Part 3

Ensiksi astuttiin alas laiturille. Täällä osti Kristian leipurilta leivoksia, ison pussin täytenään. Sitte käytiin pitkin tietä, jolloin miehet saivat pitää heitä vyötäröistä, miten paljon vaan tahtoivat. Ja tuolla edempänä, missä he löysivät istuinpaikan, saivat he ottaa heidät kiinnikin ja suudella heitä, jolloin taas Petra ja Hansine kietoivat pehmeät käsivartensa heidän kaulansa ympäri.

Sinä iltana oli niin lämmin. Maasta nousi kuin höyryä, ja tuntui ihan siltä kuin olisi ollut Juhannus. Noilla kahdella ei ollut vähääkään sitä vastaan, että miehet suutelivat heitä.

Mutta istuessaan siinä ja kuiskaellessaan toisilleen asioita, joita ei kukaan toinen saanut kuulla, säpsähtävät he yhtäkkiä, sillä kova valo välähti tuolta ulapalta -- tuolta meren mustasta pilvestä.

"Voi Jumala, tuolla salamoitsi," sanoivat nuoret naiset ja tahtoivat riipaista itsensä irti, sillä nyt he pelkäsivät.

"Ei se ole vaarallista -- ne ovat vain kalevantulia," sanoivat miehet. "Ne eivät jyrise. Ne eivät tee hivuskarvankaan vertaa."

He istuivat vielä ja pitivät Petraa ja Hansinea vyötäröstä ja käsiranteista sekä tahtoivat saada heidätkin jälleen istumaan; mutta eipäs, nämä eivät tahtoneet istua siinä näin, kun salamoitsi. Olivathan kalevantuletkin myös salamoita, ja salamoita he pelkäsivät hirveästi -- -- "Jumala! nehän voivat iskeä ihmisen hengettömäksi."

Heitä ei enää kauvemmin voinut pidättää. Ennen olivat he olleet niin ihmeen hyviä sylilapsia. Sekä Henrik että Kristian olivat saaneet luvan saada tavata heitä seuraavana iltana ja saada tavata heitä aina tuontuostakin. He olivat toistensa näköiset -- olivat he sanoneet --, he eivät tahtoneet keitään muita armaita itselleen, y.m. tuollaisia imanteita. -- Mutta nyt olivat he sangen kalpeita molemmat, he seisoivat ja tuijottivat eteensä yhtä kirkkain, pelkäävin silmin, ruskein ja sinisin, kuin kaksi pientä lintua.

Miehet seurasivat heitä kylään, vaan eivät saaneet lupaa koskea heihin -- paras oli käyttäytyä siivosti nyt; entäs jos nyt tulisi tuomiopäivä -- sanomissa oli seisonut, että muudan mies, joka eli useita vuosia sitte, oli sanonut, että se tulisi tänä vuonna; ehkä todellakin!...

Kun Petra ja Hansine oli mennyt kumpikin kotiansa, kävelivät miehet vielä hetken yhdessä. Tuo salama oli hieman kiusallinen; olipa tottatosiaan. Mutta viisi siitä; asiat selvenivät kai jälleen. Naisväki on aina vähän arkaa ukkoisilmalla. Piti vaan odottaa, kunnes tuli kaunis ilma.

He astuivat katua ylös ja alas muutaman kerran. Näkivät välistä, miten välähti etelässä päin -- kerran ja sitten useita kertoja, viimeisenä kertana, kun tuolta alhaalta välkähti, luulivat he pitkän ajan perästä kuulevansa kumeata ääntä, semmoista, kun tykeillä kaukana ammutaan.

He eivät kuitenkaan siitä enempää välittäneet kuin äsken salamastakaan, ja kun he hetken perästä istuivat kotona ja paraikaa riisuivat vaatteita yltään, näkivät he kyllä jälleen välkähtävän ja kuulivat vieläkin kovemmasti jyrisevän; vaan he nukkuivat heti, kun olivat päänsä aluselle kallistaneet.

