Part 8

Minä kerrassaan hypähdin pystyyn paikalta, missä istuin. Olihan innoittavaa, että lääkärit puhuivat noin. Hehän olivat ensimmäisinä panemassa vastalauseensa siinä, missä luontoa vastaan rikottiin. -- Lääkäriä oltiin aina valmiit kuuntelemaan.

"Voi, hyväiseni," vastasi ystäväni tyynesti. "Te ette tunne täkäläistä papistoa. Se ympäröi sitkeänä renkaana kaikkea, ja se pitää niin lujasti yhtä. Voi, ihmiset kyllä varovat itsensä, etteivät rupea siellä penkomaan. Syntyisi 'skandaali.' Löyhkä kävisi sietämättömäksi. Tietäkää, että siellä tässäkin silmänräpäyksessä löytyy monta nuorta 'katuvaista' ihmistä, jotka nääntyvät maan alla, niin että tylsistyvät ja käyvät heikkomielisiksi. Nuoriso, jolta niin luonnollinen asia kuin puhuminen on kielletty. Voi, löytyy koko läjä uskomattomia asioita, joita täältä voitaisiin koota. Vaan siitä ei ole apua. Jokainoa siihen suuntaan käyvä ilmoitus painuu itsestään alas -- ja kaikki jää entiselleen."

Sinä iltana menin kotia niin kumman hajanaisena. Ensin tunsin mielessäni surua ja tuskaa. Ja kaikkein sisimmässä polttava ikävä häntä. Ikävä saada hänet luokseni, saada hänet mukaani ikuiseksi.

Pieni raju aate syntyi päässäni ja se kiintyy sinne. Se oli noita pälkähdyksiä, jotka vaikuttavat niin voimaperäisesti, että me ryhdymme asiaan, jaksamatta tekoamme lainkaan punnita. Niin, minä kävin kovin kiihkeäksi. Minä en tuuminut mitään vähempää kuin matkustaa luostariin vielä samana iltana. Voitteko uskoa, minä juoksin alas rantaan ja puhuttelin kahta merimiestä, jotka seisoivat siellä. -- Eivätkö he voisi saattaa minut Santa Martan luostariin? Vaan he ravistivat päätänsä ja vastasivat, että he eivät tienneet mitään Santa Martan luostaria -- --

Seuraavana päivänä keksin minä keinon. Muutamat kalastajat aikoivat seuraavana aamuna matkalle sitä tietä. Minä voisin päästä heidän mukaansa ja he laskisivat minut maalle puolen peninkulman päähän luostarista.

Minä olin ensimmäisenä heistä kaikista alhaalla rannassa.

Matkalla sinne koetin minä saada tietoja asioista, jotka koskivat luostaria. Mutta suuria he eivät siitä tienneet, ja kuulusti siltä, että he pitivät itseänsä tavattoman likaisina sikoina niiden rinnalla, jotka asuivat siinä pyhässä rakennuksessa. "Se ei ole semmoisia syntisiä varten kuin me olemme", sanoi muudan vanha kaljupää eukko, joka istui perän puolella soutamassa.

Oli miltei jo ilta, kun saavuimme kalastajien majapaikalle. Minä luulin saavani maata yön jonkun heidän luona, vaan ei kukaan heistä tahtonut ottaa minua majaansa (he olivat yleensä taipumatonta väkeä), "käy vaan pieni kappale, niin tulet paremmille asunnoille kuin meidän ovat." Tähän nähden olivat he kaikin yhtä mieltä.

Niin täytyi minun käydä edelleen huonoa tietä, jolta usein pelkäsin eksyväni. Viimein tunnin perästä saavuin minä asumukselle, missä ihmiset olivat kylläkin ystävällisiä, ja missä minä sain oman huoneen itseäni varten.

Minä sain kuulla, että Santa Martan luostari oli vain tuhatkunnan askelen päässä.

