Part 7

Judithin ilme, joka oli ollut teeskennellyn totinen, oli nyt muuttunut todellisen vakavaksi. Hän istui supisuorana ja katseli minua jäätävän kylmästi.

"Mitä ihmettä sinä tarkotat, Marcus?"

"Sitä, mitä sanon. Minun niskoilleni on syydetty luonnonlapsi, joka on yhtä turmeltumaton ja mutkikas kuin Voltairen Hurooni. Hän on englannitar, ja hän tulee eräästä syyrialaisesta haaremista, ja hän on yhtä kaunis kuin ne hourit, joihin hän uskoo, mutta joiden seuraan hän paha kyllä ei voi liittyä. Kohta aion ruveta opettamaan hänelle katkismusta. Olen jo pessyt hänen kasvonsa. Ole hyvä ja surkuttele minua, eriskummaisten olosuhteiden viatonta uhria."

"En voi käsittää, miksi minun pitäisi surkutella sinua", sanoi Judith kylmästi.

Ymmärsin, etten ollut selittänyt Carlottaa järkevällä tavalla. Jos jonkun asian saattaa tehdä kymmenellä tavalla, olen huomannut, että minä aina teen sen sillä ainoalla tavalla, joka on väärä. Ymmärsin, että jotenkin olin aikaansaanut juuri sen, mitä olin pelännyt. Olin herättänyt Judithissa epäsuopeita tunteita Carlottaa kohtaan. Olin herättänyt eloon sen luontaisen vihamielisyyden, jolla jokainen nainen on taipuvainen katselemaan kaikkia hänen omaan sukupuoleensa kuuluvia henkilöitä.

"Rakas Judith", sanoin minä, "jos joku paha haltiatar olisi määrännyt, että minun pitäisi ottaa virtahepo asumaan talooni, olisit sinä tuntenut myötätuntoa minua kohtaan. Mutta siksi, että Kohtalo on heittänyt taakakseni yhtä vaivaloisen vieraan nuoren naisen muodossa --."

"Rakas Marcus", keskeytti Judith, "virtahepo ymmärtäisi naisia kaksikymmentä kertaa paremmin kuin sinä." Tuo oli minun mielestäni tyhmimpiä huomautuksia, mitä Judith on koskaan tehnyt. "Tee hyvin", jatkoi hän, "ja kerro minulle hiukan yhtenäisemmin tuosta nuoresta naisolennosta, jota nimität Carlottaksi."

Kerroin jutun alusta loppuun.

"Mutta minkä ihmeen vuoksi sinä olet salannut sen minulta?" hän kysyi.

"Minua epäilytti naisen kuudes aisti", sanoin minä.

"Naisen tai miehen kaikkein yksinkertaisin perusaisti olisi sanonut sinulle, että sinä teit suuren tyhmyyden."

"Miten sinä olisit menetellyt?"

"Minä olisin antanut hänet Turkin konsulinviraston huostaan."

"Et olisi, jos olisit nähnyt hänen silmänsä."

"Kaikki miehet ovat samanlaisia", huomautti Judith keikauttaen päätään.

"Päinvastoin", sanoin minä. "Miessuvulle on juuri ominaista, että tyyppi vaihtelee enemmän kuin naisilla. Se on tieteellisesti perusteltu tosiseikka. Sen toteaa jo Darwin ja vielä varmemmassa muodossa myöhemmät kirjailijat. Sadan naisen suurin yhteinen tekijä on paljon suurempi kuin sadan miehen. Säännöttömyydet esiintyvät tavallisesti miehissä. Miespuolisia hirviöitä on kosolta."

"Sen kyllä uskon", tiuskasi Judith.

"Olet siis samaa mieltä kuin minäkin, etteivät kaikki miehet ole samanlaisia?"

"En suinkaan. Aseta kuka tahansa kauniiden kasvojen ja tyhmän silmäparin eteen, niin hän kokonaan menettää järkensä!"

"Rakas Judith", sanoin minä, "minä en välitä rahtuakaan muista kauniista kasvoista kuin sinun kasvoistasi."

"Välitätkö todella niistä?" kysyi hän surunvoittoisesti.

"Judith hyvä", sanoin minä, laskeuduin polvilleni sohvan viereen ja tartuin hänen käteensä, "kuusi viikkoa olen ikävöinyt niitä." Ja minä laskin viikot hänen sormillaan.

