Part 3

"No tietäähän nuo kenekset; semmoisiahan ne on aina." Kaisa tuota sanoessaan lähti ottamaan päreorrelta piintyneenlikaista pyyherasua, jolla sitten pyyhki velliä pois pikku Riinan suun ympäriltä ja rinnan edustalta.

"Kalle samanlainen porsas. Hyi!"

"Mitä sitä on nyt pitänyt moiseen siivoon itseään laittaa", nuhteli äiti ja pyyhki pois vaatteista ja suun ympäriltä velliä. "Oletteko te, sen siat, kaataneet velliä pöydälle tuolla lailla!" ärjäsi hän huomattuaan mitä oli tapahtunut, ja lyödä pänttäsi poikaa korvalle. Poika itki. Heikki naurussa suin katseli tuota kaikkea, ja laskettuaan kahvikupin kädestään pöydänlatvalle, lähti pihalle halkokuormaansa purkamaan.

"Ja pikku Ylli rypee ja leikittelee porossa takkakivellä. Moista siivoa ei Erkki ainakaan kärsisi, ei ikipäivinä!" Hän meni ja nosti poikasen lattialle seisomaan, puisteli poroa sen vaatteesta ja puhalteli lapsen rupisia käsiä.

"Älä kesken kiittele", tokaisi Kaisa suutahtuneena samalla kertaa lapsiin ja Hilmaan. "Annappa olla kun teillekin tulee keneksiä puoleen tusinaan asti, niin saattepa nähdä mitä siivonpito maksaa."

"Meidän pöydällä ei koskaan pidetä ruokia kaiken vuorokautta vaikka olisi lapsia kaksi tusinaa. Eihän sitä viitsi mikään nähdä kun pöytä on aina kuin lähtevä laiva. Siinä kuivavat ja pahenevat silakat salkkarissa, ja kori järsityitä leivänpaloja kukkurapäänä kököttää keskellä pöytää. Kärpäset ja rusakat kämpivät vellin tähteissä ja puuronlopuissa. Ei luulis ihmisten saattavan syödä. Ja siellä sitten lapset ovat aina kyns--"

"Hohhoh hohhoh, kuinka Mäkelän Hetan tyttärestä on tullut fiini rouva! Tuskinpa se on ennenkään niin herrallisen puhdasta tässä talossa ollut." Kaisan sienteät kasvot kävivät nyt oikein punaisiksi ja askareikseen rupesi taittamaan luutaa ovenpuolella takkakiven vieressä olevasta varpukasasta.

"Sanon minä vieläkin ettei meidän tuvassa semmoista sianruuhenmoista pöytää koskaan pidetä. Siinä sitten lapset nenineen kynsineen tahrivat ruokain kanssa yhtämyötään. Ei sitä tarvitse siihen vetää että minä olen Mäkelän Hetan tytär. Kyllä minä olen ihmisiä muuallakin nähnyt ja ainakin kuullut kuinka oikeat ihmiset pöytänsä pitää. Heti se siivotaan ja pyyhitään kun syöty on. Eikä ne anna lapsensa porossa peppuroida ja muuttavat ne vaatteetkin lapsilleen ettei niiden tarvitse kuukausia paksulikaisissa ketaleissa olla niin kuin sinun lapses."

Samassa tuli vanha Ylli tupaan ja meni pöytärahille istumaan. Kalle itkuisena pyrki hänen polvelleen ja vaari otti, vaikka moitti hänkin ja sanoi: "ööh porsas kun olet törkeä."

Kaisa ei voinut vaarinkaan nähden itseään hillitä "Niin, niin, Erkiltä, Erkiltä sin' olet kaikki kuullut ja oppinut", tuiskusi hän. "Muuten et mitään tietäisikään, mutta se Erkki on sinulle kullanpoika se."

"Niin onkin. Kyllä se tietää vähän enemmän kuin sinä, lika-myyräin emä." Itkua pusertaen Hilma lähti tuvasta ja Kaisa viskasi luudanteelmänsä hänen hameelleen ovella.

