Part 1

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

VANHASTA KYLÄSTÄ

ynnä muita kertomuksia.

Kirj.

Thomas P. Krag.

Norjankielestä suomentanut

Aku Tela.

Tampereella, Tampereen Kirjapaino-Osakeyhtiö, 1895.

SISÄLLYS:

Listeristä. Milenin matamin mökki. Syysmyrsky. Juhla Fagerlannissa. Jakob Sjursen. Aave. Lännetär. Missä ruoho kuihtui. Meri. Rannikolla.

Listeristä.

I.

Lister, 20 p:nä Lokakuuta.

Talo, missä minä asun, on vanha talo ja sen omistaa Aanen Hananger. Mutta Aanen Hananger on useimmiten neljänneksen matkan päässä työssä toisen luona, ja niin asun minä täällä jotensakin yksinäni ja syön päivän ateriat vastapäätä flekkefjordilaisen Katri Roslin luona.

Kerran kertoi Aanen, asui täällä muudan sotakapteeni; mutta siitä on pitkät ajat. Hänellä oli tässä edustalla suuri puu, joka jo aikoja sitte on kaadettu ja poltettu.

Tämä puu oli ehkä ainoa, joka löytyi koko Listermaassa, sillä tämä on pelkkää suurta kanervakangasta. Paikka-paikoin löytynee jokin peltotilkku tai nurmikenttä, veripunaisena näin syksyllä -- muuten vaan noita ijankaikkisia kanervanvarsia toinen toisessaan loppumattomiin saakka.

Täällä ei ole yhtään vuorta, ei yhtään kukkulaa, siellä täällä ainoastaan jokin ijänikuinen kivipaasi, joiden turvissa paikkakunnan varikset ja harakat ovat elelleet tuhansia vuosia, ja joitten suojaan ne vieläkin turvautuvat, kun raju-ilma nousee.

Käydessäni ikkunan luokse, näen minä kymmenkunnan taloa, matalia ja turvekattoisia.

Näissä asustavat listeriläiset vuoden umpeen. He ovat hidasta, hiljaista väkeä, joka mieltänsä nähtävästi muuttamatta ottaa ylhäältä vastaan sekä hyvät että pahat säät. Ja ne, jotka asuvat rannikolla ja hankkivat elatuksensa siitä, ottavat samalla tapaa kalat, mitkä saavat, aivan pukahtamatta. Jollei mitään kaloja tule, ja he saavat nähdä nälkää, niin on se suuressa neuvoskunnassa ijankaikkisuudesta säädettynä määräyksenä, että listeriläisen talonpojan tulee sinä vuonna kärsiä puutetta; mutta jos niitä tulee suurissa parvissa, niin tutkistelevat he sydämiänsä ja lausuvat itselleen varoitukseksi: "Tämä on Jumalan sormi! Älköön kenkään olko huoleton -- puute tulee perästäpäin".

Elämä heille on jono päiviä, joina taivas on tasaisen harmaana. He nauttivat sitä pisaroittain. Ei kenkään sure, että nuoruus meni ilman ilotta, sillä elämän ilo on heistä syntiä, mikä on tukehdutettava. Sen vuoksi ei kuulu milloinkaan iloista laulua tai hilpeätä naurua. Ainoastaan virsiä. Virsiä sekä ennen että jälkeen ruoan! virsiä joka ilta. Ja nämä, jotka voivat olla jo liiankin surullisia, tehdään kuitenkin vielä surullisemmiksi sen kautta, että raskasmielisesti toistetaan loppusanat:

Katumus ja rukous meille tuottakohon Karitsan valkean vaatteen sekä kultakruunun ihanan Kautta Herran katkeran kuoleman.

23 p:nä Lokakuuta.

Täällä ei pidetä mitään sanomia, ainoastaan kolmea hengellistä lehteä, "Sinapinsiementä," "Pientä kokoojaa" ja "Lähetysystävää". Maailma heidän itseänsä ulkopuolella heillä ei ole. Vaikka yksi osa maailmaa hukkuisi mereen, ei siitä täällä saisi tietoa, jollei näet "Sinapinsiemen" mainitsisi sitä rangaistuksena kansoille maan päällä.