Tämä saattoi hänet hyvälle tuulelle. Kun oikein ajattelen asiaa, on täysikasvuisissa naisissa jotakin jumalallisen lapsellista. Onko mies koskaan ymmärtävä heitä? Olen nähnyt pikkulapsia (en monta, Jumalan kiitos!), jotka ovat huutaneet ihastuksesta, kun on nipistetty heitä varpaista ja sanottu: "Peukaloputti, suomensutti, pitkämies" ja niin poispäin. Judith melkein huusi riemusta, kun laskin viikot hänen sormillaan. Omituista!

Tunnin ajan hän kertoi kaikesta, mitä hän oli tehnyt Pariisissa. Hän oli tavannut kaikenlaisia kunnollisia ja kunnottomia ihmisiä. Häntä oli liehakoitu ja hakkailtu. Lerppahattuinen taiteilija, jolla oli säkkimäiset polvihousut ja liehuva kaulahuivi, oli mielistellyt häntä Eifeltornin huipulla.

"Ja hän sanoi", kertoi Judith nauraen, "'_paetkaamme yhdessä. Kuten englanninkielellä sanotaan -- fly with me!_' [lentäkää kanssani. Puhuja sekottaa englant. sanat 'flee' = paeta ja 'fly' = lentää.] Minä huomautin, että siinä tapauksessa kyllä saapuisimme marskentälle tuntemattomiksi muuttuneina. Sitä hän ei ymmärtänyt, ja se oli viehättävää!"

"En kuitenkaan käsitä", huomautin minä nauraen, "mikä ilo on sanoa sukkeluuksia, kun se, jolle ne sanotaan, ei ymmärrä niitä."

"Mutta niinhän sinä juuri aina teet", sanoi hän. "Minä olen oppinut sen sinulta."

Ehkä hän on oikeassa. Olen huomannut, etteivät sukkeluuteni yleensä herätä vastakaikua ihmisissä. Mahdan todella olla ikävä ihminen. En ymmärrä, miten niin vilkas nainen kuin Judith saattaa kestää minun seuraani kauemmin kuin puoli tuntia.

En ollut kuulevina hänen huomautustaan. Sanoin vain: "Ja miten romaani päättyi?"

"Hän lainasi minulta kaksikymmentä frangia maksaakseen niillä aamiaisen, ja sitten hän ainaiseksi haihdutti minut mielestään."

"Eikö hän maksanut niitä takaisin?"

"Ollaksesi humoristinen filosofi", huudahti Judith, "olet sinä viehättävä."

Judith on aivan liian mieltynyt "viehättävä" sanaan. Hän käyttää sitä sopivaan ja sopimattomaan aikaan.

Meillä on maailman rikkain kieli, ja me käytämme sitä, kuin olisi se maailman köyhin. Jos keksimme jonkun mielisanan, sovitamme sen sekä siihen, missä se on paikallaan, että siihen, missä se ei ole.

Sanoin jotakin sentapaista Judithille. Olin aukaissut ikkunan -- harppuniekka oli näet mennyt muille markkinoille -- kuulin kaukaa hänen suloisen soittonsa.

Judith katseli minua kummastellen minun seisoessani siinä hengittäen raitista ilmaa ja nauttiessani syvästä hiljaisuudesta.

"Näen ilokseni, että olet aivan entiselläsi. Seurustelu nuoren syyrialaisen metsäläisnaisen kanssa ei ole vähääkään muuttanut sinua."

"Ensiksikin", vastasin minä, "ei Syyriassa ole mitään metsäläisnaisia, ja toiseksi, kuinka hän olisi voinut muuttaa minua?"

"Jos taivaat aukenisivat, ja uusi Jerusalem tällä hetkellä ilmestyisi eteesi", huomautti Judith, joka ei enemmän kuin muutkaan naiset kykene pysymään asiassa, "alkaisit sinä laatia tieteellistä tutkimusta kuvanveisto- ja maalaustaiteessa esiintyvistä enkelinkuvista."

Minä istuin sohvassa hyväillen hänen pientä ruusunpunaista korvaansa. Hänellä on kauniit korvat.

Se se ensimmäiseksi veti minut hänen puoleensa monta vuotta sitten siellä roomalaisessa täyshoitolassa -- se ja hänen tuuhea, silkinhieno, vaalea tukkansa sekä hänen tummansiniset silmänsä.

"Pariisissako sinä olet oppinut tuollaisia puhetapoja?" kysyin minä.