Mutta keskellä yötä heräsi koko kylä ukkoisilmaan, joka oli pidettävä tavattoman rajuna näin myöhäiseen vuodenaikaan. Kattoja ihan reviskeli, ja salamat olivat vallan korventaa, vaikka ummisti silmänsä kuinka tarkasti hyvänsä.

Entäs naisraukat Petra ja Hansine Gyldenlakken ja muut myöskin! Ne makasivat nyt ja värisivät patjojen alla kuin haavanlehdet.

Eikös käynyt niin, kuin he sanoivat; nyt kohtasi heitä rangaistus! Voi Jumala! nyt tuli varmaankin viimeinen tuomio! -- Ja miten oli käypä heidän, jotka olivat niin syntisiä? -- heidän, jotka olivat antaneet Kristianin ja Henrikin ottaa heitä vyötäröstä ja suudella heitä -- ja jotka olivat puolittain luvanneet olla heidän armainaan -- voi, mitä oli heidän nyt tekeminen? -- Niin, jos vaan Herramme antaisi maailman jäädä asemilleen huomiseksi, niin he kyllä tekisivät kääntymyksen ja ottaisivat herätäksensä -- -- eivätkä he milloinkaan enää istuisi kenenkään sylissä eivätkä antaisi kenenkään suudella itseänsä -- eipä totisesti, ei kenenkään maailmassa.

He makasivat pää oikein patjan alla ja pyysivät ja rukoilivat, ja he kutsuivat Herraamme hyväksi, jos hän heitä kuulisi ja niin he tekivät lakkaamatta -- kunnes heistä ukkonen tuntui kuuluvan vähemmän vaaralliselta.

Sitte nostivat he päänsä kuumankosteasta patjasta ja huokasivat niin viehättävästi ja vapaasti -- ja nukkuivat pois ihan tietämättänsä. --

Ja sittepä oli maa hyvässä kunnossa seuraavana päivänä.

Pilvet oli kuin pois puhallettu, ja sinisenä levisi taivas ilman ainoatakaan hattaraa. Ja päivä paistoi niin lämpimästi kuin kaikkein kauniimpana sydänkesänä.

Nyt tuli tullimiehen hienohelma ulos kaikkein sinisimmässä puvussaan, ja mies sateenvarjoineen korjasi luunsa, minkä kerkisi, vaikkei Röst häntä tölmäissyt edes pikkusormellaankaan.

Mutta tänä päivänä, jona kesä ikäänkuin kaukaa huusi: minä elän vielä! -- tänä päivänä auttoivat kaikki puolestaan kesäntekoa vielä kerran tänä vuonna. Varpunen visersi puolialastomissa, kirjavissa puissa, päivän puolella pitivät muutamat kärpäset kesä-iloansa ja illempana istui sirkka laulaen heinikossa.

Ja niin on lopuksi sanottava, että tämä päivä kesäviesteineen päättyi jotensakin hiljaa, ja kuu nousi ylös särmikkäänä ja vähenevänä. Se seisoi ja katseli niin tylsästi, että toinen silmä enimmäkseen oli ummessa ja suu väärällänsä.

Nytkös ihmiset pääsivät jalkeille! Kaikkien piti päästä ulos näkemään, että oli saatu kaunis ilma, ja itsepä turvalaitoksen vanhat ontuvat ämmätkin seisoivat portailla ja sanoivat huoaten: "Voi Jumala sentään; nythän saapi itseänsä oikein päivällä paistattaa!"

Neiti Pelanderin, jota ei myöskään enää ollut kadulla näkyvissä, teki mieli aukaista ikkunat. Se oli merelle päin, ja kun hän näki tämän siinä kuutamossa lepäävän, niin huomasi hän äkistään, että merikin saattaa olla kaunis. Se ei ollut enää hurjana eikä uhottelevana; ei, se lepäsi tuossa niin lempeänä, melkein ikäänkuin anteeksi anovana -- ja niin kumman vakaisena ja tyynenä.

