Part 5

-- Kun he jälleen istuivat sisällä, kertoi Bolstad Andresille Simon Naesista. Tämä oli yksi niitä, jotka eivät milloinkaan olleet voineet oikein sopia ihmisten kanssa, vaikkei hän juuri tehnyt kenellekkään kiusaakaan. Ainoa, josta tämä piti, oli -- häpeä sanon -- hän itse -- Bolstad. Rakkaus oli johtunut siitä, että laivuri kerran monia vuotta sitte oli puolustanut häntä muutamia ruotsalaisia kalastajia vastaan, jotka paraillaan kurittivat häntä, koska he luulivat hänen noituneen heille myrskyn.

Niin, suurimpana syynä siihen, etteivät ihmiset hänestä oikein pitäneet, oli se, että hänen sanottiin voivan noitua. Sen taidon sanottiin hänen perineen äidiltään, joka oli ollut pohjan puolelta.

"Minkälaista noitumista hän sitte harjoittaa, laivuri Bolstad?" kysyi Andres... Hän istui vuoteen reunalla ja veti saappaita jalastaan.

"Kaikkea vielä, kuka sitä uskoo, mitä ihmiset puhuvat? -- -- -- Niin, mitä mokomaa se on? -- -- -- No niin, hän muka voi saa aikaan rivoa säätä mereltä päin, milloin vaan tahtoo; niin sanovat muutamat. Toiset taas kertovat, että hän itsessään tuntee, milloin sitä on odotettavissa. Kaikki pelkkää hullutusta ja lastenlorua -- vaikkakin tahtovat pitää itseänsä kristittyinä ihmisinä".

"Ettekö te usko mitään yliluonnollista, Bolstad"?

"En, semmoista en usko. Enkä niissäkään tapauksessa usko sillä olevan mitään valtaa ihmisen ylitse niin kauvan kuin ihminen itse ei sitä mietiskele. Sen on laita ihan sama kuin pohjattomuuden, Andres! Sekin vetää puoleensa vaan silloin, kun siihen katsoo. Silmät ylös, mies! eikä sillä ole mitään valtaa -- siihen oppiin minä luotan, ja se on auttanut minua tähän saakka".

Kello ei ollut viittä enempää aamulla, kun matami Bolstad nousi ylös, otti tulen ja viritti valkean kahvipannun alle. Sillaikaa kun se oli lävellään lämpiämässä, meni hän ulos ilmaa katsomaan. Oli niin tyven, ettei tuulenhenkeä liikahtanut. Hänen mielestään mokoma ilma oli liiankin hyvä. Niiden oli varmaankin pakko käyttää airoja -- ellei ilma ulompana vaan ollut navakampi -- -- --

Seisottuaan siellä hetkisen, tuli hän jälleen sisälle, pani ulko-oven kiinni, mutta avasi oven miesten huoneeseen. Siitä heräsi Bolstad ja kysäisi, mikä siellä oli hätänä. Vaimo sanoi silloin, millainen ilma oli. Tähän vastasi Bolstad, että jahka he vaan pääsevät Reposaarensalmesta, niin kyllä tuulta tulisi. Vaikka ulompana oli kuinkakin navakkata, oli täällä sisempänä siltä miltei aina ihan unteloa.

Hetken perästä istuivat he kaikin kolmen aamiaisella sekä söivät hyvästi ja kauvan. Matami Bolstadin piti vielä antaa ryyppy heille kummallekkin, ja hän otti itsekkin tilkan lasin pohjalta. Kun aamiainen viimeinkin oli syötynä, veti Bolstad sarkanutun ylleen ja sen päälle öljytakin. Samanlaisen otti Andres taasen kissannahkaturkkinsa päälle. Sitte sanoivat he hyvästi vaimolle, hyvästi, näkemiin saakka! ja läksivät alas veneelle. Matami Bolstad astui perässä ja valaisi lyhdyllä, sillä kuu oli laskenut, ja oli melkein pimeä vaikkakin aamu oli koittamassa.

