Part 4

Mutta kun porsaan pari viikkoa sen jälkeen täytyi lähteä matkaan, itki vaimo, -- sillä sen porsaan veroista ei ollut niinkään helposti löydettävissä. Se lihoi ja kävi ympyriäiseksi, vaikkei se saanut ruoakseen muuta kuin hituja ja kalanperkeitä.

Jakob otti rahat, mitkä hän sai maakauppiaalta, ja sitoi ne lujasti povilakkariinsa. Sitte hän sanoi: "Miten on? -- onko se samalla teurastettava?"

"Ei, ei nyt vielä."

Jakobia hieman lohdutti nämä kauppiaan sanat. Tosin hänellä ei ollut mitään toivoa saada porsasta takasin, mutta sittekin oli lohduttavaista kuulla, ettei sitä hetipaikalla aijottu pistää.

Ja Sjursen souti jälleen takaisin. Mutta joka aironvetämältä, minkä hän kiskaisi, kävi matka ikäänkuin yhä hitaammaksi, sillä eihän tuolla kotonakaan ollut kovin hauskaa.

Kun asuu noin omin neuvoinsa kuin Jakob ja hänen lähimpänsä, niin on otettava huomioon tuollainen porsaskin. Se oli tosin luonnostaan hieman sikamainen, mutta senhän se oli perinyt isältään ja emältään, joten sitä ei siitä käynyt parjaaminen. Ja kun se puolen päivän aikaan juoksi hetken matkan päähän, niin teki se sen siitä syystä, että saisi henkiä ja liikkua -- tai oli sen vaikea seisoa paikallaan, tuijottaa, räpyttää, heiluttaa käyrää saparoansa, ikäänkuin ihan kaikkeen tylsistyneenä.

Eikä kenenkään pitänyt luullakkaan, että moiselta porsaalta puuttui älyä tai ymmärrystä. Voi voi, se ymmärsi liiankin hyvin! Miten se huusikaan ja kirkui, kun se pantiin säkkiin! Eikö se ollut ihan niinkuin eläin parka olisi sanonut, ettei se vielä tahtonut joutua teurastettavaksi? -- -- --

Seuraavana päivänä, heidän aamiaista syödessään, kysyy Sivert: "Onko sinulla antaa minulle koukkua, isä?"

"Mitäs sillä tahdot?"

"Minä aijon pyydystää sillä kaloja Pitkältäluodolta".

"Luuletko saavasi mitäkään?"

"Luulenpa niinkin! Minä näin niitä siellä joukon eilen iltapuolella."

Jakob seisoi hetken ääneti -- ikäänkuin hän olisi jotakin ajatellut.

"Voisihan ehkä koettaa nuotalla," sanoi hän sitte, kun oli loppuun miettinyt.

Sivert tuli iloiseksi, kun isä vaan puhui kalastuksesta. Hän oli aina valmis veneeseen, ja kerran peräsimeen päästyään suuntasi hän aina ulapalle, kenenkään edes huomaamatta. Nyt juoksi hän kiireimmin kautta etehiseen, missä hän tiesi nuotan olevan. Sjursen tuli jäljessä, kovin hitaasti. Kyllä hänkin oikeastaan olisi nyt mielellään juossut, sillä hän oli hyvinkin malttamaton tässä suhteessa; mutta hän ei kehdannut sitä näyttää.

Heidän piti pitämän auki sekä ovet että ikkunat, saadakseen nuotan koolle kunnollisella tavalla, ja sen saatuaan, läksivät he veneelle, missä he sitte seisoivat kumarruksissa ja hääräsivät parhaansa mukaan puoleenpäivään saakka.

* * * * *

Aikaisin iltapuolella läksivät he vesille ja soutivat Pitkänluodon sivuitse kauvas länteen, sillä siellä oli Jakob edellisinä päivinä nähnyt tiiroja lentelevän. He soutelivat kauvan ympärinsä, mutta mitään lintuja he eivät nähneet, eikäpä siellä siis myöskään liene ollut kaloja. Ei, ne olivat kai siirtyneet muualle tänään, jolloin heidän piti niitä pyydystämän.

