Part 7

Kuvitelkaa nyt mielessänne maisemaa jossakin tuolla Välimeren rannikolla. Oletteko te ollut etelässä? Ette -- no, niin ette myöskään täysin tiedä, minkälainen maapallomme ihana kesä on... No niin, aurinko täällä pohjoisessa saattaa kyllä paahtaa kovasti. Se voi tehdä ihmiset punaisiksi parin viikon ajaksi; mutta kasvot eivät, niinkuin tuolla etelässä, heistä itsestään mitään auringosta ottamaansa omaa valoa. Ja aurinko täällä pohjoisessa voi vielä tuleennuttaa kovia omenia, mutta se ei voi, niinkuin etelässä, levittää niin läpeensä lämmintä, ilmakehää maan päälle, että rypäle paisuu ja punertuu. Ajatelkaa siis etelämaan kesää hedelmällisessä maisemassa säihkyvine päivineen ja hämärine öineen, jolloin linnut valveillaan laulavat. -- Ja sitte edessä, merenlahtea leveine, sinertävine juomuineen -- vettä niin kiiltävän kirkasta, että jokainoa sen pisara näyttää hohtavan ja loistavan.

Eräänä kesänä monta vuotta sitte tulin minä isäni kanssa muutamaan pieneen kylpypaikkaan Välimeren rannalla (eri syystä en tahdo sanoa, missä). Luonnollisesti minä suuresti hämmästyin kaikkea, mitä täällä sain nähdä. Moisia ruskeita, iloisia kasvoja, jotka auringonvalossa hymyilevät lumivalkeine hampaineen mustien viiksien takana. Entäs sitte pehmeätä kieltä, joka soi kuin laulu pehmeästi lirisevästä suihkulähteestä. Ja lisäksi vielä väkevää tuoksua monista hedelmistä ja kukkasista.

Alussa valtasi kaikki tämä uutuus minut niin voimakkaasti, etten siellä ympäri liikkuessani toivonut mitään. Mutta kovin kauvaa ei kestänyt, ennenkuin tunsin itseni yksinäiseksi. Ketään ikäistäni ei minulla ollut, jonka kanssa puhella, ei ketään, jonka kanssa yhdessä hymyillä. Ja niinpä lopulta huomasin itseni kamalan liikanaiseksi noitten monien iloisten ihmisten joukossa.

Mutta eräänä kauniina iltana kuljeskelin minä kaupungin syrjäpuolilla. Kun väsyin, istahdin minä kivelle tien viereen, ja auringon hiljaa mennessä mailleen tuntui seutu minusta niin suurelta ja minä itse min pieneltä ja yksinäiseltä, että minut valtasi halu mennä matkoihini, mennä vaan kauvas pois, kunnes tapaisin ihmisiä, joita paremmin ymmärsin. Mutta yhtäkkiä minä havahduin. Tuolta tuli nuori nainen minua kohden. Hän astui joutuun eikä katsonut ylös -- lauloi laulun kielellä, jota minä en ymmärtänyt. Lähemmäs hän tuli, vaan vielä hän ei minua nähnyt. Viimein, kun hän oli vallan lähellä, huomasi hän minut, säpsähti hieman, mutta hymähti samalla; ja hän oli sivuitse.

Minä katsoin hänen jälkeensä. Niin nuortean notkeana astui hän siinä, tumman keltaiset hivukset hajallaan pitkin selkää. Hänen silmänsä olin nähnyt, kun hän katsahti ylös. Ne olivat isot ja tummat silmäripsit mustat. Kuvitteleppas, mustat silmät ja keltainen tukka, tumman keltainen häiveeltään, ikäänkuin tummaa merenpihkaa yltympärinsä.

Minä istahdin paikoilleni ja toivoin hänen palaavaksi takaisin. Kun hän vain palaisi takaisin, en muuta pyytäisikään. -- --

Vaan hän ei tullut.