"No no perhanoitako nyt riidellään!" pahkasi Ylli-ukko, joka suurella silmin oli katsellut nuorten emäntäin kohinaa.

"On olevinaan kuin mikä rouva, vieläpäs tässä hipales!" Kaisan ääni kuulosti itkuiselta ja hän paineli silmiään kaadillaan.

"Haa, kyllä se on totta kun sanotaan että: 'ei kako kauvan satamatta tuule eikä akat kauvan itkemättä riitele'."

Hetakin tuli samassa tupaan ja äkkäsi pian Kaisan nurrutuulen.

"Mikä nyt on nenään pistänyt?"

"Tuo uuden tuvan rouva täällä oli komentelemassa. Hän on niin puhdasta että pois, pois tieltä!"

"Riitelemiselläkö se kahvinjuonti päättyikin! Kahvillehan sinä lupasit sitä käskeä." Heta naurahti ivallisesti. Sitten hän mankutti:

"Kyllä se Hilma onkin liiaksi olevinaan, se on heti pienestä tytöstä alkain mielinyt kummallisia, juurikuin olisi herrain tyttö. Kokemusta puuttuu parkaselta vielä. Ei sitä siivoa ole niin helppo pitää kun on paljon mukuloita. Ei sitä semmoista tyhjänpäiväistä siisteyttä kuin uudessa tuvassa pidetään, ole tähän asti nähty muualla kuin herroissa. Saas nähdä mitenkä talon käy, kun herroja yritetään matkia. Ei -- kyllä on parasta mennä siinäkin vanhaan tapaan. Monta kelpo ihmistä on jo kasvanut sen vanhan tavan mukaan. Mutta mikäs siivonpito niille uudenaikaisille puhtaudenpitäjille kelpaa. Hohoi..."

"Jaa... Ne on akkain asioita ne", päätteli Ylli noin vain itsekseen.

XIV.

Talvi oli jo kevätpuolellaan. Heleän kirkkaana loisti aurinko selkeältä taivaalta ja sulatti lempeällä lämmöllään lunta maassa ja katoilla, joiden räystäiltä suuria vesipisaroita valui alas.

Kevättalvisen ilman raitis helakkuus loi ikään kuin toivehikkaamman muodon muuten yksinkertaiselle matalarakennuksiselle kirkonkyläryhmälle, jonka keskellä puinen kirkontorni ristineen ylimpänä silmään osui ja ajatuksetkin leijailemaan pani. Tuo näkymätön kauneus kaikessa yksinkertaisuudessaan ja virvokkaat tuulelmat vaikuttivat ihmisten mieliin hilpeyttävästi ja toimintahalua herättävästi. Niinpä kevarin pihaan tuleskelevat miehet näyttivät tavallista vilkkaammilta ja puhelivat useammat uutterasti keskenään. Olipa moni ennen välinpitämätön mies nyt oikein kuin vähän jännityksissään. Erkki Mäkelä ja kauppias Kosola olivat erittäin toimeliaalla päällä. He menivät puhuttelemaan isäntiä toista toisen perään ja selittivät heille kansakoulun tarpeellisuutta ja hyötyä. Pappi Stenroth ajoi pihaan, ja heti he häntä kättelemään. "Nyt on yritettävä oikein miesten pontevuudella", kuiskailtiin siinä kolmen kesken.

Miehistä täyttyi kevarin suuren tuvan penkit jopa takkakivikin. He ottivat esiin visapiippujaan, kaivelivat "perää" suuhunsa, täyttivät pesiä kessuilla täysinäisistä kukkaroistaan ja alkoivat poltella. Mutta kun pappi sitten tuli tupaan, niin ottivat miehet lakit päästään ja näyttivät häpeävän piippujaan. Elikkä oikeammin tiesivät he, ettei pappi kärsi kessunsavua.

Kuntakokouksen puheenjohtaja, vanhanpuoleinen, maltillisen näköinen ukko istuu pöydän takana. Pappi, Erkki Mäkelä ja kauppias Kosola asettuivat pöydän päästä sivuikkunaan päin.