Miten hyvästi muistan tämän ensimmäisen illan. Huone, missä minä istuin, näytti autiolta. Siinä oli vain yksi vuode ja yksi istuin; ei edes pöytääkään. Ja sitte oli siinä omituinen kalkin ja maan haju, semmoinen, kuin on tavallinen huoneissa, missä ihmisiä ei asu.

Kun otin valkean, tuli joukko isoja koiperhosia lennellen katosta ja nurkista, sekä liitelivät valkean ympärillä, niin että se vaikutti häiritsevästi. Minä sammutin sen, niin pian kuin taisin, ja menin viimein uneen.

Aamulla heräsin siihen, että joku kävi huoneessa. Minä käänsin kylkeäni ja näin, että se oli keski-ikäinen talonpoikaismies, joka varmaankin tahtoi tarkastaa minua. Kun hän huomasi, että minä olin hereilläni, tervehti hän ylen nöyrästi sekä kutsui minua kenraaliksi ja ylhäisyydeksi. Minä kysyin, voisinko täällä saada asunnon joksikin aikaa. Olin näet oppinut, joka tahdoin tutkia luostaria. Kyllä, jos voisin tulla toimeen tällä huoneella, niin oli se käytettävissäni. Mutta luostariin en mitenkään pääsisi, sanoi talonpoika; sitä lupaa ei annettu kenellekkään, sillä tuolla ylhäällä valmistivat he itseänsä ijankaikkisuutta varten. He eivät nähneet ketään sieltä -- paitse yhtä pyhää isää silloin tällöin.

Minä sanoin, etten tarvinnutkaan muuta kuin nähdä luostaria ulkoapäin.

"Vai niin? -- mutta sitä rakennusta eivät ihmiset ole tehneet".

Ja hän rupesi kertomaan, että eräs pyhä nainen monta vuotta sitte oli eksynyt tälle paikalle. Kun yö tuli, oli hän ruvennut levolle sille paikalle, missä luostarinportti nykyään oli. Mutta unissaan oli hän loukannut päänsä jotakin terävää kiveä vastaan, niin että jokunen määrä verta oli vuotanut maahan. Tästä verestä taas oli syntynyt lähde, joka oli kuljettanut paikalle soraa ja kiviä ja rakentanut luostarin valmiiksi -- hän kertoi paljon muutakin samaan tapaan; kerrassaan hirveätä sekasotkua, mitä pyhät varmaankin olivat levitelleet saadakseen talonpojat kunnioituksella katselemaan tuota laitosta.

Kuten voitte huomata, sanoin itseni "oppineeksi" vaan siinä tarkoituksessa, että olisin saanut kaiken epäluulon omaa persoonaani kohtaan haihdutetuksi. Minä olin yleensä sangen varovainen. Jos joskus astuin tietä luostariin päin, oli minulla aina muistikirja kädessäni, ja kun joku tuli, tein minä siihen aina joitakuita sangen syvämietteisiä viivoja ja katselin luostaria niin tarkkaavasti kuin konsanaan todellinen asiantuntija.

Eräänä iltapuolena tuli vastaani vanhanpuoleinen mies. Minä otaksuin hänet heti puutarhuriksi, sillä hänellä oli kädessään suuret sakset, semmoiset, joilla puita oksitaan. Se oli varmaan sama mies, jonka minä monesti olin nähnyt käyvän luostariin päin. Tällä kertaa nyökkäsin hänelle ja lyöttäydyin hänen kanssansa puheisiin. Sain tietää, että hän oli jonkinlainen portinvartija tuolla ylhäällä ja että hän vartioitsi puita pihassa, joista kolme oli pyhää. Minä koetin saada hänet puhumaan enemmän, vaan varmaankin loukkasin häntä jollakin sanalla -- oli miten oli, mies kävi häijyksi. Päälle päätteeksi hän mennessään haukkui minua kreikkalaiseksi.