Seuraavana päivänä otin ylleni puvun, joka sopi minulle parhaiten -- olin ollut, mikäli sanotaan, sillä kertaa kaunis -- ja astuin samaa tietä siitä sivuitse, missä edellisenä päivänä istuin. Pitkältä ei kestänyt, ennenkun saavuin jotenkin suurelle talolle, jota puutarha ympäröitsi. Kaikkien ikkunain edessä riippui verhot; sillä aurinko paahtoi parhaallaan. Minä pysähdyin ja katselin puutarhaan. Siinä ei ollut semmoista rikasta kukoistusta kuin tavallisesti etelämaisissa puutarhoissa -- ei, se oli hiljainen, vakava yrttitarha, siellä täällä vain korkeita puita.

Hetken matkan päässä näin saman nuoren neitosen kuin eilenkin olin nähnyt. Hän istui puutarhatuolilla, tummasta marmorista tehdyn ison pöydän edessä. Hänen rinnallaan istui vanhanpuoleinen, mustiin puettu nainen.

Nuoren neitosen pää oli kumarruksissa jonkin käsityön ylitse. Silloin tällöin vetäisi hän ulos pitkän punaisen langan, tehden aina silloin kädellään ja käsivarrellaan ihmeteltävän kauniin liikkeen. Miten joustavilta näyttivätkään hänen valkoiset sormensa, kun ne siinä taipuen kuljettivat neulaa sisään ja ulos esineestä, jota hän ompeli.

Hetken perästä läksi vanhempi nainen astumaan taloa kohden, ja nuori neitonen nousi ylös ja kokosi sekä lankansa että muut kapineensa. Sitte kääntyi hän äkkiä minua kohden ja katsoa tuijotti minua kauvan, vähääkään hämmästymättä -- ikäänkuin olisi hän tiennyt, että minä olin siellä seisomassa. Ja sitte hymähti hän, ja lähettäen minulle pitkän, viivähtävän katseen, heitti hän sormellaan vielä suutelonkin ja läksi sitte tuon vanhemman jälkeen.

Minä jäin katsomaan hänen peräänsä, kunnes hän katosi näkyvistäsi, seisoin paikallani sittekin vielä herkeämättä aina yöhön saakka. Viimein palasin kotia onnellisen, kirjavan alakuloisuuden valtaamana, jommoista en milloinkaan ennen ollut tuntenut, ja jota en olisi vaihtanut kaiken maailman kaikkein heleimpäänkään iloon. -- -- --

Mutta sitte seurasi kokonaista kolme päivää, joina häntä en nähnyt. Minä olin masentua ikävästä, minä kuljeksin ympäri mitään tuntematta. Kaikki kävi minusta niin äärettömän välinpitämättömäksi.

Neljäntenä päivänä kävelin minä myöskin puutarhan sivutse; vaan se oli edelleen tyhjänä ja kuollunna, kuin vanha kirkkomaa.

Käveltyäni pitkät ajat siinä ulkopuolella edestakaisin, astuin viimein edelleen ja pitkän matkan päähän. Hämmästyksekseni jouduin kapealle merenlahdelmalle. Minä seisoin kauvan rannalla, heittelin litteitä kiviä ja kummastelin -- suuresti kummastelin -, miten monta kertaa ne laineilla hyppivät; kunnes eräs mies, jota en ollut huomannut, seisoi aivan takanani ja oli vihoissaan siitä, että noin tein. Hän nähtävästi pelkäsi, että minä täyttäisin lahden pohjia myöden ja siten laittaisin sillan litteistä kivistäni.

Minä läksin takaisin jälleen. Aurinko oli laskenut, ja lauha iltatuuli puhalteli laimeasti taajassa lehvikossa, lehtiä hiljaa heilutellen. Puutarhan kohdalla minä pysähdyin, mieli raskaana, ja katsahdin sinne varmaankin jo sadannen kerran. Sitä en tehnyt suinkaan siinä toivossa, että saisin nähdä hänet, aivan noin vaan ehdottomasti minä siinä pysähdyin. Mutta sitte minä yhtäkkiä säpsähdin; siellä istui hän samalla paikalla kuin neljä päivää sitte ja ihan yksinänsä.