Hän oli kyllin julkea sanoakseen, että hän jäljitteli minua ja että se päälle päätteeksi oli hyvin onnistunut jäljittely.

Ennenkuin erosimme, johti hän taas keskustelun Carlottaan.

"Saanko nähdä tuon nuoren neidin?" hän kysyi.

"Aivan niinkuin itse tahdot", sanoin minä.

"Mitä minuun tulee, hyvä Marcus, on se minusta aivan samantekevää", sanoi Judith kasvoissaan tuollainen ylpeän välinpitämätön ilme, jommoisella nainen aina koettaa salata palavan uteliaisuutensa.

"Silloinhan", sanoin minä hiukan ilkeästi, "ei ole mitään syytä, miksi sinä tutustuisit häneen."

"Minä saattaisin älytä hänen metkunsa ja varottaa sinua."

"Varoittaa minua mistä?"

Hän kohautti olkapäitään, ikäänkuin ei kannattaisi tuhlata sanoja moisen hölmön opastamiseen.

"Tekisit viisaimmin, jos toisit hänet tänne jonakin iltapäivänä", hän sanoi.

Olenko menetellyt oikein tunnustaessani Carlottan olemassaolon Judithille? Mutta miksi käytän "tunnustaa" sanaa? Enhän suinkaan ole tehnyt mitään, mikä olisi väärin, päinvastoin olen mielestäni osottanut esikuvaksi kelpaavaa ihmisrakkautta. Halusinko minä, että "nuori syyrialainen metsäläisnainen" tulisi häiritsemään hyvin järjestettyä, säännöllistä elämääni. Sitä Judith ei ota huomioon. Minä aavistin jo edeltäkäsin, että Judith tuntisi vastenmielisyyttä tyttöraukkaa kohtaan, ja tämä aavistus on nyt toteutunut. Toivon, että olisin pitänyt suuni kiinni. Koska Judith jostakin naisellisesta syystä, jonka hän yksin tuntee, itsepintaisesti on kieltäytynyt astumasta kynnykseni yli, ei hänen koskaan olisi tarvinnut tietää mitään Carlottan olemassaolosta. Ja miksi hänen olisi tarvinnut tietää siitä mitään? Se seikka, että tyttö asuu minun talossani, ei vaikuta vähääkään minun ja Judithin väliseen suhteeseen. Sehän on naurettava ajatus. Miksen ymmärtänyt menetellä viisaasti? Siten olisin päässyt monesta ikävyydestä.

Kirje Jessica-tädiltä ja siinä kutsu pukutanssiaisiin! Hullu nainen!

"Tule! Nuori mies ei tee oikein viettäessään seitsenkymmenvuotiaan erakkoelämää. Huvikausi on nyt parhaillaan, ja minä olen varma siitä, että tuskin olet käynyt vieraisilla kahdessa perheessä, vaikka sadottain kaikkein parhaita talojamme on sinulle avoinna." -- Minä vihaan tuota lausepartta 'parhaat talot'. Herra varjelkoon meitä niistä! Paljon mieluummin toki menisin johonkin äiteinkokoukseen tai kuuntelemaan vakavaa englantilaista näytelmää. Olenko lukenut sen tai sen romaanin? Onko minut kutsuttu rouva Sen ja Sen tanssiaisiin? Ratsastanko puistossa? Tunnenko luutnantti Kärsäkilven, joka aikoo mennä naimisiin neiti Silkkipyrstön kanssa? Mitä ajattelen taulunäyttelystä? Ikäänkuin voisi ajatella muuta, kuin että on sääli tuhlata niin paljon väriä. "Sinä tarvitset vähän piristymistä", täti jatkoi. Tyhmä nainen! Jos mitään, niin piristymistä minä inhoan! "Tule meille päivällistä syömään kello puoli kahdeksan pukeutuneena joksikin, niin lupaan, että sinulle tulee hauskaa. Ja ajattele, miten tytöt olisivat ylpeät, jos saisivat näyttää komean serkkunsa." Ja niin poispäin. Taaskin muistutus siitä, että minun on kiitettävä asemaani ja arvonimeäni kaikesta. Taivas varjelkoon! Laittautua koreaksi kuin klovni ja temppuilla pilaantuneessa ilmassa kaiken maailman vieraiden ja ikävien nuorien naishenkilöiden joukossa -- silläkö tavalla parhaiten täyttää ne velvollisuudet, jotka esivalta on asettanut arvonimen perijälle?