Mutta kun tapasin hänet kaksi päivää myöhemmin, valtasi minut yhtäkkiä kuumeentapainen kiihko saada asia yhdellä kertaa ratkaistuksi. Otin esiin, muistaakseni, vähän kultaa ja hopeaa sekä muutamia paperirahoja. Se oli, lyhyesti sanoen, kaikki silloinen rahasäästöni? Ja kysäsin aivan kurillani, kelpasivatko nämä rahat täällä. Sitte annoin kullan ja hopean helähdellä paperirahain päällä, ja kysyin ikäänkuin leikillä, tekikö hänen niitä mieli. Tahtoiko hän ansaita oikein paljon rahoja, niin että hän voisi lähteä pois tästä inhasta paikasta ja elää rauhassa lopun ikäänsä.

Vaikka sanoinkin tuon kevyen välinpitämättömällä äänellä, huomasi hän sittekin hyvin, että sanani tarkoittivat täyttä totta, ja yhtäkkiä tarttui hän käsivarteeni ja astui edelläni muutamaan lähimpään pikkuhuoneeseen. Hän näkyi tuntevan siellä paikat, aukaisi oven lukosta ja laski minut edellänsä sisään.

En muista niin tarkoin, mitä minä siellä sisällä sanoin, mutta ääneni minä ainakin koetin niin kauvan kuin mahdollista säilyttää kevyenä. Mutta sittekin sen väre ilmaisi liikutukseni, ja niin heitin hymyilyni tiehensä ja rukoilin häntä kiihkeästi, lupasin hänelle kaikki, mitä hän halusi, jos hän vaan tahtoisi auttaa minua. Ja minä selitin hänelle, mitä tämä apu oli oleva. -- -- Hänen piti sanoa Juannalle -- -- tunsiko hän hänet -- -- nuori nainen -- -- nyt oli hän kai vähän yli kahdenkymmenen -- -- no niin, hänen piti sanoa hänelle, mutta, parasta oli kai, että hän sentään itse kirjoitti hänelle muutaman sanan...

Ja minä otin esille paperia ja kirjoitin seisoallani jotakin kaihosta monena vuonna, jalavista ja Jumala tiesi mistä. -- Kirje näytti varmaankin kummalliselta, mutta hän oli _kai_ sen ymmärtävä.

Puutarhuri piti kaikkea tätä sangen huvittavana; hän pisti paperin lakkariinsa ja lupasi, että minä huomenillalla saisin tavata jälleen tuon naisen. Olisittepa nähnyt, kuinka arvokkaan näön tämä mies yhtäkkiä otti yllensä. (Luultavasti siitä syystä, kun näki minun olevan innoissani) hän oli kerrassaan kuin joku pyhä isä... puhui syvällä kurkkuäänellä, jota hänen en ennen ollut kuullut käyttävän... Kun minä tahdoin saada tarkempaa vastausta siihen, miten minun tuli käyttäytyä, viittasi hän minulle estellen:

"Älkäämme syventykö pikku seikkoihin, hyvä ystäväni. Huomenna olen näyttävä teille, että asia on onnistuva". -- -- --

-- Seuraavana päivänä pysyttäydyin enimmäksi ulkona. Minä menin kauvas, pitkän matkan päähän, ja minusta tuntui, kuin olisi ollut sapatti. Ilma oli niin tyven, ja kaukaa kaikui kellon ääni.

Kun ilta läheni, palasin minä kotia. Minusta tuntui aivan mahdottomalta voida käsittää, mitä siellä nyt oli tapahtuva. Minä olin melkein liiaksi jännityksissäni, voidakseni olla oikein iloinen. --

Sisällä huoneessa istui tuolilla ihmeekseni puutarhuri. Hän näytti odottaneen minua, sillä hän nousi heti ylös, tarttui minua käsivarteen ja viittasi ulos: Minun piti mennä alas merenrannalle ja seurata sitä, kunnes tulin luostarin kohdalle; siellä olin näkevä keltaisen huoneuksen ihan tämän alapuolella; sinne piti minun mennä ja odottaa.

