Part 6

-- Se oli "Taiteitijalinnan" aikoina. Vähää ennen olimme me nähneet pitkän jonon ratsastavan pitkin katuja ja kuulleet linnanherran lausuvan kansan tervetulleeksi. Ja me nuoret kävelimme ja vietimme aikaamme tuolla ylhäällä linnanpuistossa valoisan kesäyön toisensa jälkeen.

Sillä siellä oli paljo nähtävää: punasilmäisiä, kesyjä jalopeuroja, jotka kiljuivat ja ampuivat pistooleilla ja kävelivät kahdella jalalla ihan yhtä hyvin kuin neljällä. Ja laulavia lehmiä ja iloa ja paljo riemua. Koko kaupunki oli siellä ylhäällä. Ne, jotka eivät saaneet tilaa "linnassa", ajelehtivat ympäri Linnanpuiston käytävillä.

Eräänä iltana tapasi pari meistä neiti Evan siellä ylhäällä yhdessä tumman ystävättärensä kanssa. He olivat mainion näköiset molemmat; toinen niin vaaleana, toinen niin tummana täydensivät he toinen toisensa mainiosti.

Ehkä sentään tumma voitti.

Hänellä oli yllään tummanpunainen hame vyötäröllään kiiltonahkainen nikkelivyö, joka luisti raskaasti alas lantioitten yli joka askelelta, minkä hän astui.

Heillä molemmilla oli ollut oikein perinpohjin huvia! He olivat juoneet samppanjaa Evan sedän kanssa; mutta sitte yhtäkkiä oli setä huomannut, että nyt heidän piti lähteä. Siihen eivät he mitenkään tahtoneet suostua, ja hetkisen perästä pistäytyivät he syrjään hänestä: tumma tunsi ikäänkuin jotakin olevan irroillaan, ja Evan piti auttaman häntä sitomaan sitä paikoilleen, ei, _hänen_ ei pitänyt olla siinä läsnä; se ei soveltunut herroille.

Niin pyysivät he hänen menemään hiljaa edelleen, jotta he voisivat hänet jälleen saavuttaa.

Ja niin juoksivat he tiehensä.

Sillä eihän todellakaan sentään ollut aikomus mennä kotia. -- --

Me kiersimme linnan yltympärinsä, kunnes kaikki oli lopussa. Mutta tämä yö oli sentään niin kovin kaunis.

Ja sitte me menimme alas ystäväni jasmiinihuvilaan ja istuimme siellä, kunnes päivä idästä sarasti.

* * * * *

Mutta sillaikaa makasi Teodine, jota myöskin Dinaksi kutsuttiin, kotona ja kuoli.

Eräänä aamuna kiersi "pensionaatissa" sanoma, että hän oli kuollut. Että hän makasi vuoteellaan ihan kankeana, silmät auki. Siellä syntyi tietysti ihmettelyä ja liikettä kaikkialla. Miten kaikessa maailmassa saattoi se oli mahdollista? kuolla -- noin ilman mitään enempää! --

Seuraavana päivänä vietiin hän hospitaaliin, missä ruumiintarkastus oli toimitettava. Mutta tämän ruumiintarkastuksen jälkeen katosi hän meiltä.

Rouva Holmsen ei ymmärtänyt vähintäkään. Hänellähän oli ollut niin paljo hommaa, ettei hänellä ollut todellakaan vähintäkään aikaa pitää huolta Dinan sairaudesta. Vallankaan koska Dina itse ei virkkanut mitään. Edellisenä iltapuolena kuuli hän tosin toiselta palvelijattarelta, jolla nyt oli medisiinarin tyhjä huone, ettei sairas viime aikoina ollut ruokaan kajonnut. Lisäksi vielä, että hänen silmänsä olivat niin kiiltävät. Mutta eihän tosiaankaan mokomasta kuolla tarvinnut. Olipa rouva Holmsen edellisenä päivänä itsekin ollut hänen luonaan kysymässä, miten hänen oli, ja silloin oli hän vastannut, että hän "miltei uskoi voivansa hieman paremmin." Mutta hän halusi saada vettä.

Ja rouva Holmsen oli itse tuonut hänelle vettä -- koko ruuskallisen! Muuten hän ei voinut häntä oikein nähdä, sillä ikkunan eteen oli ripustettu vaatteita, niin että huoneessa oli melkein pimeä.