Komea serkku -- siinä virassa minä tosiaankin olen mies paikallani! Missä puvussa minun hänen mielestään pitäisi esiintyä? Muskettisoturinako? Tai trubaduurina sininen silkkitakki ja vaippa ylläni, valkeat trikoohousut ja matalat kengät jalassa ja kreikkalainen kypäri päässä?

Tahtoisin keksiä syyt, miksi Jessica-täti koettaa viekotella minua ottamaan osaa hänen yhteiskunnalliseen ilveilyynsä. Jos tytöt eivät voi saada parempaa kavaljeeria kuin minut, niin Jumala heitä auttakoon!

Kaksi viikkoa sitten minä ajoin heidän seurassaan Hurlinghamiin. Täti ja Gwendolen katosivat selittämättömällä tavalla erään herran mukana ja jättivät minut muutaman aurinkoteltan alle huolehtimaan Dorasta. Puolentoista tunnin ajan nautin Doraa miedontamattomassa muodossa. Annos oli liian väkevä, päätäni alkoi särkeä. -- Luulen, että Carlotta on parempi.

IX LUKU.

Heinäk. 5 p.

Söin suurukseni kotona ja luin sitten kello neljään asti istuen avonaisen ikkunani ääressä. Silloin kaunis ilma houkutteli minua ulos. Minne minä menisin? Ajattelin Judithia ja Hampstead Heath'ia; ajattelin myöskin Carlottaa ja Hyde Park'ia. Hiljaisen ilman halki tunki korviini leijonain ääni, jotka kiljuen vaativat iltapäiväteetään, ja minun oli voitettava ankara kiusaus kuljeskella yksin ja miettiväisenä lähellä olevassa zoloogisessa puutarhassa. En saa unohtaa, aprikoin minä, että olen vastuunalainen Carlottan kasvatuksesta, jota vastoin en suinkaan ole vastuunalainen eläimistä enkä Judithista. Jos Judith ja minä asettaisimme vaatimuksia toisiimme, menettäisi suhteemme koko viehätyksensä.

Päätin viedä Carlottan mukaani puistoon "sivistääkseni" häntä. Hänen piti saada nähdä, minkälainen hyvin kasvatettujen englantilaisten naisten ulkonainen käytös oli. Se oli oleva hänelle ohjauksena sievään esiintymiseen.

Minä en halveksi sovinnaisia tapoja. Noudatan niitä päinvastoin niin paljon kuin mahdollista. Naapurini ja minä sovimme määrätyistä tavoista ja menoista, joiden avulla saatamme kohdata toisemme, ilman että yhdessäolostamme koituu molemminpuolisia ikävyyksiä. Minä suostun pitämään nenäliinaa nenäni edessä, kun aivastan hänen läsnäollessaan, ja hän sitoutuu olemaan pyyhkimättä likaisia saappaitaan sohvaani. Minä tunnustan velvollisuudekseni olla loukkaamatta hänen vaimoaan paljastamalla hänelle kauhean siveettömyyteni, ja naapurini lupaa olla kutkuttelematta aviottomuuttani lyömällä tai suutelemalla häntä, kun minä tulen heillä käymään. Suostun pukeutumaan määrättyyn tavanomaiseen pukuun, kun hän on kutsunut minut luokseen päivälliselle, ja hän puolestaan antaa minulle niin hienon päivällisen, kuin hänen olosuhteena sallivat. Monet ihmiset sanovat muka halveksivana sovinnaisuuden vaatimuksia, ja tämän halveksumisen varjolla he itsekkäästi ovat välittämättä toisten ihmisten tunteista ja mielipiteistä.

Sovinnaisten tapojen noudattaminen merkitsee vain, että osaa käyttäytyä hyvin. Sentähden tahdon koettaa valaa hiukan sovinnaisuutta Carlottan mieleen -- käytän "mieli"-sanaa toisen sopivamman puutteessa. Tällaisen toimenpiteen kautta säästyn tulevista ikävyyksistä.

Kutsutin Carlottan luokseni.

"Carlotta", minä sanoin, "aion viedä teidät mukanani Hyde Park'iin näyttääkseni teille englantilaisen ylhäisön puettuna parhaisiin vaatteisiinsa ja käyttäytyen parhaansa mukaan. Teidän täytyy esiintyä samalla tavalla kuin hekin."