Päivän tapahtumana nykyään on, että Tommes Hansen Dale on saanut suuren ankeriaisen apajassaan -- oikean käärmeen, kolmea kyynärää pitkän. Eilen menin minä yhdessä Aanen Hanengerin ja kahden muun kanssa Dalen luo nähdäkseni tämän eriskummallisen kalan. Se elikin vielä, ylettyi äärettömässä koukerossa yli lattian, ja Tommes valmisti vasua missä sitä piti kannettaman.

Puolta tuntia myöhemmin astuimme me kotia pitkin rantaa. Silloin kulki sieltä kaukaa sivuitse höyryalus. Savu jäi sen jälkeen ikäänkuin jonkinlaisena juopana. Minä kysäisin: "Kun te asustatte täällä vuoden umpeen, eikö teitä usein valtaa halu päästä ulos? Vallankin, kun te näette tuollaisen höyryaluksen punaisine valkeineen tästä kulkevan ohitse?"

He katselivat toisiansa, ikäänkuin he olisivat tahtoneet kysyä, mitä lajia tämä nyt oli. Ja sitte tuli hitaasti ja hyvin harkitusti: "Ei, eivätpä sitä voineet juuri sanoa".

* * * * *

"Aikakauden miehiä" ei täällä tunneta.

Ja minkä tähden niitä oikeastaan tunnettaisiin? -- Vaikkapa tuolla ulkona tapahtuukin yhtä ja toista, niin eiväthän listeriläisen talonpojan elämänehdot siltä muutu. Hänen synkkä työpäivänsä ei siltä tule valoisammaksi. Hän on elänyt niin kauvan elämäänsä varten kurjuutta kärsien, ettei hän siltä enää mitään odota.

Eilen näin minä Henrik Ibsenin itsensä täällä. Hän istui teetä juoden, ritarimerkki rinnassaan, ja näytti aivan yhtä lempeältä kuin olisi hän ollut optimisti. Minä kysyin Aanenilta, kuka mies oli, tuo tuolla! Sitä hän ei niin tarkoin tiennyt, mutta sanoi luulevansa, että se oli joku Suurkäräjäin miehiä.

24 p:nä Lokakuuta.

Muutamalla mäenrinteellä seisoo siellä-täällä muutamia laihautareisia lehmiä kalvamassa. Ja ne kalvavat tuntikaudet saamatta edes kourallista oikeata ruohoa sisäänsä. Mutta kalvamistaan ne kalvavat kärsivällisesti koko pitkän päivän. Eilen näin minä myöskin hevosen. Se oli kivunnut ylös niin pitkälle kuin se oli päässyt, ja seisoi nyt muutamalla törmällä; silmiini se näytti jonkinlaiselta varjokuvalta taivasta vastaan. Se näytti kovin suurelta ja jalat sillä oli pitkät kuin kamelilla. Yksinään se siinä noin seisoi ja huiskutteli ohutta häntäänsä.

* * * * *

Kaikki täällä on köyhää paitsi meri. En milloinkaan ole nähnyt sitä rikkaampana.

Muutamien satojen askeleitten päähän siitä, missä asun, tunkeutuu valtameri; mutta muutamia pitkiä kareja on sillä vastassaan. Sen vuoksi on täällä alituinen ääntenyhtymä sisäpuolella, mahtava kohina monista aalloista, jotka ajautuvat varsinaista saaristoa vastaan. Näillä aalloilla ei ole liikaa kiirettä. Ne tulla laskettelevat suurina, täyteläinä, milteipä unisina, pysähtyvät usein puolitiessä toisia odottaakseen; mutta sitte lähtevät ne taas yhtaikaa liikkeelle, toinen toisensa jälkeen, niin että pitkät karit ovat yhtenä ainoana valkeana kuohuna.