He sousivat ihan siihen saakka, kunnes aurinko laski ja pimeä alkoi lähetä; mutta alastomat luodot ja saaret olivat ainoat, mitä he näkivät. Kerran he sentään näkivät linnunkin, joka uiskenteli hetken matkan päässä; se oli varmaankin sukeltajia, sillä kun he soutivat lähemmäs, katosi se sen tiensä.

Siten täytyi heidän kääntyä paluumatkalle ja soutaa takaisin. Tämän he tekivätkin mielellään, sillä nyt olivat he jo kovasti nälissään ja väsyksissä; he ajattelivat vain illallispuuroa ja vuodetta -- kaikki muu sai olla, miten oli.

Sjursen käski Sivertin mennä etukäteen ylös sanomaan, että he jo jälleen olivat kotona. Ja sitte istuutui hän itse nuottaa koolle sitomaan. Tämän tehtyään jäi hän vieläkin hetkeksi istumaan, sillä hänestä tuntui, että kaikki oli siksi kurjaa, ettei enää kannattanut mitään varten itseänsä liikauttaa.

Merta oli tuossa hänen edessään pitkältä, ja laineet loiskivat rantoja vasten, niinkuin ne ijätkaiket olivat tehneet; mutta yhtäkkiä rupesi hohtamaan punaiselta Merenemännänmaan takaa, ja nyt vielä kovemmin kuin tavallisesti.

Ja yhtäkkiä näytti Jakobista, kuin alkaisi meri liikkua ja käydä maata vastaan korkeampana kuin ennen. Ulapalta päin kohisi, ja viimein syntyi laulu, joka yhtyi laineitten loiskeeseen.

Jakob Sjursen, Jakob Sjursen! Tahdotko parkita minun verkkoni, parkita minun verkkoni, Jakob Sjursen?

Jakob ei arvellut kauvaa, vaan huusi merelle päin:

Sen otan tehdäkseni!

Mereltä vastattiin:

Jos parkitset minun verkkoni, parkitset minun verkkoni, Ei sinua ole murheet eikä haikeudet kohtaava!

Seuraavana päivänä, kun Sivert leikki vanhan kalamajan luona, mikä Simon Barkenilta oli jäänyt jälkeen, näki hän miehen soutaen tulevan rantaa kohden kummallisen laakapohjaisessa veneessä, mikä vähin muistutti upoksissa olevaa alusta. Mies oli laiha, hivukset pitkät, vaaleat ja silmät pyöreät, ja Sivert oikein säikähti, kun hän näki sen läheltä. Mutta mies astui hiljaa esiin ja nyökkäsi hänelle, joten Sivert ei voinut muuta kuin jäädä paikalleen seisomaan.

Eikös Jakob Sjursen asu täällä?

Asuu.

Onko hän täällä?

Ei, hän on ylhäällä.

Tahtooko Sivert käydä häntä noutamaan tänne?

Kyllä, Sivert läksi ylös ja tapasi isän paraillaan kokoomassa vanhoja parkiksia halkovajasta. Hän kertoi vieraasta miehestä, ja ihmeekseen näki hän isän laskevan kädestään, mitä hänellä siinä oli, ja kysyvän, oliko hän varma siitä, mitä hän puhui.

Oli, Sivert oli ihan varma.

Sitte ei Jakob enempää kysellyt, vaan läksi äkkiä Sivertin kanssa, poika edellä kulkien. Mutta kun he tulivat rannalle, eivät he ketään nähneet. Varmuuden vuoksi menivät he perille saakka, vaan eivät he sittekään nähneet ketään ihmistä. Silloin viittasi Sivert ulapalle ja sanoi näkevänsä jonkin liikkuvan Pitkänluodon takana, ja heti sen jälkeen huusi hän ja näytti missä oudon miehen vene oli ollut, ja molemmin näkivät he nyt neljä valkoista verkkoa aivan samalla sijalla.

