Part 9

Pasquale on muuttolintu, jolla ei ole vakituista asuntoa. Muutama viikko sitten hän jätti entiset huoneensa ja muutti asumaan erään hyvän ystävänsä luo, joka on näyttelijä ja jonka vaimo on matkoilla. Tämä ystävä asuu aivan lähellä meitä. Mistä syystä Pasquale, joka rakastelee olemassaolon sykähteleviä keskuksia, on katsonut hyväksi hautautua tähän melkein maaseutua muistuttavaan osaan kaupunkia, sitä en käsitä. Hän väittää, että hän voi ajatella paremmin täällä.

Pasqualeko ajattelisi! Yhtä hyvin lohi saattaisi väittää laulavansa paremmin lammikossa! Tästä naapuruudesta on joka tapauksessa ollut seurauksena, että hän monta kertaa ohimennen on pistäytynyt meillä, vaikka hän tavallisesti tulee myöhemmin.

"Istukaa kaikin mokomin hiljaa, älkääkä turmelko taulua!" hän huudahti. "Mikä suloisen runollinen pari! Te pelaatte korttia! Ihastuttavaa!"

Minä inhoan kortteja. Ne ikävystyttävät minua. Samoin on shakkipelinkin laita. Ihmiset nimittävät niitä mielellään älylliseksi ajankuluksi; mutta jos ihminen tahtoo harjotella järkeään, saattaa hän kyllä tässä mutkikkaassa maailmassa löytää tarpeeksi paljon ongelmia, joilla vaivata järkeään ja joiden miettimisestä koituisi enemmän hyötyä sekä maailmalle että hänelle itselleen. Ja mitä ajankuluun tulee, on minun mielipiteeni se, että jos kaksi tai useampia järkeviä ihmisiä asettuu korttia pelaamaan, osottavat he siten syvästi halveksivansa toistensa keskustelutaitoa. Nämä huomautukset eivät koske Carlottan ja minun peliä. Carlotta on lapsi, ja häntä täytyy huvitella. Hän on harvinaisen nopeasti oppinut pelaamaan korttia, ja vaikka tänä iltana vasta pelasimme kolmannen kerran, oli hän juuri voittamaisillaan, kun Pasquale ilmestyi.

"Se on erinomaisen hauska peli", selitin minä. Pasquale nauroi.

"Epäilemättä! Kunnioitettava ajanviete. Olkaa hyvät ja jatkakaa!"

Mutta Carlotta heitti kortit pöydälle, heittäytyi itse istumaan sohvaan ja sanoi, että hän mieluummin tahtoi puhella Pasqualen kanssa.

"Hän sanoo niin hullunkurisia asioita."

Sitten hän hypähti alas sohvalta ja ojensi Pasqualelle suklaarasian, joka ei koskaan ole kaukana. Miten notkeat hänen liikkeensä ovat!

"Pasquale sanoo, että te olette ollut hänen opettajanaan koulussa ja että te usein löitte häntä isolla kepillä", huomautti hän kääntyen minun puoleeni Pasqualen valitessa karamelleja suklaalaatikosta.

Pasquale menetteli kuitenkin niin kömpelösti, että laatikko liukui Carlottan kädestä ja sen sisältö vieri lattialle. Molemmat ryömivät nyt nauraen ja kuiskaillen ympäri lattiaa poimien takaisin ne laatikkoon.

Omituista, etten muista Pasqualen Carlottan läsnäollessa puhuneen nuoruudenajastamme. Aioin juuri kysyä, milloin hän oli sepittänyt sen jutun -- sillä ensiksikään ei koulun apulaisopettajilla ollut oikeutta kurittaa oppilaita ja toiseksi Pasquale minun tullessani sinne oli kuudennella luokalla ja jo vapautettu ruumiillisesta rangaistuksesta -- kun molemmat nousivat lattialta punaisina ponnistuksistaan, ja Pasquale teki jonkun hupaisan huomautuksen, joka sai minut unohtamaan kysymykseni.