Ne ovat meren hevoset, merihevoset, jotka temmeltävät.

Taru merihevosesta on varmaankin kotoisin Listeristä. Ensimmäinen, joka kertoi minulle siitä oli ystäväni ruokinampuja, sama mies, joka lauloi minulle laulun "hra Pederistä". Hän oli kuullut muutaman Listeriläisen luotsin, Anders Stokken, siitä kertovan. Hänen kauttansa tutustuin Andersiin, ja tämä lauloi meille molemmille "merihevosesta, joka puhdashopeaisine harjoineen uiskentelee kultalaineilla". Se oli komea laulu, joka olisi ollut kirjoitettava muistiin!

Ja kerran sen jälkeen, kun Anders oli juonut paljon paloviinaa, sanoi hän, että me saisimme "viedä hänen päänsä, jollei hän itse ollut nähnyt merihevosta".

"Oli vielä iltaa, kun hän meni alas sinne, jota kutsutaan Greveniksi. Hän oli ollut poissa Anders Roslin luona, sillä siellä he olivat saaneet pienokaisen. Mutta nyt tulee uskoa, mitä hän sanoo, sillä se on totta eikä mitään joutavata. Juuri kun hän oli ottamassa askelen kiven yli, katsos, siinä näyttää jokin liikkuvan, ja sitte yhtäkkiä sylkäisee se minua aivan silmille, niin että olin käydä ihan sokeaksi. Ja sitte on ikäänkuin jokin kiitäisi sivuitseni ja suoraa päätä mereen, ja kun katson sinne, ulottuu se miltei Grevenistä Knorrfiskeniin, ja keskeltä on se niin paksu kuin neljä härkää -- ja se oli epäilemättä merihevonen".

25 p:nä Lokakuuta.

Tänään tuli Aaner Hananger alas luokseni ja kysyi, tahdoinko minä nähdä jotakin. Sitte otti hän kokonaisen helmen esille rasiasta ja näytti minulle sen. Helmen oli hän löytänyt kolme vuotta sitte suuresta simpukan kuoresta, ja hän luuli olevansa samalla rikas mies; sillä helmi maksoi varmaankin satoja. Hän matkusti kaupunkiin samana päivänä; mutta siellä tarjosivat he hänelle helmestä ainoastaan puolentoista talaria, koskapa se oli norjalainen. Jos se olisi ollut kiinalainen tai jotakin sinne päin, olisi hän saanut paljoa enemmän.

Mutta sitäpä ei Aanen tajunnut. Ja sen vuoksi palasi hän jälleen kotia ja piti helmen itselleen. Sillä se hohti niin kauniisti, ettei hän sitä voinut antaa siitä hinnasta.

Jumala ties', minusta näytti niin kauniilta nähdä vanhan merimiehen seisovan helmi kourassaan ja katselevan sitä. Se sopi paljoa paremmin hänen käteensä kuin monen muun. Kaunis olisi kuva: Kalastaja, istuen veneessään, avoin näkinkuori kädessä, ja tuijottaen ihmeissään toisessa kädessään olevaa kirkasta helmeä. Helmi sopisi niin erinomaisesti kuvaan. --

Helmet vaikuttavat itsessään omituisen tunnelman. Ne vaikuttavat kuin meren laulut. Itse asiassa niillä onkin jotakin merestä itsessään. Valkoisia, kimaltelevia helmiä -- -- ja kesäaamuna ajelehtivassa veneessä -- -- kun aaltoja, pehmeitä kuin silkkisametti, tulee ja menee.

Tahi tumman mustia helmiä ja lyijyharmaa meri ukonilmaa vastassa -- ikäänkuin tulipunaisen auringon vihmoittamana.

II.

28 p:nä Lokakuuta.

Sateen edellä tulee varis lentäen. Se liitää matalalta Moenin ylitse ja laskee äänettömästi alas virttyneeseen ruohoon. Toinen ja kolmas tulee perässä, ja lopulta saattaa niitä olla siellä joukossa parisenkymmentä.