Hetkiajan kuluttua saimme me kuulla -- Jumala tiesi mistä -- epäselviä huhuja, että Dina sittekin oli kuollut tärähdyksestä, minkä hän kerran oli saanut sydänalustaansa silloin, kun hän oli portailla langennut ja loukannut itseänsä. Sitte huhuiltiin vielä sekavammin jonkinlaisista höyryistä, joita häneen muka oli kerääntynyt. Se mahtoi kaikissa tapauksissa olla tuskaista tautia! Hän lienee kärsinyt paljon, vaikkapa hän olisi valitellut vielä vähemmin kuin mitä oli tehnyt.

Ehkei hän ollut huomannut paljoa kovempaa sinä valoisana kesäyönäkään, jona hän kaikessa hiljaisuudessa erosi.

* * * * *

Ennenkun lopetan, tahdon vielä kertoa, mitä pappi sanoi kun rouva Holmsen kysyi, luuliko hän Dinan pääsevän autuaaksi, kun hän kuoli noin vallan heidän käsistään.

Pappi sanoi: "Enhän minä voi sanoa mitään varmasti, mutta kuolihan hän asemassansa, ja se on kaunista."

Minun johtui ehdottomasti muistiini päärynä, minkä hän joka ilta toi neiti Evalle.

Missä ruoho kuihtui.

I.

Vanha tie soisella tasangolla painui painumistaan hitaasti, mutta varmasti. Soraa ja hietaa oli lisättävä, ja siten kävi tie kalliiksi. Sitte keksittiin heittää vanha tie silleen ja rakentaa uusi etempänä ylhäällä, missä perustus oli kovempaa. Nyt painui vanha tie siinä paikoillaan yhä taukoamatta, Syyssateet ja talviset räntäilmat tasoittivat sen olemattomiin, jo kymmenen vuoden kuluttua ei siitä ollut enää mitään jäljellä.

Ruoho iti yhtä hyvin siinä kuin muissakin paikoissa suolla.

Ainoastaan kapeasta juomuista kuihtunutta ruohoa kävi ymmärtäminen, että sitä vielä käytettiin; tässä juomussa oli ruoho kuihtunutta, sillä siinä entinen luutnantti Brede Arnesen käytteli jalkopohjiansa. Ruoho on hurskas ja rehellinen kasvi: se peittää vaivaisenkin haudan naskalipäisillä lehdiltään, mutta se kuihtuu siinä, mistä jumalaton ihminen kulkee.

II.

Soinen tasanko, minkä kautta tie kulki, oli tyhjyyden ja suoramielisyyden surkea kuva -- vallankin pilvisenä syyspäivänä. Se oli siinä milloin minkäkin värisenä; viheriänkeltaisena, harmaanruskeana ja mustana. Iso honkapuu seisoi toisessa syrjässä, muuten löytyi tien reunassa vain muutamia vaivaiskasvuisia kiulakka pensaita, joissa ei ollut kukkia eikä hedelmiä.

Tästä autiudesta pitivät kurjet. Niitä seisoi hajallaan parvissa siellä ja täällä. Silloin tällöin huudahti joku niistä.

Kun sattui muutamia myöhästyneitä muuttolintuja suurimmassa kiireessä lentämään paikkakunnan ylitse etelään päin, niin käännähtivät useimmat linnut suolla, kallistivat päätänsä ja kuhersivat ääneensä. Pari niistä kievahti ilmaan, edestakaisin lentäen ja käheästi huutaen.

Se oli oleva kiusantekoa muuttolinnuille, koska ne tuossa noin pitivät kiirettä.

III.

Ainoastaan kaksi kertaa koko pitkänä päivänä häiriintyivät linnut.

Se tapahtui joka puolenpäivän aikaan ja joka iltapuoli, kun ilta jo täyttä totta oli tulossa.

Sillä silloin tuli aina tumma, laiha mies jalan, yllään pitkä takki ja päässään leveäpäärmäinen huopahattu.

Hän se piti vanhalla tiellä juomua, missä ruoho kuihtui.

Muutamat nuoret poikaset, jotka olivat outoja paikalla, kyykistyivät hiemasen, alkuun päästäkseen, ja lensivät etemmäs, laskivat jälleen alas, kyykistyivät ja viputtivat -- ja kaikki oli yhtä rauhallista kuin ennenkin, joka vaan huudahti; ja se kuului pitkän matkan päähän, sillä täällä oli niin hiljaista.