Pappi nousi seisomaan ja lausui: "Minä oikeastaan olen vaatinut tätä kokousta pidettäväksi, mutta katsoin että asia kuuluu kunnan -- eikä kirkon kokoukselle. Ystävät, läsnäolijat! Tiedonhalu on ihmiselle omituista, eikä tätä halua saa tukahduttaa. Meidän ei sovi kieltää opinhaluista oppimasta, päinvastoin meidän tulee pakoittaakin nuorta kansaa oppimaan sitä mikä hyödyllistä ja terveellistä on niinhyvin heidän sielunsa autuudeksi kuin luonnollisen älyn kehittymiseksi. Sitä ainoastaan tulee meidän pitää silmällä, mitä tietoja lapset ja nuori kansa saavat. Turmiollisilta tiedoilta meidän tulee heitä varjella ja rukoilla Jumalaa varjelemaan. -- Ja minä toivon että kunnan miehet ovatkin jo sitä mieltä että kansakoulu on aivan kohtuullinen vaatimus nykyaikana, jolloin taitavuus ja tiedot tulevat lähes kaikilla elämän aloilla kysymykseen. Ajatelkaa, tehkää suotuisa päätös sovinnossa!"

"Mitä miehet nyt sanoo siihen asiaan?" kysyi puheenjohtaja arvelevasti.

Isoon aikaan ei kuulunut hiiskaustakaan muuta kuin muutamia syljeskelyjä. Erkki lopetti hiljaisuuden. "Minun mielestäni asia on ihan selvä, ettei siitä pitkiä arveluita tarvitse olla. Koulu on perustettava ja rakennustöihin on ryhdyttävä heti."

Taas hetkinen hiljaista. Mutta sitten rupesi eri tahoilta kuulumaan puoliumpinaisia ääniä: "Mistäs rahoja tulee? Kuka kukkaronsa avaa? Täytyykö nyt töllinsä hävittää kansakoulun tähden? Onpa jotain! Hm!" Ja noita kyseleviä ja ihmetteleviä ääniä olisi jatkunut kuinka pitkältä, jollei Erkki olisi puhumaan ruvennut.

"Mistä rahoja tulee, täytyykö nyt töllinsä hävittää!" matki hän. "Mistäs rahoja tulee viinaan ja muihin väkeviin? Ja onko kauniimpaa hävitä konnultaan viinatulvan kuin koulun tähden? Kumpi tuo katkerampia seurauksia? Sopii vertailla juopon kurjaa kotielämää, riitoja ja tappeluita arvostaanpitävien ymmärtäväisten ihmisten elämään." (Mukinaa kuului: Juohan länsmannikin, ja kai se on kouluja käynyt ja oppinut). "Eikä siitä talot häviä", jatkoi Erkki pikkusen kuunnahdettuaan. "Vaikka tämä kunta on pienenlainen, ei se kuitenkaan niin pieni ole, eikä niin köyhä, ettei täälläkin karttuisi kansan kädestä. Onhan täällä nykyään puolitoistasataa taloa, joskin useammat niistä pieniä, ja torppia ja mökkejä yhteensä lähes kolmesataa, ja väkeä kaikkiaan noin 3000 henkeä. (Ylli Mäkelä avasi oven, ja hämmästyksen puna levisi puhujan kasvoihin, mutta kuitenkin hän jatkoi). Häviäisikö talo siitä että sen puolesta uhrattaisiin esimerkiksi kolme markkaa vuodessa lasten opetuksen hyväksi? Ja häviäisikö kukaan yksityinenkään pikku uhrauksista sivistyksen eteen? Vai onko edullisempaa tuhlata monia kymmeniä, ehkäpä satojakin markkoja turmeleviin väkijuomiin? Minä kysyn vain. (Onhan se kiertokoulu, kuului taas.) Jos rakennuskustannukset tulisivatkin vähän rasittaviksi -- eikä ne kovinkaan rasittaviksi tule, kun on melkein joka talolla hirsimetsääkin, -- mutta jos ne olisivatkin suuremmat, niin opettajan palkkaus ja kotitarpeet eivät tule suuresti rasittamaan. Valtio nimittäin maksaa kansakoulun opettajalle rahapalkkaa." Vielä hän selitti pitkältä kansakoulun tarkoitusta. "Ei se ollut mikään herrain koulu, se oli _kansan_ koulu ja siis kaikille kansalaisille aiottu." Hän oikein innostui lopulta eikä enää huomannutkaan että vaari ällistyksissään kuuhoili ovisängyn laidalla.