Miehet selviytyivät helposti. He irroittivat köydet ja varppeet, tarttuivat kumpikin airopariinsa ja olivat ennen pitkää keskellä Reposaarensalmea. Siitä he kulkivat edelleen tasaisin vetäyksin, ja hetken perästä tulla sutkahti Sauvasaari näkyviin, ja silloin oli heillä näköala vapaana länttä kohden. He näkivät nyt kuunkin matalalla, laskeutumaisillaan. Se ei valaissut, riippui vaan tavattoman suurena pilven takana ja hehkui tulipunaisena.

Ei paljoa puuttunut, etteivät nyt toivoneet tuulta, mutta siinä he pettyivät. Kaikki oli niin hiljaista kuin konsanaan huoneessa. Koko meri lepäsi raskaana ja hervottomana, vähääkään liikkumatta.

Tiettyähän on, että moinen rasvatyven ilma ulkona merellä on jotakin tavatonta. Se tekee olennon alakuloiseksi ja panee odottamaan jotakin, joka ei ole hyvä. Samoin nytkin. Ei kumpikaan heistä puhunut, ja se, minkä he lausuivat, tuntui miltei pakolliselta. Niinpä, kun Andres hymähtäen kysyi, minne maailmassa se kova tuuli oli jäänyt? hymähti myöskin Bolstad -- mutta muuten ei siitä asiasta sen koommin puhuttu.

Koko pitkän talviyön istuivat he soutaen. Aika tuntui heistä sekä raskaalta että pitkältä. Yhden ainoan kerran lauloi Andres laulun, minkä mukaan he sitte tahdissa soutivat:

Kuule joutsenta, kuule joutsenta, joka valittaa saarella hiljaisella hoi i hoi, ho i hoi, ho i hoi!

Kohta olen minä kulkeva merellä tuulisella ho i hoi, ho i hoi ho i hoi!

mutta muuten ei kuulunut muuta kuin airojen kolaukset hankapeukaloita vasten.

-- Kun aamu koitti, oli kaikki yhtä hiljaista kuin ennen. Ainoastaan pari kertaa olivat he tunteneet muutamia kosteita henkäyksiä lännestä päin, mutta niitä varten ei käynyt purjeita nostaminen. Heidän piti kulkea soutaen koko aamupuoli; ja vielä päivällislevonkin jälkeen, minkä he pitivät Juustokivellä, oli heidän airoihin turvautuminen.

Mutta myöhemmin iltapuolella -- kello lienee ollut noin neljän paikkeilla -- Andres yhtäkkiä viittasi muutamiin lännen puolella oleviin asuinkerroksiin, joita eivät he kumpikaan sitä ennen olleet huomanneet. Ne ajelehtivat merenpinnalla kuin ilkeä, käryävä savu; alimpana alhaalla näkyi muutamia pitkiä, tummanpunaisia juomuja, jotka kävivät yhteen meren kanssa.

He käännähtivät tuontuostakin päänsä näihin pilviin päin, ja joka kerralta tuntui heistä, kuin pilvet olisivat käyneet suuremmiksi. Ja kummankaan heistä etukäteen tietämättä silmänräpäystäkään, tuli heitä vastaan kylmä tuulenpuuska, ja silloin koko meri musteni.

Tämän yhden puuskan jälkeen oli ilma aivan tyven ja liikkumaton niinkuin ennenkin, ja sittekin luulivat he tuntevansa siinä muutoksen tapahtuneen. Molemmin he myöskin huomasivat, että kaksi merilintua tuli lentäen maalle päin. "Krii, krii!" huusivat ne molemmat ja tuijottivat veneeseen, liitäessään miltei aivan sen päällitse.

"Nosta purjepuu, Andres, käy kiinni, minkä jaksat! hoi!"

Bolstad ja Andres saivat purjepuun pystyyn yhdellä nostamalla. Mutta heidän siinä purjetta levittäessään tuli uusi tuulenpuuska niin, että keula vaahtoa viilsi.