Vanhat linnut jäivät seisomaan, sillä ne tunsivat miehen tavallaan. Ne olivat nähneet hänet siitä alkaen, kun ne olivat ihan pieniä, ja ne tiesivät, ettei hän niille mitään tee.

Hän meni vaan taloon suon toiselle puolen.

IV.

Talo suon toisella puolen ei painunut. Se seisoi tänään sellaisenaan kuin kuusikymmentä vuotta sitte. Luutnantti Brede Arnesenin isä ei ollut ollut niin kevytmielinen, että olisi rakentanut talonsa hiekalle; siinä oli kallio alla.

Sen vuoksi eivät asujamet kukistumistaan peljänneet. Niitä oli vaan kolme: puolivälissä kuudettakymmentä vuotta oleva luutnantti, hänen sisarensa ja vanha sotamies, joka oli seurannut herraansa siitä saakka, kun tämä oli saanut eronsa.

Brede Arnesen oli vallan nuorena tehnyt jotakin hirveätä, mutta ei kukaan saanut tietää, mitä se oli; säädyn kunnia oli pelastettava.

Kun luutnantti oli pitkillä kävelyillään iltapuolisin, kutsui hänen sisarensa sotamiehen sisälle ja luki hänelle kappaleen raamatusta. Sen jälkeen antoi hän hänen mennä ulos toimittamaan talon tehtäviä, ja itse istui hän yhä edelleen hartauttaan pitäen.

Lohduttavaista oli vanhalle neidille tietää omassa itsessään, että hän joka päivä antoi Herralle, mikä Herran oli. --

Ennenkuin hän alotti hartaushetken, antoi hän sotamiehen kääntää kanta-isän kuvan, joka riippui seinällä; sillä tämän ylpeät piirteet vaivasivat häntä, kun hän oli jumalisella tuulella, ja saattoivat helposti häiritä häntä hänen hartaudessaan.

Se oli ylpeän majurin kuva. Hän oli ollut mielessään vakuutettuna siitä, että hän oli vanhaa saksalaista aatelia, ja kuvan alle oli hän itse kirjoittanut suurilla göötiläisillä kirjaimilla:

"Kunnon upseeri hän on ja hyvää aatelista. Ei moukka kurja talonpoikais-porvarista."

Mutta kuvan käännettyä pääsi hän rauhaan. Hän istui siinä valkoinen, silitetty tanu päässänsä sekä joutsenuntuvainen liina hartioillansa ja lauloi virttä, jonka hänen äiti armaansa oli kuolinvuoteellaan sepittänyt. Sitä käytti hän joka päivä, sillä sen sydämelliset sanat ja sen ihanat, pehmeät äänet tuotti hänelle tuon rauhan.

Laulaessaan noudatti hän äänteessä äiti armaansa vanhanaikaista kirjoitustapaa.

"Ole vastaajan' viimeis' päivän', Syntin' piinas kautt' peitä, Suo minua armost' iloon käyvän, Pyhäis seuraan minua heitä. Sinä sanot: päälles kuin uskova on, Hän kuolemast' koht' eloon käy, Eik' tuomion all' näy; Ehk' ajaisest' kuoleva on, Ei heitet' helvetin hautaan. Hänt' vapahdan väkeväll' kädell' Kuoleman kauhian kidast', Taivaan iloon hänt' panen tähdell', Näin pois päästän hänt' vihast'. Jesus Christus, aut' minua visust', Sinun tuloos odottamaan Uskoll', ja saamaan Osaa luvatust' ilost' Sinne minua vie täält' ulos".

Näinä iltapuolihetkinään oli vanhan neiden oikein hyvä olla. Unenhorroksissa oli hän nojatuolissaan hartauden päätyttyä, sillaikaa kun sotamies puuhaili keittiössä iltaista kuntoon. Hän kuuli hänen silloin tällöin kalistavan kupilla, tai hän kuuli vesikattilan kihisevän. Ne olivat semmoisia ääniä, jotka eivät herätä, mutta eivät myöskään pane nukkumaan.

Ja hän saattoi levätä näin rauhassa, sillä hän oli antanut Jumalalle, mikä Jumalan oli.

V.

On syysilta, ja pimeä tulossa.

Lokit ja varikset lentävät kukin kotiinsa. Toisilla on pesä hongassa, toisilla kauvempana muualla.

