Part 1

VANHOILLINEN

Kirj.

Niilo Kivinen

Pohjalainen, Vaasa, 1891.

SAATTEEKSI

Kun on kysymys kirjailija, toimittaja Niilo Kivisen yli satavuotta vanhan pienoisromaanin 'Vanhoillinen' tekstin uudelleen kirjoittamisesta, lienee muutama sana lukijalle saatteeksi paikallaan.

Niilo Kivinen on kirjoittanut kaksi muutakin pienoisromaania: 'Tuppelan Kalle ja Koturi-Heikki' ja 'Aholan asukkaat'. Kun Lehtimäki-seura on metsästyksen jälkeen löytänyt edellämainitut romaanit, on niistä otettu näköispainokset samojen kansien väliin toistakymmentä vuotta sitten.

'Vanhoillinen' romaanin käsikirjoituksen on arkistosta löytänyt entinen lehtimäkeläinen, opettaja Ahti Vallinmäki. Vanhoillinen on julkaistu vuonna 1891 Vaasassa ilmestyneen sanomalehti Pohjalaisen alakertapalstalla, sen novelliosastossa. Niilo Kivinen on toiminut saman lehden toimittajana. Lehti on mikrofilmattu jälkeenpäin. Filmiltä otetut monisteet olivat hyvin heikkoja. Lehdet ovat olleet hyvin huonokuntoisia tai filmit ovat säilyneet huonosti. Niistä ei ollut mahdollista ottaa näköispainosta, vaan ne oli kirjoitettava uudestaan. Suuri osa lehdestä otetuista kopioista oli luettava pöytälampussa olevan suurennuslasin kautta. Muutamia lauseita kirjan loppusivuilta jäi selvittämättä sittenkin.

Vanhoillinen kuvaa hyvin elävästi 1800-luvun lopun elämää. Niilo Kivisen huomiot kanssaihmisistä ja asioista eivät ole perustuneet arkistoihin säilöttyihin tietoihin, vaan hän on kirjoittanut siitä ajasta, jota hän on itse elänyt. Esimerkiksi kansakoulun perustaminen on ollut Lehtimäellä, ja varmaan hyvin monissa syrjäseudun kunnissa ympärilläkin, hyvin samanlainen kuin Kivinen kuvaa. Esimerkiksi Lehtimäellä on ensimmäinen kansakoulu aloittanut toimintansa saman vuoden syksyllä kuin tämä kirja on julkaistu Pohjalaisen alakerrassa, ja naapurikunnissa samoihin aikoihin.

Kirjan sanat, lauseet ja virkkeet on kirjoitettu alkuperäisessä asussa, mikäli joka sanasta vain on saanut selvän. Tekstin kappaleasua on muutettu paremmin vuoropuhelumaiseksi, niin kuin kirjoissa yleensä. Sanomalehden palstalle ne on ahdettu hyvin tiiviiseen. Välimerkitystä on täydennetty luettavuuden parantamiseksi, eivätkä kaikki välimerkit ole näkyneetkään kopioissa. Teksti muuten on sanasta sanaan Niilo Kivisen tekstiä.

Kun ajattelee aikaa Niilo Kivisen ajoista 1800-luvun loppupuolelta, jolloin kansakouluja alettiin perustaa näille syrjäseuduillekin, on kehitys yhteiskunnallisesti ja varsinkin teknisesti ollut valtava. Useimmilla ihmisillä oli silloin ainakin välttävä lukutaito kirkon ja kiertokoulun opetuksen ansiosta, mutta kirjoitustaito oli vielä harvinaisuus. Useimmat asiakirjat allekirjoitettiin puumerkillä. Tänä päivänä käsinkirjoitus ja kirjoituskonekin on jäämässä sivuun, ja pääosa teksteistä kirjoitetaan tietokoneella, niin tämäkin 'uusi' käsikirjoitus annetaan kirjapainolle tietokoneen levykkeellä.

Toivon lehtimäkeläisen kirjailijan Niilo Kivisen kirjan parissa mielenkiintoisia tutustumishetkiä 1800-luvun loppupuolen asioihin ja asenteisiin.

Lehtimäellä 21. huhtikuuta 2001

Tuomo Puumala

I.