Silloin pälkähti neiti Pelanderin päähän ajatus, että jos huomiseksikin tulisi kaunis ilma, niin tekisi hän pitkän kävelyretken pitkin meren rantaa, etsisi valkoisia kiviä ja näkinkenkiä, joilla hän sitte voisi koristaa kukkapöytänsä.

Hän tuli hyvälle tuulelle, kun hän vaan ajatteli tätä retkeä, sillä siitä oli jo niin hirveän pitkä, kun hän oli ollut oikein liikkeellä; pitkät ajat oli hänen ainoana päivätyönänsä ollut kamalat sähkösanomat myrskyistä ja haaksirikoista.

Mutta huomenna oli hän pyytävä vanhan Pedersenin seuraansa, ja sitte oli hän menevä pitkin meren reunaa ja palaava kotia vanhaa tietä, jonka molemmin puolin puita -- -- --

Hänen siinä seisoessaan ja miettiessään, tuli telegrafisti Meier sivutse kulkien ja nyökkäsi ylös. "No, seisotteko ihan siellä ylhäällä, kaiken kansan yläpuolella.

"Neiti Pelander?... Siinä teette muuten aivan oikein. Jumala varjelkoon teitä tulemasta ulos! Täällä näet tapellaan, kun tulee kaunis ilma. Siitä, kun läksin kotoa, tähän saakka olen nähnyt kolme taistelevaa paria. Kaksi paria heti täällä ylhäällä -- makasi vieritellen itseänsä kadulla kolmas paineli toisiansa seinää vasten... se oli tuo porsas Peter Nasken ja postimies Paal -- -- -- he seisoivat toistensa korvanpäitä repien -- -- niin, niin, vielä on urhoja Pohjolassa, neiti Pelander!"

Meier astui edelleen. Hän oli kovasti hienona tänä iltana: heleänsininen syystakki, hansikkaat ja hopeahelainen keppi. Suottapa hän ei ollutkaan itseänsä siistinyt; sillä nyt hän oli menossa neiti Maja Salvesenin luo, istuakseen hänen luonaan sohvassa. Kauppias oli näet Farsundissa eikä palannut kotia neljään päivään, eikä hänenkään sen vuoksi tarvinnut seisoa ulkona töhrimässä. Ei, hän saattoi tulla ihan sisälle, ja se oli paljoa säädyllisempää!

Telegrafisti ja neiti Salvesen eivät olleet ainoat, jotka tätä iltaa rakastivat. Kun kuu nousi korkeammalle ja levitti viheriänkeltaista valoansa hiljaiselle syysmaisemalle, näki se isoja nuorisojoukkoja siellä kulkemassa -- sekä Henrikin ja Tetran että Kristianin ja Hansinen -- hänet kultakutrineen. Niinpä niin, vanha kuu tunsi tuommoiset kultakutriset -- se tunsi kaikki naiset, sekä vaaleat että tummat -- ja ne olivat jotensakin yhdenlaiset: kaikki riippui vaan tuulesta.

Katsoppas nyt Petraa ja Hansinea! Paljon mahdollista, että he nuolivat huuliltaan muun kuin leivoksien jälkiä. He olivat ehkä unohtaneet sen, minkä he edellisenä yönä olivat luvanneet Herrallemme!

Juhla Fagerlannissa.

Talvi kokosi viimeiset harmaat turkkinsa ja läksi tiehensä yhtä sukkelasti kuin se oli tullutkin. Mutta missä se vaan kulki, murisi se ja oli ärtyisenä, sillä ei kukaan sitä kaivannut, niinkuin kesää kaivattiin. Tässä ei kuitenkaan tehty ihan oikein. Se oli tehnyt parhaansa, sekin -- aivan yhtä hyvin kuin kesä. Eikä ilman sitä olisi ilma voinut puhdistua niin, kuin se oli puhdistunut.