Kauppias Kosola rupesi puhumaan. Hän ei ymmärtänyt minkätähden ihmiset olivat niin -- tyhmiä, teki hänen mielensä sanomaan, että edes tuli kysymykseen vastustaa kansakoulun perustamista. Sitten selitti kansakoulun välttämätöntä tarpeellisuutta. Varsinkin joilla oli jotakin äffääriä toimitettavana, täytyi olla kansakoulun käyneitä.

"Minä olen kyllä nyörit käsistäni heittänyt nuoremmille", alkoi Ylli vähän vapisevalla äänellä. "Mutta pyydän kuitenkin että kokeneen, vaikka pian hautaanmenevän ukkorasun mielipide otettaisiin huomioon, -- tuota tuokkeroista... Minä en enää jyrkästi väitä ettei kansakoulu tulevaisuudessa synny tännekin. Mutta nyt vielä kumminkin saisi muutamia vuosia se asia viivähtää. Ei kestä kunnan varat, kun kirkkokin kaipaa korjausta. Ja tietysti nyt Herran temppeli on pantava etusijaan. Eiköhän miehet ota tuota asiaa miettiäkseen?"

"Joo kyllä vanha Mäkelä on oikeassa, hm-hm", kuului usealta taholta.

Pappi huomautti tähän että kirkko tietysti oli korjattava, mutta ei se aivan suuria kustannuksia nielisi, kun katto vain tarvitsisi perinpohjaisempaa korjausta. Mutta tästä hän pitää kirkonkokouksen. Kyllä kansakoulu oli nyt päätettävä perustettavaksi.

"Sen alle puumerkki", päättivät nuori Mäkelä ja Kosola. Edellisen kasvoista kuvastui sisällistä taistelua.

"Nouse harmajapään edessä ja kunnioita vanhan kasvoja, sanotaan sanassa, mutta eivät nämä nuoret miehet kallista korvaansa vanhuksen sanoille", Yllin äänellä, vaikka se vapisi, oli juhlallinen sointu.

Tuskasta oikein pakahtumaisillaan sanoi Erkki tulisen kiivaasti:

"Tämä on valkeuden taistelua pimeyttä vastaan. Ja sanoohan Kristuskin: 'Minä tulin ihmistä isäänsä vastaan riitaiseksi tekemään'..."

Ällistyneinä katsoa töllöttivät miehet Erkkiä. Vielä useat sitten Yllin johdolla verukehtivat moneen kertaan vastaan, pitkällisesti kaikenlaisia syitä esitellen. Mutta eivätpä Erkki, Kosola ja pappikaan vaiti olleet. Runsaasti kolmituntisen, osaksi kouluhuoneen paikkaakin koskevan keskustelun perästä, tultiin tämmöiseen päätökseen: "Kansakoulu perustetaan, ja avataan jos mahdollista tulevana syksynä. Kunnalle karttuneet ja vasta tulevat viinaverorahat luovutetaan kansakoulun hyväksi." Koulun paikaksi määrättiin Erkin tahdosta Vehkakunnas, vähän matkaa etelään päin Mäkelän kartanosta. Erkki lupasi paikan yhden tynnyrin-alan peltomaineen ilmaiseksi. Hirsiä tulee jokaisen talon tuoda osaltaan jo tänä kevännä hangen aikana, salvumiehet ja nikkarit palkataan. Timpraamaan ryhdyttävä heti kun hirsiä saapuu, vaikka kivijalan lopullinen laskeminen täytyy lykätä sulan maan aikaan.

