitten kuvata esikuvaksi lukeville neitosille! Ja semmoinen sydämetön työmies kuin on 'Työmiehen vaimo', näytelmässä, kelpaako se esikuvaksi Suomen nuorukaisille! Raivostunut mustalaistyttö julistaa kansan lait ja oikeudet ammuttaviksi! Voiko semmoistakin turmeltumatta lukea ja katsella! Koko tuommoisen kirjallisuuden tarkoitus ei ole muu kuin herättää napinaa, nurinaa ja kapinaa olevia oloja vastaan. Epäsuotuisempiin oloihin joutuneen ihmisen toivon kipinä on tuon kirjallisuuden mukaan tykkänään sammutettava, toivottomuuden erämaa kaivettava kauheaksi epäilyksen suoksi, johon täytyy hukkua, sen sijaan että viitattaisiin ihmiskunnan pelastajaan, tuohon toivon tukeen ja elämänpuuhun. Tuommoinen vaarallinen oppi on tosin ulkomailla, erittäinkin Ranskassa, jo kauan kalvanut kansan onnen juuria ja yhteiskunnan perusteita, meillä se vasta on muutaman vuoden lapsi. Jumala varjelkoon sen myrkyltä! Muistakaamme Kristuksen sanoja: 'joka pahentaa yhden näistä pienimmistä --, parempi hänen olisi että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen'."

"Se on nyt tuota tunnettua kauhistuksen valitusvirttä, jota muutamissa sanomalehdissä tuontuostakin veisataan", rupesi kauppias Kosola rämäjämään. "Sitä virttä, johon vellit ja puurot ja raamatut sekotetaan. Hui hui hui, huudetaan juuri kuin oltaisiin ammottavan hornan partaalla. Tuo kauhea mörkö nielee meidät! Tuo kyykäärme puree. Sen kita on jo auki. Paetkaa tuota mörköä, tuota kyykäärmettä! Tulkaa tänne kirkon hempeään helmaan! Täällä teidän silmänne ja korvanne tukitaan näkemästä ja kuulemasta loassaan rypevän maailman menoa. Uneksikaa ja uneksikaa tuntematonta ja tietämätöntä ja unohtakaa mitä ihmisten elämä on kaikessa pahuudessaan ja juonissaan!" Sentapaista sieltä tuli, ja puhujan kasvoissa näkyi suuttumuksen puna.

Nuoremmasta veljestä tuntui olo kamalalta. Häntä oikein kuin repi. Siinä papinpuheessa oli paljon totta...

Ei. Kuka tietää...? Totta siinä oli veljenki puheessa. Muttei pitäisi olla noin rohkean, noin hävyttömyyteen asti hänenkään. Oi, oikein hävettää tässä. Ei suinkaan tuon papin mielipidettä kukaan sydämestään hyväksy. Mutta antaisi tuommoisten asiain olla eikä puhuisi mitään...

Vanha Mäkelä oli kävellä köpsytellyt koululle. Sisääntultuaan hän istuutui ovensuunpuolelle koulupenkille.

Kauppiaan lakattua rupesi Erkki puhumaan.

"Asiaa voi aprikoida tuolta ja tältä puolen", alotti hän ajattelevasti. "Jos puheenaolleiden kirjailijain kuvaamia henkilöitä on pidettävä hyvän esikuvina, niin kuin pastori tahtoisi kuvatut henkilöt olemaan, että ihmisten tulisi elää miten he elävät, niin olen minäkin valmis sanomaan: pois semmoiset esikuvat. Mutta minä en ole ajatellut asiaa siltä kannalta lukiessani noita uudenaikaisia kirjoja. Ne ovat minussa herättäneet ajatuksia, jopa säälintunteita. Noin kipeitä mätähaavoja on yhteiskunnassa. Mitä voisin tehdä niiden parantamiseksi? Toiset kärsivät sanomattomasti, toiset voivat aina paksusti. Kuinka voitaisiin onnen-osat tasoittaa? Semmoisia kieroja kohtia, jotka tuottavat kärsimyksiä toiselle, voi olla siellä, missä ei luulisikaan. Torpparin ja talollisen, isännän ja palkollisen välillä, aviopuolisojen keskuudessa ja vieläpä vanhempain ja lasten välillä. Ja semmoisia on sekä herroissa että talonpojissa, eri tavalla tietysti olojen mukaan. Eikä voi olla myöntämättä että on tarpeellista jokaiselle tulla tuntemaan elämää niin kieroine kuin sileine puolineen. Silloin mahtaisi jokainen koettaa parantaa kohdaltaan mikä parannettavissa on. Kaunistelemalla ei paha parane. Kaikkia on lupa tutkia, sen myöntää raamattukin, koska siellä sanotaan: 'tutkikaa kaikki ja pitäkää se kun hyvä on'. -- Pidän kuin pidänkin tärkeänä että näitä riidanalaisia kirjoja ostetaan lainakirjastoon."