Kaikki tämä on vähäarvoista. Pasqualen tämäniltaisen käynnin tärkein seuraus on muuan keksintö.

Mutta onko se todella keksintö? Eikö se pikemmin ole vaikutinten vääristelyä, johon Pasqualen moraaliton intelligenssi on tehnyt itsensä syypääksi?

"Kapalolapsi olisi älynnyt sen", vakuutti Pasquale. "Taivas varjelkoon, jos minä olisin sinun sijassasi, lähtisin tuolle huvimatkalle, hakkailisin hurjasti jokaista purressa olevaa naista, täyttäisin kokonaisen albumin heidän hiuskiharoillaan, saisin heidät vihaamaan toisiaan kuin myrkkyä ja julkaisisin matkan päätyttyä kihlaukseni Carlottan kanssa, ja kun he sitten tulisivat häihin, asettaisin tuon albumin etumaiseksi niiden lahjojen joukkoon, jotka sulhanen antaa morsiamelle. Hitto vieköön! Minä parantaisin heidät, niin etteivät he enää pyydystelisi miestä!"

Mikä lienee saanutkin minut kertomaan Pasqualelle aiotusta merimatkasta. Kauan sen jälkeen kuin Carlotta oli lähetetty levolle, me istuimme avoimen ikkunan ääressä tupakoiden ja katsellen, miten täysikuu valaisi puiden latvoja. Meitä ympäröi leudon kesäillan lumoava ilma, joka vaikuttaa tylsistyttävästi sekä ruumiiseen että tahtoon. Jos nuorella Lorenzolla sellaisena iltana sattumalta on Jessica vieressään, käyttäytyy hän ikuiseksi onnettomuudekseen kuin idiootti, ja sellaisena iltana filosofi on kylliksi hullu keskustellakseen yksityisistä asioistaan Sebastian Pasqualen laisen ihmisen kanssa.

Mutta jos hänen olettamuksensa ovat oikeat, on minun kiittäminen illan tylsistyttävää vaikutusta paljosta. Minua on varotettu vaaroista, jotka ympäröivät minua; vaaroista, jotka uurtaisivat tornini perustusta ja petollisesti kiipeilisivät ylös sen muureja pitkin, vaikka se olisi luoksepääsemättömin torni, minkä ihmiskäsi koskaan kykenisi rakentamaan Regent's Parkin laitaan. Nainen, joka kaikin voimin tavottelee miestä itselleen, pystyisi varsin hyvin lentämään torninikkunaani ilmapallossa. Eikö Jessica tädin tarkotuksena ole yllättää minut ja viedä minut mukanaan huvipurressaan?

"Kunpa vain saamme miehen onnellisesti merirosvolaivaan, on hän meidän!" hän ajattelee.

Mutta mies ei aio tulla merirosvolaivaan. Hän aikoo pysytellä niin kaukana laivarannasta kuin suinkin mahdollista. Ei hän myöskään aio antaa vietellä itseään ottamaan mukaansa kaunista muhamettilaista holhokkiansa oikeamielisyytensä ja moitteettoman moraalinsa todistukseksi. Pitäkööt he häntä muhamettilaisena holhokkinani tai hourina tai babylonilaisena prinsessana -- miten vain haluavat.

Pasquale mahtaa olla oikeassa. Sadat pikkuseikat ovat omiaan todistamaan sen. Nyt johtuu mieleeni, että Judith kerran piti minua pilanaan yksinkertaisuuteni tähden.