Läksin heti matkaan ja huomasin mielihyväkseni, ettei käyntiäni huoneukselle voitu huomata luostarista, koska ei siinä ollut ainoatakaan ikkunata sillä puolella. Hetkisen perästä istuin minä sisällä pienessä maapermantoisessa huoneessa, jonka lattialla oli peite ja kaksi kirjavata nahkaa. Minä katselin ympärilleni. Seinällä, ihan minun yläpuolellani riippui vanha lamppurauska, oikealla ovi toiseen huoneeseen, minkä minä avainreijästä kurkistaessani huomasin pimeäksi kuin kellarin. Istuin hiljaa hetken ja odotin, enkä tuskin voinut ajatuksiani pitää koossa. Sitte kuulin minä oven tuohon pimeään huoneeseen aukenevan, ja jonkun äänen sanovan: "Täälläkö?" Ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi mustiinpuettu nuori nainen sisällä samassa huoneessa kuin minä. Ovi sulkeutui hänen perässänsä.

Heti oven auvettua olin minä noussut seisoalleni; minä huomasin heti, että se oli hän. Ja kun hän ei puhunut, otin minä hänen päänsä käsiini ja vedin hänet varovasti ikkunalle ja katsoin hänen silmiinsä iltahämärän valossa.

Aivan oikein, ne olivat hänen kasvonsa, eivätkä kuitenkaan olleet samat. Jotakin vierasta oli tullut lisäksi. Elämänhaluisen onnenlapsen hempeät piirteet olivat kasvoista kadonneet, samoin kuin myös silmistä nuoruuden vallaton alakuloisuus. Minä näin nuoren naisen, jolta jotakin oli murtunut, ja joka kohtaloonsa oli alistunut. Eikä punaa poskille ollut tuottanut aurinko tai raitis tuuli, vaan ahkera polvistuminen savustuksista raskaassa ilmassa.

Se painoi häntä ehkä vieläkin raskaana, tuo ilma. Hän ei näyttänyt mistään suuresti välittävän. Ja kun hän rupesi puhumaan, kävi se omituisen väsyneeseen tapaan. Minä en muista sanoja, mimmoisina ne tulivat; vaan minusta ne kuulustivat ikäänkuin nuhteelta.

"Miksi herätit minut? -- nyt olin minä saanut rauhan".

Yleensä oli hänessä jotakin, mikä sai minut pelkäämään, että hänen elämänsä oli kuihtunut, ettei hän siitä enää välittänyt. Ja tämä teki minut niin sanomattoman murheelliseksi. Mutta kun minä hetkisen olin puhellut hänelle, muistutellut häntä elämästä tuolla ulkona, niistä illoista, jotka me istuimme yhdessä tuolla puistossa; -- ja kun minä vedin hänet luokseni niinkuin silloinkin ja suutelin häntä niinkuin silloinkin, niin oli kuin hän nyt vasta olisi silmänsä oikein aukaissut ja ruvennut katselemaan ympärillensä.

Ja ennenkuin ensimmäinen tunti oli kulunut, oli hän kuin muuttunut. Hän tahtoi jäädä luokseni heti, sanoi hän; taivaan Jumala! oli, kuin aurinko olisi palannut. Hän ei tahtonut enää pimeyteen. Tuntui raskaalta ajatella sitä taaksepäin. Nyt tahdoimme me olla aina yhdessä.

Ja hän kävi melkein raivoksi. Hän tahtoi meitä pitämään kiirettä; hän värisi; -- -- "nyt käy pian liian myöhäksi," sanoi hän.

Minä selitin hänelle, että meidän piti odottaa jokin aika, että meidän piti käyttäytyä varovasti. Minä olin pitävä huolta, että kaikki saatiin rivakasti kuntoon, joten voimme päästä matkustamaan muutaman päivän perästä. Minun kiihkoni oli yhtä suuri kuin hänen. Minähän olin etsinyt häntä pitkät ajat. Tänään tahdoimme vain olla onnelliset...