Jakob otti varovasti verkot ja asetti ne veneteloille, jotta ne siinä olisivat hyvässä korjuussa. Mutta kaikkiin kysymyksiinsä sai Sivert, vaan vastaukseksi, ettei pikku poikain tarvinnut semmoisia tietää. Sen verran isä kumminkin ilmoitti, että verkot oli parkittava, ja että hänen piti joutuin kantaa puita koolle. Sivert ei ollut niitä, joita tarvitsee pyytää. Hän kantoi alas puolen katoksellista, ja sillaikaa kun isä oli noutamassa mustaa parkkipataa, löysi hän rannalta kaksi suurta hirttä, jotka sammumatta olisivat kestäneet palaa vaikka seuraavaan aamuun saakka.

Illan tullen oli Sjursenilla kaikki valmiina parkitsemista varten. Molemmin puolin pataa oli isot läjät parkkia ja halkoja, ja Sivert oli täyttänyt padan vedellä. Sitte virittivät he molemmat tulen sen alle, ja pian leimusivat liekit korkealla ilmassa, ja honkapuista lähtevä sininen savu liiteli hiljoilleen illan tyynessä.

Veden lämmitessä menivät he ylös ja söivät iltaisensa, ja nyt oli Jakob niin hyvällä tuulella, että oli todellakin hauskaa. Hän istui enimmän ajan ja puheli, miten ihan salamain välähdellessä ja ukkosen paraillaan jyristessä saattaa tulla kaunis ilma, ja miten Herramme on hyvä, hän ei milloinkaan tahdo olla liian ankara. Nytkin se saatiin nähdä. Ehkä heistäkin tuli rikkaita ihmisiä, ennenkun siitä tiesivätkään.

Vaimo yhtyi mielellään siihen, että Herramme on laupias, mutta siihen, mitä rikastumiseen tuli, ei hän paljoa vastannut. Mutta Sivertin mielestä oli kaikki totta, mitä isä sanoi, ja hän kysyi, saisiko hän uuden puseron, kun niin pitkälle oli päästy -- tuollaisesta kankaasta, sinisen?

Kyllä, sen kyllä varat silloin kannattaisivat.

Mutta sitte hetken perästä muuttui Jakob taas totisemmaksi. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut liiaksi puhelijas. Ja kun hän oli syönyt ja kiittänyt ruoasta, meni hän hiljaa ulos, ja ovessa sanoi hän, että heidän oli paras mennä mitä pikemmin levolle. Ei ollut mitään syytä olla myöhempään ylhäällä.

Kun hän tuli alas rantaan, alkoi vesi juuri kiehua. Hän pani parkkia pataan, niin paljon kuin hän, mielestään suinkin tarpeellisena piti.

Ja nyt istui Jakob Sjursen ja keitti parkkilivettä Merenmiehen verkkoja varten. Oli, kuin kaikki olisi häntä tavallaan auttanut. Ei satanut, ei tuullut. Oli sangen hauskaa, ja tuolla kaukana hohti punaiselta Merenemännänmaan takaa.

Lipeen piti saada kiehua niin kauvan, ettei pinnalla mitään ollut uiskentelemassa. Silloin vasta se oli kelvollista. Mutta kun aamu idässä sarasti, oli se sellaista kuin sen piti olla. Sjursen ammensi sitte lipeen kahteen leveään astiaan ja laski verkot niihin, yhden kerrallaan. Sitte asetteli hän lautoja päälle, pitkittäin ja poikittain, ja viimein isot kivet painoksi näitten päälle. Nyt oli kaikki valmiina. Padan pohjalla tosin vielä kiehui ja porisi vähän parkkilivettä, mutta alla oli vaan joitakuita kekäleitä ja hieman tulituhkaa.

Jakob nousi ylös ja läksi tupaan, missä vaimo nukkui. Salvan nosti hän varovasti, ettei vaimo heräisi, riisuuntui ja asettui levolle. Mutta hän makasi kauvan unta saamatta; vilpas yöilma oli kai tehnyt hänet näin virkuksi.