Hän on asunut talonsa niin, että se on parasta paikkakunnalla. Kylmään metsään on aukon raivannut, sai saunan kokoonpannuksi ja asui siinä vaimonsa kanssa ensimmäisen kesän ja puoliväliin seuraavaa talvea, jolloin valmistui vähäinen tupamökki. Siinä sitä sitten asuttiin, kunnes kymmenen vuoden päästä valmistui komeanlainen tuparati. Muuta kartanoakin oli karttunut ja yhä lisää karttui vuosien vieriessä.

Aimo talolta näyttää Mäkelä tuolla joka taholle viertävällä kummulla, kauniina leviävät pellot kasevan kartanon ympärillä. Perhe on tullut lukuisaksi, tyttäriä, joita on viisi, on viety miehelään, mutta yhdelle on otettu kotivävy. Vanhin poika on tuonut miniän taloon, ja nyt on Ylli-ukko heittänyt nyörit käsistään, jakanut Mäkelän pojalleen ja vävylleen ja elelee Hetansa kanssa "syytingillä" siistinpuoleisessa edustuvassaan.

Tavallista elämänjuoksua! Onni on Yli-Mäkelälle ollut jotenkin suotuisa, vaikka kyllä hän on saanut ponnistella; sitä ei kukaan Yllin kohoamisesta tietävä voi kieltää. Karttuipa hänelle kartanoa rakentaessaan ja omaa peltoa muokatessaan useita tuhansia velkaakin, mutta tuli sitten hyviä vuosia, riitti viljaa myydä ja Ylli sai toteutetuksi lempiaatteensa: pääsi veloistaan.

II.

Yli-Mäkelän merkitys on ollut hyvin suuri paikkakuntansa yhteisiin asioihin nähden. Siitä lähtien kun hän sai talonsa paraimpien joukkoon, alettiin hänelle itselleen antamaan suurta arvoa. Jokaisen täytyi myöntää että "kyllä se Mäkeläinen sentään on mies, kun kylmään metsään alkoi ja nyt on talo tuommoinen." Ja kyllä hän sen itsekin miehevyytensä tunsi ja tiesi. Milloin vain puheeksi tuli, niin tapasi sanoa: "Kyllä minä sen vain sanon ettei tälle ukolle ihan monen sovi tulla aikaansaavaisuuttaan kerskaamaan."

Kirkossa kävi Ylli lähes joka pyhä. Oli ostanut suuren virsikirjan ja laittanut sen kolmannelle penkille alttarikuorista lukien. Siinä penkissä hän aina istui kirkossa ollessaan ja virsikirja sai siinä penkinlaudalla levätä viikot. Usein hän veisasi yli lukkarin, ja sitten ihmiset sanoivat: "Mäkeläinen veti taas monta kertaa lukkarin yli." Kotonakin hän toisinaan tuli veisuutuulelle, ja luki myös jolloinkulloin raamattua, enimmäkseen Salomonin "Sananlaskuja" ja "Viisaudenkirjaa" sekä "Tobiaan kirjaa", joista oppimaa viisauttaan esitteli milloin aihetta oli. Mikään jumalinen hän ei oikeastaan ollut vaikkei tahtonut jumalattomainkaan joukkoon kuulua. Viinaa hänellä oli aina takana senkin jälkeen kun kotiviinankeitto kiellettiin, olipa joskus "parempaakin ainetta." Ryyppyjä otti aina silloin tällöin, ottipa useoita toisinaan. Enimmäkseen hän oli leikinsekainen, varsinkin "napsuja" otettuaan. Väliin kuitenkin kun pienet vastahakoisuudet ottivat vaivatakseen hän tuli karkealle mielelle, silloin ei ollut hyvä Hetankaan "niputtaa." Vieraita hän kutsui taloonsa aika-ajoittain. Niinpä seurakunnan pappi rouvineen vieraili Mäkelässä muutamia kertoja vuodessa, ja silloin piti pappi aina raamatunselityksen ja Ylli sai sopivan tilaisuuden vetää virttä selitykseen kokoontuneille. Ylipäätään oli Ylli hyvissä väleissä pappien kanssa, mutta joskus kuitenkin väli rikkoontui kuten tuonempana tulemme huomaamaan.

III.

Wenäläis-turkkilaisen sodan aikana tunsi Ylli Mäkelä sitä mitä me kaikki usein tunnemme: uteliaisuutta. Hän kävi usein pappilassa, tavallisesti aina kirkosta tultuaan, ja kyseli papilta sodan menoa. Pappi koki kertoa hänelle sanomalehdestä, Morkonbladetista, lukemiansa tietoja, mutta vihdoin kyllästyneenä pitkällisiin tiedusteluihin hän taputti kädellään Ylliä olkapäähän ja sanoi:

"Eikö se Mäkeläkin tilaa sanomalehteä? Niitä on suomenkielistäkin."