Jessica tädin vehkeilyjen koko tarkotuksena on saada minut naimisiin Doran kanssa, ja Dora on taipuvainen. Mennä naimisiin Doran kanssa! Paljas ajatus vaikuttaa kuumetta lieventävän ja hikoilemaan panevan lääkkeen tavoin! Hän paukuttaisi epäsointuja minun kuluneilla hermosoittimillani päivän pitkään. Kuukaudessa olisin aivan hullu. Mieluummin, niin, äärettömän paljon mieluummin minä menisin naimisiin Carlottan kanssa. Carlotta on luontoa; Dora ei ole edes taideluomana mitään. Miksi ihmisten ja enkelien nimessä menisin naimisiin Doran kanssa? Ja miksi (ellei saadakseen Lady Ordeyne'n nimen) hän tahtoisi mennä naimisiin minun kanssani? Minä en ole leikitellyt hänen neitseellisillä tunteillaan; ja että hän viime aikoina äkkiä romanttisen intohimoisesti olisi kiintynyt minuun, on minun vaikea uskoa. Minusta nähden hän mielellään saa olla lohduton kuin Kalypso. Se on tekevä hänelle hyvää. Sitten hän voi kirjottaa siitä pienen kertomuksen johonkin aikakauslehteen.

Tämä on pöyristyttävää. Huolimatta hänen meluavasta esiintymisestään, hänen kerrassaan eläimellisestä hyvinvoinnistaan ja hänen puutteellisista tiedoistaan, olin kuitenkin aina luullut, että Dora oli kiltti tyttö.

Onko kilttien tyttöjen tapana pyydystellä miehiä?

Taatto taivahinen! Tuohan kuulostaa jonkun The Daily Telegraph lehteen painetun hullunkurisen kesäpakinan otsakkeelta!

Xl LUKU.

Heinäk. 19 p.

_Campsie Skottlanti_. Tänne minä olen matkustanut merirosvoutta harjottavia sukulaisiani pakoon. Minä olen turvautunut keskellä skottlantilaista nummea sijaitsevaan pappilaan, ja kylästä, joka on täältä puolen peninkulman päässä, on viisi peninkulmaa lähimmälle rautatieasemalle. Täällä voin olla välittämättä Jessica tädistä.

Keskusteluni Pasquale'n kanssa aiheutti minulle rauhattoman yön. Uneni häiriytyi nähdessäni unta merirosvoaluksista. Olin näkevinäni pääkallon ja luunikamien oudosti sulavan yhteen vihkisormukseksi ja aito lemmensolmuksi. Minä heräsin ja olin vakuutettu siitä, että, niin kauan kuin alus liikkui Englannin vesillä, en voinut elää turvallisena Lontoossa. Minä päätin paeta. Mutta minne?

Korkeat jumalat varmaankin ovat minulle erikoisen suopeat. Kun aamulla avasin kirjeitä, sattui ensimäisenä käteeni vanhalta Simon Mc Quhatty'lta, nykyiseltä isännältäni, äitini kummilta saapunut; hän yksin kaikista kuolevaisista oli pysynyt ystävänämme synkkinä, kauan sitten kadonneina aikoina. Hän kirjoitti olevansa vanha ja sairas, ja Kuoleman aave odotteli häntä nummella; mutta ennenkuin hän liittyi tämän seuraan, tahtoisi hän vielä kerran nähdä Susan'in pojan. Minä saatoin tulla milloin tahdoin. Asemalta lähettämäni sähkösanoma, ennenkuin läksin matkalle, olisi tarpeeksi. Minä lähetin Stenson'in viemään sähkösanoman, että matkustaisin vielä samana päivänä kolmen junassa, ja minä kirjotin kohteliaan kirjeen Jessica tädille, ilmottaen hänelle, että suureksi mielipahakseni en saattanut noudattaa hänen ystävällistä kutsuansa, koskapa minut oli pyydetty saapumaan Skottlantiin epämääräiseksi ajaksi.