Viimein yllätti hänet kuitenkin väsymys, ja hän näki nyt kauniin unen.

Hän oli seisovinaan Korrtangenin äärimmäisessä päässä ja näkevinään meren kuohuilevan maata vasten. Pilvenhattaroita oli taivaanrannalla, jotka jyrähtelivät ukkosesta, ja tummanpunainen valo hohti Merenemännän maan takaa, mutta tuollaista kummallisen kaunista sähköleikkiä ei Jakob konsanaan ollut ennen nähnyt. Se hohti ja loisti pitkin juomuin tuolla etäällä, aaltojen harjat hohtivat mitä puhtaimmalta hopealta ja heittivät toisinaan tätä hohtoaan ylös vuorenseinämillekin. Osa siitä jäi vuorelle kiiltämään, kuten välistä näkee leimaustenkin tekevän. Mutta kun Jakob katsoi tarkemmin, näytti hänestä, ikäänkuin ne olisivat olleet hopeakillinkejä -- ihan varmaan, se oli hopearahoja, oli kun olikin, leimaus oli puhdasta hopeaa, sitä oli pitkin kaikkialla, ja meri heitteli sitä edelleen yhä enemmän maihin. Lopulta kilisi ja kalisi hänen yltympärinsä säkenöiviä uusia hopearahoja. Ja niin kauvas, kuin hän näki, oli merikin hopeata, vieläpä Korrtangenin alipäässäkin, missä laineet vaahtoon yhtyivät, loisti niin kirkkaasti, että hänen silmiänsä häikäisi.

Sitte kaikui mereltä hänen korviinsa hienointa laulua kuin hän milloinkaan oli kuullut; vaan sanoja hän ei voinut erottaa. Ja vähitellen pimeni taivas jälleen. Hohto katosi, ja valo Merenemännänmaan takana heikkeni. Yksi ainoa kirkas raha oli jäljellä kalliolla. Sen otti Jakob Sjursen, ja joku kuiskasi hänelle, että se oli Merenmiehen antama lahja.

Herättyään jäi hän vielä hetkeksi makuulle, katsoa tuijotti eteensä vähääkään ymmärtämättä. Siitä sitte selvittyään ymmärsi hän kyllä, ettei hänen unessaan ollut vähääkään perää Mutta hyvillään hän tästä unesta kuitenkin oli.

* * * * *

Kun verkot olivat kylliksi kauvan lionneet, nosti hän ne ylös ja pani ne samalle paikalle, mistä hän ne oli löytänytkin.

Illalla seisoi Jakob rannalla ja huusi ulapalle, että nyt ne olivat sellaisia kuin niitten piti olla. Hän ei saanut mitään vastausta, eikä myöskään mitään hopearahaa ollut niitten sijalla, kun ne seuraavana aamuna olivat poissa.

Mutta sen ja seuraavankin päivän kuuli Jakob ja Sivert tiirojen huutavan, ja merelle katsoessaan näkivät he niitä isoin parvin lentelemässä kaukana ulapalla.

Lähenemistään läheni kolmas päivä, ja silloin niitä oli niin paksulta, että ne näyttivät ihan lukemattomilta. Mutta illalla, kun aurinko laski pilviin, tuli kuitenkin vielä useita lisäksi, ja merenpinta näytti, ikäänkuin kihisevän kaloista, jotka hyppivät ylös, ja linnuista, jotka pistäytyivät alas.

Jakob seisoi Hyljevuorella ja varjosti silmiään kädellä. Nuotta oli hänellä veneessä; hän odotti nyt vaan, että kalat tulisivat lahdensopukkaan, niin että hän voisi salvata koko parven yhdellä kertaa. Hän luuli makrillien nyt olevan näin liikkeellä. Mutta yhtä seikkaa Sjursen vaan ihmetteli, sitä näet, että ne tulivat näin kauniisti sopukkaan. Jokin varmaan niitä sinne ahdisti, mutta valaita hän ei nähnyt, ja niinpä hän ei totta tosiaan ymmärtänyt, mikä niitä ahdisti.