Nyt alkoi myöskin meri kuohua ja käydä sekä vihreäksi että valkeaksi. Välistä tuli leveä laine rynnäten ja nostatti pauhun, keulaan osuessaan; mutta jatkoi matkaansa sitte edelleen maata kohden ja kohisi raskaasti mennessään.

Yhä useampia merilintuja turvautui maalle päin; milloin tuli niitä monta yhdessä parvessa ja luikaten, milloin taas vaan yksi ainoa mykkänä yksinänsä. Lopulta ei ollut ulkona keitäkään muita kuin he: mutta niin kauvan kuin päivää kesti purjehtivat he pulskasti eteenpäin.

Illempana kiihtyi tuuli kuitenkin rajummaksi. Ja pahinta oli, että se useasti tuli mitä ilkeimpinä vihureina, niin että heidän täytyi äkkiä kääntää vastaiseen, jotteivät menisi nurin.

Heidän täytyi vähän vähentää purjeita.

Niin purjehtivat he sitte hetken aikaa; mutta vähän ajan perästä täytyi heidän uudelleen vähentää purjeita; sillä myrsky kiihtyi.

Istuttuaan hetkisen tämän jälkeen, sanoo Andres:

"Minä pelkään, että tuuli kääntyy enemmän länteen, kuin olisi suotava."

"Niin, se on vähin kääntynyt viime hetkinä. Voitko jotakin erottaa, missä me olemme?"

"Lienemme kai Ristikarin paikkeilla."

"Varokaamme siis matalikkoa itäpuolella."

He olivatkin aivan oikein Ristikarin luona; sillä heti sen jälkeen näkivät he majakan, minkä he molemmat tunsivat -- --

Kului muutamia tunteja, ilma pimeni ja myrsky kiihtyi. Ja meri kävi niin hurjaksi ja valkeaksi, että oli mahdoton erottaa, mikä oli tyrskyä ja mikä aavaa ulappaa.

Mutta kerran huutaa Bolstad:

"Oletko siellä, Andres?"

"Olen, täällä minä istun, laivuri."

"Etkö se ollut sinä, joka istuit tässä ihan vieressäni?"

"En, minä olen istunut täällä keulassa."

"Minusta tuntui juuri kuin joku olisi istunut tässä ihan vieressäni."

"Miltä se näytti?"

"Se oli musta".

"Se ei liene kuitenkaan ollut mitään."

"Eipä suinkaan -- uskoakseni".

Bolstad oli tuskin saanut sen sanotuksi, kun tuli tuulispää niin kova, etteivät moista milloinkaan olleet kohdanneetkaan Alus kallistui niin, että vesi loi kauvas vartaan ylitse, ja vaahto purskusi kuin tihkusade.

Kun se oli ohitse ja alus jälleen pystyssä, riisuivat he joka purjetilkan, mikä riisua voitiin.

Niin jatkettiin matkaa vielä hetki aikaa; mutta sitte muuttui ilma niin raivoisaksi, etteivät he voineet kuulla toisiansa, jos he tavallisesti puhuivat. Yhtäkkiä huutaa Andres hyvin kuuluvasti: "Laivuri! Minusta on, kuin kuulisin jonkin soivan tuolta vastaamme".

"Vaikka kuuntelen, en minä kuule mitään" sanoo Bolstad.

Hetken perästä sanoo Andres jälleen: "Nyt kuulen kellon vielä selvemmin".

"Niin, nyt kuulen minäkin sen," sanoo Bolstad, "tämä on meidän viimeinen matkamme Andres -- me olemme aivan Rokan kohdalla -- me olemme laskeneet liiaksi pohjoiseen. Mikset laske ulommaksi, Andres. Tyrskyt nielaisevat meidät."

"Onko se varoituskello, -- -- minkä he ovat pystyttäneet, varoittaakseen ihmisiä -- Rokasta --"

"On niin."

"Niinpä onkin se tyrskyä, minkä tuolla sisempänä näen. Käännä vene, laivuri! Minä näen sen hohtavan valkealta; minä kuulen sen jyrisevän kuin tuomiopäivänä."