Pimeä tulee myöskin taloon suon taakse; hiipii sisälle pienistä ruuduista ja asettuu paikoilleen tummille huonekaluille ja matoille, väistää vähän ennen muinoin kirkkaiksi kullatuita kehyksiä, mutta himmentää niitäkin yhä enemmän. Tivistyy vanhan neiden ympäri, niin että lopulta voi nähdä vain siinteen hänen valkoista ommeltua nuttuansa ja harmaana hattarana vain sen kohdan, missä joutsenuntuvainen liina on levällään.

Hän nukkuu silmänräpäyksen, mauskuttaa ihan säännöllisesti huulillaan joka hengenvedolta. Mutta sitte aukaisee hän äkkiä silmänsä, ikäänkuin siinä olisi ollut joku, joka hänet herätti. Hän kuuntelee portaille päin hetkisen, sitte nojaa hän päänsä jälleen taaksepäin ja huutaa: "Olavi, Olavi!"

Sotamies tulee sisälle.

"Sinä voit asettaa lampun sisälle, ja käännä sitte majuri, sillä nyt tulee luutnantti pian."

Meri.

Meriusvassa.

Me olimme usvassa. Silloin tällöin menimme me eteenpäin propellin hitaasti pyöriessä, mutta useammin olimme me ihan paikoillamme. Se ei väistynyt, tuo sankka meri usva. Päivittäin oli se siinä. Joka aamu, kun me heräsimme ja katsahdimme ulos, kohtasi se silmäämme. Eipä sillä hyvä, se tunkeutui päällemme niinkuin jokin määräämätön, joka painaa ilman että sitä voi luotaan torjua.

Ja ollessamme suljettuina usvan valkeaan kehään pelkäsimme me aina tölmäisevämme yhtä tai toista vastaan. Sen vuoksi olimme me aina tähystämässä -- ja saimme silmämme hämärtäviksi, muljottaviksi.

Niin, lopulta ei kukaan meistä ollut oikein terve. Me tunsimme itsemme kummallisen pöhöttyneiksi, samoin kuin arvatenkin ne harmaat elävät, jotka oleksivat kosteissa, pimeissä paikoissa; me puhuimme ainoastaan vähän toistemme kanssa ja aterialla istuimme me ruokaa inhoten ja pistäen sisäämme mitä vain, lainkaan maistamatta. --

Usein tapaa usva, illan tullen, vyöryä yhdelle koolle ja liukuaa tiehensä, niin että tähdet tulevat näkyviin -- sen olen useammasti kuin yhdesti kokenut. Tässä ei käynyt niin. Päinvastoin. Kun tulet sammutettiin iltaisin, oli se siinä miltei vielä sankempana kuin muulloin; en mokomaa pimeyttä milloinkaan ennen ollut nähnyt.

Ja keskellä yötä saatoimme me säikähtyä pitkästä vihellyksestä, joka tunki kuin terävä veitsi kaiken kuulevan läpi -- taikka myöskin läppäystä, monta sataa tuskallista lyöntiä! Sitä saattoi kestää hyvin kauvan, käännyimme kyljeltä toiselle, vedimme villaisen peiton päämme päälle ääntä tukehduttaaksemme, koetimme mahdollisesti myöskin antaa lyöntien vaikuttaa nukuttavasti, laskimme tahdissa niitten kanssa aivojamme väsyttääksemme, niin että ne rauhoittuisivat ja raukeaisivat. Mutta ei, se ei auttanut; sillä usein tuli lyönti edellisiä kovempi, joka kerrassaan keskeytti, ja me makasimme siinä vallan valveillamme. Tämä kävi lopulta ihan kamalaksi; ei mitään apua hädässä. Tunti toisensa jälkeen meni, ja me yhä vaan makasimme kopissamme, kääntelimme ja vääntelimme itseämme, voimatta nukkua, vaikka kuinka olisimme tahtoneet. Niin, lopulta olimme joutua ihan epätoivoon tästä loppumattomasta laulusta, joutua kiusaukseen, juosta ylös kannelle ja tehdä vastustusta. Eräänä yönä kuulin minä yläpuolellani olevan kopin asujamen itkevän ja huutavan: "Nyt pitää teidän lopettaman, kuuletteko te! -- -- -- Olkaa nyt hiljaa, te siellä ylhäällä!" Ja päällepäätteeksi kiipesi hän alas ja haki saappaansa, millä hän läimäytti kattoon ja toisti entiset sanansa.