Mutta pitkältä hänellä ei ollut aikaa tuollaisiin ajatuksiin. Hän huusi Sivertiä ja sanoi, että nyt oli aika mennä veneeseen, sillä kalat olivat ennen pitkää siellä, missä niitten pitikin olla.

He tekivät niin ja soutivat ulapalle. Ja pian löysivät he paikan, mikä heidän tuli salvata.

Niin laskivat he nuotan varovasti rannasta toiseen.

Mutta kuulkaas, mitä tapahtui. Kun Jakob aikoi soutaa Sivertin toiselle rannalle, jotta hän vetäisi nuotan toisesta köydestä, niin näkevät he seisomassa siellä miehen ilmi elävänä. Hän oli pieni ja aivan mahdoton tuntea, koska hänellä oli suuri ommeltu takki yli pään. Nimeänsä ilmoittamatta nyökkäsi hän vaan heille ja käski Jakobin vaan vetää sillä puolen, niin hän kyllä vetäisi toisella. "Ja sitte on paras, että Sivert soutelee nuotan kohdalla, etteivät kalat karkaa sen ylitse".

He tekivät, niinkuin hän käski; sillä se oli järkevästi puhuttu.

Niinpä souteli Sivert edestakaisin, ja Jakob sekä vieras mies vetivät nuottaa. Sjursen ajatteli itsekseen, että tuo mies oli tosin laiha ja pieni, mutta hänen ruumiinsa mahtoi sen sijaan olla parasta lajia, "prima tavaraa," sillä hänen vetonsa oli kerrassaan voimannäytettä. Jakob saattoi tuskin seurata häntä. Sopukkaan päin he astuivat, köydet kireinä olkapäillä, ja nuotta seurasi hiljalleen perässä. Mutta joka askelelta kävi se yhä raskaammaksi. Varmaankin tarttuivat kalat siihen kiinni; ja Sivertpä huutaen luikkasikin, että hän voi nähdä niitä siellä ihan valkoisena.

Viimein olivat he nuottineen perillä.

Mutta mikä Herran ihmetyö olikaan siinä heidän nähtävänään! Lukematon paljous kaloja, erinomaisia ja suuria, jommoisia he eivät milloinkaan olleet nähneet. Olipa tosiaan vaara lähellä, että nuotta oli mennä rikki, elleivät he pidelleet sitä varovasti Nyt oli vaan täysi työ saada kalat irti oikein varovasti ja viskata ne veneeseen.

Kun he viimeinkin olivat saaneet tämän tehdyksi, nousivat he ylös ja ojensivat itseänsä, sillä he olivat käyneet ihan kankeiksi istuessaan niin kauvan kumarruksissa. Silloin äkkäsivät he molemmin, että vieras mies oli heiltä kadonnut. Ja samalla huomasivat he, ettei hän loppuun saakka ollut heidän luonaan ollutkaan. Jakob sanoi, että tämä oli vähän harmillista! Hän olisi mielellään antanut hänelle vaivoistaan parisen kymmentä, johon Sivert vastasi ihan varmaan luulevansa, että tämä oli sama mies, joka äsken tuli soutaen Korrtangeniin noitten neljän valkoisen verkon kanssa.

Silloin ei Sjursen enää ollut pahoillaan; mutta hän ymmärsi jo yhtä ja toista, mitä hän ei ennen ollut ymmärtänyt. --

Luonnollistahan on, että siellä tuli tätä seuraavina päivinä paljo tekemistä. Kaikkein ensiksi lähetti Jakob sanan maakauppiaalle -- nyt oli hänen vuoronsa komentaa -- ja käski hänen tulla lahden yli ja ottaa mukaansa porsaan sekä Mustikin. Hän tulikin tuoden mukanaan nämä molemmat ja antoi ne sekä suuren läjän rahoja toisesta puolesta kaloja. Toisen puolen myi Jakob kylässä, ja niin täytti hän koko kistunpohjan paksuilla, kirkkailla talareilla.