Jäin paikalleni häntä katsomaan, epävarmana, mitä minun piti tehdä. "Hän on ehkä ollut matkalla," arvelin minä. Poskilla oli terve kullanvaalea väri; otsa vain mustien silmien yläpuolella oli valkoinen. Mutta hetken perästä käänsi hän päätänsä, ikäänkuin jotakuta katsoaksensa, tai ehkä jotakuta odottaen nähdäksensä. Ja kun hän huomasi minut, hän ikäänkuin hytkähti. Hän nousi heti ylös ja viittasi minulle. Minä tottelin, ja melkeinpä hieman juhlallisena astuin minä pehmeätä hiekkaa, mikä peitti vanhan puutarhan käytäviä.

Hän astui edellä ja minä perässä, ja ennen pitkää olimme me neliskulmaisella viheriällä nurmikolla, jota joka puolelta ympäröi joukko tiheälehtisiä jalavia. Hän istahti penkille, joka oli yhdessä kulmakkeessa; minä istahdin myöskin. Minä tunsin itseni yhtäkkiä ymmästyneeksi, melkeinpä heikoksi; enkä voinut saada sanotuksi sanaakaan. Istuin vaan ja katselin häntä ja hänen kumarassa olevaa päätänsä, jota tuuhea keltainen tukka varjosti.

Mutta sitte kohotti hän äkkiä päätänsä ja katsahti minuun tulisin, kostein silmäyksin -- ja, tietämättäni itsekkään, tartuin hänen käteensä ja vedin hänet luokseni. Vastustamatta antoi hän minun näin tehdä, hän painoi päänsä raskaasti minun olkapäähäni ja sulki silmänsä. "_Je vous aime_!" kuiskasin minä, "_je vous aime!_ Minä rakastan teitä, _je vous aime, je vous aime,"_ hoin taukoamatta -- en tiennyt muuta sanoa, ja minua huvitti sanoa noin; sillä itsekkin kuulin, että se kuului niin pehmeältä minun suustani. Ja hän vastasi -- jotakin, jota en erottanut -- -- -- joka kaiketi merkitsi samaa -- minä tunsin sen.

Ja minä pidin häntä käsivarsissani, lujasti käsivarsissani ja minä suutelin häntä, ensin otsalle, sitte suulle ja lopulta vain suulle -- noille punaisille huulille, jotka olivat yhtä makeat kuin hänen kotimaansa hedelmät.

Minä en tiedä, miten kauvan me siinä noin istuimme; ehkä tunnin, ehkä kaksi -- -- -- vähitellen kävi ympärillämme pimeäksi, ja tuolla ylhäällä tuikkivat tähdet. Ja minä pidin häntä vielä sylissäni; häntä, tuota hienoa nuorta neitosta, joka oli tuntunut minusta joltakin semmoiselta, jota ei saa kajota, vaan ainoastaan ihailla -- -- Jumala tiesi, nyt pidin häntä käsivarsissani, ja hän katsoi minua silmiin, ja hän painoi suunsa minun suutani vasten.

Silloin tällöin lausuimme aivan ehdottomasti jonkun sanan, kumpikin omalla kielellämme -- ne kaikuivat niin tukehtuneesti lämpimässä yössä. Äänenpainon me tajusimme; itse sanoja me muuten emme ymmärtäneet, paitsi ehkä yhtä ainoata poikkeusta; sitä näet, kun hän viittasi itseensä ja sanoi hymyillen: "Juanna".