Ja me olimme onnelliset -- sekä tämän illan että kaksi seuraavaa. Kaikki välillämme oli niin ihanata. Kenties olimme me ajattelemattomia, mutta ajattelemattomuutemme oli niin suloista, me ikäänkuin rakkaudessamme hellyimme muita kohtaan. Me unohdimme koko maailman ja annoimme sille anteeksi. -- -- --

Eräänä aamuna palasin minä jälleen kauppalaan ja tilasin pienen höyryveneen käytettäväkseni kahden päivän perästä. Sen tuli laskea maihin kappaleen matkan päässä -- huomiota välttääksensä. Kun tuli pimeä, piti Juannan ja minun kävellä jalan tuo pieni matka sinne, missä höyryvene oli, ja niin piti hänen sanoa hyvästit luostarille ikuisiksi ajoiksi.

* * * * *

Puutarhuri tapasi aina kello seitsemän iltaisin käydä luonani huoneessani; siellä puhelimme toistemme kera hetkisen, ennenkuin minä läksin yhdyntäpaikalleni. Hän tuli aina hyvin säännöllisesti; sillä hän ei milloinkaan lähtenyt köyhempänä kuin oli tullut.

Kun minä senvuoksi palasin kauppalasta (olin monta tuntia istunut aasin seljässä) toivoin ilokseni jälleen saavani tavata häntä samalla kellonlyömällä; vaan hän ei tullut. Istuuduin kärsivällisesti odottamaan, mutta kello läheni kahdeksaa, eikä häntä vaan vieläkään kuulunut. Menin sitte ulos ja kyselin talonväeltä ja sain tietää, että hän oli ollut täällä aamulla minua kysymässä, vaan ei sen jälkeen.

Silloin valtasi minut hämärä ajatus: Olisiko jotakin tapahtunut?

Menin ovelle ja katsoin ulos. Kun oli tuolla ylhäällä, ja kuin kirkkaimmalla päivällä näin kauvas yltympärini; vaan en huomannut ainoatakaan elävää ihmistä. Menin takaisin ja koetin rauhoittua -- Herra Jumala, eihän hän toki luullut minun palaavan ennen huomista päivää.

Ja minusta tämä selitys oli luonnollinen.

Kello oli kai kymmenen vaiheilla, kun kahdesti kopautettiin ikkunaruudulle. Astuin ikkunalle ja katsahdin ulos. Aivan oikein, hän se oli. Minä aukaisin ikkunan: no mikäs nyt? "Ettekö tahdo tulla ulos, teidän ylhäisyytenne?" "Etkö sinä voi tulla tänne sisälle?" "Voi, en, teidän ylhäisyytenne".

Ei milloinkaan ole tuo kaunis sana "teidän ylhäisyytenne" kaikunut niin ilkeältä kenenkään korvissa. Vai oliko se se säälivä ääni, millä hän sen lausui? -- -- yhtäkaikki, mieleni kävi heti kerrassaan kovin murheelliseksi, tartuin hattuuni ja ryntäsin ulos, sammuttamatta valkeata.

-- "No, mikä hätänä? Miksi tulet näin myöhään?"

"Voi, teidän ylhäisyytenne, nyt meidän käypi hullusti, Juanna raukka!"

Minä kerrassaan syöksyin hänen päällensä.

"No sano edes, mitä on tapahtunut? -- sano se suoraan -- -- ja, Juanna raukka -- -- missä hän on?"