* * * * *

Vilu viljan kasvattaa.

Tämä toteutui tälläkin kertaa. Sillä loppukesästä lämpeni ilma, ja viljat ottivat menestyäksensä, ikäänkuin maksusta. Näytti siltä, kuin kaikki hyvä olisi tullut taloon yhdellä kertaa. Milteipä pelottanut, ettei sitä kauvaa olisi kestävä.

Sitä ei nyt Sjursen ajatellut! Hän vaan teki työnsä ja iloitsi siitä, miten hyvin kaikki menestyi. Ja päivällislomalla, kun hän tuli maatöistä, oli hän niin iloisella tuulella, että ilvehti Sivertin kanssa, joka käveli hänen rinnallaan ja hikoili uuden uutukaisessa sinisessä puserossaan.

-- Mutta muutamana iltana ollessaan laihoja katselemassa, nukahti kun nukahtikin Jakob uneen. Hän olikin hyvä unikeko, milloin hänellä vaan oli vähääkään syytä. Kun hän heräsi, oli keskiyö, ja hän makasi pitkän aikaa tähtiin tuijotellen, ennenkun hän tajusi, miten asiain laita nyt oikeastaan oli. Mutta kun hän sen tajusi, hymähti hän ääneen itseksensä, sillä oliko tuokaan nyt ihmisten tapoja maata aikansa noin ilman muuta. Mutta siinä maatessaan tuntee hän nenäänsä hyvän lämpimän maan, apilaruohon ja muitten reheväin kasvien hajun, ja yht'äkkiä tuntuu hänestä kaikki niin siunatun ihanalta.

Yhtäkkiä lähtee tähti lentoon ja vetää pitkän juomun perässään.

Sjursen tiesi vallan hyvin, että, kun tähti lentää, pitää ottaa lakki päästänsä ja toivottaa itsellensä jotakin, niin se käy toteen. Muullosti olisi hän pitänyt tuommoista ilveilynä, mutta tällä kertaa hän ikäänkuin muisti jotakin, ja hän nousi ylös ja otti lakin päästänsä. Mutta mitä hän toivoi, hän ei sanonut ääneen. --

* * * * *

Seuraavana vuonna orasti jälleen rehevästi pelloilla, ja lisäksi sai Mustikki vielä kaksi vasikkaa, joita Sivert hoiteli. Porsas otti tietysti myöskin menestyäksensä. Se paisui niin sikalihavaksi, että siitä rasva suoraan sanoen tiukkui, kun se vähänkään liikahti. Ja Elokuun alussa sai Jakob rikkaan apajan, mikä varmaankin oli Merenmiehen kiitos viimeisestä.

Mutta myöhemmin loppukesällä tuli pieni tyttönen maailmaan -- tuollainen hennon pieni olento, jota tulee varoa, ettei siitä mitään riko. Mutta sitä ei tietenkään pantu Merenmiehen syyksi, eikös mitä, siitä vastasi Jakob kyllä itse.

Sjursen näki muuten, että piskuinen tuli taivaan valtakunnasta -- sillä juuri tuollaista hän oli itselleen toivottanut sinä yönä, kun tähti lensi.

Aave.

En voi sanoa, että suuresti uskon kummituksia, mutta en voi sanoa toisinkaan kuin, että paljo tapahtuu semmoistakin, jota ei kukaan voi niin tarkoin selvittää. Ainoastaan pakanakansat, semmoiset kuin vapaa-ajattelijat ja "vapaamuurarit," eivät usko ijankaikkisuutta. Mutta tuo tapahtuu eniten siitä syystä, että he pitävät itseänsä niin kovin viisaina -- niin, syy siihen ei todellakaan ole mikään muu. Sillä kun joku tekee murhan tai murhapolton eikä esivalta hänen eläissään saa häntä siitä kiinni, niin onhan mahdollista, että hän jäljestäpäin saa teostaan kärsiä.