"Parhaissa vaatteissani?" huudahti Carlotta, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

"Kaikkein parhaissa. Joutukaa nyt!"

Minä hymyilin. Hän juoksi ulos huoneesta ja ilmestyi uudelleen uskomattoman lyhyen ajan kuluttua kaula ja käsivarret paljaina, puettuna samaan iltapukuun, joka lauantaina oli tuottanut hänelle niin paljon huolta.

Minä karkasin pystyyn. Ei käy kieltäminen, että hän oli hämmästyttävän kaunis. Niin, hän oli huolestuttavan kaunis. Minusta tuntui melkein vaikealta, että minun täytyi käskeä hänen heti mennä riisumaan puku yltään.

"Olenko minä tehnyt väärin?" hän kysyi ja työnsi lapsenhuulensa törrölleen.

"Olette ehdottomasti", sanoin minä. "Ihmiset kauhistuisivat."

"Mutta lauantai-iltana --" hän alotti.

"Kyllä tiedän, lapseni", sanoin minä. "Seuraelämässä meitä ei pidetä kunnioitettavina, ellemme esiinny puolipaljaina iltasin; mutta jos teemme sen päivällä, käyttäydymme ylen sopimattomasti. Minä selitän sen joskus toiste."

"Minä en koskaan voi käsittää sitä", huudahti Carlotta.

Kummankin silmäluomen alareunassa kimmelsi kaksi suurta kyyneltä. Ne putosivat yhtäaikaa alas poskille.

"Minkä ihmeen vuoksi te itkette?" kysyin minä ymmälläni.

"Te ette ole tyytyväinen minuun", sanoi Carlotta, ja kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.

Nuo molemmat kyynelpisarat vierähtivät kuin sadehelmet alas hänen povelleen. Hän seisoi siinä kuin olennoitu epätoivo.

Silloin tein jotakin hyvin tyhmää.

Viime viikolla näin erään jalokivikauppiaan ikkunassa pienen kultaisen rintaneulan, joka miellytti minua. Ostin sen antaakseni sen Carlottalle sopivan tilaisuuden sattuessa, kun katsoisin hänen ansainneen jonkun erikoisen palkinnon. Näyttääkseni hänelle, etten ollut pahoillani, otin kuitenkin nyt esille koristeen kirjoituspöytäni laatikosta ja laskin sen hänen käteensä.

"Minä olen niin tyytyväinen teihin, Carlotta, että olen ostanut tämän teille."

Ennenkuin olin lopettanut lauseeni ja osasin aavistaakaan, oli hän kietonut käsivartensa kaulaani ja syleili minua voimiensa takaa.

En koskaan elämässäni ole tuntenut niin omituista tunnetta kuin Carlottan viileiden, nuorien käsivarsien joutuessa kosketuksiin kasvojeni kanssa ja hänen ruumiistaan tulvahtavan orvokintuoksun sattuessa nenääni. Tein nopeasti lopun hänen sopimattomasta hellyydenosotuksestaan.

"Noin te ette saa tehdä", sanoin ankarasti. "Englannissa nuoret tytöt saavat syleillä ainoastaan isoisiään."

Carlotta avasi silmänsä selkoselälleen ja otsan rypistys muistutti taas foksterrieriä.

"Mutta te olette niin hyvä minulle, Seer Marcous", hän sanoi.

"Toivottavasti te vielä kohtaatte monta hyvää ihmistä, Carlotta. Mutta jos te yhä edelleen aiotte näyttää kiitollisuuttanne tuolla tavalla, käsitetään teidät ehkä väärin", vastasin minä nauraen.

Hän loi minuun syrjäsilmäyksen ja hymyili käsittämätöntä hymyä.

"Mitä he tekisivät, jos he eivät ymmärtäisi?"

"He luulisivat teitä --" ja minä katsoin häneen ankarasti, "he luulisivat teitä katunaiseksi."

"_Hou!_" huudahti Carlotta nauraen. Ja sitten hän juoksi tiehensä.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän palasi takaisin. Hän tuli minun luokseni ja veti minua hihasta.

"Tulkaa sanomaan minulle, mitä te tahdotte, että panen ylleni!"

Soitin Antoinettea ja annoin hänelle tarpeelliset ohjeet.

Ensi kerran hän luultavasti pyytää minua toimimaan kamarineitsyenä. Minun täytyy todellakin ylläpitää arvokkuuttani Carlottan suhteen.