Viimein aamuhämärässä saatoimme me päästä rauhaan. Tai me saatoimme, kellon alituisesta laulusta huolimatta, lyykistyä kokoon kuin kaatuneet miehet ja painua alas syvään, kuolemanraskaaseen horrokseen.

Ja niin me vähitellen tylsyimme, että me, lähempänä puolta päivää herätessämme, useimmiten olimme unhottaneet kaikki, mitä tapahtunut oli, ja ihmettelimme, että koko ruumiimme tuntui niin taudin ruhjomalta.

Mutta kun me tuntia myöhemmin istuimme päivällispöydässä, saattoi joku joukosta havahtua ja kysäistä. "Mutta kapteeni -- eikö jotakin ollut hätänä viime yönä?"

Iso, punakka kapteeni kertoi silloin, että me olimme kulkeneet vaarallisella paikalla, missä yhteentörmäyksiä oli usein tapahtunut -- joku tarkkasilmäinen mies oli nähnyt jotakin laivahylyn tapaista -- -- melkein aivan lähellä -- -- ja sen vuoksi olivat he viheltäneet ja kellolla soittaneet.

Nyt olivat kaikki selvillä: "Aivan niin, viime yö oli ollut levotonta, tavattoman meluista, sen vuoksi olivatkin he niin surkeassa tilassa herätessänsä".

* * * * *

Kun meri lepää kiiltävänä ja tyynenä usvapeitteen alla? on se minusta harvinaisen yhtänäköinen kuin iso, sammunut silmä.

Minä kuulen syviä huokauksia alhaaltapäin vaikka ilma onkin tyyni; on kuin se liikkuisi jostakin, ei kukaan meistä tiedä, mistä.

Ja kun minä makaan valveillani yöllä, sattuu korviini nielauksia, niinkuin monen pienen pakahtuneen sydämen imennästä.

Tai ääniä jotka minusta tuntuvat tulevan ihmisistä, joitten puhelua luulen kuulevani milloin etempää, milloin taas aivan läheltä.

Usein saattaa tämä minut kokonaan vallata, niin että asetun istualle ja sanon itsekseni, että noin käy, kun päiväkausin elelee purjehtivassa laivassa, silmiensä edessä vain tuo tyhjä, harmaa avaruus, kun samalla tuntikausin henkii salongin raskasta ilmaa, tätä sanatonta höyrylaiva-ilmaa, missä on sekaisin pahanhajuista öljyä ja pölyä punaisesta sametista.

Siinä tarvitaan huvitusta.

Ja minä koetan huvittaa itseäni alan keskustella yhden ja toisen matkustajan kanssa. Mutta minä huomaan, että he ovat yhtä raukeita kuin minäkin ja me mykistymme kukin soppeemme, niinkuin siivet linnulta, joka on märkänä.

Sitte koetan minä lukea; vaan ne ainoat kirjat, joita täällä löytyy, ovat muutamia puolivanhoja englantilaisia romaaneja, mitkä eivät usva-ilmalla kelpaa höyrylaivassa luettaviksi. Silloin on tarpeen voimakkaampaa ravintoa. Eilen löysinkin minä muuten erään kovin "voimakkaan" kirjan: Novellikokoelman, missä oli monta "jännittävää" kertomusta. Se oli todellista alkoholia. Tästä otan minä usein itselleni hutikan koko tunniksi.

Maita raukeus seuraa jäljestä. Kun panen kirjan pois, tunnen minä olentoani painostavan, ja minä vaivun syvään uneen, missä mieli kuvittelee semmoista, jota tuskin milloinkaan olen lukenut tai ajatellut. Tai haaveksin minä jotakin, jota en milloinkaan ole kotona kuullut, jotakin, jota en ole lukenut enkä ajatellut.

Jumala tiesi, mistä se tulee.

Väkeä, jota en milloinkaan tässä maailmassa ole nähnyt, käy sivuitseni ja puhuu minulle paljon käsittämätöntä, josta koetan saada selvää ja johon vastaan, niin hyvin kuin voin. Kunnes muudan vanha toveri, joka, mikäli muistan (hän on monia vuosia sitte matkannut Rioon) asettuu päälleni ja painaa minua, jotta olen tukehtua ja herään painajaisesta...