Ne istuvat yhdessä, raakkuvat ja raappivat. Tuontuostakin päästävät ne aika melakan ja tappelevat valkoisesta kasiaisesta; mutta sitte yht'äkkiä kohoaa koko parvi ylös ja lentää raskaasti pois päivän usmassa -- yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.

Kun tottuu tähän köyhään lintuun, rupeaa siitä pitämään. Huvittaa nähdä sen hyppyä, kuulla sen kinastusta, ja mieli käypi suruiseksi, kun se kohoaa ylös ja lentää pois. Saattaa tapahtua, että silmä seuraa parvea, kunnes se käypi harmaaksi ja katoaa.

Ajattelee: Nyt ne eivät olekkaan vanhan paasikiven suojassa, ja mietiskelee, miksi niitten pitää olla tuollaisia harmaita lintuja, joitten tulee olla Moenilla vuodet umpeen, kun niin monet muut saavat matkata etelää kohden -- -- --

Kun varis on asettunut paikoilleen, tapaa myrsky olla lähellä.

Tulee heikko tuulahdus ilmassa, ja hetken perästä alkaa sadetta valua pilvistä. Uuniin on pantava paljo turvetta, jotta huone saadaan pysymään lämpöisenä. Vähitellen heikko tuulahdus kiihtyy kylmäksi tuuleksi, joka mellastaa kovasti talossa. Vinkuu joka raossa, ja ulkoa kuuluu usein siltä, kuin astuisi joku portaille.

Ja pimeys peittää kaikki.

Viimeisenä päivänä Lokakuuta.

Tänä iltana tulee varmaan toisenlainen myrsky.

Pilviä kertyy kertymistään moneen kerrokseen. Pilviä, jotka ovat hailean lämpimiä, niin että ilma käy ummehtuneeksi huoneessani, missä ikkunat on kiinni naulattu.

Jotakin on odotettavissa.

Moen on hiljaa ja kuuntelee. Itse merikin vetäytyy kokoon tässä äärettömässä hiljaisuudessa ei tahdo kuitenkaan asettua -- murahtelee vähän tuontuostakin, ikäänkuin tahtoisi se kysyä, mitä tämä nyt on, mutta ei sitä sentään näytä, vaan pysyy siivona.

Minä en myöskään tunne olevani oikein hyvällä mielin. Saatan samalla yhtä hyvin mennä Katrine Roslin luokse.

* * * * *

Eikö ole ihmeellistä, miten pieni asia panee ihmiset pyörälle, kun he asuvat näin yksinänsä. Pelkkä kymmenäyrinen raossa sen tekee.

Pari taloa täältä asuu muudan nuorukainen, jolla on kiihko kulkea ympäri ja kaivaa kaikissa raoissa, löytääkseen rahoja!

Useita vuosia sitte käväisi täällä eräs vieras mies. Hän antoi nuorukaiselle kymmenen äyriä. Tätä rahaa hän ei kädestään laskenut. Hän otti sen mukaansa vuoteelleen ja leikki sen kanssa pitkin päivää, lattialla pitkänään näperrellessään. Mutta näin tehdessään sattui hänelle kerran niin onnettomasti, että hän hukkasi kymmenäyrisen rakoon, joka ehkä ulottui kellariin saakka. Nuorukainen ei kuitenkaan sitä silleen heittänyt. Tämä kymmenäyrinen oli ainoa, mitä hän omisti, siis kokonainen rikkaus hänelle. Hän oli pitkänään koko päivän, itki ja tirkisti rakoon, saadakseen sen nähtäviinsä. Vaan hän ei saanutkaan. Sitte otti hän veitsen ja kaivoi rakoa, vaan ei saanut sittekään kymmenäyristä esille. Mutta hän oli kerran saanut päähänsä, että hänen _piti_ saada se; olihan se tuolla alhaalla, eihän se mitenkään ollut kauvas joutunut. Ja niin kaivoi hän kaivamistaan veitsellä, eikä löytänyt sitä milloinkaan.