Ylli naurahti ja sanoi:

"Jopa se pastori nyt... jotta minäkin niin kuin herrat rupeaisin aviisia lukemaan, tai eipä häntä tiedä. Mitä tuo maksaisi?"

Kun sitten pappi oli tarkalleen selittänyt että vuodelta taikka puolelta ja kolmelta kuukaudelta maksaisi niin ja niin paljon, arveli hän kokonaisen tuntikauden että mitenkähän kuitenkin tuon asian laita olisi ja sanoi lopuksi: "Olkoon menneeksi: eihän tuosta nyt ijäksi köyhtyne."

Ja niin tilasi Ylli Uuden Suomettaren kolmeksi kuukaudeksi.

Hän luki sitten jotenkin uutteraan sanomalehteään, kertomukset sodasta ja arvelut sen pitkittymisestä tai lakkaamisesta miellyttivät hyvin häntä. Noin tuntikauden aamuisin ja kaksikin illoin hän istui edustuvassa arvokkaan näköisenä, silmälasit otsalla, sanomalehti kädessä. Kun vieraita tuli hän luki, jos nämä halusivat kuulla, ääneenkin, toisinaan myöskin vaimolleen, joka ihmetteli että "kaikenmoisia juttuja ne herrat laittavat", mutta sotatietoja hänkin kuunteli pelonsekaisella kunnioituksella. Mielellään Ylli kertoi muille tietojaan. Milloin tiesi että jos Turkki kauan vastaan hankaa, niin siitä tulee keppikerjäläinen, milloin taas tiesi kertoa Turkin jo saamista kovista tappioista ja Wenäjän mahtavista voitoista.

IV.

Keväällä huhtikuun alussa oli Mäkelän tilaus loppunut. Hänellä oli vähän aikomus uudistaa sitä, koska tuntui joltakin kaipiolta kun ei tietoja tullutkaan. Oli Vapunpäivästä kulunut muutamia päiviä. Hän teki lähtöä pappilaan "aidalle" ja tuumaili: "mitähän jos laittaisi niitä aviisia vieläkin tulemaan." Itse hän ei niistä niinkään paljon piitannut, sanoi, mutta Hilma, heidän nuorin tyttärensä niitä niin kovasti pyysi otettavaksi. Mutta eukko Heta pani vastaan, rupattaen, "Ole nyt niin hupsu ja tuhlaa rahojas semmoisiin, tarvitaan niitä todempaankin." Kun Heta siinä yhä kielteli ja kielteli, sanoi Ylli vihdoin päättävästi: "Akkavallan alle en minä ole koskaan taipunut enkä tee sitä nytkään." Ja sitten hän lähti.

Lumi oli jo melkein kaikki sulanut maasta, ainoastaan muutamissa metsäpensastoissa sitä vielä näkyi. Maantie oli paikoin aivan kuivaa, paikoin vielä, erittäinkin talojen kohdalla oli rapaa vahvasti. Lintuset, monenääniset, visertelivät elähyttävästi, oikeinpa innostuttavasti vaikutti kevään lempeä, kaunis ilma Ylliin. Talvella toisinaan pahoilla säillä oli 50 vuotta tuntunut painavalta hartioissa, vaan ei nyt laisinkaan. Olipa lähes tuntea oikein paraanmiehuuden reippautta siinä kun asteli pappilaa kohti. Astellessa tuli ajatuksia ja aikeita mieleen. Ehkäpä kymmenkunta vuotta hän vielä pitää Mäkelän ohjakset käsissään. Ja sitten kun Hilma on saanut aimo miehen, jakaa talon Heikki-pojalle ja Hilman miehelle. Kummallinen se Hilma kun haluaa niitä aviisia. Mitähän tekisi? No, onhan niissä sopivia juttuja, muitakin, vaikka se sota on loppunut.

Muutamia markkoja siihen nyt menisi... Ja minkähänlainen se uusi pappi on tavoiltaan? Kyllä se saarnasi mennyt pyhänä lemmon lailla. Taitaa olla hengen miehiä...