Mutta viimein heittäytyi hän kiihkeästi puoleeni, niin että tuuhea tukka kutkutti kasvojani, ja kuiskasi pienen, soman, käsittämättömän sanan korvaani -- ja nousi ylös. Minä tajusin, että hän tahtoi lähteä, ja nousin myöskin. Ja siellä, missä kaikki oli hiljaista, eikä kenkään ollut meitä näkemässä, lausuimme me toisillemme hyvästit. Sitte läksimme me matkaan, hän edellä, pitäen kättäni omassaan.

Kun tulimme ison marmoripöydän kohdalle, pysähdyin minä ja viittasin siihen: "Huomenna, Juanna, huomenna." Hän hymyili ja nyökkäsi, ikäänkuin hän olisi tarkoin ymmärtänyt, mitä minä sanoin.

Seuraavana iltana tapasimme me toisemme ja kahtena sen jälkeen. Joka kerta jäin hänen luokseen tunnin verraksi. Me istuimme nyt yhdessä puhellen ja, huvitimme itseämme koettamalla saada toisemme kaikin tavoin sanojamme ymmärtämään, ja todella opinkin minä häntä yhä paremmin ymmärtämään ja hän tietysti minua -- -- -- No niin, puheaineemme eivät olleet kaukaa, eikä se, mitä me sanoimme, ollut järkeä kovin rasittavaa, mutta Jumala, tenhovia lapsia me sittekin olimme viisitoista- ja kaksikymmentävuotiaina.

Mutta neljäntenä iltana häristi hän minulle, heti kun tulin, ja viittasi taloon päin. Minä huomasin kohta että sieltä oli vaara tulossa. Siitä huolimatta istuimme me tämänkin illan yhdessä jalavien juurella; mutta hän käyttäytyi kuitenkin nyt toisin kuin edellisinä iltoina! Hän oli levoton, nousi usein ylös ja katsoi taloon päin. Mutta lopulta sain minä hänet kuitenkin rauhoitetuksi, "Armaani, mitä tämä on? miksi olet niin levoton?" -- Äänenpaino ilmoitti hänelle, mitä tarkoitin, ja kiitokseksi hän hymyili minulle ihanilla kasvoillaan.

Ja lopulta hän karkoitti kaiken pelkonsa. Hän laverteli ja hymyili, hän siveli tukkaani ja lausui joukon tuntemattomia sanoja, jotka pyöreäin, lavertavain äänten tavoin haihtuivat yöhön -- -- --

-- Entäs tätä oletteko joskus huomannut? Oletteko joskus tuntenut jonkun olevan saapuvilla siinä, missä ette häntä lainkaan tahtoisi saapuvilla olevaksi? Kun kaikki äkkiä käy niin hiljaiseksi, että itse hiljaisuus huutaa, kun verenne taukoaa kiertämästä, ja te vaan istutte ja tuijotatte eteenne tuhmasti kummastellen? --

Minä huomasin ensin, että hän yhtäkkiä kävi sangen vakavaksi; olin näkevinäni hänen kalpenevan pimeässä; minun käteni heltisivät hänen vyötäröiltänsä, hän pääsi lipuamaan sylistäni ja joutui istumaan aivan mykkänä minun viereeni penkille. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi edessämme pieni nainen ihan mustiin puettuna, kaulassa vain valkoinen röyhykaulus. Hän kävi aivan silmäini alitse; minä näin, että hän oli keski-ikäinen ja että hänellä oli ankarat piirteet. Sorahtaen sanoi hän jotakin ja viittasi ulos. Minä nousin hitaasti, otin Juannaa käteen ja katsoin kysyvästi häneen, ikäänkuin hänestä riippuisi, mitä olin tekevä. En tiedä syytä, mutta yhtäkkiä olin muuttunut ihan rauhalliseksi -- -- --

Hän katsoi minuun ja nyökkäsi hiljaa; minä puristin hänen kättänsä ja tunsin vastaukseksi puristuksen omassani -- ja niin minä läksin.