Mutta siitä ajasta alkaen vetivät kaikki raot häntä puoleensa, mustat raot, joiden pohjaa ei kukaan milloinkaan nähnyt. Sen puolesta sinne kyllä olisi saattanut vierähtää vallan hyvin kokonainen kruunukin. Ja tuskin meni päivääkään, ettei hän pistänyt veistä johonkin rakoon ja penkonut sitä, siinä suloisessa toivossa, että saisi nähdä jotakin ympyriäistä, valkoista kimaltelevan esiin.

* * * * *

Monen mieli täällä tavoittelee etupäässä sitä, mikä on salattua. Sitä, mitä voidaan toivoa, mitä voidaan penkoa ilman tuloksia. Pohjaton pimeys miellyttää heitä.

Eipä ihmettäkään, kun vuodet toisensa jälkeen istutaan tutkimassa raamattua ja sen salaisuuksia. Pelkkää Pyhänhengen leipää! Mitä murheita eikö se voi tuottaa? Sitä kun ei kenkään tunne eikä sen vuoksi ehkä voi sanoa olevansa siitä varma.

Heti heidän aikaisimmasta lapsuudestaan syntyy arvatenkin juuri kaikesta tästä jotakin synkkää, joka kasaantuu heidän päänsä päälle niinkuin pilvi, missä on räjähdysaineita, pilvi, jommoisen tieltä mielellään pakenee, jonka puoleen tuskin uskaltaa silmänsä nostaa, koska se alkuaan on luotu hävityksiä tekemään. Ja sen takana, ylinnä siellä korkealla istuu ankara Jehova ja odottaa soveliasta silmänräpäystä.

Kun yö on parhaallaan, ja kaikki nauttivat lepoa ja rauhaa, silloin virittää hän kipinän ja pilvi räjähtää. Tulta sataa alas ja liekkejä ja paljo hävitystä, ja viimeinen päivä on käsissä.

Mutta monet eivät uskalla odottaa tätä, vaan menevät ja hirttävät itsensä. Inha hirttäytyminen! Minusta se kuvaa niin hyvästi sitä mielentilaa, missä nämä ihmiset elävät, kun useimmat heistä juuri hirttävät itsensä.

* * * * *

Mutta mustaa rakoa, joka vie päivänvalosta alas syvään kuiluun, sitä kutsutaan kuolemaksi -- sen raon kautta haluaa moni kurkistaa alas, sillä se, mitä siellä alhaalla on, on enin tietymätöntä.

Sen vuoksi harhailevat ajatukset sen ympärillä kuin mustat kärpäset. Ja, samoin kuin nämä omapäiset itikat, voidaan ne tosin karkoittaa pois, mutta ne palaavat kuitenkin aina takaisin.

III.

Kuolema.

Ajateltakoon, että voitaisiin istua korkealla muutaman suuren tähden päällä. Ja omata käytettävänään pitkäsiima, joka olisi äärettömän paljoa suurempi kuin tähtientutkijain suurin.

Niin nähtäisiin selvästi ja selkeästi maa ja siinä kihisevän villejä eläimiä ja kesyjä eläimiä, lintuja ja kaloja -- ja ihmisiä. Ja nähtäisiin, että kaikki tämä elämys on taukoamattomassa taistelussa ja liikkeessä, huomattaisiin se kummallinen yhteys, missä on toisiinsa syntymä ja kuolema; miten kuolema sittekin on välttämätön, on hyvä, koskapa se korjaa pois vanhan saven ja antaa sijaa uudelle ja voimakkaalle.

Eikä mikään surumielinen ajatus, ei mikään arka huokaus yllättäisi meitä tämän kuoleman tähden. Ei kysymystäkään sielusta, mikä siitä tulee, minne se joutuu.

Ehkäpä me huomaisimme: "Sielu menee ruumiin tietä: Joka värähtelevältä veripisaralta, joka hyytyy ja kuolee, kuolee kappale sieluakin.