Tuommoisia ajatellen hän saapuu pappilan pihaan. Siinä tapasikin heti papin tämä kun oli juuri renkitupaan menossa. Hyvinpä talonpoikaiselta näyttääkin näin arkioloissa, ajatteli hän, nosti vähän lakkiaan ja sanoi:

"Päivää!"

"Päivää, päivää!" vastasi pastori ja tarjosi tervehtijälle kätensä sekä lisäsi: "Oudot ollaan vaan tutuks tullaan. Anteeksi, minun täytyy kysyä isännän nimeä?"

"No helpostihan tuo on sanottu. Minä olen -- Mäkelän Ylli. Ei pastori ole vielä tainnut kuulla puhuttavan meidän talosta ja 'Mäkeläisestä', niin kuin ne tapaavat sanoa?"

"Jaa, noh, kyllä minä olen saattanut jotain kuulla, mutta eipä sitä muista aina tarkoin mitä on kuullut." -- Pastori näytti muistelevalta.

"Niinpä niinkin", tuumaili Ylli ja sanoi sitten: "Missä reilassa se meidän aitaosa täällä lie? Aikomukseni oli sitä vähän tarkastella."

"Jahah. Missä päin se on?" kysyi pastori. Ja sitten he lähtivät yhdessä Mäkelän aitaosalle riihen ja sen takaisen pellon taaksi. Paikalle tultua pastori huomautti että aita oli hänestä kyllä muuten kunnollista, oikeinpa liiaksikin korkeaa, mutta varaseipäitä puuttui. "Pitäisi olla", sanoi hän edelleen, "ainakin joka viidennessä seiväsparissa vankka varaseiväs, joka estäisi aidan mahdollista kaatumista."

"Ei täällä meidän puolella ole tapana laitella mitään varapönkkiä. Kun aita kaatuu, niin se seivästetään uudestaan -- siinä koko juttu." Yllin ääni kuului tuota sanoessaan hyvin itsetakeiselta.

"Niin, mutta kyllä minä vaadin laitettavaksi aidan ihan lailliseen kuntoon", uudisti pastori osottaen hieman kiivastumista.

"Vai niin, Te olette tulleet tänne vaatimaan lain täyttämystä vaikka saarnaatte kirkossa evankeliumia."

"Teidän täytyy", tiuskasi pastori.

"Herra pastori ei taida vielä tietääkään että Mäkeläisen sanalle on totuttu panemaan painoa tässä seurakunnassa", ärjäsi Ylli ja löi käsissään olevan aidaksen maahan että kupsahti. Pastori lähti tiehensä pötkimään ja Ylli huusi hänelle perään: "Kaikki nuoret herrarentut tulevat tänne määrimään. Perhana tempokoon heitä!"

Uudistamatta jäi sanomalehden tilaus. Kaukana siitä että olisi mennyt papin pakinoille ainakaan sillä kertaa. Hän lähti hetken aikaa tuumailtuaan, oikotietä pappilan kartanon taitse kävelemään kotia kohti. Kotiin tultuaan oli ukko kovin nyreällä tuulella, ja kun Hilma, viehkeä nuori tyttärensä kysyi että "laittoiko se isä niitä aviisia jälleen tulemaan", vastasi hän:

"Juutas heistä viis."

V.

Siirrymme kymmenen vuotta ajassa eteenpäin. Aika on mennyt tasaista kulkuaan, kuten sanotaan. Ylli on yhä asunut taloaan varsin kunnollisesti paikkakunnan senaikaisiin asumistapoihin katsoen. Kunnan ja kirkonkokouksissa on hän, liioittelematta sanoen, aina sanonut ratkaisevan sana, ja hänen tarkoituksensa on aina ollut hyvä, jollei edistykselle panna mitään arvoa, hyvä siinä, että hän on aina miehekkäästi vastustanut kunnallisten ja kirkollisten maksujen lisäämistä. Mitä hänen ja puheenaolleen papin väliin tulee, parani se kerrotun "kahauksen" jälkeen vähitellen ja pysyi yhä jotenkin hyvänä, ainakin näennäisesti. Sillä vaikka pastori Mäkeläisen tähden ani harvoin sai läpimenemään mitään pappilan päärakennuksen tai muun rakennuksen korjausasiaa, täytyi hänen kuitenkin antaa Mäkeläiselle arvoa ja pitää kunnianaan tulla silloin tällöin kutsutuksi häneen taloonsa. Muita edistyspyrinnöitä ei pastorilla ollutkaan ja vähitellen heitti hän toivon pappilan parantamisesta ja rupesi pyrkimään muualle, ja uusi, hiljattain yliopistosta lähtenyt mies on pappina täällä.

