Part 6

"Minä pelkään, että herra Pasquale on 'hirveän huono'", sanoin minä huvitettuna. "Mitä sinä olit tehnyt Aleppossa?"

"Siitä ei puhuta", sanoi hän.

"Kaikki englantilaiset, jotka matkustavat Syyriaan, ovat hyvin huonoja ihmisiä", huomautti Carlotta.

"Mistä te sen tiedätte?" kysyin minä.

"Hoh, minä tiedän sen vain", vastasi Carlotta keikauttaen päätään.

"Ystäväni", sanoi Pasquale sytyttäen paperossinsa, "minä olen matkustellut paljon Itämailla ja minulla on ollut siellä tavattoman monta seikkailua; ja minä voin vakuuttaa sinulle, että mitä itämaalainen nainen ei tiedä, sitä ei tarvitsekaan tietää. Kehdosta hautaan asti he kohdistavat sekä ruumiinsa että sielunsa kaikki voimat kahteen elämänkysymykseen: ruuansulatukseen ja sukupuolikysymykseen."

"Mikä on sukupuoli?" kysyi Carlotta.

"Se on luomakunnan suuri erehdys", sanoin minä.

"Minä en ymmärrä", sanoi Carlotta.

"Ei kukaan koeta ymmärtää Sir Marcusta", sanoi Pasquale iloisesti. "Me annamme hänen vain puhella, kunnes hän huomaa, ettei kukaan kuuntele."

"Seer Marcous on hyvin viisas", sanoi Carlotta, vakavasti puolustaen herraansa ja mestariansa. "Koko päivän hän lukee isoja kirjoja ja kirjottaa isoille paperiarkeille."

Olen sittemmin kysynyt itseltäni, eikö se arvostelu ollut ivallisin, mitä saattaa kuvitella. Olenko minä viisas? Tuleeko ihmisestä viisas sen kautta, että hän lukee isoja kirjoja ja kirjottaa isoille paperiarkeille? Salomo väittää, että viisauteen kuuluu ymmärrys, ja älykkäät tuumat; että ymmärtäväisen viisaus on siinä, että hän näkee tiensä selvästi; että viisaus ja ymmärrys pelastavat vieraista naisista ja liukkaista, imartelevista sanoista. Ei, minä en ole pelastunut vieraasta naisesta, joka on alkanut imarrella minua liukkain sanoin; minä en näe tietäni selvästi, koska minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten minun pitäisi menetellä hänen suhteensa; ja kun annoin hänen tulla saliini ja kiivetä sohvannurkkaan ja näyttää punaisia kenkiään vieraalleni, heitin ymmärrykseni järveen, ja ainoasta älykkäästä tuumastani, siitä, että opettaisin hänelle konekirjotusta, ei ole mitään hyötyä. Jos siis tämä erinomainen mietelmien laatija on oikeassa, en suinkaan saata kehua, että minulla olisi suurta viisautta; eikä mikään isoista kirjoistani voi sanoa minulle, mitä viisas mies olisi tehnyt, jos hän olisi kohdannut Carlottan Thamesin rannalla.

Oli miten oli, en pitänyt viisauttani sopivana keskusteluaineena. Siirtyäkseni johonkin toiseen, kysyin Carlottalta, miksi hän oli nimittänyt Hamdi Efendiä hirveän huonoksi ihmiseksi. Hänen vastauksensa oli hämmästyttävä.

"Sen sanoi äitini. Hän itki usein päivät päästään. Hän oli pahoillaan, että oli mennyt naimisiin Hamdin kanssa."

"Vaimo parka!" sanoin minä. "Kohteliko Hamdi häntä pahoin."