"Jos matkustaa jättiläiskaupungissa, onkin jo jotakin senlaista nähtävänä. Jaksaisi tuskin kiinnittää silmiänsä kaikkiin lukemattomiin kuolemanilmoituksiin. -- Ehkäpä kuitenkin -- kun jonakin päivänä palaisi asuntoonsa ja näkisi, että sen edustalle olisi varisteltuna viheriäistä, ja kuulisi, että talossa on kuollut -- ehkäpä voisi jokin outo, surullinen tunne välähtää mielessä.

"Mutta kun elelee pienemmissä paikoissa, tuntuu kuoleman salaperäisyys voimakkaampana. Ehkä on tuttuna se, joka makaa viimeisillään. Silloin kysäistään: Miten voit? Ja kun tavataan ruumissaatto kadulla, niin käännytään ympäri mustaan arkkuun päin ja mutistaan: Niin -- onpa kuitenkin kummallista! Hän, joka nyt makaa tuolla, liikkui vielä aivan äskettäin täällä. Minä puristin hänen kättänsä -- -- --.

"Kuolema voi kuitenkin välistä matkallaan maan päällä osua myöskin nummelle, missä on kymmenkunta matalaa taloa. Ja vaikka nämä talot ovat hajallaan toisistaan, ovat ne sittekin yhteenkasvaneet; sillä kaikki niiden asujamet tuntevat toisensa niitten monien vuosien ajoilta, mitkä he ovat yhdessä eläneet.

"Kun viikatemies tulee, niin tulee hän sinä inhana elävänä vieraana, minkä me vanhoista kuvista tunnemme. Ja nuo tuolla sisällä tuntevat vieraan ikäänkuin lähenevän -- hitaasti, mutta varmasti, tuntevat hänen askaroivan sairashuoneen lattialla, tuntevat hänen painuvan soppeihin, kun tulee pimeä, tai himmeihin varjoihin, kun yölamppu sytytetään. Ja he tuumivat epätoivoisina jotakin, jota he eivät oikein ymmärrä, ja epätoivo hiipii talosta taloon, ja kysellään: miten on hänen laitansa? ja vastataan: nyt hän varmaankin pian sammuu.

"Ja kaikki, jotka tapaavat toisensa, puhuvat kuolemasta.

"Mutta ei kukaan, johon se tarttuu, valita tai taistele vastaan. He menevät hiljaa vuoteelle eivätkä suurin puhu. Ja heidän haudallaan kaikuu sama virsi kuin heidän elinaikanaankin:

"Katumus ja rukous meille tuottakahan Karitsan valkean vaatteen sekä kultakruunun ihanan Kautta Herran katkeran kuoleman.

"Eilen olin minä Katrine Roslin luona iltaista syömässä. Silloin tuli sinne sisälle muudan vanha mies. Hän kävi istumaan ja puheli kauvan Katrinen kanssa. Minä en voinut kuulla, mitä he sanoivat; sillä he puhuivat hiljaa. Heillä oli ikäänkuin salaisuuksia keskenään. Kuulusti muuten siltä, että hänen oli vaikea puhua. Hänen äänensä oli samalla käheä. Mennessään nyökäytti hän minulle ja sanoi Katrinelle: 'Kiitokset sinulle minun puolestani; minä en luule, että meillä välillämme sitä paitsi olisi mitään selvittämätöntä'."

"Ei suinkaan, minun tietääkseni, Sjur. Mehän olemme aina sopineet hyvin keskenämme."

"Aivan niin. -- -- Ja niin jää ikuisesti hyvästi! ja Herra valistakoon kasvonsa sinun päällesi. Me tapaamme toisemme tuolla puolen."

"Niin, sitä toivokaamme kaikin."

Katrine saattoi häntä ulos.