Vanhan ystäväni viranteko Skottlannin vapaakirkon palveluksessa lähestyy loppuansa; hän on elänyt täällä pappilassa, kivenkantaman päässä haudastaan, viidenkymmenen vuoden ajan, eikä tuleva muutto ole tuottava hänelle mitään kustannuksia. Hän joutuu edelleenkin lepäämään rakkaiden kunnaidensa juurella, ja nummen purppura on leviävä hänen ympärillään ikiajoiksi, ja orjantappuran ja kanervan tuoksu on leijaileva hänen lepopaikkansa yllä. Hänessä on hiukan pakanaa, vanhassa Mc Quhatty'ssa, hänen Calvin'istaan ja pikkukatkismuksestaan huolimatta. Kun hän ensin tuli pappilaan, hän istutti pihlajan porttinsa edustalle, ja se on kasvanut täyteen kokoon rinnan hänen kanssansa, ja hän rakastaa sitä, kuin olisi se inhimillinen olento. Hän väittää monasti olleensa keskusteluissa sen kanssa, ja se on epäilyksen hetkinä suonut hänelle lohdutusta ravistelemalla ohuita lehtiään kuiskaten: "Älä hätäile Mc Quhatty! Herra on hyvä!" Hän selittää selvästi kuulleensa sanat, ja minä pelkään, että hän sydämensä sisimmässä uskoo, että on kieliä puissa, puroissa, virroissa, aivan niinkuin hän on vakuutettu siitä, että hyvää on kaikessa.

Hän on perinpohjainen ja omituinen oppinut, ja hänen keskustelunsa on vielä nyt hänen ikänsä päivinäkin tosimiehekkyyden leimaamaa, mikä näinä viitenä päivänä hänen seuratoveriinsa on vaikuttanut yhtä virkistävästi kuin nummen ilma. Kuinka harvoilla ihmisillä onkaan tämä kyky vaikuttaa älyllisessä suhteessa elähyttävästi ja voimistavasti. Minä toden totta en tunne ketään muuta kuin vanhan Mc Quhatty'n, jolla se kyky on, ja oikullinen kaitselmus on huolellisesti puolen vuosisadan ajan estänyt ihmiskunnan pääsemästä osalliseksi siitä. Ei, odottakaa: kerran se kasvatti neron, joka nousi Campsie'ssa ja pursuen eloa läksi Edinburgh'iin tullakseen runoilijaksi. Mutta poika parka joi whiskyjä kaksi vuotta taukoamatta ja kuoli, ja Mc Quhatty'n innostava vaikutus oli hukkaan mennyttä! Mitenkäpä hän esim. pystyisi älyllisesti herättämään Sandy Mc Grath'ia, erästä kirkon vanhimmista, jonka sunnuntaina näin tulevan mäkeä ylös? Vanha oinas seisoi keskellä polkua ja ollen yhtä itsepäinen kuin ukko se ei ottanut liikahtaakseen paikaltaan. Ja kun he seisoivat siinä mulkoillen toisiinsa, minä ihmettelin, tokko, jos oinas olisi puettuna mustiin vaatteisiin ja Mc Grath villaan, kummankaan äiti huomaisi vaihdoksen. Ja kumminkin isäntäni selittää, että minä erehdyn; että skottlantilainen talonpoika, kun hän ei ole juovuksissa, on intelligentti ja että hän milloin tahansa on valmis antautumaan jumaluusopilliseen väittelyyn.

Tahtoisin jäädä koko kesäksi vanhan ystäväni luo. Tuntuu siltä, että ainoastaan moisessa syrjäisessä yksinäisyydessä saattaa sovittaa maallisiin asioihin oikeat mitat ja nähdä niiden oikeat suhteet. Silloin voisi maailmankaikkeuden kannalta arvostella muurahaisen unelmaa, johon mahtuu kolme millimetriä maata ja lehtiä ja verrata sitä englantilaisen maanviljelijän harrastuksiin. Silloin osaisi oikein määritellä etelä afrikalaisen miljonäärin Sandy Mc Grath'in ja oinaan, ja määrätä niiden todellisen alimman nimittäjän. Saattaisipa vallan pystyä mittaamaan, mikä arvo Renessanssin Moraalin Historian kaltaisella teoksella on.