Kuljettuani kappaleen matkan kotiapäin, valtasi minut hämärä pelko, epämääräinen tuska siitä, että kaikki tuo saattoi arveluttavampaan, kuin alussa luulinkaan. Tämä tuska se syöpyi minuun kiinni, ja esti minua yöllä nukkumasta. Ja kun uni tuli, oli se levotonta: aamupuolella nousin sijaltani, hapuilin ympärilleni ja huusin hänen nimeänsä -- ja heräsin sanomaton kaiho mielessäni.

Seuraavina päivinä en minä nähnyt häntä. Voi, miten helppo on sanoa: seuraavina päivinä, seuraavina päivinä -- -- ne eivät olleet mitään tavallisia päiviä -- ne olivat pitkiä hetkiä, jotka kulkivat ohitseni, hiljaisina ja harmaina, toinen toisensa perästä. Ne olivat hetkiä, joina minä ajelehdin ympäri, ohaukset pakottavina ja suulaki kuivana, kiroten koko katolilaista maailmaa kaikkine mustine, vanhanpuoleisine naisineen, joilla kaulassaan on valkeat röyhykaulukset.

-- Minä luulin hänen ikuiseksi poistuneen; mutta minä näin hänet sentään jälleen. Se tapahtui eräässä puistossa keskellä kaupunkia, missä muutamat maailmaa kiertelevät "musikantit" soittivat. Hän käveli siellä yhdessä vanhanpuoleisen naisen kanssa, saman naisen, jonka rinnalla hän istui ensimmäisenä päivänä puistossa. Tämä piti kyllä häntä silmällä. Mutta joka kerta, kun minä näin Juannan tulevan, tähystin minä häntä; hän puolestaan tähysti myöskin -- suoraan ihan silmiini; me tähystimme syvemmäs ja syvemmäs, toisiamme läheten. Moneen kertaan astuivat he puiston päästä päähän, ja minä pidin aina varani päästäkseni häntä lähelle, joka kerta kun tulimme vastakkain. Sitte katsoimme toisiamme silmiin -- ei mitään muuta. Me emme hymyilleet, emme nyökäyttäneet. Hänen katseissaan oli jotakin niin kumman suruista, että minua melkein alotti pelottaa. Kerran, kun tulimme vastatusten, puri hän alahuuleensa ja katsoi minuun suurin, tyvenin silmin, ja toistemme ohi ja vielä edelleenkin mennessämme, tunsin ikäänkuin itsessäni, etten varmaankaan enää milloinkaan pääsisi hänen luoksensa, etten _saisi_ tulla häntä enää lähemmäksi.

Ja minusta tuntui, kuin olisivat puitten lehdet lakastuneet, ja kuin olisi etelän sininen taivas muuttunut harmaaksi ja kylmäksi.

Tämä kerta olikin viimeinen. Ja kaikki etsimiseni niinä kahtenatoista päivänä, jotka siellä vielä olin, oli aivan turhaa. Hän oli ja pysyi poissa.

Mutta vuosia sen jälkeen muistelin minä niitä iltoja, jotka yhdessä istuimme jalavien takana, ja minä olin tuntevinani hänen makeat, kosteat huulensa minun huulillani, ja minä olin näkevinäni hänet edessäni -- vallankin hänen silmänsä minä selvästi erotin. Nämä kummat mustat silmät keltaisen tukan alla.

* * * * *

Luulenpa täytyvämme myöntää, jatkoi hän hetkisen äänettömyyden jälkeen, että vanha Mefistofeles on oikeassa, sanoessaan: "Kummallinen on kaikissa tapauksessa se suku, joka johtuu Aatamista ja Eevasta".

Minä puolestani olen aina sen siksi kokenut ja minä luulen monien muitten tehneen samoin: kun minä olen ollut suruisena ja alakuloisena, olen toivonut, että käsissäni olisi elämän iloiset päivät, joina saisin loikoa päivänpaisteessa, suruttomassa toimettomuudessa. Mutta kun ne sitte ovat tulleet, nuo päivät, niin olen minä, totta puhuen, jonkinlaisella tuskallisella ikävällä muistellut entisyyttä ja tuudittautunut niihin suruisiin aikoihin, joista vasta olen päässyt.