Ja niin makaan minä puolikosteella samettisohvalla, helteisenä ja sairaana, ja ihmettelen, että tätä tällaista sentään voi kestää. Voiko sitä kestää pitkältä? Mitenhän meidän laitamme on huomenna tähän samaan aikaan? -- -- --

Tänä aamuna tuli aivan oikein muudan hampurilainen "pufettiin" ja tilasi paloviinaa, "sillä nyt teki ilmapuntari nousua." Päivällispöydässä oli hän puhelijas ja iloinen. Hän kertoi jutun, joka muka oli sukkela: neekeristä, joka eräänä iltana tuli kotia ja sanoi vaimolleen: "Eikö sinulla ole ruokaa minulle?" johon tämä vastasi: "mene tuonne ja ota lautanen; siinä on vielä kappale jäähtynyttä lähetyssaarnaajaa."

Loppuponnen, "kappale jäähtynyttä lähetyssaarnaajaa," toisti hän vähintään kuuteen kertaan. Hän näytti selvästi juoneen koko joukon.

Mutta iltapuolella tuli hän tupakkahyttiin ja sanoi, ettei ilmapuntari noussutkaan ja että tämä matka johdatti hänen muistiinsa Gerstäckerin "Matkaseikkailut," jotka osaltaan olivat kirjallisuutta "Dickensin malliin."

* * * * *

Juuri nyt kuljimme me majakan sivutse. Me emme nähneet mitään, vaan kuulimme usvatorven törähtävän jostakin sieltäpäin. Ja välistä haukahti koira, joka haistoi paikan, missä se oli. --

Nyt seisoo höyryalus hiljaa; me odotamme luotsia. Aivan varmoja paikasta me emme suinkaan vielä ole, sillä tuontuostakin tunnustelemme me eteemme riipalla.

Väliajoin, vallankin juuri sinä hetkenä, kun äänet ovat haihtuneet, palaa hiljaisuus hiipien takaisin ja valtaa tuskastuttavasi mielet. Siinäpä se, elävää ääntä halutaan; mahdollisesti koetetaan puhua ääneen itsekseen. Mutta yhden ääni jää niin pieneksi ja yksinäiseksi. --

-- Tänä iltana ovat useimmat matkustajat nousseet kannelle, ja kukin valitsee soppensa, siinä torkkuaksensa, tai oman paikkansa, siinä liikkuaksensa.

Askelet kuuluvat, yksi kerrallaan, miehen epäselvän haahmon nähdään viimein pistävän esiin ja katoavan.

Ja etukannelta kuuluu merimiesten raskaitten saappaitten kopina, heidän siellä tehdessä työtä vilkkulyhtyjensä valossa, joita he kantavat rinnallaan.

Mutta vähitellen asettuvat kävelijät levolle. He pistäytyvät tupakkahyttiin, missä heitä aina on useampia. He eivät paljoa puhu; vihdoin kertoo muudan vanhempia herroja samanlaisesta tapauksesta, minkä hän oli joutunut kokemaan noin -- -- hänen piti ajatella -- -- varmaankin kym -- tai ehkä kaksitoista vuotta sitte. Silloin hän ei luullut mokomasta hengissä pääsevänsä, mutta nyt oli ehkä asiat vielä hullummin kuin silloin.

Toinen hymähtää ja kysyy, eikö kävisi keksiminen jotakin -- -- mitä? -- nythän ihmiset olivat niin viisaita, tai olivathan he olevinaan niin viisaita. Usvapillit ja vilkkumajakat -- hyvät olivat nekin, vaan eivät silti riittävät. Ei, jotakin sähköalalla oli saatava, ettekö usko, että jotakin sähkölläkin saisi aikaan -- mitä?

Niin! -- --

Hetken perästä soitetaan iltaiselle. Me astumme hitaasti alas portaita ja asetumme ruoalle, koska niin kerta on tehtävä.

Rannikolla.

Me olimme kaukana meren ulapalla.

Mutta höyryalusta matkallaan eivät estäneet laineet eikä tuuli. Se kulki varmasti ja tyynesti; sillä meri lepäsi. Ei lintuja eikä purjehtijoita -- pelkkää taivasta ja merta.

Illan tullen istuin minä kannella yhdessä muutaman matkatoverin kanssa. Me emme paljoa puhuneet, istuimme vaan ja tuijotimme kaukaisuuteen. Oli kuitenkin, kuin olisimme toisemme käsittäneet; kuin olisimme ymmärtäneet ja hyväksyneet toistemme ajatukset, vaikkemme niitä julki lausuneetkaan.