Pitempiaikainen oleskelu täällä tuottaisi minulle arvaamattomia etuja, mutta uudet edesvastuuvelvollisuuteni kutsuvat minut takaisin Lontooseen runtelevine ja harhaanvievine ilmapiireineen. Jos olisin jäänyt tänne viideksikymmeneksi vuodeksi, olisin oivaltanut, että Carlotta vain on tomuhiukkanen inhimillisen pölyn pyörteessä, jonka lopullinen kohtalo on aineellisuudesta vapautuminen. Kun viisipäiväinen oleskeluni ei kuitenkaan ole vienyt minua näille viisauden korkeuksille, olen sisimmässäni mielettömästi huolestunut hänen menestyksestään ja kärkäs hajottamaan neiti Griggs'in, Stensonin ja Antoinetten muodostaman triumviraatin, jolle minä poissaoloni aikana olen uskonut hallitusohjakset.

Kuukautta aikaisemmin minä samankaltaisissa olosuhteissa olisin panetellut kohtaloa ja kironnut Carlottan hänen ruusunpunaisista varpaanpäistään hamaan pronssinkeltaiseen, ihanaan tukkaan asti. Mutta minä alan käydä mieleltäni ystävällisemmäksi Carlottaa kohtaan, alan omistaa vilkasta harrastusta hänen henkiselle kehittymiselleen.

Sisäinen ääni, ivallinen, pilkallinen, sisäinen ääni, joka ei siedä vastaväitteitä, sanoo minulle, että minä olen teeskentelijä; että Carlottan henkiseen kehitykseen kohdistuva harrastus on sievä, rauhottava, kauniilta kuuluva sanontatapa, joka monien sukupolvien aikana on eksyttänyt nuorten naisten filosofisia holhoojia.

"Mitä merkitsee sinulle, onko hänellä sielu vai eikö ole", ääni sanoo, "edellyttäen, että hän osaa olla sinulle seurana ruokapöydässä ja pelata korttia kanssasi aterian jälkeen?"

Niin, mitäpä hiidessä se merkitsee?

Heinäk. 21 p.

Hän oli minua vastassa asemalla. Niin pian kuin hän näki kasvoni vaununikkunassa, juoksi hän pois Stensonin luota ja kiiti poikki asemasillan kauniin kesyn eläimen tavoin, ja kun minä astuin ulos vaunusta, hän tarrasi kiinni minuun, hyppäsi ja tanssi ympärilläni ollen ilosta aivan suunniltaan.

"Te olette siis mielissänne, kun minä olen kotona jälleen, Carlotta?" minä kysyin ajaessamme kotiin.

Hän painautui minua vastaan koirantapaansa.

"Oi o-olen", hän kuhersi. "Päivä oli yötä ilman teitä."

"Tuommoinen on itämaiden liioiteltua kieltä", minä sanoin. Mutta se oli joka tapauksessa mieluisaa kuulla, ja hänen äänensä lempeä sointu kiehtoi sydämeni, niinkuin musiikin sävelet voivat tehdä.

"Minä rakastan Seer Marcousta", hän sanoi.

Minä laskin sekunniksi käsivarteni hänen vyötäisilleen, niinkuin tehdään lapselle.

"Te olette pieni kiltti tyttö, Carlotta. Tarkotan", minä lisäsin muistaen edesvastuuni, "jos te olette ollut kiltti. Oletteko ollut?"

"Oi, niin kiltti! Antoinette on opettanut minua keittämään, minä osaan laittaa riisiputinkia. On niin hauskaa laittaa ruokaa. Minä pidän ruuankärystä. Mutta minä olen polttanut käteni. Katsokaa!"

Hän veti hansikkaan kädestään ja näytti minulle siinä olevaa punaista täplää. Minä suutelin sitä, ja silloin hän nauroi ja oli hyvin onnellinen. Ja minä olin myöskin onnellinen. Jotain uutta ja raitista ja iloisaa oli tullut elämääni. Stenson on ihailtava palvelija, mutta hänen liikkumattomien kasvojensa ja moitteettoman tervehdyksensä, jotka tähän saakka ovat olleet tervetuliaisinani Lontoon rautatieasemilla, ei saata sanoa suoneen saapumiselleni mitään erikoista viehätystä, missä määrin olivatkin yhteydessä aineellisen mukavuuteni kanssa. Carlottan tervetuliaisiin sisältyi jotakin uutta. Minä katselen kotiani toisin silmin. Oli hupaista pukeutuessani päivälliseksi ajatella, etten menisi alas ruokasaliin juhlallisesti, yksinäni aterioimaan, vaan että minulla oli oleva pieni kaunis velhoni seuraa pitämässä.

Heinäk. 22 p.

Kaikesta päättäen ei hänen käytöksensä kuitenkaan ole ollut ollenkaan moitteetonta. Neiti Griggs kertoi, että hän oli käyttänyt hyväkseen minun poissaoloani upottautuakseen hajuvesiin, mikä meidän talossamme lasketaan inhotttavimpien rikosten joukkoon kuuluvaksi. _Mulier bene olet, dum nihil olet_ (Nainen haisee hyvälle, kun hän ei ollenkaan haise) on kirjoitettuna meidän huoneentauluumme. Kerran kun hän oli ollut tottelematon ja tuli seurusteluhuoneeseen löyhkäten ylang ylang'ille, lähetin hänet takaisin huoneeseensa vaihtamaan vaatteet kiireestä kantapäähän asti, kylpemään ja pysymään poissa, kunnes Antoinette takaisi, että hän oli hajuton. "Voi, herra", muistan Antoinetten vastanneen, "se on mahdotonta; se karitsa kultahan tuoksuaa kuin kevätkukkaset -- luonnostaan." Ja se on totta. Hän tekeekin sentähden kaksinkertaisen rikoksen käyttäessään hajuvesiä.

"On vakavammastakin asiasta kysymys", neiti Griggs sanoi.

"Minä voin tuskin uskoa, että saattaa olla olemassa mitään vakavampaa kuin se, että tekeytyy vastenmieliseksi lähimmäisillensä", minä sanoin.

"Ellei miellyttäväksi tekeytyminen", neiti Griggs vastasi pisteliäästi.

Minä kysyin häneltä, mitä hän tarkotti.

"Minä olen keksinyt", hän ilmotti, "että Carlotta on harjottanut salaista hakkailua maustepuoti-herran kanssa."

"Minä olen mielissäni, ettei kysymyksessä ole teurastajapoika", minä mutisin.

Neiti Griggs tirskahteli hölmömäisesti, ikäänkuin olisin minä laskenut leikkiä. Vakavasti häntä siihen kehotettuani hän kertoi koko kamalan jutun. Hän oli tavannut Carlottan heittämässä lentosuukkosta miehelle. Hän oli myös nähnyt miehen salavihkaa pistävän kolmikulmaisen kirjelipun Carlottalle, ja Carlotta oli uhmaillen kieltänyt luovuttamasta lemmenlehtistä.

"Mitenkä nykyaikaan käsitellään", minä kysyin, "nuoria naisia, jotka hakkailevat maustepuotilaisia. Renessanssiaikaan heitä piestiin. Viisaalla Navarran Margaretalla oli tapana lyödä tytärtänsä Jeanne d'Alberecht'ia paljon pienemmistä rikkomuksista. Tai sitten hänet lähetettiin luostariin ja pantiin koppiin rottia seuranaan. Mutta nykyaikaan -- mitä te ehdotatte?"

Mielikuvitukseton olento ei osannut ehdottaa mitään. Hän uskoi, että minä ymmärsin, miten rikos oli käsiteltävä. Kenties ehkäisytoimenpiteet olisivat tehoisemmat kuin rankaisu. Mutta mitäpä minä tiedän suojeluskeinoista, joita käytetään nuorten naisten kasvatuslaitoksissa.