"Kohteli kyllä! Äitiin tuli isorokko, ja sitten hän ei enää ollut kaunis, ja silloin Hamdi otti itselleen toisia vaimoja, eikä äiti pitänyt niistä -- lihavia ja ilkeitä vaimoja. Äiti sanoi minulle usein, että minun mieluummin piti tappaa itseni kuin mennä naimisiin turkkilaisen kanssa. Pari vuotta sitten Hamdi tahtoi naittaa minut Mohamed Alille, mutta hän kuoli. Kun minä sanoin, että olin niin iloinen siitä (näillä sanoin Carlotta nähtävästi yleensä lausuu ilmi surunsa saadessaan tiedon ystäviensä kuolemasta) sulki Hamdi minut pimeään huoneeseen. Sitten hän sanoi, että minun piti mennä naimisiin Mustaphan kanssa. Sentähden minä pakenin Harryn kanssa. Ymmärrättekö? Voi, Hamdi on kamalan paha."

Näistä ja muista lausunnoista saatan käsittää, että kaunis, ehdoton lapsi parka, Carlottan äiti, jäätyään leskeksi ja kantaen pienokaista sydämensä alla, otti vastaan turvan, jonka rakastunut turkkilainen tarjosi hänelle. Ja saatan kuvitella mielessäni hänen neljätoista vuotta kestänyttä vankilaelämäänsä, hänen pettymyksiään, hänen suruaan, hänen epätoivoaan. Ei ihme, ettei tämä nainen voinut tehdä tyttärensä puolesta enempää, kuin opettaa hänelle puutteellisesti englanninkieltä ja laskuopin ja kirjoitustaidon ensi alkeet. Epäilemättä äiti oli puhunut laajalti länsimaista ja siellä asuvien naisten vapaasta ja iloisesta elämästä, ja hänen kertomuksistaan on Carlottalla nyt vain erehdyttäviä muistoja jälellä.

Omituista on, että Carlotta keskellä haaremin tylsistyttäviä vaikutteita on säilyttänyt englantilaisen naisen synnynnäisen eloisuuden. Tosin hänellä on lapsensuu; hänen silmänsä ovat vetoavat kuin koiran silmät, hänen esiintymisensä, koko hänen käytöksensä on lapsellista; mutta hän ei ole tylsien, sieluttomien, aistillisten syntyperäisten turkkilaisten naisten kaltainen, jommoisia olen nähnyt Kairossa läpikuultavien harsojen verhoomina. Turkkilaisissa naisissa ei ole mitään muuta viehättävää kuin liha; ja se viehättää ainoastaan sellaista miestä, joka aivan yksinkertaisesti pitää naista elävänä olentona, jonka Allah on asettanut hänen käytettäväkseen hänen himojensa tyydyttämiseksi ja ihmiskunnan lisääntymistä varten. En mitenkään voi ymmärtää, miten englantilainen mies saattaa rakastua turkkilaiseen naiseen. Mutta voin varsin hyvin käsittää, että hän voisi rakastua Carlottaan. Perityt ominaisuudet ovat kyllä olemassa, mutta hänessä ne ovat muuttuneet lumousvoimaksi, josta en oikein tiedä, onko hän siitä tietoinen vai ei. Missään tapauksessa en usko, että hänellä voi olla sielua. Olen vakuutettu siitä, ettei hänellä sitä ole, enkä mielelläni luovu vakaumuksestani.

Kun näin hänen istuvan siinä hilpeästi jutellen sohvannurkassa, jalat allaan ja ihana kullanpunainen tukka loistaen lampunvalossa, huomasin äkkiä, miten nainen kaunistaa huonetta -- miten todella koristeellinen hän voi olla.

Minun täytyy luopua eräästä pahasta tavasta, joka minulla on -- siitä nimittäin, että vaivun mietteisiini, niin etten tiedä, mitä ympärilläni sanotaan. Heräsin taas todellisuuteen kuullessani Pasqualen sanovan:

"Vai niin -- te aiotte mennä naimisiin englantilaisen kanssa? Se on siis päätetty?"

"Tietysti", nauroi Carlotta.

"Onko teillä jo selvillä, minkä näköinen hänen pitää olla?"