Ja Mäkelässä on kotivävy. Hän on kotoisin eräästä paljon edistyneemmästä pitäjästä kuin tämä kunta on, ja tullut taloon vuosi sitten.

Erkki -- se on vävyn nimi -- oli viime aikoina useita kertoja apelleenkin ilmaissut kummastustaan siitä, kuinka kehnolla tavalla täälläpäin asutaan. Työkalutkin olivat täällä hänen mielestään kovin vanhanaikaiset ja kelvottomat. Ei auraa koko kylässä, puhumattakaan niittokoneesta, ja nuo muutkin kapineet ovat niin epämukavia miehen käteen. Tuo nurina harmitti kovasti appea. Ensimmältä hän koetti kuitenkin niellä harmiansa ja hymyillen vastasi: "Eiköhän tuota sentään ajanoloon totu tähänkin." Mutta kun moitteet vain yhä uudistuivat loppui häneltä tuokioksi kärsivällisyys ja sanoi: "Maassa maan tavalla, ja jokei siihen tyydy menköön maasta pois." Hetken päästä hän taas näytti leppyvän.

Tuommoinen pieni eripuraisuuden puuskaus tapahtui appivaarin välillä eräänäkin sunnuntai-aamuna Uuden vuoden jälkeen. Ukko jäi Erkin ja Hilman kirkolle lähdettyä jotenkin nyrpeälle tuulelle ja päivitteli Hetalle: "Kyllä me taittiin saada aika vastus tuosta vävystä."

"Johan minä sitä olen aikoja sanonut", vastasi vaimo ikään kuin kutittelevalla äänellä tiuskaavasti, painoi päänsä kumaraan ja loi mustanruskeat silmänsä maahan.

Kun Erkki ja Hilma palasivat kirkolta sanoi Ylli-appi yrmeästi:

"Mitä lemmon paperia ne on", katsoen ja viitaten samalla sanomalehtitukkoon, jonka Erkki otti povestaan turkin alta ja laski pöydälle.

"Ovatpahan vain sanomalehtiä. Täytyyhän niitä olla ettei joutuisi ihan erilleen maailman menosta", Erkki sanoi tuon maltillisesti vaan miehekkäästi.

"Ahhah, aviisiakin tässä nyt vielä tarvitaan muun hyvän lisäksi", puuskahti ukko ivallisesti naurahtaen. Ja siihen Heta napisevasti säesti: "Ukko niistä kyllänsä saanut, kun sillä niitä ennen sodan aikana oli. Niiden lukemiseen haaskaantui puoli työaikaa. Tuskinpa se tuommoisia enää talossaan kärsii?"

"Minä olen sen monasti itselleni päättänyt etten enää aviisia tilaa, ne eivät kuulu työmiehille; herrat niitä selokoot, jollon aikaa." Tätä sanoessaan löi ukko nyrkillään pöydänkulmaan niin että ruokakupit pöydällä tärähtivät. Hyvin näytti julmalta tuo harmaantunut, pitkätukkainen, hapsipartainen ukko, ja ryppyinen otsansakin muistutti taas elävästi samaa jyrkkyyttä, jota hän monesti oli ennenkin sekä kotona että kokouksissa osottanut.

"Minkätähden tekin, isä, olette noin kova ja myöntymätön", sanoi Hilma äänellä, jossa kuului kummallinen pyytävä, hellä sävel. Hänen silmissäänki, noissa suurissa sinisenharmaissa, oli varsin huomattava vastakohta äidin mustanruskeille, tuskittelevuutta kuvastaville ja isän valkoisenharmaille, itsepäisyyttä mulkoileville silmille. Niissä selvästi kuvastui yhtaikaa säälivä ja kunnioittava mieli vanhempia, nuorten katsantokantaa käsittämättömiä vanhempia kohtaan.

"Tuota, kyllä se niin on, vaari, että minä haluan tietää vähän mitä muuallakin maailmassa puuhataan ja ajatellaan. Eihän sitä muuten --"

"Kahdenlaisiako niitä sitten vielä pitää olla", keskeytti ukko ja katsoi suu auki sanomalehtiin Erkin kädessä.

"Toiset ovat Helsingistä, toiset Waasasta", vastasi Erkki rauhallisesti.