Tavallaan oli vanha talvi oikeassa. Ilma oli todellakin niin kirkas ja raitis kuin suolainen meri. Ja aurinko nousi korkeammalle ja lämmitti, joten maa pehmeni ja ruoho alkoi puhjeta. Hetken perästä tulikin sitte näkyviin sinivuokkoja ja valkoisia kellokukkia, jotka loistivat kuin tähdet.

Kaikki virkosi. Nuoret miehet, joitten tänä vuonna piti ensimmäistä kertaa lähteä merille, harjoittivat itseänsä pureksimaan tupakkaa ja saivat samalla ison hatun ja merisaappaat -- sillä näet kaikki tuohan oli ihan tärkeintä. Ja he ajattelivat maallepääsölupaa ja hurjistelua eivätkä koko yönä nähneet unta mistään muusta.

-- Kesän alussa pidettiin kylässä juhla, sillä prinssi oli saapunut sinne. Siellä jyräyteltiin kahdella vanhalla tykillä linnasta niin, että tykkimiehien korvat kävivät kipeiksi pelkistä paukahduksista. Ja joka jyräykseltä huusi kansa "eläköön" ja heilutteli päähineitään niin, että hattumestari hymyili. Mutta tykkimies väänsi päätään ja tuumiskeli, tokko nuo ijänikuiset tykit voivat ajan pitkään kestää.

Siellä oli sekä lippuja ja viirejä että kuusenhavuista tehtyjä seppeleitä, joissa kukkia keskellä. Ja siellä oli lupapäivä kouluilla ja työpaikoilla, ja jokainen piti iloa niin kauvan kuin juhlaa kesti. Niin, se ei ollutkaan mitään arkijuhlaa, tuo juhla prinssin kunniaksi. Milloin hän oli jälleen tuleva, ei kukaan voinut tietää; sillä moisilla ihmisillähän on muuta tehtävää kuin kierrellä maan asukasten luona näkemässä, miten he elelevät.

Vallan saattojoukoin kuljettiin Fagerlantiin. Ensinnä kulki rumpari, joka heilutti puikkojansa niin, että pelotti rumpukalvojen halkeavan. Sitte tuli soittokunta torvineen ja hirveine jeerikolais pasuunineen.

Eikä viipynytkään kauvaa, kun jo oltiin Fagerlannissa. Täällä viritettiin isänmaanlaulu ja kuninkaanlaulu -- mitään laulua prinssiä varten heillä ei ollut. Sitte hypeltiin siellä niin, että hiki valui. Niin, se oli työtä, jota useimmat tekivät täytenä totena. He eivät hymyilleet eivätkä nauraneet, vaan he ponnistelivat kuin ainakin ankarassa ottelussa. Alussa, kun polvitaipeet olivat voimakkaina ja jäntevinä, niin että he oikein voivat pistää laukaksi, niin ryntäsivät he matkaan hurjinta vauhtia äärimmäisille reunoille ja kaatoivat toisensa nurin; mutta sitä mukaa, kuin he väsyivät, pysyttelihen he yhä sisempänä, ja kun he viimein olivat lopen väsyksissä, seisattuivat he kesken posket vastatusten ja pyörivät hitaasti ympäri, hituistakaan näkemättä ja melkeinpä surullisen näköisinä.

Alinomaa pidettiin siellä puheita ihanalle Norjalle, kaikille sen tuntureille ja prinssille. Oli oikein kauniisti tehty, että hän halusi katsella ympärinsä, ja sen vuoksi oli tämä päivä säilytettävä kultakirjaimmin kaikkien sydämessä harvinaisena päivänä. Ja prinssin tuli saada monenkertaiset kiitokset ja vielä yhdeksät eläköön-huudot sen lisäksi.

Alitullimies Abel oli tänään enemmän juovuksissaan kuin muuten. Hän kulki koko ajan ympäri, puhui ja naureskeli, ja poikanaskalit pistivät neljä tyhjää olutpulloa hänen takalakkareihinsa, hänen sitä tietämättänsä. Tiesi Herra, miten hän keinotteli -- mutta lopuksi joutui hän olutpulloineen puhujalavalle ja sanoi, että nyt tahtoi hän pitää puheen Norjan prinssille! Vaikkakin hän vaan oli halpa mies, niin tahtoi hän sittekin pitää puheen Norjan prinssille, sanoi alitullimies Abel. "Jumala varjelkoon minua -- ja myöskin prinssiä".