Sen voin todistaa esimerkillä omasta elämästäni.

Kun minun isäni kuoli noin viisi vuotta tuon etelään tehdyn muistorikkaan matkan jälkeen, perin minä häneltä niin paljon, että sillä kävi eläminen säädyllisesti, vieläpä sellaisen "suurenkin herran," Jommoisesta minä siihen aikaan mielelläni halusin käydä. Mutta itselleni voin sittekin antaa sen kiitoksen, ettei mieleni koskaan halannut toimettomuutta, ja koska minulla oli synnynnäinen taipumus piirustukseen ja yleensä käytännöllisiin tieteisiin, päätin ruveta valmistautumaan arkkitehdiksi ja matkustin siinä tarkoituksessa Pariisiin. Mutta te tiedätte, miten käypi; on rahoja, joudutaan "seuraan," laiminlyödään velvollisuudet ja mitäs tiedän minä. Puoli vuotta myöhemmin oli arkkitehti kaukana helkkarissa, minä itse istuin varieteissä tutkistelemassa kiikarini läpi ihmisruumiin verratonta rakennusoppia -- eritoten naisten.

Ennen muita olimme me tarkanneet muutamaa solakkaa, pehmeää venakkotanssijatarta. Meidän pöytäkuntamme risti hänet Ylang-Ylangiksi, koska kaikki hänessä tuoksui tältä hajuvedeltä. Pari kuukautta sitte kutsuimme erästä englantilaista tanssijatarta Patscholyksi.

Tämi Ylang-Ylang oli sangen sievä. Hänessä oli jotakin itämaisnaisten tapaista, niinkuin yleensä usein voitte slaavilaisissa naisissa huomata. Minä tutustuin hänen kanssansa kulissien takana ja sain kunnian lähettää hänelle rannerenkaan, mikä yltympärinsä oli koristettu intialaisilla helmillä. Suureksi tyytyväisyydekseni hän ei myöskään ollut ottamatta vastaan kukkavihkojani ynnä muuta sellaista. Tehän tunnette mokoman joutavan lieheilyn. Luulee olevansa koko helkkarin mies -- ja itse asiassa joutuukin vaan narriksi viekkaalle naiselle, joka ihan kauppamiehen tavoin panee pienen osan suurta rakastettavuus-pääomaansa "liikkeeseen". Luulee olevansa "valittu" -- ja samaan aikaan onkin nainen puuhaillut neljän muun kanssa.

Salaa kaiketi sentään tunsin itse asiassa olevani jotenkin vähäpätöinen olento, sellaisena kuin olin, ja kaikkien muidenkin saattavan olla yhtä mokoma mies kuin minä, jos heillä vaan oli kyllin rahaa, ja sitä paitsi halua semmoiseen.

Lisäksi saattoi vielä silloin tällöin elpyä joku muisto, joka sekin osaltansa vaikutti, että minä kyllästyin kaikkeen. Muisto kummallisen kirkkaasta rakkaudesta, jommoista ei kukaan paitse niitä kahta, joita se yksin oli koskenut, ollut aavistanut tai tuntenut. Rakkaus, joka oli syntynyt kuin kedon villi kasvi avoimen taivaan alla, joka ei kysellyt entisyyttä eikä tulevaisuutta ja joka ei ollut kullalla ostettavissa.

-- Eräänä aamuna nousin minä selväajatuksisena ylös ja päätin itsekseni, että tästä vetelästä elämästä oli tuleva loppu.

Minun piti matkustaa, lähteä kauvas pois tästä kaikesta, karistaa se kerrassaan yltäni. Antaa meren suolaisten tuulten puhallella minut terveeksi, palata sitte vasta ja alottaa jotakin uutta.