Minä jäin paikalleni istumaan ja tuumimaan sitä nyökkäystä, minkä hän minulle antoi. Minähän katsoin häntä suoraan silmiin ja kohtasin jotakin, jota en ennen ollut nähnyt: Se oli merkki! Minä ymmärsin kerrassaan, että hän oli mennyttä.

Hetken perästä tuli Katrine sisälle ja rupesi panemaan turvetta pesään. Minä kysyin häneltä siinä, kuka tuo mies oli. Se oli Sjur Hansen. Hän oli tuntenut hänet niin kauvan kuin hän oli osannut pitää taloutta Hänen isänsä ja Sjur olivat olleet yhdessä siitä saakka, kun he olivat käyneet papin luona. Nyt oli Sjur viimeisillään. Hän oli käynyt kaupungissa kahdeksan päivää sitte, ja lääkäri oli antanut hänelle kolme viikkoa elääkseen. Tänä iltana oli hän täällä kysyäkseen Katrinelta, tahtoisiko hän ottaa makrilliverkon ja lehmän niistä neljästäkolmatta talarista, jotka hän oli tälle velkaa. Hän tahtoi saada kaikki selville ensi viikoksi. Katrine oli myöntynyt tähän Se oli sentään runsaasti niistä rahoista. Makrilliverkko tosin ei ollut häävi, mutta lehmä oli nuori. -- --

Kun minä sinä iltana astuin kotia, ajattelin: Kuinka kummallista! Jossakin näissä tuvista istuu nyt Sjur Hansen ja laittaa asiansa selville. Hän tietää, että lähenee lähenemistään -- askel askelelta.

Ja minusta tuntuu, kuin jotakin tuntematonta olisi jossakin tuolla ulkona, jotakin, joka voisi tulla sisälle tuolta suurelta mereltä.

Milenin matamin mökki.

Usein sattui niin, että kuului melua ja huutoa jostakin alhaalla laiturien luona olevista pimeistä lymypaikoista.

Ikkunat lähimmässä naapurissa avattiin. "Mikä siellä oli?" "Mikä oli hätänä?" Ja jostakin portin luona olevasta asunnosta: "Missä helvetissä on poliisipalvelija Skeien? -- saattaahan se helposti olla vaikka murhaa -- mitä?"

Mutta niin hullusti tapahtui sentään harvoin. Kun muutamat uskalikot läksivät alas, tapasivat he useimmiten jonkun ulkomaalaisen tai sellaisen, joka ei ollut kylästä kotoisin. Tämä oli silloin saanut kelpo lailla selkäpuoleensa, ja kun hän näki muita tulevan, kirkaisi hän vielä muutamasti, sillä ehkä nämä tahtoivat hänet kerrassaan kappaleiksi silpoa.

Muuten hän ei melkein milloinkaan osannut antaa asiallista selvitystä, ja niin ei asiaan sen koommin kajottu.

Mutta mies, joka oli häntä lyönyt ja siten saanut aikaan koko häläkän, oli poissa, eikä kukaan löytänyt häntä.

Seuraavana iltana saattoi taas syntyä metakka kylän jossakin toisessa reunassa. Siellä saattoi tulla astuen markkinatahdissa neljä viisi miestä ihan sikahumalassa; ja nämä saattoivat laulaa ja rähistä siinä määrässä, että kissaakin katonharjalla pelotti. Mutta minkäpähän heille voi? Kun he olivat päässeet jonkin askelen tielle, niin oli turhaa koettaa saada heitä kiinni.

Sillä siellä he pääsivät ihan samassa pakoon.

Ja totta puhuen, sehän oli vaan hullu Hansen, joka häiritsi Helmert Stokkemandia, laivanisäntä Örnin vartijamiestä. Kun tämä pimeässä astuskeli pitkää telakkakatua edes takaisin, niin saattoi hän yhtäkkiä pysähtyä kuuntelemaan, sillä sieltä kuului huutoa ja rivakkaita askeleita. Ja sitte se olikin muurari ja tasavaltalainen Otto, liikanimeltä Mac Donald, joka sieltä tuli semmoista vauhtia, ettei olisi luullut juopuneen sitä kestävän. Melkein joka ilta kulki hän siitä ohitse, puri hammasta ja huusi tunnuslausettaan. "Ei mitään pohatoita, ei mitään ylimyksiä! pelkkiä muuraria ja vapaita porvareita!"