"Voi, te pidätitte hänet liian kauvan viime kerralla -- he kaipasivat häntä -- itse paholainen oli liikkeellä -- he pitivät tutkintoa hänen kanssansa -- sitte löysivät he vielä teidän kirjeenne -- mutta sittekkään hän ei tahtonut tehdä katumusta -- hän on tosin syntinen -- vaan katua hän ei tahtonut. Eikä sitä voi ihmetelläkkään, ennen hän kyllä oli tehnyt katumuksen, vaikka hänen sitte olisi pitänytkin elää koko ikänsä huoneessa, joka on niin pimeä, ettei teillä siitä voi olla käsitystäkään, ja vielä sitte niin kovin pieni! -- ainoastaan pari kyynärää -- ja istua siellä sitte vuosikausia ainoastaan paita yllään -- se on hirveätä, teidän ylhäisyytenne -- Kahdesti on tapahtunut, että he siellä sisässä ovat punoneet paidastaan nuoran ja hirttäneet itsensä. Ja tiedättekös, mitä hän teki... hänpä vielä suorastaan kerskuikin synnistänsä... hymyillen hän kertoi heille, että hän oli tavannut teidät kolmena edellisenä yönä -- oletteko mokomata kuulleet? Ja hän sanoi välittävänsä viisi heidän puheistansa... ja kun noviisi uhkasi lyödä häntä ruoskalla, niin tuli hän hulluksi, hyvä ystävä, hän kerrassaan kävi hurjaksi... hän sanoi noviisille, että koettakoonpa, niin oli hän heti hänet kietova yhdellä ainoalla sanalla: hän oli toimittava, että noviisi hetipaikalla oli potkaistava ulos... No, Herra Jumala, minä tiedän mitä hän tarkoitti... Noviisi oli näet kerran käyttäytynyt päinvastoin kun olisi pitänyt... ja nuo kaksi eivät ole milloinkaan olleet oikeita ystäviä; mutta puhua sittekkään tuolla tapaa. -- Minä en tiedä, miten tämä on päättyvä... en tottatosiaan. Minä lähden nyt veljeni luokse... hän on toimeentuleva mies... hän voi kyllä hankkia minulle työtä. Minä en uskalla olla täällä kauvempaa... Teidän sitä vastoin ei ole niin vaarallista. Saattepa nähdä, että hänet kyllä vielä kerran tapaatte, mutta paetkaa sitte samalla! Hänen ei käy enää oleminen tuolla, sittekun hän kerta on päässyt maallisen makuun"...

Mahdotonta oli saada tarkempia tietoja, -- tarkemmin ei hän itsekkään tiennyt, sanoi hän. Tämän kertomansa oli hän kuullut eräältä vanhemmalta nunnalta. --

Seuraavana päivänä tuli höyryvene. Minä annoin sen palata takaisin. Minä en mitenkään voinut lähteä tieheni, huolimatta vaarasta, mihin ehkä jouduin sinne jäädessäni.

Mutta sitte johtui mieleeni koettaa saada hänet pois luostarista oikeudenkäynnin avulla -- Juanna raukka! hän luotti varmaankin minuun -- muuten hän ei varmaankaan olisi käyttäytynyt noin ylpeästi kuin hän käyttäytyi.

* * * * *

Kuvitelkaa itsellenne kuutamo-ilta, jolloin seutu on kuin kirja, mikä on puoleksi auki ja puoleksi kiinni. Jolloin kaikki esineet hypähtävät esiin ja peräytyvät takaisin samassa silmänräpäyksessä. -- Minä olin juuri käväissyt tuossa pienessä rakennuksessa ja astuin nyt edelleen pitkin pajuaitaa -- tai mitä se lienee ollut. Muistaakseni nojauduin sitä vasten sillä kohtaa, missä äyräs merta vastaan oli jyrkkä. -- Ja yhtäkkiä minä näen miehen tulevan pitkin rantaa, kantaen jotakin hartioillansa. Luulin näkeväni sen naisolennoksi. Mutta minä en ollut varma siitä, vallankaan koska en erottanut etäisintäkään ihmisääntä; en huutoa, en valitusta. Mies astui veneeseen, joka siinä oli aivan lähellä, laski kantamuksensa veneen perään ja souti ulapalle. Minä en tätä lainkaan ymmärtänyt -- mitä kaikessa maailmassa?