He käänsivät veneen, mikäli mahdollista, se alus olikin sellainen lintu, että se käänne käänteeltä nousi tuuleen.

Mutta sittekin kuulivat he kellon soiton pitkät ajat kaikuvan heidän korviinsa; mutta sitte heikkeni soitto heikkenemistään, eivätkä he kuulleet muuta kuin laineitten pauhun.

Yhtäkkiä hellittää Bolstad peräsimen ja huutaa:

"Nyt se on harmaa, Andres!"

"Mikä on harmaa?"

"Minusta se näytti harmaalta! -- Se on varmaan se musta, jonka minä äsken näin; mutta tällä kertaa se oli harmaa."

"Pitäkää varanne, laivuri, tuolta tulee turma ihan perän puolelta!"

Heillä ei ollut pitkää aikaa tointuaksensa, ennen kuin se tuli hirveällä ryskeellä ja jyräyksellä, mikä työnnähti aluksen pitkän matkaa päistikkaa.

Siitä hetkestä tarttui Andres peräsimeen. Laivuri Bolstad ei kyennyt enää mihinkään.

Andres antoi mennä, kunnes hän näki edessäpäin pistävän esiin jotakin mustaa, minkä hän luuli Harmaasaareksi. Sitte teki hän, voimiaan ponnistaen, uudestaan käänteen.

Hän luuli ihan varmasti heidän jo osaksi päässeen paremmalle puolelle; mutta vähää sen jälkeen kuuli hän kellon jälleen läppäävän, ja vieläpä lähempänä kuin edellisellä kerralla. He eivät siis olleet käänteestä mitään hyötyneet. Eivätpä niinkään, veneen painolastihan oli pieni ja tyrsky painoi kovasti.

Niin ei ollut jäljellä muuta keinoa kuin uskaltaa yritys, jota hän kauvan oli ajatellut: koettaa saada vene sisälle Messukuiluun. Jos hän vaan voisi päästä sinne, olivat he turvassa kaikelta vaaralta, sillä siellä sisällä oli vesi tyventä; sen hän tiesi entisestään.

Sen hän ilmaisi Bolstadille, mutta tämä vastasi vaan jotakin epäselvästi, että kullakin aluksella on oma määrätty aikansa.

Joka hiven otettiin nyt alas. Andres Aasen luuli ennen pitkää huomaavansa, että hän oli oikealla tiellä. Mutta juuri kun hän oli näkevinään leveän kuilun edessään häämöittämässä, huudahti Bolstad: "Nyt se on valkoinen!" ja seuraavassa silmänräpäyksessä tölmäisi alus jotakin kovaa vastaan, niin että molemmat lensivät päistikkaa eteenpäin.

Aasen tunsi, miten kylmä vesi huuhtoi hänen päänsä ylitse, miten hän viskautui korkealle ylös, ja heti sen jälkeen rupesi koko hänen ruumistansa särkemään. Kun hän sitte tunnusteli eteensä, tarttui hänen kätensä johonkin märkään kankeen tai kanervaan, minkä päälle hän arvatenkin oli pudonnut. Hän makasi hetken siinä, mutta sitte hän yhtäkkiä muistikin, että hänen tuli ottaa selko Bolstadista. Vaivoin hän siitä sitte nousi ja tirkisteli ympärilleen... Laineita loppumattomassa jonossa oli ainoa, mitä hän näki. Ne olivat häntä sangen likellä, niin että hänen oli sukkelasti vetäytyminen niistä etemmäs, jotteivät ne peräytyessään veisi häntä mukanaan.

Mutta siinä tirkistäessään ja tähystäessään, ja epätoivon häntä siinä ahdistaessa, luuli hän näkevänsä jotakin, mikä näytti ihmiseltä, makaamassa muutamalla penkereellä lähinnä merta aivan suuren kiven takana, mikä varmaankin oli estänyt laineita sitä mukaansa vetämästä. Se ei voinut olla kukaan muu kuin Bolstad.