Kaunis iltapäivä oli houkutellut koko joukon ihmisiä puistoon. Löysimme pari tuolia erään poikkikäytävän varrelta ja katselimme hienoa yleisöä. Carlottaa se äärettömästi huvitti, ja hän teki lukemattomia kysymyksiä. Kuinka minä saatoin tietää, oliko joku nainen naimisissa vaiko naimaton? Oliko kaikilla naisilla korsetti? Miksi kaikki ihmiset olivat niin iloisen näköisiä? Luulinko minä, että tuo vanha herra oli tuon nuoren tytön mies? Mistä he kaikki puhuivat? Eikö hän saanut ajaa tuollaisissa komeissa vainuissa? Äkkiä, ikäänkuin olisi hänen mieleensä johtunut jotakin, hän kysyi:

"Seer Marcous, ovatko nämä avioliittomarkkinat?"

"Ovatko ne _mitä_?" läähätin minä.

"Avioliittomarkkinat. Minä luin sen eilen eräästä kirjasta. Neiti Griggs pani minut lukemaan ääneen siitä -- Thack -- Thack --"

"Thackeray?"

"Ni-iin. Tänne tullaan myymään nuoria tyttöjä miehille, jotka etsivät itselleen vaimoja." Hän siirtyi vähän kauemmas levottoman näköisenä. "Ette kai te siitä syystä ole tuonut minua tänne -- myydäksenne minut?"

"Paljonko luulette, että teistä maksettaisiin?" kysyin ivallisesti.

Hän aukaisi kätensä ja käänsi niiden sisäpuolen ylöspäin, jolloin hän tietysti pudotti päivänvalonsa naapurimme pienen sylikoiran päälle, joka päästi surkean ulvonnan.

"Voi, paljon rahoja", hän sanoi avomieliseen tapaansa. "Minähän olen kaunis."

Nostin päivänvalon maasta, kumarsin anteeksi pyytävästi pienen koiran omistajattarelle ja käännyin Carlottan puoleen.

"Kuulkaa nyt, lapsukaiseni! Te olette jokseenkin hauskan näköinen, mutta te ette suinkaan ole kaunis. Jos koettaisin myydä teidät täällä, saisin teistä ehkä puoli kruunua." --

"Kaksi shillingiä kuusi pennyä?" kysyi Carlotta, joka otti asian sananmukaisesti.

"Juuri niin. Mutta ei tule kysymykseenkään, että kukaan teidät ostaisi. Täällä ei ole mitään avioliittomarkkinoita. Ei ole olemassa mitään sellaista kuin avioliittomarkkinat. Englantilaiset isät ja äidit eivät myy tyttäriään rahasta. Sellainen on mahdotonta ja inhottavaa."

"Siis kaikki, minkä minä luin siitä kirjasta, oli valhetta?"

"Pelkkää valhetta", sanoin minä.

Toivon, että suuren satiirikon nerokas haamu on antanut minulle anteeksi.

"Miksi he kirjottavat valheita kirjoihin?"

"Jotta totuus pääsisi valtaan", vastasin minä.

Se oli liian kova papu Carlottan purtavaksi. Hän palasi katuvaisena tajuttaviin asioihin.

"Minä luulin, että olin kaunis", hän sanoi.

"Kuka sen on sanonut?"

"Pasquale."

"Pasquale on tyhmä", sanoin minä. "On olemassa miehiä, jotka pitävät kaikkia naisia kauniina, jotka eivät ole seitsemänkymmenen vuoden ikäisiä ja hampaattomia ja vinosilmäisiä. Pasquale on sanonut samaa jokikiselle naiselle, jonka hän on tavannut. Hän on Lothario, Don Juan, Caligula, Faublas, Casanova."

"Ja hän sanoo myöskin valheita?"

"Miljoonittain", sanoin minä. "Hän on tehnyt niiden isän Belsebubin kanssa sopimuksen, jonka mukaan hän saa niitä käytettävikseen sata krossia päivässä."

"Pasquale on hyvin kaunis, ja hän saa minut nauramaan, ja minä pidän hänestä paljon", sanoi Carlotta.

"Ikävä kuulla", minä sanoin.

Sylikoira, joka oli nuuskinut Carlottan hameita, hypähti äkkiä ylös hänen helmaansa. Hän sysäsi kiivaasti luotaan pienen eläinraukan, ikäänkuin olisi se ollut ilkeä hyönteinen. Koira lensi monen kyynärän päähän.