Minä näin miten tunnoton Don Juan vaistomaisesti pöyhisteli kuin riikinkukko.

"Minä menen naimisiin Seer Marcouksen kanssa."

Tähän hänen tiedonantoonsa ei sisältynyt pilaa eikä myöskään toivomusta, hän ikäänkuin vain totesi päätetyn asian. Hetken ajan vallitsi kuolon hiljaisuus. Pasquale, joka juuri oli raapaissut tulta tulitikkuun sytyttääkseen paperossinsa, tuijotti minuun ja antoi tulen polttaa sormenpäitään. Minä tuijotin mykkänä Carlottaan. Mikä suunnaton julkeus!

"Olen pahoillani, että minun täytyy väittää teitä vastaan", sanoin minä vihdoin hiukan happamesti, "mutta sitä te ette suinkaan tee!"

"Enkö mene naimisiin teidän kanssanne?"

"Ette suinkaan."

"Ah!" sanoi Carlotta pettymystä ilmaisevalla äänellä.

Pasquale nousi seisomaan, iski yhteen kantansa, pani käden sydämelleen ja kumarsi syvään.

"Tahdotteko ottaa minut tuon kivipatsaan asemesta?"

"Kernaasti", sanoi Carlotta.

Minä otin Pasqualea käsivarresta. "Älä Herran tähden laske leikkiä hänen kanssaan! Hän ymmärtää pilaa suunnilleen yhtä hyvin kuin esihistoriallinen luolaihminen. Hän luulee, että sinä aivan tosissasi olet tehnyt hänelle naimatarjouksen."

Pasquale kumarsi hänelle vielä kerran.

"Te kuulette, mitä herra Graniitti sanoo? Hän kieltää meitä solmimasta tätä liittoa. Jos minä naisin teidät ilman hänen suostumustaan, nylkisi hän minut elävänä, pistäisi minut kiehuvaan öljyyn ja lukisi minulle ääneen 'Renessanssin Moraalin Historiaa'. Pelkään, ettei asia käy päinsä."

"Minä en siis mene naimisiin hänenkään kanssaan?" kysyi Carlotta ja katsoi minuun.

"Ette!" tokasin minä. "Teidän ei tarvitse mennä naimisiin kenenkään kanssa. Teitä näyttää vaivaavan naimahulluus. Ei täällä Englannissa mennä naimisiin tuolla tavalla. Ensin mietitään asiaa pari vuotta, ja sitten solmitaan järkevä, hurskas, kunnioitettava liitto."

"Naidaan hitaasti ja kadutaan nopeasti", pisti Pasquale väliin.

"Aivan niin", vastasin minä. Ja kääntyen Carlottan puoleen jatkoin: "Te ette mene naimisiin kenenkään kanssa, ennenkuin olette oppinut ymmärtämään pilaa."

"Mitä te sillä tarkotatte?" kysyi Carlotta.

"Herra Pasquale kysyi, tahdoitteko mennä naimisiin hänen kanssaan. Hän ei tarkoittanut sitä. Se oli vain pilapuhetta. Se oli hirveän lystikästä, ja teidän olisi pitänyt nauraa."

"Siis minun aina pitää nauraa, kun joku herra kysyy, tahdonko mennä naimisiin hänen kanssaan?"

"Niin paljon kuin jaksatte", sanoin minä.

"Miten kummallisia täällä Englannissa ollaan", Carlotta huokasi.

Minä hymyilin, sillä en tahtonut tehdä häntä onnettomaksi ja olin ehkä lausunut ajatukseni käsittämättömällä tavalla.

"No, kun oikein olette oppinut tuntemaan englantilaisia tapoja, koetan hankkia teille kunnon miehen. Nyt on parasta, että menette nukkumaan."

Hän poistui täysin lohdutettuna. Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, katsoi Pasquale minuun ja pudisti päätään.

"Hukkaan mennyt! Kauheasti hukkaan!"