Aasen oli rohkea mies ja ennen kaikkea väkevä. Soveliaalla hetkellä, kun meri vetäytyi takaisinpäin, heittäytyi hän äkkiä alas penkereelle ja nosti sen ylös oikealla voimannäytteellä. Mutta miten raskas oli hänen laivurinsa! näytti siltä kuin olisi henki poissa. Vaikka hän ravisti häntä ja puhalsi henkeä häneen, pysyi hän edelleen liikkumattomana. Mutta sitte yhdeltä kertaa huomasi Andres oikeassa ohimossa pahan haavan, mikä ulottui kauvas päälakea kohden ja mistä vuoti verta; se oli kai syynä hänen raukeaan voimattomuuteensa.

Aasen otti silloin esiin nenäliinansa, levitti sen ja sitoi pään ympäri, niin hyvin kuin voi, verenvuotoa tyrehdyttääkseen. Sitte veti hän kissannahkaturkkinsa yltänsä ja kääri sen hänen ympärinsä, ettei häntä palelisi, ja sitte lausui hän puoliääneen, jotta, jos mahdollista, Bolstad tajuaisi: "Kestä hetkinen, laivuri! kyllä ne pian tulevat pyydyksiään kokemaan."

Sitte otti hän sairaan pään syliinsä ja istui ja lämmitti sitä, minkä voi.

Verenvuoto Andresta nyt vaan enin huoletti. Sitä tihkui nenäliinan läpi ja valui maahan raskain paksuin pisarin.

Toisinaan otti hän myöskin kädellä päähänsä, ikäänkuin olisi tuntenut siinä jotakin märkää, mutta eniten makasi hän ihan hiljaa, ja kun Andres kysyi, särkikö sitä, ei hän vastannut mitään.

Pari tuntia kului tällä tapaa. Ne kuluivat, hitaasti, niinkuin arvata sopiikin. Laivuri Bolstad ei äännähtänyt vähääkään, ja ellei hän olisi ollut siksikin lämmin, olisi Andresin ollut uskominen istuvansa siinä kuolleen miehen kassa. Mutta äkkiä heilautti hän päätänsä ja alkoi ponnistaa kuuluviin jotakin, vaikkakin suurella vaivalla: "Andres, Andres!... Minä olen kauvan nähnyt sen häilyvän silmieni edessä... minä luulen, että se on äiti vainajani... tai sitte se on kuolema itse..."

Tämän jälkeen makasi hän raskaampana Andresin käsivarsissa, ja tämä luuli huomaavansa, että hän kylmenemistään kylmeni. Kasvoihin ilmestyi tuommoiset kummat piirteet; oli, kuin kaikki olisi kovennut ja jäykistynyt. Hän ei sanonut enää mitään eikä välittänyt enää mitään kuullakkaan, Aasen sanoi vielä kerran: "Teidän on kestäminen hetkinen, laivuri -- kunnes ne tulevat pyydyksiään kokemaan."

Mutta hetken perästä kohottautui sairas mies puoleksi istualle ja katsoi ikäänkuin kummastuneena ympärillensä. "Mutta nehän ovat vain vanhoja airoja, joita täällä on, Andres. Vain vanhoja airoja ja haroja... Pyydä äitiä hiukkasen siivoamaan;... nythän on jo Joulu aivan lähellä, ja kun veljeni tulee, ei sovi, että kaikki tämä törky on tässä ympärinsä... Entäs lehmä sitte, mitä sillä on täällä tekemistä? onko mokomaa ennen tapahtunut?... Sen vaan sanon, etten huoli lehmästä huoneeseen... Sehän likaa kaikki, mitä täällä on... Eikö se hyvällä lähde tiehensä? eikö... niin olen, totta tosiaan, antava sille, että tietää... Mutta otappas pois tuo raskas mytty rinnaltani... voi, ota se pois, Andres, niin olen sulle oikein kiitollinen, sillä se on niin tukala... minun täytyy niin surkeasti ähkiä, kun se on siinä..."