XIV.

Vehkakunnalla timprattiin niin että läiskyi. Pakkanen oli vielä useita kertoja palannut jähmetyttämään auringon lämmöstä pehmennyttä lunta, olipa satanut uuttakin, joten keli toisinaan oli aimollinen. Niin oli ollut mahdollista saada hirsiä Vehkakunnaalle. Erkki oli ollut niin omapäinen että vaatimalla vaati niitä tuotaviksi, -- ainakin toiset puolet kunnan talollisista olivat laiminlyöneet. Mutta hän kun välttämättä tahtoi aikeensa toteentumaan eikä olisi suonut enää virastoihin riitelemälläkään yritystä viivytettäväksi, niin pani omat, syystalvella riihirakennusta varten hakkaamansa hirret alttiiksi ja ajatti ne talkoolla Vehkakunnaalle.

Aika tuntui kamalalta vanhasta Yllistä. Erkki pannut hirtensä ja laittanut talkoon kansakoulua varten. Ja tuolla ennen niin rauhallisella Vehkakunnaalla, jossa näihin asti oli seisonut aimo kuusi- ja koivumetsä lintujen, kettujen ja jänisten viehättävä asunto, ja joka hänessä herätti monta rakasta nuoruuden ja miehuuden muistoa, siellä nyt moinen haaskaus, kolina ja läiske! Mäki näkyi siihen edutuvan päätyakkunaan yhtä selvästi, vaikka etäänmältä kuin uusi tupa sivuikkunaan. Aina niihin silmä kääntyi kumpaankin. Hän oli vuosikymmenien kuluessa usein ajatellut että senpä mäen hän säilyttää entisessä muodossaan, kun moni muu seutu oli hänenkin asumisestaan tavattomasti muuttunut. Se näytti kyllä olevan hyvää peltomaata, mutta sitä hän ei kuitenkaan aikonut perata, ennen kuin kaikkialta muualta loppuisi...

Ja nyt oli käynyt sillälailla... Ja hän katui että luovuttikaan talonsa pois. Niin no, hän oli tuntenut vanhuuden raukeutta ja väsymystä. Ja vaikka hän oli pitänyt Erkkiä kummallisena, kovin tavattomana miehenä, sittenkään hän ei ollut aavistanut tuota kaikkea. Merkillistä! Kyllä hänkin oli suuria muutoksia saanut aikaan tällä Mäkelän mäellä ja kankaalla, olipa useita etäisiä rämeitäkin muuttanut viljaviksi kydöiksi. Mutta Erkin moisia puuhia hän ei ollut milloinkaan ajatellut. Ei, ne menivät kohtuuden yli, joista ei ennen ollut aavistustakaan... Olisi hänen toki pitänyt pitää omanaan Vehkakunnas kuolemaansa asti. Lempoko tuota aavisti.

Hän ja Heta olivat taas yhdessä nuhdelleet Hilmaa, elikkä valittaneet kuinka eriskummallinen mies tyttö-parkasella oli. Eipähän sitä Erkin päätä saanut nuhteilla eikä valituksilla kääntymään. Muttei se Hilmakaan nuhteista ja valituksista parantunut. Erkin puolta vain koetti pitää ja lopulta, kun ei muuta neuvoa ollut, rupesi itkemään...