"Mikä?"

"Tuo", vastasi hän ja osotti ovelle päin. "Tuo ihastuttava, koketti pikku olento!"

"Tuo, kuten nimität sitä, on kauhea koettelemus, jonka voin kestää ainoastaan korkealle kehittyneen ihmisrakkauteni avulla", sanoin minä.

"Hänen nimensä pitäisi olla Margarita." [Margarita = Helmi.]

"Miksi?" kysyin minä.

"Ante porcos!" [Sikojen edessä!] sanoi hän.

Pasquale on kyllä hyvin sukkela, ja minä ihailen hänen sukkeluuttaan, niinkuin ihailen useimpia hänen loistavista ominaisuuksistaan, mutta tuota viimeistä letkausta en todella ymmärtänyt. Mutta iltapäivällä sain klubissani käsiini huvittavan ranskalaisen romaanin, jonka nimenä oli _Enfilons des Perles!_-- laittakaamme itsellemme helminauha! -- Kansilehdellä oli rivi alastomia, simpukankuorissa istuvia tyttöjä, ja kirjassa kerrottiin, miten sankarin kunnianhimoisena pyrkimyksenä oli noista helmistä tehdä itselleen rukousnauha. Minä olen nähtävästi tomppeli. Miksi? Siksi, etten pujota Carlottaa rukousnauhaani. En ole eläessäni kuullut moista roskaa -- ensiksikään minulla ei ole mitään rukousnauhaa.

Toivon, etten olisi lukenut tuota ranskalaista romaania. Toivon, etten olisi mennyt ruokasaliin hakemaan tuota kirjaa. Toivon, että olisin kutsunut Pasqualen klubiin päivälliselle.

Antoinette on syynä kaikkeen. Miksei hän voi keittää kuin tavallinen vaatimaton keskinkertainen keittäjätär? Kaikki johtuu siitä, että minulla on talossani nainen, joka panee koko sielunsa kastrulleihinsa.

VII LUKU.

Heinäk. 1 p.

Hän on nyt ollut viisi viikkoa kattoni alla, enkä minä vielä ole selittänyt Judithille sanaakaan; ja Judith tulee kotiin huomenna.

Tiedän olevan omituista, että filosofinen nuorimies pitää talossaan nuorta, naimatonta naista, jolla on kaunis ulkonäkö. Omituisuudesta en välitä rahtuakaan. Mutta yhtä kysymystä minä alituisesti mietin: Minkä nimen saattaa antaa minun ja Carlottan väliselle suhteelle? Minä en pidä häntä tyttärenäni, vielä vähemmän sisarenani; en edes kuolleen vaimon sisarena.

Kelvatakseen sihteeriksi hän on liian pohjattoman oppimaton, liian luonnottoman taitamaton. Kuitenkin hänet täytyy jollakin tavoin luokittaa. Jonakin minun täytyy hänet esittää. Nykyään hänellä on talossani kauniin (ja kalliiksi käyvän) persialaisen kissan asema; ja aivan kuin kissa hän on täydellisesti kotiutunut sinne.