Mutta kun hän oli ennättänyt näin pitkälle, veti vientikauppias häntä takaapäin niin, että hän kaatui seljälleen ja särki kolme tyhjää pulloa neljästä.

Ympäri nurmikolla istui väkeä juomassa. Ja muutamat kuuntelivat pöhnäistä ruotsalaisrenttua, joka hirmuisesti kerskuen ja mustalle paidalleen nyrkkiä puiden vakuutti, että hän oli parooni. Mutta jokainenhan tiesi, että kaikki ruotsalaisrentut ovat parooneja tai ainakin Upsalan ylioppilaita, ja senvuoksi ei tuosta niinkään hämmästytty. Ja vähää sen jälkeen ilmaisi mies sen, mitä hän oikeastaan tahtoi: pyysi kymmenen äyriä ryypyksi. Niitä hän sai kolme, ja sitte hän läksi tiehensä. Mutta hetken perästä täytyi poliisipalvelija Simon Skeienin ottaa hänet huostaansa, koska hän makasi pitkänään, juovuksissa kuin kissa.

Kuta myöhemmäksi aika kului, sitä hurjemmaksi kävi elämä. Naiset ja miehet hajaantuivat tiehensä kaikille suunnille, ja tuolla ylhäällä mäkien ja vuorten takana laulettiin ja tanssittiin käsiharmonikan sävelten mukaan.

Ja kun ilta tuli, ei ollut enää montakaan selvänä, ja kaikkialla tapeltiin, minne vaan silmänsä käänsi. Useinkin oli pari kolme toisiansa pyörittelemässä siksi kauvan, että oli ihan mahdotonta saada heitä eroon, ja yösydännä kulkivat juopot tieltä toiselle laulaen hullunkurisia sikamaisuuksia "kreolilaisnaisista ihanista, heidän poskistaan ruusunpunaisista, hiuksista kullankeltaisista".

Mutta kun ijänikuinen poliisimestari heräsi aravarahin aamulla -- aurinko paistoi niin heleästi savutorville --, niin kuuli hän jonkun istuvan ulkopuolella ja puhuvan jotensakin kovalla äänellä, vaikkei kello vielä ollut yli neljän. Hän makasi hetken aikaa ja arveli, että tuo taukoisi, mutta eipäs, se päinvastoin yhä paheni. Sepäs vasta suutaan soitti; mutta hänen oli myös aivan mahdoton saada rauhaa.

Poliisimestari otti silloin housut ja saappaat yllensä, meni ikkunan luo ja kurkisti ulos. Silloin näki hän, että tuolla istui kaksi vastapäätä -- rukoushuoneen portailla -- ja joi ihan yhtenään. Toinen oli takitta, mutta siltä sangen urhea. Hän se olikin, joka niin pauhasi. Mutta kun pullo oli tyhjä, tapahtui hänessä muutos. Hän alkoi silloin huokailla, voivotella ja sanoa, että niin käy, kun varastaa pulloja toisen lakkarista, joka nukkuu. Silloin jää se, joka oli pullossa, ikäänkuin itsestänsä herättämään.

Eihän ollut lainkaan säädyllistä nähdä ihmisiä rukoushuoneen portailla juomassa. Ja pahinta oli, että he olivat syljeksineet koko portaat märjiksi. Poliisimestari avasi ikkunan ja kokosi kaiken äänen, mikä hänellä oli: "Hohoi, te siellä alhaalla! Olkaa hyvät ja korjatkaa luunne!"