Hän makasi hetken ja ähki raskaasti; mutta vähää sen jälkeen luisti hengitys tasaisemmin, ja Andres luuli hänen nukkuvan.

Vähän ajan perästä alkoi hän kumminkin uudestaan puhua syvällä, miltei tuntemattomalla äänellä. Mutta silloin näytti hän tajuavan, mitä sanoi: "Sinä kyllä tästä selviät. Andres, sillä sinä et saanut tärähdystä päähäsi... se oli minun loppuni. Mutta sano eukolle, ettei hänen tule olla pahoillaan... ja kiitä häntä siitä, että olemme yhdessä olleet... ja sitte muistakoon hän Herraa, joka ruokkii linnunpojatkin, ja joka sanoo: minä annan rauhan sinulle, koskas huudat minua... mutta nyt ei minulla varmaankaan enää ole pitkältä jäljellä..."

Sen jälkeen makasi hän niinkuin ennenkin. Verta valui vielä päästä, mutta vähemmin sentään kuin ensin. Sitte tuli viimein kuoleman taistelu, jolloin hän kiristi hampaitansa ja voivotti. Vaan sitä ei kauvaa kestänyt. Andres ihan huomasi, milloin se loppui. Siinä hänen ympärillään syntyi kummallinen hiljaisuus... hänestä näytti, kuin olisivat laineetkin tyyntyneet.

Mutta kummalliselta tuntui istua siinä kuolleen miehen kanssa! siinä valtasi hänet oikea juhlallisuus, ja hän rupesi rukoilemaan ääneensä, rukoilemaan, jota hän ei ollut tehnyt koko elämänsä aikana. Niin, kerrankin hän huusi, minkä suinkin jaksoi; -- se oli silloin, kun hän rukoili, että laivuri Bolstadin saisi olla niin hyvä kuin suinkin olla saattoi.

Tämän jälkeen hän rauhoittui ja puheli ikäänkuin tuttavallisesti ja hiljaa Herramme kanssa, ikäänkuin arvelisi hän, että he kaksi kyllä keskensä sopisivat. -- --

Kun aamu sarasti, talttui tuuli yhtä nopeaan kuin se oli yltynytkin. Andres läksi silloin jalan kiertämään karia, pysyäkseen lämpimänä ja tähystelläkseen veneitä. Edellinen oli täysin yhtä tarpeellista kuin jälkimmäinenkin, sillä vaikka ilma keskitalven ilmaksi ei ollutkaan kylmää, vilutti häntä sittekin niin, että polvitaipeet tärisivät.

Viimein puolenpäivän aikaan tuli kaksi venettä soutaen -- toinen heti toisen jälkeen. Aasen huusi niille, ja ne tulivat kumpikin lähemmäksi.

Ensimmäisessä veneessä istui väkeä, joka tunsi sekä hänet itsensä että Bolstadin. Kolme miestä heistä otti ruumiin varovasti veneeseen ja levitti purjeen sen ylitse.

Mutta koko sinä aikana eivät he paljoa puhuneet eivätkä voivotelleet. He katsoivat vaan toisiinsa ja nyökkäsivät päätänsä, ikäänkuin olisivat he tämän jo edeltäpäin arvanneet.

Neljäs tuki Andresta, sillä tämä oli todellakin heikkona. Oli ikäänkuin osa kuolemaa olisi hänet yllättänyt. "Mutta tuollaiseksi käy, kun noin kauvan istuu ruumiin luona," sanoi vanhin miehistä. "Hän kyllä toipuu jälleen." -- -- --

Simon Naes oli se, joka oli saanut molemmat veneet matkaan. Hän oli käynyt rannassa aamulla, kun Bolstad ja Aasen läksivät, vielä kerran neuvoaksensa heitä pysymään kotona. Mutta he olivat silloin jo lähteneet ja näkymättömiin häipyneet.