Mutta Helmert Stokkemand tunsi tuon jutun jo ennestään. Hän ei sen vuoksi virkkanut mitään nyt, vaan kääntyi naurahtaen ympäri ja alkoi uudelleen kierroksensa pimeän telakan ympäri.

Vartijamies sellaisenaan olikin sitä lajia väkeä, joka puhuu vähän, mutta tietää kaikki. Hän tiesi tällä kertaa siksi paljon, että tie, jota Otto meni, vei Milenin matamin mökille, samalle paikalle, missä hän aivan varmaan tiesi pistäytyneen noiden neljän äskeisen juopuneen sekä senkin miehen, joka ulkomaalaista löi.

Milenin matamin mökki oli kylän ulkoreunassa, korkealla ylhäällä jyrkässä kuopanteessa. Se oli vakinaisena tyyssijana kylän kaikille juopporentuille, Otolle, liikanimeltä Mac Donald, Aleksanderille, jota myös kutsuttiin Aleksander Suureksi, Petter Naskenille eli Naispetterille ja monen monelle muulle. Ja kun nämä istuivat tuolla ylhäällä, leveän pöydän ympärillä juomassa, niin saattoi se kylläkin kuulua kokomoisen matkan päähän.

Muuten Milenin matamin mökkiä kokonaan väistivät kaikki selvät ihmiset, vallankin koska Peter Naskenilla oli ilkeänä tapana heitellä tyhjiä pulloja tielle joten oli hengenvaarallista niille, jotka sitä myöten kulkivat. Niinpä muutamanakin iltana, kun poliisipalvelija Skeien oli heitä aivan läheltä vaanimassa, oli hän vähällä saada surmansa Peterin tyhjistä pulloista.

Vaan silloinkos Skeien raivostui, ja seuraavana päivänä meni hän matamin luokse, pani kätensä nyrkkiin pöydälle ja alkoi selitellä niinpäin, että matami ei enää milloinkaan saisi mokomaa liikettä harjoittaa. Mutta matami oli sukkelampi kuin itse Skeien, ja puoli tuntia myöhemmin istui hänen miehensä ja Skeien yhdessä juomassa. Milen selitti siinä poliisipalvelijalle, että he pitivät talossaan siivoa elämää, ja että hän itsekin sai matamiltaan rokkiinsa, milloin hän vaan tuli kotia pöhnäisenä.

Simon Skeien uskoi selityksen varmaankin todeksi, sillä hän ei enää milloinkaan ollut tuolla ylhäällä vaanimassa, ja ainoastaan aamupäivin hän siellä sisällä vaan pikimältään käväisi "tarkastamassa."

Mutta muutamana päivänä istui ijänikuinen poliisimestari käännellen ja selaillen muistikirjaansa, sitä, johon hän merkitsi kaiken pahan, minkä hän kuuli seuroissa ynnä muualla.

"Kuules, Skeien," sanoi tuo ijänikuinen ja selaili, "minulla olisi eräästä asiasta kanssasi puhuttava. Minä kuulin sen äskettäin ihmisiltä, joihin luotan. Ihan varmaan, muistaakseni, merkitsin minä sen tänne... niinpä pitäisi minun se löytää... luulenpa koko merkitsemisen unhottaneeni."

"Ehkä koskee se sitä, tanskalaista, joka varasti homejuustoa kauppamies Flokilta."

"Ei, hänen jäljilläänhän minä jo olen, Skeien -- sellaistahan minä en enää merkitse muistiin."

"Ehkä koski se sitä naishenkilöä... poliisimestari tuntee hänet, joka nouti olutta avoimilta rattailta... hänet, jonka me saimme kiinni suolla."