"Carlotta!" huudahdin minä suuttuneena ja kavahdin pystyyn.

Koiran omistajatar hyökkäsi vinkuvan lemmikkinsä luo ja heitti Carlottaan hämmästyneitä ja uhkaavia katseita. Kun he nostivat ylös koiran, riippui yksi käpälä hervottomana. Carlotta nousi seisomaan säikähtyen suuttumustani.

"Olen äärettömän pahoillani", sanoin nostaen hattuani. "Sanomattoman pahoillani. Toivon, ettei pikku koira ole vahingoittunut. Holhokkini -- pyydän tuhat kertaa anteeksi hänen puolestaan -- on muhamettilainen, ja -- hän pitää sentähden kaikkia koiria saastaisina. Pyydän teitä uskomaan, että hänen uskonnollinen vaistonsa on syynä siihen, mitä nyt on tapahtunut."

Nuorempi molemmista naisista, jotka tutkivat koiran käpälää, katsahti hymyillen minuun.

"Holhokkinne saa anteeksi. Punch'in ei pidä hypätä vieraiden naisten syliin, olkootpa he muhamettilaisia tai ei. Koira ei ollenkaan vahingoittunut. Mutta", lisäsi hän iskien minulle silmää, "minua on syvästi loukannut, ettei Sir Marcus Ordeyne enää tunne minua."

Carlotta oli siis ollut tappamaisillaan erään tuntemattoman tuttavani koiran!

"Kyllä minä nyt tunnen teidät", valehtelin minä. Minä nähtävästi en muuta tehnytkään kuin valehtelin koko päivän. "Mutta minä jouduin niin ymmälleni --."

"Minä olin pöytätoverinanne toissa talvena rouva Ordeynen luona", keskeytti minut nuori nainen, "ja te keskustelitte minun kanssani transcendentaalisesta matematiikasta."

Minä muistin. "Tämä rikos", sanoin minä, "on raskaana painanut omaatuntoani."

"Minä en usko sanaakaan puheestanne", nauroi hän ja kumarsi minulle hyvästiksi. Kohotin hattuani ja menin Carlottan luo.

Se oli muuan neiti Gascoigne, hakkailua rakastava koketti, joka kuului Jessica tädin seurapiiriin. Tälle edesvastuuttomalle nuorelle naiselle olin avomielisesti tunnustanut, että minulla oli holhokkina erinomaisen kaunis muhamettilainen tyttö, joka uskonnollisen vaistonsa pakoittamana inhoaa koiria. Tuon saan kyllä piankin kuulla Jessica tädiltä.

Me läksimme pois jäätävän vaitiolon vallitessa.

"Te olette suuttunut minuun", valitti Carlotta.

"Niin olenkin. Te olisitte voinut tappaa pienen eläinraukan. Te menettelitte hyvin ilkeästi ja julmasti."

Carlotta purskahti itkuun keskellä puistoa.

Kyyneleet eivät nyt tulleet hiljaa ja romanttisesti, kuten tunti sitten, vaan hän vuodatti oikeita kyynelvirtoja, nyyhkytti hillittömästi, kuten pikkulasten on tapana, ja käytti nenäliinaansa. Penkeillä istuvat naiset ottivat lornettinsa katsellakseen häntä, ohikulkijat kääntyivät tuijottamaan häneen.

Me astuimme matalan rauta-aidan yli, menimme molempien ensimäisten rivien taakse ja istuuduimme hiukan syrjään.

"Onko Seer Marcous vielä vihainen minulle?" kysyi Carlotta ja hänen valittava äänensä olisi voinut liikuttaa Neron kuvapatsasta. Pidin hänelle esitelmän julmuuden harjoittamisesta eläimiä kohtaan. Hänelle oli aivan uutta, että ihmisellä on velvollisuus kohdella hyvin alempaa luomakuntaa. Otaksutaan, että koira olisi taittanut kaikki jalkansa, eikö hän silloin olisi ollut pahoillaan? Avomielisesti hän antoi kieltävän vastauksen. Se oli ilkeä pikku koira. Jos se olisi satuttanut itsensä oikein pahasti, sitä parempi. Mitäpä siitä, jos koira satutti itsensä? Nyt hän oli pahoillaan, mutta ei siksi, että hän oli viskannut koiran ulos avaruuteen, vaan siksi, että se oli erään minun ystäväni koira ja että minä olin suuttunut häneen.