Tätä kaikkea Ylli varsinkin eräänä sunnuntaiaamuna huhtikuun keskivaiheilla mietti, ja oikein tahtoi suru voittaa ukon. Koko elämän matka palasi vähitellen mieleen. Ajopojan-ajat ja varsinkin paimenessa käynti, nuo autiot rämeiköt ja lehmänkellojen lakkaamaton pompotus ja kalkatus... Tulihan hänestä mieskin ja renkinä raansi useita vuosia. Oli tuota viimeiseltä muutamia satoja ruplia rahaakin. Niiden avulla ei hän olisi kuitenkaan pitkälle pääsyt. Mutta onni potkasi hänelle rikkaan akan, kuuluisan Kolmihaaran tyttären. Kovaa oli ensimmältä, vaan apu tuli kun ahkeroita oltiin. Herra antoi hyviä vuosia, muuten ei siitä olisi mitään tullut. Aina hän oli miehestä käynyt. Pois se hävisi Tohula, kyllähän sen tietää kun työkseen juotiin. Hänelle ne tulivat Tohulan maat hypoteekista, mutta rahaa siinäkin tarvittiin. Nyt tuo poika, Santeri -- heittiö, kuleskelee ympäri maailmaa. Se on kans yks viraton herra, elikkä hännätön koira... Ei... välttämättömästi hän tahtoisi entistä rauhallista elämää ja eihän se ollut mitään rentun elämää. Siihen tapaan tulisi hänen jälkeistensäkin elää, asua taloa eikä hommata turhia...

"Hyvää päivää, vanha Mäkelä!"

"Kas, mikä sen Santerin siihen nyt lennätti? Minä tässä juuri ajattelin sinuakin. Minä olen kuullut että olisit ollut rautatien töissä siellä Savon maassa näihin aikoihin."

"Olinhan minä siellä mutta sain tiedon poikani kuolemasta ja tulin kotiin sitä hautaan laittamaan", vastasi Santeri vilkkaasti. Teeskenneltyä nöyryyttä huomasi hänessä. Sanoi kuulleensa että isäntä oli jo jättänyt isännyyden-ohjakset. Niin, ainahan sitä tapahtui jotakin uutta poissaolon aikana. Kansakoulunkin olivat kuulemma päättäneet perustettavaksi, ja oikein se oli hänenkin mielestään.

"Vai niin. Se on sinun mielestäs oikein että talot hävitetään ja ruvetaan herrain vehkeitä noudattamaan."

"E-en mi-minä tuota tiedä. Taitaa olla väärinkin."

"No se on ihan päin männikköön. Meidän köyhässä kunnassa ei olisi tarvittu kansakoulua vielä moneen vuoteen, jos sitä koskaankaan tarvittaisiin. Nurinpäin se on nyt koko maailma."

"Kyllä minä olen sitä kuullut muiltakin kunnan miehiltä että moitittava päätös se oli, tuota niin. Mutta minulla olis erästä asiaa. Eikö isäntä -- isännäksi minä vieläkin sanon -- eikö tuota isäntä olis niin hyvä ja lainais minulle muutamia markkoja rahaa. On niin tässä köyhyyttä."

Ylli mietti. Sepä erinomaista että häneltä syytinkimieheltä tultiin vielä rahaa lainaksi pyytämään. Kyllähän sitä nyt sen verran hänellä oli. Mutta hän otti jälleen puheeksi kansakouluasian.

"Mitenkähän se olisi jos valittaisi kuvernööriin, eiköhän siihen valitukseen monikin kuntalainen yhtyisi. Sinä kai olet semmoisia valitusasioita ennenkin toimittanut?"

-- "Joo joo, niin hän oli, kyllä hän osaisi kuvernööriin kirjoittaa." -- Kun oli ison aikaa jutusteltu, päätettiin kirjoittaa valitus. Ylli haki uudesta tuvasta mustetta ja paperia edustupaan. Monta tuntia kirjoitti Santeri ja koko paperiarkki täyttyi. Pitkäveteisesti siinä selitettiin kunnan köyhyyttä, kuinka maa ei tahtonut täällä antaa työlläkään viljaa, kuinka köyhiä on paljon ja kunnan verot suuret. Pappilaakin oli täytynyt ehtimiseen korjata, kirkko tarvitsisi korjaamista. Viinaverorahat tarvittiin kiertokoulunopettajan palkkaamiseksi. "Näihin asiaseikkoihin nojautuen", -- niin loppui valituskirjoitus -- "ja kun kunnassa kerran on jo kiertokoulu ja sunnuntaikoulujakin on, ja niitä pijetään melkein joka pyhä ja niissä opetetaan Jumalan sanan valoa, niin on meijän allekirjoitettujen toivomus, että Herra Kuvernööri kumoaisi sen Päätöksen, jonka kuntalaiset tekivät yllä mainittuna päivänä."