Mutta yhtäkkiä pälkähti päähäni, että minun piti lähteä tuonne pikku kauppalaan rannikolle. Siellä tahdoin minä kuljeksia vanhaa tietä, nähdä jälleen talon ja marmoripöydän, jonka vieressä hän istui, ja ehkäpä jonakin iltana, kun ei kukaan näkisi, mennä hiljaa jalavien siimekseen.

Minä matkustin, ja tuossa ne jälleen olivat edessäni, ruskeat kalliot merta vastassa ja korkeat vuoret taustassa. Ja siinä olivat kylän talot, joista muutamia saatoin muistaa, niinkuin esim. ravintolan, jonka ulkopuolella riippui kullattu viinirypäle.

Ja tien näin minä jälleen, ja vanhan talon myöskin -- se seisoi siinä täsmälleen samanlaisena kuin ennen ja marmoripöytä myöskin.

Puutarhanportin ulkopuolelle pysähdyin ja jäin siihen seisomaan pitkäksi aikaa -- -- --

Asetuin paikkakunnalle lepäämään, ostin pienen, hoikkamastoisen purjealuksen, ja sillä purjehdin minä ympäri usein päiväkaudet. Oli niin rauhallista kuljeksia ulkona merellä, missä laineet syrjivät ja kuolivat miltei samassa silmänräpäyksessä.

Ja tuolla ulkona, kuunnellessani aaltojen laulua ja nähdessäni auringon laskevan vielä pronssiakin punaisempaan mereen, syntyi minussa ajatus, että siellä varmaankin löytyi elämä, ihanampi kuin se, mistä ihmiset uneksivat, mikä liukui noin rauhallisesti menoansa, kunnes ihmiset jonakin kauniina päivänä pääsivät lepoon ja lausuivat kiitokset edestänsä.

Mutta _missä_ se oli löydettävissä, siitä en ollut selvillä. Mutta aina, kun tätä ajattelin, johduin muistamaan häntä, joka oli lahjoittanut minulle elämän höystejuoman, rakkauden.

Ja unen tavoin kiitivät ohitseni ne kirjavat tunnit, joina hänen päänsä raskaana lepäsi olallani, ja kellertävät hivukset koskettelivat poskeani, tai ne suruiset hetket, joina minä viimeisen kerran sain katsoa noihin eloisiin, kosteisiin silmiin.

Minä en hakenut seuraa kaupungissa. Ollen vielä jotenkin perehtymätön sikäläiseen kieleen, tuntui minusta turhalta puuttua mihinkään säännölliseen keskusteluun. Ja niin istuin mielemmin aluksessani ja luin Childe Haroldia tai Prometeusta. Komeat säkeet ja laaja lahdelma viehättivät minua äärettömästi paljoa enemmän kuin tyhjät sanat kaikesta, -- eikä mistään.

Mutta pelkästä sattumasta tein tuttavuuden, joka tuli minulle tärkeäksi. Muutaman rankkasateen aikana turvauduin vanhain telineitten suojaan ja hetken perästä tuli eräs nuori mies samaan paikkaan. Odottaessamme sadetta taukoavaksi vaihdoimme me muutamia sanoja, ja ennen pitkää olimme me täydessä keskustelussa. Hän tuntui olevan niitä miehiä, jotka aina ovat oma itsensä, ja joiden seurassa siitä syystä tuntee itsensä suloisen turvalliseksi.

Sivumennen sain kuulla, että hän oli lääkäri sillä paikkakunnalla.

Monta päivää ei kulunut ennenkuin me olimme hyviä tuttuja. Me kävelimme yhdessä, ja hän tuli kanssani monesti minun meriretkilleni. Eräänä iltana, kun me tulimme myöhään maihin, kerroin minä hänelle, mitä siellä oli minulle seitsemän vuotta sitte tapahtunut.

Kun olin lopettanut kertomukseni, katsoi hän eteensä ja sanoi: "Niinpä olette te onnellisempi kuin useimmat muut. Teillähän on jotakin, johon voitte taaksepäin katsoa, johon voitte uskoa."