"No mutta, johan sinä nyt olet pöllönä", pahkuloi ukko. "Eihän nyt ole sotiakaan, vai onko tulossa."

"Sodan tähdenkös niitä sanomalehtiä sitten vain luetaan? Ei, minä etsin niistä tietoja, joista on sekä hyötyä että huvitusta. Niitä lukemalla minä olen kansakoulusta lähdettyäni oppinut yhä enemmän ajattelemaan ja tajuamaan monenmoisia asioita, joista en suinkaan tahdo tietämättömyydessä olla. Olen myös tullut huomaamaan että niinhyvin maan viljelystavat kuin kunnalliset asiat ovat kovin takaperoisella kannalla siellä missä ei sanomalehtiä lueta. Ja kaikella hyvällä minä sanon teille, vaari, että on tuntunut täällä oloni hyvin tukalalta juuri siitä syystä ettei ole ollut sanomalehtiä."

"Jaa, jaa", päätteli ukko huokaavasti, "minä sitä arvelinkin, kovasti arvelin, kun ensin sain kuulla Hilmalta että sinä olet kansakoulun käyneitä miehiä. Minä aavistin että nyt en enää ole tekemisissä talonpoikain vaan herrain kanssa. Me olemme eri miehiä me", lisäsi hän hyvin painavasti perään.

VI.

Kerran muutamia päiviä sen jälkeen ottivat vanhemmat tyttärensä erityisen tutkinnon alaiseksi edustuvassa siitä, ettei tämä ollut edeltäpäin mitään maininnut aviisiien tilaamisaikeista.

"Omalla rahallaanhan se niitä hankkii", vastasi Hilma. "Mitenkä tekin, isä, olette tullut tuommoiseksi vaikka silloin ennen kuin sota oli luitte aviisia."

"Silloinpa minä juuri huomasin ettei niistä ole hyötyä, päinvastoin: rahanmenoa ja ajan hukkaa." --

"Kyllä sinun, Hilma, olisi pitänyt olla ottamatta miestä vieraalta kirkolta", rupatti äiti, "noin juonikkaan itsepäisen puoliherran sait." Hilma pillahti itkuun ja sanoi:

"Voi hyvä äiti mitä te julkeatte sanoa. Onhan se hyvä työmies ja eihän se tule koskaan kummankaan teidän silmille, vaikka sillä on omat ajatuksensa ja aikeensa. Aina siitä asti kun tulin sen kanssa tuttavaksi K----n kirkolla, silloin siellä Lauri-kirkolla, en olisi millään pakolla luopunut hänestä, ja minun on aina hyvä mieli että hänet sain."

Miettiväisinä jäivät vanhemmat istumaan kun Hilma poistui edustuvasta.

VII.

Seuraavana syksynä kuulutti pappi kirkossa että seurakuntalaisten tuli Mikkeli-lauantaina saapua pappilaan keskustelemaan, "eikö olisi aika perustaa kansakoulua kuntaan." Ylli Mäkelä tuli tuosta kuulutuksesta oikein raivoihinsa. "Joitakin lemmon vehkeitä sillä meidän papilla on", pahkiloi hän. Ja ketä ikään kuntalaisia niinä parina viikkona, jonka ajan kuulutus oli tiettynä, tapasi, niin kehotti lujaan vastarintaan kokouksessa. Erittäinkin sinne mentäessä ja pappilan renkituvassa odotettaessa kokouksen avaamista, hän innokkaasti yllytti vastarintaan.

Pappi tuli ja avasi kokouksen lausuen moniahkoja sanoja kokoontuneille.

"Olen huomannut", sanoi muun ohessa, "että lapsemme ja nuorukaisemme ovat kokonaan osattomia kunnon kansalaisille välttämättömistä tiedoista. Meidän velvollisuutemme on kasvattaa järjellisiä ja tietäviä ihmisiä yksistään senkin tähden, että he voisivat järjestää maallisetkin asiansa hyvin. Siis ja koska hyvin moniaalla muualla on jo valmistettu nuorille tilaisuus oppimiseen, kysyn arvoisilta seurakuntalaisilta, eikö ryhdyttäisi toimiin kansakoulun aikaansaamiseksi kuntaan."

Lausuttuaan tuon kysymyksen katsoi tuo nuori, puuhakas, kiharatukkainen herrasmies läsnäolevia silmiin, erittäinkin Mäkeläistä ja odotti vastausta.