Nuo kaksi katsahtivat ylös, ja kun he näkivät paidan ikkunassa, löivät he reisiinsä ja alkoivat nauraa min, että olivat miltei käpertyä. Päällepäätteeksi käänsivät he hänelle takapuolensa ja tekivät kaikenmoisia temppuja, ja toinen sanoi: "Tuolla on se, jonka minä tunnen; paha vaan, etten voi antaa hänelle yösijaa."

Toinen, takiton, käski poliisimestarin tulla alas. Hän saattoi tulla ihan sellaisena, kuin oli, sillä eihän kumpikaan heistä ollut naisväkeä. Ja sitäpaitsi olihan hän hänen isänsä, mitä? oliko hän unohtanut isänsä?

Sitte sanoi taas edellinen, että eihän sitä voinut tietää, vaikka se olisi nainen, joka tuolla seisoi. "Tule alas! Annappas meidän nähdä, onko sinulla partaa!"

Joka kerralta, kun ijänikuinen poliisimestari heille huusi, kävi asia vaan yhä hullummaksi. He kysyivät häneltä, prinssinkö kunniaksi hän tuollaisena seisoi? Vai luuliko hän, että nyt oli kahdeksantoistasataa neljätoista? Mutta lopuksi, kun he alkoivat rähistä hänelle runomitoin:

Kahdeksaatoistasataa neljäätoista muistaessaan seisoo hän paitasessaan!

niin sulki poliisimestari ikkunan ja kämpi uudelleen vuoteeseensa.

Mutta jolleivät nämä tätä ottaneetkaan kuuleviin korviinsa, niin saivat monet sitä tuta; sillä seuraavana päivänä ei saatu viinaa. Ihmiset saivat huvitella ilman sitä.

Mutta viina on sentään elämän vettä, ja kun heillä ei ollut sitä, joutui kaikki kuin seisaukseen; rasva oli poissa.

Jokainen kävi tietänsä mutisten, ja vähät oli apua siitä, että hienot ihmiset tulivat ulos ja hymyillen sanoivat, tänäänhän käy kaikki siivosti...

Aleksander, liikanimeltä suuri, ja Otto Mac Donald sekä Peter Nasken tulivat näkyviin iltapuolella, ja kun he näkivät, miten asiat olivat, täytti heidät kaikki kolme -- suru. Mutta kun kapteeni Dührendahl tapasi heidät, nyökkäsi hän heille iloisesti hymyillen ja kysäisi Aleksanderilta, eikö hän pitäisi puhetta prinssille. Aleksander vaan rypisti otsaansa; mutta Otto vastasi sentään nauraen: Hän ei ainakaan pitäisi puhetta prinssille, eipä itse juhlapäivänäkään, käyköön prinssi kuinka monesti tahansa. Sillä mitä hyötyä oli juhlapäivästä, jolleivät he saaneet viinaa? Eiväthän he saaneet tippaakaan! Heidän piti tyytyä moiseen roskaan kuin tynnyriolueen ja lähdeveteen.

Niinpä tapahtui, että hieno kapteeni Dührendahl otti kirjan lakkaristaan ja raapusti siihen jotakin. Lehden repäisi hän irti, ja antoi sen Aleksanderille. Ja sitte läksivät kaikki kolme joutuisasti matkoihinsa, ja kapteeni katseli hymyillen heidän jälkeensä...

Ei kukaan voinut ymmärtää, miten se oli mahdollista, että Aleksander ja nuo kaksi muuta hetken perästä tulivat tallustaen Fagerlantiin, kullakin viinapullo kainalossa ja silmät kuin voitonriemusta hohtavina. Mutta niin he vaan tulivat kiersivät koko Fagerlannin ylös "Kransenille" saakka, missä Peter Nasken piti puheen kuningattarelle, toivottaen hänelle vielä monta prinsessaa (senkin mato! hän oli aina niin perso naisille).

Mutta alas tullessaan tapasivat he Simon Skeienin, jonka nenän alle he pistivät pullonsa ja kysyivät, luuliko hän niissä olevan lähdevettä? Simon koetti vaan päästä tieltä pois. "Minä en tahdo moisten kanssa olla tekemisissä!"