Minä tapasin kerran miehen, joka arveli, että tuonelaiset ja peikot ovat samaa väkeä; mutta tuo minusta kuulustaa hieman uskomattomalta, enkäpä minä olekkaan aivan taikauskoinen. Uskonko minä merenmiestä? Uskonpa niinkin, mutta sehän onkin sentään ihan toista. Siinä on erotusta väessä, kuten sanotaan. Sillä merenmies on jotakin mahdollisempaa kuin peikot; sillä meressä hän saattaa käännellä ja kohotella itseänsä, mutta kuka hitto viitsisi värjätellä kovalla tunturilla? -- -- -- Ei, se on pelkkää lorua, jommoista seikkailukertomuksissa tavataan!

Mutta minulla on kertomus eräästä yliluonnollisesta tapauksesta, joka kuuluu olevan uskottavan tosi. Olen tässä sitä muisteleva, jos se ehkä miellyttää.

Niin, kuten tiedätte, kuullaan usein puhuttavan ihmisistä, jotka näkevät näkyjä, joilla on aaveita siitä, mitä heille tulevaisuudessa on tapahtuva. On aivan varma, että semmoista saattaa tapahtua, vakavainkin ihmisten on se myöntäminen, joten ei kenenkään tule sille nauraa.

Ja jotakin juuri semmoista tapahtui laivuri Bolstadille, josta nyt olen kertova.

Laivuri Bolstad asui Reposaarella pienessä huoneessa lähellä sitä paikkaa, missä Reposaarensalmi alkaa.

Eräänä talvena pari viikkoa ennen Joulua aikoi hän käydä veljensä luona, joka oli maakauppiaana jossakin Löytösaarella. Hän pani sanan Andres Aasenille, joka oli ollut hänellä kansimiehenä silloin kun hän "Kahdella sisaruksella" kuljetti suolakalaa Bergeniin.

Tahtoiko hän tulla matkaan Löytösaarelle halvasta maksusta, josta he kyllä keskenään sopisivat? oli hän käskenyt kysyä.

Tahtoipa mielellään, antoi Andres vastaukseksi.

Seuraavana päivänä tuli hän rämpien isoissa turkissa, joissa kaulus oli kissannahasta, ja eväskäärö kourassa.

"Sinä olet ottanut nahkaturkit mukaasi," sanoo Bolstad; "siinä teit oikein. Mutta eväskäärön olisit saanut heittää kotiin; sillä tuleehan meidän yhtähyvin ottaa evästä täältä. Aikomuksena oli että saisit ruoan ilmaiseksi".

"No, ruokaa ei milloinkaan saa kylliksi," vastasi Andres hymyillen.

Seuraavana iltana pani vaimo lämmitä ja alkoi paistaa porsaan selkämystää, minkä Bolstad itseään varten oli valinnut. Sitte tuli kuivatun lihan ja häränkielen vuoro. Varma lienee, etteivät he matkallaan olisi nähneet nälkää.

Kun kaikki matkaa varten oli valmiina, oli kello lähemmäs kaksitoista. He kokosivat ne sitte kaikki yhteen ja kantoivat ne alukseen, jottei heillä niistä enää aamulla olisi vaivaa.

Ilma oli sangen hauskaa. Kuu seisoi aikoja tuolla ylhäällä hienon verhon peitossa ja ympärillään suuri valkoinen kehä. Oli niin valoisaa, että he jättivät lyhdyn paikalleen ja suoriutuivat ilman sitä.

Mutta juuri kun he olivat nousseet ylös aluksesta ja seisoivat rannalla, tuli heidän luokseen muudan mies.

"Hyvää iltaa, laivuri Bolstad," sanoo hän.

"Hyvää iltaa," sanoo Bolstad hieman epävarmana -- -- "no, sinäkö se olet, Simen Naes? -- en sinua ensin tuntenut".

"Lähdettekö kauvas, Bolstad?"

"Aina vähän, aijoin veljeni luokse Löytösaarelle."

"Ja matka tulee huomenaamulla?"