-- Jäin paikalleni tähystämään venettä. Noin viidenkymmenen sylen päässä rannasta vedettiin airot sisään ja mies nousi pystyyn. -- Ja nyt tapahtui jotakin, jota minun on aivan mahdoton kertoa; minä en näet nähnyt sitä samalla tavalla kuin tässä istun ja näen teidät edessäni, ei, minä näin sen hirveänä virvakuvana. --

Ensiksikin tietäkää, että samalla, kun mies nousi seisoalle, kuului korviini naishuutoa, ensin tukehtuneena, mutta sittemmin kovempana ja läpitunkevana. Ja minä kuuntelin, sillä äänen luulin tuntevani. Mutta samalla oli mies paikalla, ja heti tukehtuivat huudot, ja näytti silta kuin kaksi olisi ollut ottelemassa siellä veneen perässä; minä näin sen kuin himmeänä varjokuvana valoisata taustaa vastassa -- toinen taisteli päästäksensä ylös.

Ja heti sen jälkeen kuulin mulskauksen meressä -- -- ja kaikki kävi ihan hiljaiseksi -- -- mutta veneessä oli mies, nähkääs, siellä seisoi hän kumarruksissa laidan yli ja ikäänkuin painoi toista veden alle. Ja noin jäi hän seisomaan pitkäksi aikaa, asettui viimein jälleen paikoilleen ja souti tiehensä, suoraa eteenpäin.

Minä luulen suistuneeni päistikkaa ensimmäisessä kuolontuskassani, sitte nousin ylös ja löin ympärilleni niin, että käteni veristyivät. Konttasin sitte henkeni ja ruumiini kaupalla alas rantaan ja kahlasin kauvas veteen. Ja minä huusin, häristin ja tein jos jotakin -- hampaita purren. Tämä ehkä lievensi kauhuani ja epätoivoani, samoin kuin itku keventää surullista.

Aamu oli koittamassa, kun minä hiivin takaisin asuntooni. Laskin rahan ainoalle siellä olevalle tuolille ja menin maisin kauppalaan. Tunturien yli, erämaitten kautta; kuta koleampaa, sitä parempi. Minä halusin saada tyhjentää raivoni loppuun saakka.

Vielä muistan jotakin, -- sangen hämärästi muuten: Minä puhelin ystäväni lääkärin kanssa ja kysyin, eikö hän tahtoisi auttaa minua nostamaan hälinää! Tässähän piili rikos.

Hän vastasi ja sanoi tahtovansa neuvoa minua olemaan vastaiseksi aivan hiljaa koko asiasta. Vallankin, koska olin kietoutuneena juttuun siinä määrässä kuin olin. Ehkeipä se ollutkaan mikään "rikos". Noviisihan saattoi ottaa raamatun avukseen; Juanna raukka oli tehnyt törkeän synnin ja päälle päätteeksi pilkannut heitä, korskeillut... hän ei ollut suututtanut yhtä, vaan monta noista pikku nunnista, ja sen vuoksi oli hän upotettu meren syvyyteen... eikö totta?... "muista niitä kiihkeitä ihmisiä, jotka kerran salpasivat Vestanneitsyet muuriin."

* * * * *

Tässä hän vaikeni, ja me istuimme molemmin paikallamme, vaan emme puhuneet. Meri oli edessämme. Oli kuin sillä ei olisi ollut mitään vastattavana. Kohoili vain silloin-tällöin levein hyökylainein, missä höyryn mahtava runko kiikkueli.

"Ja siten," sanoin minä, "rupesitte te vihaamaan tätä kylmää merta, joka veti helmaansa nuoren, lämpimän naisen -- -- -- ja heti sen jälkeen menitte te ehkä kuitenkin rannalle, missä laineet vyöryivät; tai laivaan ja purjehditte kauvan ympärinsä -- ja täällä löysitte te sittekin paraimman rauhan."

Hän vastasi hitaasti:

"No niin, olette ehkä oikeassa... kummallista kylläkin... jotenkin niin minä todella teinkin..."

Ja me jäimme istumaan ja katselemaan merta, tuota ijankaikkisuudesta olevaa, joka vielä on ja ikuisesti tulee olemaan.