Eipä niinkään, se olikin parasta hänelle. _Tänään_ olivat he vapaita ihmisiä kaikki kolme!

Myöhemmin illalla, kun, tähdet loistivat, istuivat he rannalla laivanomistaja Örnin telakassa, joivat pullonsa tyhjiksi ja ottivat kevättä vastaan.

Jakob Sjursen.

Minä luin kerran kauniin runon kalamiehestä, joka souti ulapalle valkeasta rannasta ja rupesi kalastamaan meren syvyydestä.

Hänen siinä hiljaa istuessaan ja syöntiä odottaessaan nykäiseekin siimaa. Hän vetäisee ylös ja luulee, että siinä on aivan varmaan jokin turska tai tuurakala; mutta kun hän saa koukun näkyviin, riippuukin siinä kultakala. Silloin hymähtää kalastaja parrassaan ja sanoo: "No olen minä eläessäni montakin lajia kalaa nähnyt, vaan en milloinkaan sellaista, jolla on kultaverhot yllään."

Tapahtuipa sitte se kumma, että kultakala rupesi puhumaan ihan selvin sanoin: "Kalamies," sanoi se, "heitä minut veteen jälleen. Minä olen kaikkien kalojen kuningas, ja minun linnani on tuolla alhaalla meren pohjalla, ja siinä on kaikki ylellistä ja komeata, kultaa ja simpukankuoria. Ja jos sinä tottelet minua, niin saat kaikki, mitä mielesi salajaa."

Kalamies totteli, irroitti koukun varovaisesti hienoista leukaluista ja antoi kalan mennä. Kun kalakuningas ui pohjalle takaisin, katsoi kalastaja sen jälkeen ja sanoi: "Jos useampia tuollaisia kaloja koukkuuni saan, niin on kai nähtävä nälkää, mun köyhän raukan, muu ei autakkaan."

Mikäli muistan, oli runossa edelleen: "Jörönä hän istui sen illan hytissään, eikä lausunut sanaa, jota mainita kävisikään;" mutta kuuleppas sitte edelleen suorasanaisin norjankielin: "Kun hän seuraavalla kerralla istui veneessä, nykäisee jälleen siimaa, ja kun hän vetää ylös, katsoo hän katsomistaan eikä ole oikein uskoa silmiään, sillä koukussa riippuu kultaraha. Silloin tuli ilo surun sijaan, tietysti, ja paras kaikesta: tulo ei päättynyt tähän yhteen. Ei, jokikinen päivä, kun hän kalasti, sai hän kultarahan koukussa. Se oli hänelle palkaksi siitä, kun kerran laski kalakuninkaan menemään."

Minä en tiedä, kuka tuon runon on kirjoittanut; mutta että sen seppänä on ollut taitava runoilija, sen voi nähdä koko teelmästä: siinä on suuri ajatus. Luulenpa melkein, että se on Wegerlandin tai Holberkin tekoa, sillä se on niin hienosti koottu, että en voi otaksua muuta kuin että se on mainiosta miehestä lähtenyt.

Joka kerta kun minä luen tuon runon kultakalasta ja kultarahoista, muistuu mieleeni myöskin Jakob Sjursen. Ja jos ken tahtoo moittia minua siitä, niin sanon vaan: Eikö suuri kalaparvi ole yhtä hyvä kuin kultaraha? Kysykääppä vain vientikauppias Salvesenilta -- häneltä, jota kutsuvat Sakeukseksi --, niin saatte kuulla.

Jakob Sjursen, josta olen kertova, oli Simon Barkeriin tyttärenpoika. Kun äitin isä kuoli, peri hänet Jakob ja muutti Korrtangeniin vaimonsa ja Sivert poikansa kanssa. He ottivat viljelläksensä maata, joka oli heidän, ja Jakob kulutti enemmän kuin puolet äidin perintöönsä siihen, joten häpeäksi olisi ollut, ellei seuraavana vuonna olisi hyvin orastanut. Jakobille jäi vielä niin paljon rahoja ylikin, että hän voi ostaa itsellensä lehmän, jonka hän antoi kulkea vapaasti ympäri laitumella. Seuraavana vuonna osti hän porsaan ja maalautti samalla huoneensa punaiseksi, ikkunat heleänvihreiksi, joka teki, että rakennus tuli ihan uuden näköiseksi. Nyt saattoi Jakob Sjursenia, hänen omasta mielestään, kutsua omintakeiseksi mieheksi, eikä hänellä ollut enää mitään toivottavaa.