"Niin, aamulla varhain".

"Tällä kertaa pitää teidän totella minua, kun sanon älkää lähtekö!"

"Mitä, enkö saa lähteä?"

"E-ei, ei pidä -- -- sillä," hän tuli lähemmäs ja sanoi hyvin hiljaa: "nyt tulee kova myrsky, laivuri -- -- -- Uskokaa vaan, minä sen sanon".

"Tuleeko myrsky? -- -- Miten voit sinä sen tietää, Simen?"

"Niin, se on yhdentekevä. Te vain nauraisitte, jos minä sen kertoisin. Mutta minä sanon vielä kerran: Olkaa varoillanne, olkaa varoillanne!"

"Älähän toki, rauhoitu, Simen," sanoi Bolstad noin puoleksi piloillaan, "oletko riivattu, koska otat myrskyn vaan noin omasta päästäsi -- luulisipa melkein."

"Niin, niin, olkoon vaan niin! Minä vaan varoitan teitä."

"Kiitokset vaan siitä, että muistat meitä; mutta minä olen luvannut veljelleni, enkä tahdo lupaustani pettää, tulkoon sitte vaikka maanjäristyksiä ja ukkosia".

"No, niin ei minulla ole täällä enää mitään tekemistä, laivuri. Mutta muista, mitä sanoin," -- hän puhui jälleen matalalla äänellä -- "kun sinä näet valkoisen."

"Mitä lajia?"

"Minä sanoin: muista, mitä sanoin, kun sinä näet valkoisen. Jumala armahtakoon minua, jos uskallan enempää sanoa".

Ja Simen Naes nousi hetken matkan ylöspäin. -- --

Bolstad seisoi silmänräpäyksen hiljaa ja mietti; sitte hän huusi: "Simen Naes! mistä tiesit, että minun piti lähteä?"

"Sitä en uskalla sanoa, laivuri."

"Mutta sanoiko kukaan sinulle, että me olimme täällä -- Andres ja minä?"

"Minä en _uskalla_ sanoa mitään! Mutta" -- hän tuli jälleen lähemmäs -- "minä tulen Holevigistä tänään, enkä luule kovinkaan mahdolliseksi, että kukaan siitä mitään tietäisi. Mutta sittekin sain _minä_ sen tietää, Bolstad."

"Hm, sinähän oletkin aina ollut tuollainen umpimielinen, Simen. No niin, kiitokset vaan ilmoituksestasi."

"Totteletteko minua, laivuri?"

Tiedäthän toki, ettei mies, joka on purjehtinut kovissa tuulissa sekä Pohjanmerellä että Atlantilla, ei voi olla lähtemättä, kun matka on vain Löytösaarelle. Nuo kaksi menivät jälleen kotia; mutta mies seurasi heitä koko ajan.

"Te olette kerran auttanut minua, laivuri Bolstad", alotti hän uudelleen, "enkä sitä ole unohtanut. Ja niin halusin tehdä jotakin vastavuoroa; mutta näyttää siltä, kuin en saisikaan tehdyksi sitä, mitä mielemmin haluaisin."

Laivuri astui hetken aikaa vastaamatta; mutta muistellessaan kaikkea sitä, mitä toinen oli sanonut, kävi hän itsekin vähän tavallista erinomaisemmaksi. Ja tämä ei niinkään vähää häntä suututtanut, koska hänen ei milloinkaan ennen ollut niin käynyt.

"Kuuleppas, Simen Naes," sanoi hän viimein miltei tylysti, "herkeä nyt jo noista lastenloruista... Muuten voi tapahtua, ettemme me kaksi ole enää yhtä hyviä ystävyksiä kuin ennen."

He olivat nyt Bolstadin asunnon edustalla.

Laivuri nyökkäsi äkisti Simenille, aukaisi sitte oven, työnsi Andresin edellään, astui itse sisään ja paiskasi oven perässään niin, että paukahti.

"Hänestä oli vaikeampi päästä erilleen, kuin luulinkaan." -- --