Viimein rupesi toveri rinnallani puhumaan puoliääneen itseksensä, kauvas eteensä yhä edelleen katsellen: "On todellakin kummallista, miten paljon kaunista tästä merestä on sanottu. -- -- Ja kuitenkin on samaisessa meressä jotakin vallan kauheata. Katsokaappa vain sitä! Eikö se näytä isolta, mustalta hirviöltä, jolla on pitkät, limaiset pyydysrajat -- -- tuollaiselta, joka voi käydä kiinni ja tukehduttaa -- noin aivan hiljaa -- aivan pehmeästi."

Me istuimme hetkisen ja katselimme merelle. Jumala tiesi, mutta tänä iltana uskoin, mitä hän sanoi.

Vähän ajan perästä jatkoi hän hitaasti ja matalalla äänellä: enimmiten vain puolin, katkonaisin lausein: "Minä en ole milloinkaan pitänyt merestä oikein. Se on liian synkkä ja liian raaka. Ja kaikkea, mikä haiskahtaa raakuudelta, vihaan minä. Se on ehkä heikkoutta, mutta siinä tapauksessa ainakin synnynnäistä. Niin on ollut laitani aina lapsuudesta saakka. -- -- -- Siitä ehkä tullee, etten milloinkaan ole pitänyt merimiehistäkään. Ne ovat kyllä sangen kunnollisia ja rohkeita, Jumala paratkoon, -- mutta alituisesti on heissä jotakin tätä raakuutta, joka sisintä olentoani inhoittaa... Katsokaa vaan tuota miestä -- niin tuota tuossa, roimahousuissa... täytyypä kaiketi olla merimiehenä pitkät ajat ennenkuin moiseksi käypi. Ja näkyyhän se hänestä muutenkin kaikin puolin... Hän näyttää, Jumala paratkoon, parkitulta koko mies... No, onhan se muuten ihan luonnollistakin... Onhan meri itsekin mokoma parkkikoura, ei viisastu milloinkaan -- polkee vaan jalkoihinsa kaikki, mitä tapaa. Sanokaa minulle, oletteko milloinkaan myrskyssä tullut luotsi- tai kalapaikalle ja nähnyt ihmisiä seisovan rannalla tähystämässä isää, tai puolisoa tai veljeä, mykkinä ja kauhistuneina. Luuletteko te, että niillä ihmisillä on silmiä näkemään, miten perhanan komeita viheriät järvet ovat?... Tai minkälaiselta luulevat meren tuntuvan sen mielestä, joka on uppoavassa laivassa kaukana maalta?... kun hirvittävää vettä tunkeutuu rakoihin, ja laiva painuu alas tuuma tuumalta, kunnes syvyys aukeaa ja vetää sen hitaasti alas -- ihmisten seistessä kannella rukoilemassa Jumalaa heitä pelastamaan.

"Ja viimein ovat he syvässä alhaalla suolaisessa, kylmässä vedessä ja tukehtuvat. Vallan nuorista alkaen vanhoihin ja harmaihin saakka... niin, nuoret taistelevat kai kauvimmin. Ajatelkaa kaikkea tätä hirvittävää kauneutta -- kaikkia niitä nuoria naisia, jotka meri on vetänyt kitaansa, heidän ruumistensa kiemurrellessa... Voi, te olette nuori, ettekä vielä inhoa sitä mustaa eläintä, joka meitä ympäröi!

"Minä olen kerran seisonut meren rannalla ja parkunut! Minua ahdisti pelko, pelko, joka on pahempi kaikkia muita. Se, joka tunkee sisään, niin että parku pääsee aivan itsestään... Ja silloin oli kuutamo. Kuutamoyö meren rannalla... Minä muistan sen niin selvästi tänä iltana. En tiedä, miksi; on melkein kaksikymmentä vuotta, sittekun se tapahtui."

Hetken perästä jatkoi hän hitaasti kuin ennenkin ja yhtä matalalla äänellä: "Eikö teillä ole muistoja, joita ette milloinkaan ole muistikirjaanne kirjoittanut" koska ne kirjoitettaessa menettäisivät sen kummallisuuden, sen pyhyyden, mikä niille on omituinen, hiiri kauvan kuin ne ovat teidän eikä kenenkään muuri? Muistoja, jotka ovat sen laatuisia, että te mieluimmin toivoisitte vaan hyräilevänne niitä omina sävellyksinänne pitkin, pehmein puoliäänin?

Niin on laita minun "Kuutamoyöni" ensimmäisen osan.