Talo, missä hän asui, oli ihan meren rannalla. Hetken matkan päässä sen edustalla oli pitkä luoto, missä Korrtangin kalastajat monen monituista vuotta sitte oli nähnyt merenväkeä. Jakob itse ei vielä ollut nähnyt mitään sellaista, mutta hän oli huomannut punaisen valon, joka hohti ja leimusi luodon takaa. Hän tuumi usein, mitä tuo valo oli, vaan ei keksinyt syytä siihen. Eräänä päivänä otti hän veneen ja kiersi soutaen sen paikan; vaan mitään muuta hän ei nähnyt kuin syvää, kirkasta vettä.

Mutta eräänä iltana käväisi hän maakauppiaan luona lahden toisella puolen. Kun hänen, asiansa toimitettuaan, piti astua veneeseen, näkee hän vanhan, köyhän ukon istuvan siinä ihan vieressä. Jakob antoi hänelle muutamia killinkejä ja sai kuulla, että hän oli tullut niemimaalta samana päivänä. Köyhä ukko auttoi hänen tavaransa veneeseen ja lausui hyvästit sekä kiitokset puolestaan. Mutta sitte yhtäkkiä viittaa hän ulapalle; "Tuolla hohtaa punaiselta merenemännän maalla tänä iltana!" "Merenemännän maa, -- mikä se on?" kysyy Sjursen. "Se on se, missä merenväki asuu," vastaa mies. "Nyt valaisevat he illalliseksi... heillä on kyllin sekä vehnäleipää että herkkuja, sillä he ovat rikasta väkeä."

Jakob katsahti merelle, sinnepäin, mihin köyhä ukko viittasi, ja nyt näki hän punaisen luodon, jonka hän luuli samaksi, minkä hän ennen oli nähnyt.

Mutta kun hän souti takasin, tapahtui jotakin kummallista: kun hän tuli lähemmäs punaista valoa, hävisi se ikäänkuin hänen edestään, ja lopuksi näki hän vaan punaisen pilven, joka uiskenteli siinä iltahohteen jälkeen.

Egyptin maalla tuli ensin seitsemän lihavaa vuotta ja sen jälkeen seitsemän nälkävuotta, jolloin kaikki kuihtui. Ja nämä nälkävuodet nielasivat nuo lihavat, mutta eivät kuitenkaan käyneet sitä lihavammiksi. Niin seisoo lasten oppikirjoissa, ja siinä on kylläkin perää, sillä usein tapahtuu nykyäänkin samalla tapaa. Jaakobin kävi ihan samoin. Hän eli monta vuotta vapaana elatuksen murheesta; mutta sitte alkoi nuo laihat vuodet tulla, ja ne olivat kovia rakeineen ja kylmineen. Ohra ei ennättänyt muuta kuin puolikypsäksi, ja perunanvarret paleltuivat, niin että riippuivat märkänä nahkana, kun aurinko paistoi. Ainoana keinona oli turvautua säästöihin ja niin meni talari toisensa jälkeen, kunnes pohjalla oli vain muutamia markankappaleita jäljellä. Mutta ruokaa tarvittiin sittekin, ja niin meni, että kaikki oli myytävä, mitä myydä voitiin.

Aivan niin; muutamana kauniina iltapuolena nouti Jakob lehmän tuolta, missä se seisoi syömässä voikukkia ja tähkiöitä. Sivert seurasi koko ajan jäljessä ja itki, sillä Mustikki oli hänelle yhtä rakas kuin sisar.