Ylli veti koukeroisen puumerkkinsä nimensä alle. Ja hän käski Santeria kokoamaan nimiä kirjoituksen alle sekä antoi hänelle 10 markkaa.

XVI.

Kesä, se tuli tavalliseen tapaansa, ruoho kedoilla ja niityillä viheriöitsi, samoin lehtipuut metsässä. Kevätkylvöjen oraat venymistään venyivät, saavuttamatta kuitenkaan pituudessa rukiinlaihoa, jotka näyttivät venähtävän oikein harppauksilla. Kasvimaailma oli taas niin viehättävä, ja Helmajärvi jonkun matkan päässä Vehkakunnaalta etelään ja lounaaseen päin, pälyi väliin kauniina, hopeankarvaisena, väliin taas kun tuuli sadepilveä nosti, riehui harmaana, liikuttavan mahtavana.

Tuommoista olivat vanhukset monen monta kertaa nähneet, mutta aina se tuntui virvoittavalta, ja herätti vireille yhä entisiä muistoja. Paljon oli Mäkelän seutu heidän aikanaan muuttunut, vaikka se tosin oli tapahtunut vähitellen. Ensin sauna pienessä aukossa kantojen keskellä, sitten se vähäläntä matala tupa, joka vielä nytkin karjanlatona toi mieleen menneitä aikoja, aina kun sinne meni ja ulkoakin katsellessa se toi muistoja, kuinka silloin ja silloin raannettiin ja aukkoja suurennettiin, peltoa kuokittiin ja kiviä väännettiin ja kuinka monasti oltiin väsyksissä ja toisinaan lähes toivottomuudessa. Kun milloin vuodenkasvua pelloissa näännytti pitkät poudat, milloin liotti liiallinen märkyys. Ja ne monet illat, jolloin kirkas pohjoinen, päivän kirpeästi puhalleltuaan, myöhemmin tyyntyi ja pani kovasti pelkäämään ja monasti purikin kytökylvöt kokonaan, jopa pelloissakin vahingoitti. Sen työn mikä tehtiin suossa ennen kuin se sulille tuli, vei monasti yksi yö. Toisinaan upposi lehmä nevaan taikka kitui ja kuoli, toisinaan hevonen kävi ontuvaksi, jopa yksi kuolikin. Joskus liikkui tauti ihmisissä koko seudulla. Monta tunnettua kuolema kaasi ja kumma kolkotus tuntui omalla sydämellä, muistutus että niin täältä lähdetään. Tulipa jonkun kerran itsekin kipeäksi, ja todella luuli lopun lähellä olevan. Sen lisäksi ennustettiin toisinaan sotaa, ja maailman loppu oli kerran ihan tulemaisillaan. Moni jätti jo niittynsä jopa viljapeltonsakin eläinten haaskattaviksi. Mutta Ylli oli siksi kovaluontoinen että ei jättänyt, ja onneksi se olikin kun Herra vielä maailmaa säästi.

Muistot olivat siis osaksi katkeroitakin; mutta ne olivat koettelemuksia, joiden perästä aina paremmat ajat koittivat. Herra vaan heitäkin oli tahtonut puoleensa vetää, hän, jonka eteen heidän kentiesi kuinka pian tuli astua tiliä tekemään huoneenhallituksestaan. Eläimien onnettomuuksia ja muutamia ihmistenkin tauteja olivat tosin pahat kateelliset ihmiset häjyn hengen kautta joskus tuottaneet, mutta kyllä Herra sentään oli enimmäkseen niinhyvin itse rangaissut kuin onneakin antanut. Ja olihan heillä onneakin tavallisesti sitten kun ensimmäiset kymmenen vuotta tai vähän parempi, oli kituvammasti kulkemaan päästy.