Hetkeen aikaan ei kuulunut hiiskaustakaan. Mäkelä vilkaisi tuontuostakin terävästi, vaikka vähän salamähkään pappiin, rykäsi, vilkaisi muihinkin, ne katsoa töllöttivät lattiansaumaan, taas hän rykäsi ja nousten seisomaan lausui kovalla, vaihtelevalla äänellä:

"Herra pastori! Koskei tässä muut näytä tuiskahtavan, niin täytyy minun vielä vanhoilla päivilläni puhua suuni puhtaaksi, -- jos se tuntuu katkeralta, sille en mitään voi. Tuota, kyllä se on järkähtämätön totuus, että meidän köyhä kunta ei saa ruveta kouluttamaan herroja lapsistaan."

"Niin, hm, kyllä Mäkeläinen oikein puhuu", kuului hyvin huonosti, mukisevasti muiden huulilta, ja Mäkelä asettui istumaan.

"Pahoinpa minä olen erehtynyt Mäkelän suhteen", lausui pappi paheksumista ilmaisevalla äänellä, "kun olen luullut että te kaikkein enimmin harrastatte edistystä tässä kunnassa, siis näytätte edistyksen aatetta noudattaneen siinä että on mentävä muiden etupäässä. Ei kansakoulu tulisi kunnalle mahdottomia maksamaan; valtio kun antaa opettajan palkkaamiseksi --".

"Minun taloni", keskeytti Mäkelä. "Ei ikään olisi tullut semmoiseksi kuin se on josei siinä olisi tehty työtä", kova paino viimeiselle sanalle.

"Minä en kiellä ettette olisi tehnyt työtä, päinvastoin kunnioituksella sen tunnustan", lausui pappi painavasti hänkin, -- "mutta nyt ei ole kysymys mistään työlle vastakkaisesta toimenpiteestä. Kansakoulun tarkoitus on jakaa oppia kansan lapsille, oppia joka on heille hyödyllinen niin hyvin maanviljelemisessä kuin kaikessa elämässä. Eikä kunta kansakoulun takia häviä, kunta kun vain laittaa kartanon, antaa polttopuut ja valon ja muun sem..."

"Niin sepä se, siinäpä sitä on kyllä", keskeytti taas Mäkelä, "kyllä ne herrat nylkeä ja kiskoa osaavat (ääni värähteli katkeruutta). Sen minä sanon että ellei kuokita ja kynnetä niin nälkä näppii!"

Nämä viimeiset sanat oikein muistuttivat ukkosen jyrinää ja nyrkki kupsautti akkunanlautaan.

"Pysykää asiassa ja kuunnelkaa!" kehoitti pappi äreänlaisesti hänkin ja löi nyrkkiä pöytään.

Nyt Mäkelä heitteli suustaan ajattelemattomia soimauksia herroja vastaan, mainiten sen ohessa esimerkiksi, kuinka Tohulan Santeri ja muut sellaiset nurkkakirjurit osottavat että "herra ilman virkaa on kuin koira ilman häntää." Ja semmoisia herroja tulisi lukemattomia, jos kansakoulu olisi.

"Kyllä Mäkeläinen totta puhuu, niin hm", kuului epäselvästi eri tahoilta huoneesta, ja sanojat oikoivat käsiään, haukottelivat ja syljeskelivät. Vielä ottivat pappi ja Mäkeläinen muutamia kertoja yhteen suunaseilla, mutta silleen se kansakouluasia jäi.

VIII.

Muutamien viikkojen perästä eräänä sunnuntaina kutsui Ylli koko väkensä edustupaan kahville. Nyt oli juotava ainakin ensimmäinen kuppi viinan kanssa, kaikilla aikaihmisillä siihen oli tällä kertaa pakko kohtuuden mukaan, sanoi ukko. Tuima väkevänhaju lemusi kahvihöyryyn tuossa vähänlännässä kammiossa. "Ei pidä nyt pois kiirehtiä", kielteli hän, jos ken yritti kahvinsa juotuaan lähtemään. Hän otti itse useampia ryyppyjä, tarjosi myös Heikille ja Erkille ja muillekin mieshenkilöille. Erkki ei tahtonut ottaa edes toista ryyppyä, ja appi sai taas, niin kuin usein ennenkin aihetta muistuttaa: "Ei mies siitä pahene jos useammanki ryypyn ottaa milloin niin sopii." Hän naurahti perään mutta kävi jälleen puhumaan: