Part 8

Tietysti mieleni oli kuohuksissa hänen ajattelemattoman, julman käytöksensä johdosta, mutta eniten minua suututti julkinen skandaali, joka siitä olisi voinut olla seurauksena, sekä se seikka, että uhrin omistajatar tunsi minut. Nuorisonopettajien kohtalo on surullinen siinä suhteessa, että heidän tekopyhästi täytyy uskotella oppilailleen toimivansa mitä jaloimpien vaikuttimien kannustamina. Minä puhuin Carlottalle kuin hyvä isä. Lausuin julki niin yleviä tunteita, että neljännestunnin kuluttua tunsin palavaa ylpeyttä lainattujen hyveellisyyshöyhenteni johdosta. Olisin voinut sulkea syliini pahimman laiskurin ja taputtaa kalkkarokäärmettä. Jonkun sentapaisen menettelytavan kautta kai pappien onnistuu pitää innostuksensa vireillä.

Itsetietoisen hyveen synnyttämä miellyttävä lämpö palautti hyvän tuuleni; ja kun Carlotta hiljaa pisti kätensä minun käteeni ja kysyi, olinko antanut hänelle anteeksi, vakuutin jalomielisesti, että kaikki, mikä oli tapahtunut, nyt oli unohdettu.

"Mutta", sanoin minä sitten, "teidän täytyy oppia luopumaan ainaisesta itkemisestä. Eräs viisas mies, jonka nimi on Burton, sanoo 'Raskasmielisyyden Anatomia'-nimisessä teoksessaan -- ihana kirja, jonka annan teidän lukea, kun olette kuudenkymmenen vuotinen: '_Yhtä paljon huomiota on kiinnitettävä itkevään naiseen kuin siihen seikkaan, että hanhi käy paljain jaloin_'."

"Se oli ilkeä vanha mies", sanoi Carlotta. "Nainen itkee siksi, että hän tuntee itsensä hyvin onnettomaksi. Miehet eivät koskaan ole onnettomia, ja sentähden he eivät koskaan itke. Minun äitini itki usein päivät päästään Alexandrettassa, mutta Hamdi!" -- hän purskahti ihastuttavaan sisäiseen nauruun. "Niin, yhtä hyvin saattaisi nähdä hanhen kävelevän sukat ja kengät jaloissaan -- aivankuin Saapasjalkainen kissa siinä sadussa, jonka te kerroitte minulle -- kuin saattaisi nähdä Hamdin itkevän. _Hou!_"

Puoli tuntia myöhemmin, kun me ajoimme kotiin, hän äkkiä keskeytti vaitiolon. Hän oli nähtävästi miettinyt jotakin.

"Seer Marcous!"

"No?"

Hänen tapanaan oli ikäänkuin hankautua minua vastaan, kun hän tahtoo olla oikein mielisteleväinen.

"Minusta oli niin hauskaa, kun söin päivällistä teidän kanssanne lauantaina."

"Todellako?"

"Oli kyllä! Koska te annatte minun syödä päivällistä teidän kanssanne taas, merkiksi siitä, että te olette antanut minulle anteeksi?"

Ajurinrattaat helpottavat suuresti äsken mainittua hankausmenetelmää.

"Tänään saatte tehdä sen", sanoin minä, ja Carlotta kuherteli ihastuksissaan.

Huomaan, että hän vähitellen alkaa omaksua länsimaista sivistystä.

Heinäk. 8 p.

Noudattaen kirjallista käskyä vein tänään iltapäivällä Carlottan mukanani Judithin luo. Pudistin ystävättäreni kättä, käännyin Carlottan puoleen ja sanoin:

"Tässä, hyvä Judith, on Carlotta."

"Hauska nähdä teidät", sanoi Judith.

"Samaten", vastasi Carlotta yhtä kohteliaasti.

Hän istui supisuorana, sangen säädyllisen näköisenä erään tuolin reunalla ja antoi yksitavuisia vastauksia Judithin kysymyksiin. Hänen käytöksensä ei olisi voinut olla moitteettomampaa, jos hänet olisi kasvatettu ranskalaisessa luostarissa. Juuri ennenkuin saavuimme tänne, oli hän nauranut pakahtuakseen siksi, että minä olin käskenyt hänen sylkeä suustaan jonkunlaiset kauheat makeiset, joita hänen oli mahdoton pureksia ja jotka hän siksi oli pyytänyt minut ottamaan ulos sormineni hänen suustaan. Mutta nyt Pikku Pyhimys oli kuin Menadi häneen verraten. Minua huvitti katsella, miten Judith turhaan koetti tunkea tämän varovaisuusmuurin läpi. Kaikkeen Carlotta vastasi: "Kyllä", tai "E-ei." Koska Carlotta nyt oli Judithin erikoisen mielenkiinnon esineenä, enkä minä, en sekaantunut keskusteluun. Vihdoin, kun puhe taaskin taukosi, sanoi Carlotta hyvin kohteliaasti:

"Rouva Mainwaring'illa on hyvin kaunis asunto."

"Huvittaisiko teitä katsella pientä kotiani?" kysyi Judith innokkaasti ja loi minuun katseen, joka selvästi sanoi: "Nyt, kun saan hänet kahdenkesken, voit olla varma, että pääsen selville hänestä."

"Se olisi hyvin hauskaa", sanoi Carlotta ja nousi paikaltaan.

Minä aukaisin heille oven ja sytytin paperossin. Kun he kymmenen minuutin kulua tulivat takaisin, oli Carlotta hymyilevä ja rauhallinen, nähtävästi hyvin tyytyväinen omaan itseensä, mutta Judithin kummallakin poskella hehkui punainen täplä.

Kun näin hänet, valtasi minut kummallinen, outo säälintunne. En voi karkottaa sitä kuvaa mielestäni. Koko illan olen nähnyt nämät molemmat naiset heidän seisoessaan edessäni vieretysten -- surkea rinnakkaisnäky. Valo lankesi suoraan sisälle, ja tumma oviverho muodosti vaikuttavan taustan. Toisessa kuvastui ylimielinen nuoruus, terveys, väri, kauneus: äsken kukkaan puhjennut umppu. Toiseen oli painettuna huolien, tuhoisan tietämyksen ja ymmärtämisen, katkeran kokemuksen leima. Hän oli kuin aave. -- Valkoinen puku, kalpeat kasvot, vaalea tukka, kaikki oli yhtä väritöntä, ja tätä värittömyyttä painosti yhä enemmän poskien punaiset täplät ja tummansinisten silmien kiilto.

Minä näin, että oli tapahtunut jotakin, joka oli suututtanut häntä.

"Ennenkuin lähdemme pois", minä sanoin, "tahtoisin puhua pari sanaa sinun kanssasi. Carlotta kyllä suo anteeksi."

Me menimme ruokasaliin. Minä tartuin hänen käteensä, joka oli kylmä heinäkuun helteestä huolimatta.

"No, rakas Judith", minä sanoin, "mitä sinä pidät nuoresta vähäaasialaisesta metsäläisnaisestani?"

Judith nauroi -- mutta hänen naurunsa ei kuulunut luonnolliselta.

"Siinäkö kaikki, mitä sinulla oli sanottavana minulle?"

Hän veti pois kätensä ja järjesteli hiuksiaan tulisijan yläpuolella olevan peilin edessä.

"Minusta hän on perin epäintressantti nuori nainen. Tunnen pettymystä. Olin odottanut jotakin aivan erikoista. Olin toivonut hiukan huvitusta. Mutta tiedätkö, hyvä Marcus, hän on ihan itkettävän tyhmä."

"Niin, kyllä hän osaa itkeä", minä sanoin.

"Vai niin, osaako hän?" sanoi Judith, ikäänkuin olisi tämä tiedonanto jotenkin valaissut Carlottan luonnetta.

"Ja kun hän itkee, minä otaksun, että sinä, kuten kaikki miehet tekevät, taivut ja annat hänen saada, mitä hän tahtoo?" Ja Judith nauroi jälleen.

"Hyvä Judith", minä sanoin, "sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä terveellistä ankaruutta noudatetaan minun talossani."

Tehden rintamanmuutoksen -- semmoiset kuuluvat hänen tapoihinsa -- Judith äkkiä pyörähti ympäri ja tarttui minua takinhihaan.

"Rakkain Marcus, minä olen ollut niin yksin tämän viikkoa. Milloin sinä tulet minua tervehtimään?"

"Sunnuntaina olemme yhdessä koko päivän -- teemme jonkun huviretken", minä sanoin.

Kun minä astuin alas portaita Carlottan kanssa, tulin ajatelleeksi, että Judith ei ollut tehnyt selkoa punaisista täplistä.

"Minä pidän hänestä", Carlotta sanoi. "Hän on kiltti vanha nainen."

"Vanha nainen! Mitä kummaa te tarkoitatte?" Minä todella hämmästyin. "Hänhän on nuori."

"Puh!" tokaisi Carlotta. "Hän on neljänkymmenen vuotinen."

"Sitä hän toden totta ei ole", minä huudahdin. "Hän on monta vuotta nuorempi minua."

"Hän ei tahtonut sanoa, kuinka vanha hän on."

"Kysyittekö te hänen ikäänsä?"

"Ky-ysyin." Carlotta sanoi. "Minä olin _niin_ kohtelias. Ensin minä kysyin, oliko hän naimisissa. Silloin hän vastasi olevansa. Sitten minä kysyin, millainen hänen miehensä oli. Silloin hän sanoi, että sitä hän ei tietänyt. Eikö se ollut omituista? Miksi hän ei tiedä sitä, Seer Marcous?"

"Se on yhdentekevää", minä sanoin, "jatkakaa kertomustanne siitä, kuinka kohtelias te olitte!"

"Sitten minä kysyin, kuinka monta lasta hänellä oli. Hänellä ei ollut lapsia ollenkaan, sanoi hän. Minä sanoin, että minun kävi häntä sääliksi. Ja sitten minä sanoin: 'Minä olen kahdeksantoista vuotinen, ja minä tahdon mennä naimisiin niin pian kuin mahdollista ja saada lapsia. Kuinka vanha te olette?' Mutta siitä hän ei tahtonut puhua. Silloin minä sanoin: 'Teidän täytyy olla minun äitini ikäinen, jos hän olisi hengissä.' Sitten minä sanoin koko joukon muuta hänen miehestään, mutta minä en muista kaikkea. Niin, mutta kohtelias minä olin."

Hän hymyili katsoen minuun ja kerjäsi kiitosta. Minä pidätyin lausumasta ankaraa moitetta ajatellessani, että hän haaremin tapojen mukaan oli ollut "hyvin kohtelias." Mutta Judith parkani! Jokainen viaton kysymys oli ollut kuin veitsenpisto. Hänen miehensä: kaunis konna, joka oli vietellyt hänet ottamaan eron, nainut hänet ja kahden onnettoman vuoden jälkeen jättänyt hänet särjettynä ja murtuneena; lapsensa: ne olisivat suloistaneet hänen elämänsä, ja enkö minä tietänyt kuinka hän oli halunnut sellaisia? Hänen ikänsä: ainoastaan hyvin onnellinen, naimisissa oleva nainen asettuu välinpitämättömäksi siitä, että neljäskymmen on täyttymässä, ja vieläpä hänkin tekee sen levoton uhman tunne mielessään. Ja suloinen, julkea nuori olento sanoo: "Minä olen kahdeksantoista vuotinen; kuinka vanha te olette?"

Judith parkani! Kotimatkalla minä uudestaan selvittelin Carlottalle Idän ja Lännen eroavaisuutta.

"Seer Marcous", sanoi Carlotta päivällispöydässä -- minä näet olen määrännyt, että hän säännöllisesti syö päivällistä minun seurassani; on epäilemättä huvittavaa nähdä hänen kauniit kasvonsa minua vastapäätä ja kuunnella hänen juttuamistaan, jonka minä pidän sopiviin rajoihin kytkettynä, kun Stenson on saapuvilla, siten että minä keskinäisen sopimuksemme mukaisesti (Carlottan suureksi riemuksi) raavin vähäisen suuren nenäni vierustaa -- "Seer Marcous, miksi rouva Mainwaring'illa on teidän muotokuvanne makuuhuoneessaan?"

Olen mielissäni, että Stenson ei ollut sisällä. Hänen poissaolonsa pelasti minun hajuelimeni joutumasta häirityksi. Minä selitin, että Englannissa oli tavallista, että naiset kokoilivat miehisten ystäviensä valokuvia ja sitten sopivalla ja sopimattomalla tavalla koristivat huoneitansa näillä.

"Mutta teidän muotokuvanne on näin iso", Carlotta sanoi ja levitti käsivartensa.

"Niin", minä vastasin, "se johtuu siitä, että minä olen niin kaunis."

Carlotta nauroi pakahtuaksensa. Minun erittäin onnistunut pilani sai hänet moneen kertaan päivällisen kuluessa purskahtamaan kaikuvaan nauruun, ja hänen varsinainen, tungetteleva kysymyksensä jäi kaikeksi onneksi unohduksiin.

X LUKU.

Heinäk. 10 p.

Judith ja minä olemme tehneet pienen huviretkemme maalle. Meillä on tiedossamme pieni mitätön asema erään rautatielinjan varrella noin puolentoista tunnin matkan päässä kaupungista; sinne voimme pysähtyä, saada munia ynnä silavaa ravintolassa ja heinäkekoja yksinäisellä niityllä, ja siellä me voimme nauttia näitä miellyttäviä etuja karjalauman seurassa. Judithia viehättävät munat ja silava ja heinäkeot. Minun mielialani filosofinen tyyneys jossain määrin vaimentaa omaa ihastustani.

Hän oli puettuna lemmikin siniseen puuvillapukuun, joka sopii hänen kalpeaan ihoonsa. Hän oli oikein sievän näköinen. Kun minä sanoin hänelle sen, niin hän punastui kuin nuori tyttönen. Olin mielissäni nähdessäni hänet hyvällä tuulella jälleen. Hän on viime aikoina tuntunut synkältä ja mielialaltaan horjuvalta, mikä jossain määrin on häirinnyt keskinäisen suhteemme tavallista tyyneyttä. Mutta tänään hän ei ole osottanut "temperamentin" jälkeäkään. Hän on osottautunut siksi miellyttäväksi, henkeväksi Judithiksi, josta hän tietää minun pitävän, kohtalainen annos keimailua käytöksessään. Lausuipa hän jonkun ystävällisen sanan Carlottastakin. En pitkään aikaan ole viettänyt niin häiritsemättömän miellyttävää päivää Judithin seurassa.

En luule, että hän tahallaan koetti miellyttää minua. Se olisi minusta harmillista. Minä tiedän, että naiset, miellyttääkseen miestä, joka ei aavista mitään pahaa, saattavat kulkea peninkulmamääriä rakot jalkapohjissa ja taivaallinen hymy huulillaan. Mutta sellaiseen Judith on aivan liian järkevä.

Toinen miellyttävä puoli päivän hauskuudessa on ollut se, ettei Judith ollenkaan ole osottanut sitä taipumusta hentomielisyyteen, joka on esiintynyt hänessä hänen palattuaan Pariisista. Tämä tyhmä tapa -- sillä muuta se ei itse asiassa ole -- on saanut väistyä henkisen harrastuksen tieltä. Hänen parhaita ystäviään on Willoughby, suuri tilastotieteilijä, joka leikillisinä hetkinään julkaisee kuvitettuja kirjotelmia kansantajuisissa aikakauslehdissä. Hän esimerkiksi piirustaa sarjan kuvioita, jotka esittävät maailman kansoja ja vaihtelevat nämä kooltaan kunkin maan asukasluvun mukaansa niiden yläpuolelle hän piirustaa rivin sikoja, joiden koko on suhteellinen siihen sianlihamäärään, jonka jokainen eri kansakuntiin kuuluva yksilö syö. Ne omituiset luonteet, joiden ravintona ovat tosiseikat (minä puolestani voisin yhtä hyvin käyttää munankuoria ravintonani), pitävät tällaista kuvaopetusta erittäin mielenkiintoisena. Judith, jolla kuten useimmilla naisilla on oikullinen sekä henkinen että ruumiillinen ruuansulatus, on ihastuksissaan, kun hän saa tietää, kuinka monta sikaa pääministeri syö elämässään, ja kuinka suuren osan maan pintaa saattaisi pestä niillä lattiaharjoilla, jotka vuosittain valmistetaan koko maailmassa.

Minä en moiti häntä tämän johdosta, enemmän kuin moitin häntä siitäkään, että hän pitää rediiseistä, jotka tekevät minut sairaaksi; en suinkaan tahdo väittää, että hänen makunsa on sairaloinen. Päinvastoin kiittelen sitä. Nyt Willoughby nähtävästi on huomannut, että yleisö on niin mieltynyt näihin ajatusta säästäviin tietopillereihin -- shelatiinikuoriin kätkettyjä pahanmakuisia lääkkeitä -- että hän tarvitsee apua. Hän on pyytänyt Judithia avukseen, ja tänään olen saanut Judithin suostumaan hänen ehdotukseensa. Siitä tulee erinomainen toimi rakkaalle pikku olennolle. Se on johtava hänen ajatuksensa toisaalle. Hän on unohtava hentomielisyytensä, jota en voi hyväksyä, ja ellei hän tarjoa minulle kovaksi keitettyjä tosiseikkoja päivälliseksi, on seurustelu hänen kanssaan oleva entistään vielä mieluisampi minulle.

Kerran vain hän taas lankesi heikkouteensa. Tämä tapahtui, kun erotessamme suutelin häntä.

"Se on ensimmäinen, Marcus, kahdentoista tunnin aikana", hän sanoi, tosin hyvin suloisesti, mutta kuitenkin nuhtelevasti.

Mutta mitä Herran nimessä hyödyttää, että eri sukupuolta olevat järkevät ihmiset, jotka ovat lähteneet huvimatkalle, alituisesti tapailevat toistensa huulia? Jos Paavali siinä kuuluisassa kohdassa, missä hän huomauttaa, että "kaikella on aikansa", vain olisi maininnut suutelemisen, olisi hän tehnyt ihmiskunnalle vieläkin suuremman palveluksen.

Heinäk. 13 p.

Tänä iltana tunnen ensimmäisen kerran perintöni saamisen jälkeen mikä este köyhyys on. Jos olisin hyvin rikas, ostaisin molemmat naapuritalot, repisin ne ja rakentaisin niiden sijalle neljänkymmenen jalan korkuisen tornin. Ylinnä siinä olisi hauska huone, jonne päästäisiin hissin avulla, ja tässä huoneessa minä oleskelisin, eikä minun tarvitsisi pelätä, että kukaan minua häiritsisi tai murtautuisi tyyssijaani. Antoinetten toissilmäinen kissa ei voisi raapia oveani päästäkseen sisään. Antoinette itse ei voisi tulla houkuttelemaan minua talousasioiden varjolla turhiin jutteluihin; ja minä voisin olla välittämättä Carlottasta, jonka kanssa pian olen yhtä pääsemättömissä kuin pikkelsinhajun kanssa, mikä lähtee Crosse Blackwellin tehtaasta. Hän tulee sisään koputtamatta, katselee kuvateoksia, kävelee ympäri huonetta, polttaa parhaita paperossejani, hyräilee sävelmiä, jotka hän on oppinut posetiivinsoittajilta, kumartuu olkani ylitse nähdäkseen, mitä kirjotan, märehtii iänikuisia karamellejään korvani ääressä ja nauraa minulle, kun sanon, että hän auttamattomasti on katkaissut ajatuksenjuoksuni. Tietysti voisin olla töykeä ja heittää hänet ulos ovesta. Mutta miten lieneekin, unohtuu se minulta aina, kunnes minulle -- liian myöhään -- selviää, minkä vahingon hän on saanut aikaan.

Luulin kumminkin, että kun Carlotta oli neiti Griggs'in huostassa ja Antoinette kissoineen hommaili aamiaiskastrullien keskellä, minun ei tarvinnut pelätä mitään häiritseviä käyntejä. Nyt käsitän, että torni on ainoa pelastukseni. Ja tornia en voi rakentaa; tästälähin minun siis täytyy antautua alttiiksi kaikille kissa- tai naisolennoille, jotka vain suvaitsevat hännystellä ympärilläni.

Järjestelin muistiinpanojani. Päähäni oli juuri pistänyt nerokas ajatus, joka koski Francois de Villon'in elämää ja Cosrao de Medicin samanaikuista hovia; aijoin juuri panna sen paperille, kun ovi avautui ja Stenson ilmoitti:

"Rouva Ordeyne ja neiti Ordeyne."

Jessica täti ja Dora serkku tulivat, ja nerokas ajatukseni meni. Se ei vielä ole tullut takaisin.

Tädin anteeksipyynnöt ja Doran laahus täyttivät huoneen. Minun täytyi suoda anteeksi, että he häiritsivät. He tiesivät, että he häiritsivät. He toivoivat, ettei se tehnyt mitään.

"Minä tahdoin, että äiti kirjoittaisi, mutta hän tahtoi välttämättä tulla itse", sanoi Dora voimakkaalla äänellään. Minä mutisin kohteliaita valheita ja pyysin heitä istumaan. Dora tahtoi mieluummin seisoa ja katsella huonetta naisten uteliaiseen tapaan. Naiset vaanivat aina jotakin Siniparran tapaista jokaisesta poikamiehen asunnosta.

"Mutta onpa sinulla kauniit huoneet! Ja niin paljon kirjoja! Seinät aivan täynnä!"

Hän läksi löytöretkelle pitkin hyllyjä tädin selitellessä, mistä syystä he olivat tulleet. Joku, en nyt muista kuka, oli lainannut heille huvipurren. He aikoivat käväistä norjalaisia vuonoja katsomassa. Se ja se herra, se ja se lordi, se ja se neiti oli luvannut tulla mukaan, mutta ikävä kyllä heillä ei ollut mitään isäntää -- saatoinhan kuvitella, miten kävisi kahden yksinäisen naisen, jos he näin joutuivat aivan kapteenin valtaan. Saatoin kyllä, enkä kadehtinut kapteenia. Mikä oli luonnollisempaa, täti puhkesi sanomaan, kuin että he pulassaan kääntyivät minun, perheen päämiehen puoleen?

"Pelkään pahasti, täti hyvä", minä sanoin, "etten tunne ketään sopivaa henkilöä. En voi ehdottaa ketään."

"Mutta kuka on pyytänyt sinua ehdottamaan ketään?" nauroi hän. "Sinun itsesi täytyy armahtaa meitä."

"Minä -- säälin teitä syvästi", sanoin, "sillä jos tuulee, saatte varmaankin kärsiä hirveää merikipua."

Dora tuli juosten huoneen poikki.

"Minä tahtoisin ravistella häntä! Hän ymmärtää kyllä, vaikkei ole ymmärtävinään. En tiedä, miten voimme selviytyä, ellet sinä tule mukaan."

"Et saata kieltäytyä, Marcus. Siitä tulee viehättävä huvimatka -- ja huvipursi on erinomaisen mukavasti sisustettu -- ja ajattele tummansinisiä vuonoja -- ja sitten meillä on ranskalainen kokki. Sinä teet meille suuren palveluksen."

"Kas niin suostu pois!" pyysi Dora.

Toivoisin, ettei tyttö olisi tuollainen uhkea Juno. On vaikea tulla toimeen sellaisten isokasvuisten, atleettisten naisen kanssa. Täti ei tuota minulle vaikeuksia -- hänen päänsä minä panen pakinallani pyörälle.

Mutta Dora ei ymmärrä ivaani; hän purskahtaa äänekkääseen, raikkaaseen nauruun ja sanoo: "Mitä joutavia!" ja se tuhoaa koko minun henkisen sotavarustukseni.

"Te olette kovin ystävällisiä, kun ajattelette minua", sanoin tädille, "ja ehdotus on houkutteleva -- niin -- hyvin houkutteleva -- mutta --"

"Mutta mitä?"

"Minulla on niin paljon työtä", vastasin laimeasti.

Jessica täti nousi paikaltaan, hymyili armollisesti minulle, aivan kuin olisin ollut hemmoteltu pikkupoika, ja vei minut mukanaan parvekkeelle Doran kainosti siirtyessä toiseen huoneeseen kirjojen luo.

"Etkö voi järjestää asioita jollakin tavalla? Dora rukka on muuten aivan lohduton."

Minä tuijotin hetken verran häneen ja sitten Doran leveään selkään ja tukeviin lanteisiin. Lohduton? En käsitä, mitä kunnon nainen tarkottaa. Jos hän olisi halpa olento, joka koettaisi tunkeutua hienoihin seurapiireihin parooniuteni avulla, saattaisin käsittää, että hän tahtoisi ottaa minut joukonjatkoksi kerskatakseen minusta. Mutta arvonimet ovat hänen salongissaan yhtä tavallisia kuin teekupit. Ja Doran lohduttomuus --.

"Jos tulisin, hän kuolisi ikävään!" minä sanoin.

"Sille vaaralle hän kernaasti paneutuu alttiiksi!"

"Mutta miksi hän tavottelisi marttyyrinkruunua?"

"Toisestakin syystä", sanoi täti välittämättä kysymyksestäni ja katsoi minuun terävästi, "toisestakin syystä olisi hyvä, jos tulisit mukaan huvimatkalle." Hän hiljensi äänensä. "Sinä tapasit neiti Gascoignen puistossa viime viikolla --."

"Erittäin miellyttävä ja ystävällinen nuori neiti", pistin väliin.

"Minä pelkään, että olet ollut hiukan varomaton. Ihmiset ovat alkaneet juoruta."

"Silloin he ovat olleet varomattomia, enkä minä."

"Mutta, hyvä Marcus, kun singautat kauniin nuoren naisen, jonka esität muhamettilaisena holhokkinasi, keskelle Lontoon seurapiirejä, ja kun hän panee toimeen julkisen kohtauksen -- niin -- mistä ihmiset puhuisivat ellei siitä?"

"He saattaisivat puhua ennaltamääräysopista tai kalanhinnasta", vastasin kohteliaasti.

"Mutta minä vakuutan sinulle, Marcus, että tästä on syntymässä skandaali. Väitetään totisesti, että hän asuu täällä sinun luonasi."

"Väitetään niin paljon sekä totta että valhetta", sanoin minä.

Täti huoahti, ja me keskustelimme hetken ajan ihmisluonnon kehnoudesta.

"Minä olen ajatellut", sanoi täti vihdoin, "että jos ottaisit holhokkisi mukaasi tälle Norjan matkalle, niin skandaali tukahtuisi alkuunsa."

Hän loi minuun terävän katseen, ja hänen suvaitsevaisen hymynsä takana piili vanhan sotapäällikön järkähtämätön lujuus. Se oli taitavasti viritetty ansa.

Minä tartuin hänen käteensä ja kumarruin suutelemaan hänen sormenpäitään.

"Kiitos, rakas täti, että jalomielisesti luotat kunniallisuuteeni", sanoin minä, "vakuutan sinulle, että sinulla on täysi syy siihen."

Takanamme olevasta huoneesta kuuluva raikas, äänekäs nauru keskeytti minut.

"Harjoitteletteko te molemmat jotakin näytelmäkappaletta?" huudahti Dora.

Minulla oli ylläni vanha koulutakki ja jaloissa keltaiset maurilaiset tohvelit, jotka pari vuotta sitten olin ostanut Tangerista. Hiukseni olivat pystyssä, koska tapanani on työtä tehdessäni pujotella sormeni niihin. Näin ollen ulkonäköni mahdollisesti ei tehnyt aivan niin arvokasta vaikutusta kuin olin luullut. -- Käytin hyväkseni tilaisuutta saadakseni tädin pois parvekkeelta huoneeseen, missä Dora oli.

"No, onko äiti voittanut?"

"Dora hyvä", sanoin minä kohteliaasti, "kuinka saatat olettaakaan, että voisi olla kysymys voittamisesta?"

"Tuon saattaa käsittää kahdella tavalla", sanoi Dora kiivaasti.

"No, no, älkää nyt riidelkö, lapset", ehätti täti sanomaan hellään ja äidilliseen tapaansa, joka minusta on kovin epämiellyttävä. "Marcus koettaa järjestää asiansa, ja hän antaa meille vastauksen parin päivän kuluttua."

"Milloin aiotte lähteä?" minä kysyin.

"Aivan piakkoin. Kahdentenakymmenentenä päivänä."

"Minä kyllä annan teille varman vastauksen hyvissä ajoin", sanoin minä.

Saattaessani heitä portaita alas, kuulin ovea avattavan käytävän toisessa päässä, ja kun käännyin katsomaan, näin Carlottan pistävän ulos kauniin päänsä katsellakseen vieraita. Viittasin hänelle kiireisesti, että hänen piti hävitä, ja täti ja Dora poistuivat aavistamatta mitään. Heidän pois vierivien vaunujensa töminä oli musiikkia minun korvissani.

Carlotta syöksyi ulos huoneestaan kintereillään neiti Griggs, joka pani vastalauseensa tätä menettelyä vastaan.

"Kutka nuo hienot naiset olivat?", hän huudahti ja otti minua käsivarresta.

"Kutka nuo naiset ovat?" korjasin minä.

"Kutka nuo naiset ovat?" toisti Carlotta kuin papukaija.

"He ovat ystäviäni."

Sitten tuli ikuinen kysymys:

"Onko se nuori naimisissa?"

"Neiti Griggs", sanoin minä, "olkaa hyvä ja terottakaa Carlottan mieleen, ettei yksikään englantilainen tyttö koskaan ajattele avioliittoa, ennenkuin hän todella on kihloissa, eivätkä hänen ajatuksensa silloinkaan ulotu häitä pitemmälle."

"Mutta onko hän naimisissa?" intti Carlotta.

"Soisipa taivas, että hän olisi", nauroin minä varomattomuudessani, "silloin hän ei tulisi häiritsemään minua aamutyössäni."

"Vai niin, hän tahtoo mennä naimisiin teidän kanssanne!" huudahti Carlotta.

"Neiti Griggs", sanoin minä, "Carlotta ryhtyy jälleen opiskeluunsa", ja sitten menin portaita ylös ikävöiden ihanaa tornia, jonne saattoi päästä ainoastaan hissin avulla.

Heinää. 14 p.

Pasquale tuli yhdeksän aikaan; Carlotta ja minä pelasimme juuri silloin korttia.