Kovasti liikutti mieltä, erityisesti nyt kesän aikaan, tuota kaikkea muistellessa ja katsellessa Mäkelää, sen kartanoa ja peltoja, lähiniittyjä ja metsiä suvisessa koristuksessaan. Paremmin heidän olisi pitänyt, muistutti Heta toisinaan, ottaa vaaria Herran kutsumuksesta ja hyvyydestä. Sen myönsi Yllikin, mutta tunnusti myös ettei häneltä tahtonut tulla oikein usein ajatelluksi autuuden-asioita.

Muuten olisi aika kuitenkin mennyt entisen tapaista rauhallista menoaan, mutta tuon vävyn itsepäisyys ja uudet puuhat kävivät vaivaksi, tuottivat rauhattomuutta. Vaikka valitus oli lähetetty kuvernööriin, yhtäkaikki pinnisti Erkki omaa oittiaan läpi, ja Vehkakunnaalla timprata läiskytettiin yhä. Jos kansakoulun perustamispäätös kuvernöörissä kumottaisiin, niinkuin koko seurakunnan tähden toivottavaa oli, niin yksin joutuu kustantamaan koko koulun puuhat. Silloin on talo mennyttä. Ja se on kaunista Mäkeläisen tyttöparalle!

Hänen aikeensa oli tuo vävy-juutas kääntänyt aivan nurinpäin. Mutta kuitenkin hän tahtoi olla rehellinen puolestaan ja katsoa perään, että metsät ja vielä jakamattomana olevat niityt tulivat kesän aikana tunnollisesti jaetuiksi. Tahtoo hän kuitenkin Erkiltä erityistä takausta, että eläke heille vanhuksille ja miehelään vietyjen tyttärien perintöosa tulee oikein suoritetuksi. Sillä vaikka se tuo Erkki saaneekin kotoaan suurenlaisen perinnön, niin häviö siitä yhtäkaikki täytyy tulla noin menetellessä.

Kevättalvella oli Erkki tuonut auran kaupungista, ja nyt myllästi sillä Mäkelän peltoja, jotka ennen oli kuokalla ja sahroilla nurin saatu. Se nyt olisi saanut sillään olla se asia, niin kuin sekin, että kylvää heinänsiemeniä peltoon ja aikoo sillätavoin heiniä Mäkelän vainioista tuottaa. Tavattomia ja tarpeettomia asumistavan muutoksia nuokin olivat Yllin mielestä, mutta että Erkki päätteli hankkia niittokoneen tulevaksi kesäksi, se oli aina vaan tavattomampaa. Oli sitä ennen viikatteella heinä kumoon saatu, tarvittiinko siinäkin nykyaikana noita kummallisia konelaitoksia!

Ja kaiken tämän lisäksi oli Erkki pitkin kesää tuon tuostakin puhunut raittiudesta, ettei saisi maistaa väkijuomia nokkuakaan. Mitä sekään oli uudenaikaisia hullutuksia! Oli näihin maailman aikoihin ryypätty silloin kun sopinut oli ja tehty taas työtä. Rapajuopot ovat rapajuoppoja, ne jotka viikottain juovat, mutta on niitä miehiäkin ollut.

Tästäkin oli hän Erkin kanssa monta kertaa väitellyt ja sanonut: "Sanassa sanotaan että viina virvoitta sielun ja ruumiin", ja voihan sitä itsensä pidättää liikoja ottamasta vaikka jonkun ryypyn ottaakin. Näihin huomautuksiin oli Erkki vastannut: että hän kyllä voi nauttia kohtuullisesti niin kuin vaarikin. Mutta täällä kun ovat semmoisia juoppoja, etteivät voi sivistyksen eduksi panna edes muutamaa kymmentä penniä, sitä vastoin väkijuomiin kuinka paljon hyvänsä, niin täytyi hänen edistyksen miehenä kelvata tässäkin suhteessa muiden esimerkiksi. Ja sanoihan se Paavalikin ettei pitänyt nauttia semmoista, josta heikko veli pahenee.

"Sinä olet erinomaisen puhdas ja hyvä mies, oikein maan mainio", tapasi Ylli siihen ivallisesti vastata.