Ollessamme seuraavalla kertaa yhdessä, keskeytti hän oman puheensa, välinpitämättömästi huomauttaen: "Se on totta; minä tunnen osaksi sen nuoren naisen, josta te viimeksi kerroitte. Hän oleilee nykyään jossakin luostarintapaisessa. Santa Marton, luostarissa, noin kymmenkunnan peninkulman päässä täältä."

"Mistä te sen tiedätte?"

"No niin -- me lääkärit saamme aina tietää yhtä ja toista. Naispotilaat tahtovat mielellään puhella, kun heidän tilansa ei vaan ole peräti huono. -- -- Muistaakseni kuulin sen eräältä rouva Paganilta. -- Hän tuli luultavasti sattumasta tästä kertoneeksi -- Kaiken hänen puheensa pääasiallinen sisällys oli seuraava: 'Teidän Juannanne äiti on kuollut. Hän oli italialaista aatelia. Hänen miehensä, eräs juopporenttu englantilainen kapteeni, elää vielä. Hän on arvatenkin nykyään tuolla ylhäällä vanhassa sumulassa, viinaa ja olutta juomassa. Heidän avioliittonsa solmittiin vastoin vaimon omaisten suostumusta.' -- No niin, tällä kertaa olivat omaiset oikeassa. Kapteeni oli toinen Laban. Hän karkasi vaimonsa luota, sittekuin hän ensin oli nyppinyt enimmän osan hänen omaisuuttansa. Mutta kun mies oli siksi katala, että karkasi tiehensä eikä jääneellä ollut toista miestä saatavissa, rupesi hän äkkiä kovin jumaliseksi. -- Meidän etelämaisilla naisillamme, vallankin noilla viehättävillä 'naisellisilla', tulee olla jotakin, johon he panevat rakkautensa, johon he voivat sulautua -- -- heidän tulee saada tunnepäihtymys tuontuostakin, heidän tulee päästä tunnekohmeloon vähintänsäkin kerran viikossa, ilman sitä he eivät voi elää. -- No niin, hän teki suuren katumuksen ja sai synninpäästön. Kun hän kuoli kymmenen vuotta myöhemmin, uskoi hän tyttärensä erään tekopyhän naisen huostaan -- tämän piti tehdä lapsi 'hurskaaksi naiseksi', kerrassaan pyhimykseksi, jos se vaan olisi mahdollista. Mutta -- sanoi rouva Pagani ja ravisti päätänsä -- Juanna oli saanut vaarallisen luonteen -- jotakin sekä isästä että äidistä (joka oli ollut sangen maailmallinen, ennenkuin hän tuli katuvaiseksi) -- ja siten mokoman 'ristiriitaisuuden', -- -- se vaan oli varma, että hän oli kevytmielinen lapsi, jonka eräänä yönä tuo tekopyhä kasvattajatar odottamatta yllätti. Ja siitä syystä istuu hän nyt siis luostarissa parannuksilla".

Minä istuin kauvan aikaa mitäkään vastaamatta. Kaikki tuo tuli niin odottamatta.

"Ja miten on hänen siellä olla?"

"Sitä ei tietäne kenkään. Moinen luostari on kuin suljettu linna. Minä luulen, että hän jääpi sinne koko elinajakseen. Käypi oikein sääli häntä ja monia muita myöskin. -- -- Me lääkärit olemme kuin olemmekin mieleltämme hieman kerettiläisiä -- ainoa, jolle hattua kohotamme, on se, mikä kokonaan perustuu luonnollisiin syihin. Sen vuoksi voimme me antaa anteeksi syntiselle naiselle; vaan emme milloinkaan äidille, joka antaa telkeä nuoren tyttärensä, joka kaipaa elämän iloa, paksujen muurien sisäpuolelle, missä hän saa nähdä nuoruutensa hiljakseen haihtuvan."