Mutta kun laivuri Bolstad haudattiin muutamia päiviä myöhemmin, kulki Simen sen pienen joukon jälkimmäisenä, joka ruumista seurasi. Hän ei tahtonut laiminlyödä saattamasta maahan sitä miestä, joka oli ollut hänelle hyvä ja ojentanut hänelle kätensä silloin, kun kukaan muu ei ollut tahtonut sitä tehdä. --

Lännetär.

Muistuu mieleeni eräs sieltäpäin -- niin, mikä hänen nimensä olikaan? Se nimi saattoi meidät kaikki niin kovaan pulaan; meidät kaikki neljän oikealla puolella olevan huoneen asujamet.

Sillä hän oli meidän "palvelijattaremme".

Mutta kun oikein muistelen, oli hänen nimensä varmaankin Teodine, jonka nimen me keksimme lyhentää Dinaksi.

Tämä tapahtui rouva Holmsenin "täyshoidossa." Istuessamme kerran illallisella aukeni ovi hiljaan ja huoneen kautta kulki pieni palvelustyttö, noin kahdeksantoista-, kaksikymmentä-vuotias. Se ei ollut rohkean kristiaanialaispiian alituista juoksemista; ei, se oli varovaisen ihmislapsen astuntaa, joka liikkui sangen siivosti, kummallekkaan puolelle katsomatta. Vieläkin on silmissäni, mitenkä hän meni suoraan ulos ja pani oven hiljaa kiinni perässänsä.

"Mutta hyvä rouva Holmsen," sanoi kaunis bergeniläisnainen laulaen, "mikä se oli?"

"Se on teidän uusi palvelijattarenne, neiti Eva. -- -- -- Hän tuli tänne eilen, ja minä otin hänet heti palvelukseeni. Hän näyttää niin siistiltä ja hiljaiselta. Hän on kaiketi lännetär, lännestä kotoisin."

"Totta tosiaan, hän näyttää hiljaiselta. Muuten on hyvä, että pääsimme eroon Karenista. Hänen paksua kopistiansa en voinut kärsiä -- -- hän oli aina porttikäytävässä tähystyksellä, kun minä tulin kotiin."

"Asianajaja hän muuten olikin."

"Ei, eipäs ollut. Serkkuni tuntee hänet."

"Mutta minä tunnen hänet persoonallisesti."

Ja niin joutui "medisinaari" ja neiti Eva väittelyyn siitä, oliko paksu "juristi" kopisti vai asianajaja, -- ja pieni palvelustyttö unohtui toistaiseksi. -- --

Hän sai siis osalleen ne neljä huonetta oikealla puolella. S.o. hänen tuli palvella yhtä medisiinaria, yhtä luutnanttia, taid. op. neiti Evaa ja minua.

Minä näin hänet monta kertaa päivässä ja sain silloin kuulla, että hän oli Listerin puolelta, vaan että hän oli tullut Kristianiaan, koska täällä saatiin suurempaa palkkaa.

Hänellä oli muuten kovin raskasta rouva Holmsenilla. Uskokaa pois, että meidän kävi usein häntä sääli. Useammasti kuin kerran tapahtui, että luutnantti itse työnsi hiiliä uuniin, että medisiinari itse kävi ostamassa oluensa, ja että minä itse -- niin minä tein todellakin paljon tuota pientä säästääkseni.

Mutta minkä me miesväki ymmärsimme, sitä ei ymmärtänyt bergeniläisnainen. Hän oli hyvä ihminen, -- mutta palvelusta hän vaati, paljon palvelusta; ihan pienimmästäkin syystä hän soitti kelloa.

"Missä ovat minun kenkäni, Dina? -- ei ne, ei, vaan ne kiiltävät, joissa varvaskoristeet -- ne melkein uudet. Kun eivät vaan ole sängyn alla, niinkuin viimekin -- aivan totta tosiaan! ne ovat vallan seinustalla. Voi, Dina, otatteko ne esille, niin olette hyvä."

Niin tuli ryömiminen ja konttaaminen.