"Lähettäkää Carlotta tänne minun luokseni", minä vihdoin sanoin alistuen kohtalooni.

Vielä yhden aamun työ piloilla!

Carlotta astui huoneeseen ja tuli kirjoitustuolini ääreen isot tummat silmät luotuina minuun ja kädet kaikkein säädyllisimmin selkään painettuina. Hän oli kuin viattomuutta esittävä Greuze'n taulu. Minä uskoin entistä vähemmin, että rikos oli niin kuulumaton.

"Tiedättekö, miksi olen lähettänyt noutamaan teitä?" minä kysyin ankarasti.

Hän nyökkäsi.

"Te olette siis hakkaillut maustekauppa-herraa?"

Hän nyökkäsi jälleen. Minä rupesin tuntemaan voimakasta vastenmielisyyttä maustekauppa-herraa kohtaan. Se oli nöyryyttävimpiä kokemuksia, mitä milloinkaan olen tehnyt. Luulen, että olen nähnyt kysymyksessä olevan yksilön -- tanakka, punatukkainen, kesakkoinen nulikka.

"Miksi teitte niin?" minä kysyin.

"Hän tahtoi hakkailla minua", Carlotta vastasi.

"Hän on nuori ilkiö", minä sanoin.

"Mitä on ilkiö?" hän kysyi suloisesti.

"Minä en aio antaa teille kieliopetusta", minä huomautin. "Tiedättekö, että olette käyttäytynyt häpeällisesti?"

"Nyt te olette vihainen minulle?"

"Niin olen", minä sanoin, "hiiden vihainen."

Ja sitä minä olinkin. Minä odotin, että hän puhkeaisi itkuun. Mutta sitä hän kylläkään ei tehnyt; hän vain katsoi minuun ärsyttävän kainosti. Hän oli puettuna punaiseen puseroon ja harmaaseen hameeseen, ja jalassaan hänellä oli julkeat, korkeakantaiset punaiset tohvelit. Rupesin tuntemaan jotain ensi vastenmielisyyteni tapaista häntä kohtaan. Niin kiehtovassa olennossa varmasti ei voinut olla rahtuakaan hyvettä.

"Teidän pitäisi hävetä", minä sanoin. "Minä annan paljossa anteeksi teidän puuttuvat tietonne siitä, miten täällä länsimaissa käyttäydytään, mutta että nuori nainen hakkailee rumaa, punatukkaista nulikkaa, joka kuuluu alhaisoon, sitä pidetään moitittavana kaikkialla maailmassa."

"Hän antoi minulle taateleita ja sokeroituja hedelmiä --", Carlotta sanoi.

"Jotka hän on varastanut isännältään", minä selitin. "Minäpä panetan nuoren miehen vankeuteen, ja jos te edelleen otatte vastaan hänen varkain hankittuja lahjojaan, pannaan teidätkin vankeuteen, ja siitä minä tulen oikein iloiseksi."

Carlottan kaino ilme ei muuttunut, ja hän veti esille hyvin likaisen paperiliuskan taskustaan.

"Hän kirjoittaa runoja -- minusta", hän huomautti ja ojensi minulle paperin, joka nähtävästi oli puheena ollut kolmikulmainen kirjelippu.

Otin sen etusormeni ja peukaloni väliin ja silmäilin runoa. Olen lukenut paljon uudenaikaisia runoja eläessäni, mutta en koskaan ollut uskonut, että englanninkielellä saattaisi kirjoittaa sellaista sekasotkua. Se oli inhottavaa. Revin palasiksi iljettävän tekeleen ja heitin sen paperikoriin.

"Vankila", minä sanoin, "olisi liian kallisarvoinen palkinto hänelle. Oikein sivistyneessä maassa hän saisi selkäsaunan, ja sitten hänet hirtettäisiin."

"Niin, hän on kirotun huono mies", sanoi Carlotta ylen rauhallisesti.