"Tuhat kiitosta; muistakaa nyt viimeinkin, ettette pistä jalkineita sängyn alle. On niin ilkeä saada niitä sieltä esille taas. Kiitoksia vaan; ei mitään muuta tällä kertaa."

Ja neiti Eva pani jalkaansa ne uudet kengät, missä oli varvaskoristeet, hellitti vähän paksua, keltaista palmikkoansa ja läksi ulos harjaantuaksensa "ranskankieliopin poikkeuksissa."

Mutta kun hän tuli takaisin, oli hänellä aina mukanansa tumma ystävätär, ja nämä istuivat sitte juoden ja polttaen niin, että hajustettujen naispaperossien käry tunkeutui minun puolelleni avainreijän kautta.

"Mutta se on totta, Eva, annappas meille muutamia päärynöitä."

"Lieneekö niitä enään jäljellä. Minä koetan."

Hän soitti.

"Voi rakas Dina, tuokaa muutamia päärynöitä. Kolme tai neljä."

"Tuokaa neljä, Dina!" huusi tumma.

Neiti Eva oli joku aika sitte saanut lähetyksen päärynöitä, oikein suuria, hienoja päärynöitä isältään Bergenistä. "Joita hänen ei pitänyt käyttää ahmien niitä syödäkseen," kirjoitti isä, "vaan ainoastaan vilvoittaakseen itseään niillä, kun hän teki työtä otsansa hiessä." -- Mutta nyt teki Eva työtä sangen vähän eikä hikoillut milloinkaan. Miten tuli hänen siis menetellä? Hän selvisi koko pälkähästä siten, että pisti kirjeen tuonne kauvas pesukaapin taakse, tuonne muitten ikävien kirjeitten joukkoon, missä varoitettiin: menemästä ulos: klo 7 jälkeen ja, ennen kaikkea, olemasta "uudenaikainen": juoda punssia ja polttaa paperossia yhdessä herrain kanssa kuutamon lumoavassa valossa j.n.e. Sitte avasi hän käärön ja söi päärynöitä jokainoa tunti päivässä. Mutta neiti Eva sai vatsataudin, päärynät olivat huvenneet, ja sitte vasta, kun niitä oli enää vain muutamia jäljellä, uskoi hän ne Dinan haltuun ja antoi tämän tuoda niitä hänelle muutaman kerrallaan, milloin päärynähalu hänessä oikein pahaksi paisui, --

Talvi meni, kevät tuli ja viimein myöskin kesä. Kaikki meni tasaista kulkuansa. Dina oli vielä meillä. Hän kestikin paremmin, kuin minä alussa olisin voinut uskoakkaan, ja oli kovasti iloissaan, että saisi käydä kotonaan, jahka hyyryläiset olisivat poissa ja talo tyhjänä.

Mutta sitte rupesi hän muutamana päivänä käymään alakuloiseksi ja näyttämään kelmeältä. Rouva Holmsen kysyi, oliko hänen ikävä. "No ei, eipä niin vaarallisesti". Niin meni muutamia päiviä, mutta hän kävi ennemmin huonommaksi kuin paremmaksi. "Tuntuiko hänestä täällä raskaalta?" "Ei, nyt oli hän siihen tottunut, ettei se liian raskasta ollut."

Mutta eräänä päivänä kokoushuoneessa istuessamme, tuli hän sisälle ja kysyi, saisiko hän heittäytyä vuoteelle, sillä hänen ei ollut oikein hyvä olla.

"Mikä häntä sitte oikeastaan vaivasi?"

Hän seisoi ja hypisteli neuvottomana esiliinaansa. Sitte sanoi hän jotakin epäselvästi siihen suuntaan, että hänen laitansa ei ollut oikein hyvin siitä illasta saakka, kun hän portailla lankesi ja loukkasi itsensä.

Hänen siinä seisoessaan päivänvaloa vastaan, näimme me kaikin, ettei hän suinkaan terveeltä näyttänyt. Hän oli kuihtunut paljon viime aikoina.

Ja niin sai hän mennä sisälle lepäämään. --