"Taivaan tähden", minä huudahdin, "se heittiö on opettanut teidät kiroilemaankin. Jos te vielä kerran uskallatte lausua tuon ruman sanan, rankaisen minä teitä ankarasti. Mikä hänen hirvittävä nimensä on?"

"Pasquale", Carlotta vastasi.

"Pasquale?"

"Niin, hänestä on niin hauskaa, kun minä sanon 'kirottu'. Se toinenko? Ei, ei, hän on aivan liian typerä. Hän ei sano mitään. Hänen nimensä on Timkins. Hänen kanssaan minä vain leikin. Hän on hyvin lystinmoinen. Hän saa kernaasti tappaa itsensä -- siitä minä en välitä."

"Timkinsistä viisi", minä sanoin. "Minä tahdon kuulla Pasqualesta. Milloin hän opetti teille tuon ylen ilkeän sanan?"

Minusta näytti, että Carlotta punastui katsellessaan punaisen tohvelinsa kärkeä.

"Minä menin kävelemään, ja hän tuli minua vastaan kulmassa ja käveli minun kanssani. Oliko se väärin?"

"Mitä kunnon Hamdi Efendi olisi sanonut siitä?"

Naisen tavoin hän kiersi kysymykseni.

"Minä toivon, että Hamdi on kuollut. Luuletteko, että hän on kuollut?"

"Toivon, ettei hän ole. Sillä jos te käyttäydytte näin, täytyy minun lähettää teidät takaisin hänen luokseen."

Huomaamatta hän oli lähestynyt tuoliani ja tullut aivan minun viereeni. Nyt hän laski käsivartensa hartioilleni. Se on hänen kauniita, mielisteleväisiä temppujaan.

"Minä lupaan olla kiltti -- hyvin kiltti", hän sanoi.

"Se teidän pitää olla", minä sanoin ja kumarsin pääni taaksepäin.

Hän huomasi varmaankin pehmeämmän sävyn äänessäni; sillä minä häpeän vielä, kun minun pitää panna paperille, mitä tapahtui. Salamannopeasti hänen toinen käsivartensa laskeutui leukani alle yhtyäkseen toiseen, ja kun hän sitten oli saanut minut paulaan, hän kumartui alas ja suuteli minua. Hän painoi myös poskensa minun poskeani vastaan.

Vaikka hän on mennyt levolle monta tuntia sitten, tunnen vielä sanomattoman pehmeän, lämpöisen syleilyn.

Minä vannon, että miehen täytyisi olla vähintäin kivenkovaksi keitetty muna työntääkseen hänet luotaan. Hänen huuliensa kosketus oli kuin kasteisten ruusunlehtien kevyt hyväily. Hänen hengityksensä tuoksui kuin vastaniitetty heinä. Hänen tukassaan, joka hipaisi minun otsaani, oli orvokin haju.

Lähetin hänet takaisin neiti Griggsin luo. Hän juoksi nauraen ulos huoneesta. Hän on saanut täydellisen synninpäästön hävyttömästä kiemailustaan ja raa'asta kielestään. Vielä pahempi on, että hän on keksinyt, miten hänen vastedes pitää menetellä saadakseen sen. Velho on älynnyt lumousvoimansa, ja käytettyään kerran voitokkaasti valtaansa, hän kyllä ensi tilaisuuden sattuessa tekee sen uudelleen. Minä olen sekä omissa silmissäni että hänen silmissään romahtanut alas korkealta jalustaltani. Tästälähin hän on tunteva minua kohtaan ainoastaan hyvänsävyistä suvaitsevaisuutta; hän on pitävä minua vain Timkinsinä, joka tosin ei varastele.

Minä olin houkka, kun vastasin hänen suudelmaansa.

Sen jälkeen en ole nähnyt häntä. Söin klubissa ja olin velvollisuuskäynnillä rouva Ralph Ordeynen ja Rosalie serkun luona heidän auringottomassa kodissaan Kensingtonissa.