Joka aamu tulee opettajatar, pulleaposkinen neiti, jonka pelkään ottavan asian aivan liian leikilliseltä kannalta, istuttamaan Carlottaan kasvatuksen ensimäisiä alkeita. Kun uskoin tämän toimen neiti Griggs'ille, sanoin hänelle, että hänen piti olla kärsivällinen, luja ja ennen kaikkea tarmokas. Hän vastasi, että hän toimessaan juuri erikoisesti oli kehittänyt näitä ominaisuuksia -- nykyään hänellä muiden muassa oli oppilaana eräs Alhambra-baletin tanssijatar, joka halusi sen verran ulkonaista hienostusta, kuin vaadittiin uusien hienojen vaunujen omistamiseen. Neiti Griggs opettaa Carlottaa tavaamaan, käyttämään veistä ja kahvelia, ja oikaisee sellaisia vääriä mielipiteitä, kuin että taivas on malja, joka on käännetty ylösalaisin litteän maan ylitse, ja että aurinko, kuu ja tähdet ovat jonkunlaisia sähkölamppuja, joiden toimena avaruudessa on Alexandrettan ja Regent's Park'in valaiseminen. Hänen uskonnonopetuksestaan aion itse pitää huolen, kun hän on päässyt niin pitkälle, että hän saattaa ymmärtää minua. Nykyään hän on muhamettilainen, jos hän yleensä on mitään, ja uskoo lujasti Allah'iin. Hänen asemassaan olevalle nuorelle naiselle on aivan tarpeeksi, jos hän uskoo jonkinlaiseen jumaluusolentoon. Iltapäivin hän tekee kävelyjä Antoinetten seurassa. Kerran hän livahti pois hänen luotaan, piti tavattoman lystiä omin päin hetken ajan, eksyi sitten ja saapui -- äärettömästi säikähdyksissään -- kotiin poliisikonstaapelin kuljettamana. Mitähän konstaapeli hänestä ajatteli? Muun osan päivää hän käyttää kuvateosten katselemiseen ja koruompeluun. Hän ompelee nykyisin hyvin mutkikasta sängynpeitettä, josta hänelle varmasti on hommaa pariksi vuodeksi.

Joka ilta, kun olen kotona, tulee hän tunnin ajaksi saliin juodakseen kahvia kanssani ja kuunnellakseen mieltäylentävää keskusteluani. Tällöin nuhtelen häntä niistä virheistä, joihin hän päivän kuluessa on tehnyt itsensä syypääksi, ja kehotan häntä käyttäytymään mallikelpoisesti. Täydennän myös yleisopetusta, jonka erinomainen neiti Griggs antaa hänelle. Kummallista kyllä alan ikävöidä näitä iltatunteja. Hän on niin oppivainen, niin iloinen, niin luonnollinen. Jos hänellä on vatsanvaivoja, kertoo hän sen viehättävän avomielisesti. Toisinaan on hän minusta vain pieni, koketti olento, käyttääkseni Pasqualen sanoja, ja minä unohdan, ettei hänellä ole sielua. Melkein aina tapahtuu jotakin, joka taas muistuttaa sen mieleeni. Hän kuuntelee mielellään, kun minä kerron hänelle satuja ja juttuja. Tässä eräänä päivänä kerroin hänelle Tuhkimosta. Hän oli ihastuksissaan. Yhtäkkiä hän kysyi, enkö minä tahtonut kuulla turkkilaista kertomusta? Hän osasi muka hyvin paljon hauskoja, hupaisia juttuja. Minä pyysin häntä kertomaan. Hän kiipesi sohvannurkkaan ja alotti.

Minä en sallinut hänen kertoa juttuaan loppuun. Jos olisin sen tehnyt, olisin ollut siveetön hirviö. Hän joutui nähtävästi ymmälleen, kun käskin hänen lopettaa.

"Onko itämaalaisten naisten tapana kertoa tuollaisia juttuja?" kysyin minä.

"Totta kai", vastasi hän hämmästyneenä. "Sehän on hauska juttu."

"Se ei ole ollenkaan hauska", sanoin minä. "Teidän tapaisenne tytön ei edes pitäisi tietää, että sellaisia asioita on olemassakaan."

"Miksi ei?" kysyi Carlotta.

Hän keskeyttää minut aina kysymyksineen. Minä koetin selittää; mutta se oli vaikeaa. Jos minä olisin sanonut hänelle, että nuoren tytön mielen pitää olla puhdas kuin kasteinen ruusu, ei hän olisi ymmärtänyt minua. Luultavasti hän olisi pitänyt minua hulluna. Ja minä olisin todella taipuvainen asettamaan kysymyksen alaiseksi, onko eduksi nuoren tytön vastaiselle uralle, että hän luonnonmukaisessa tietämättömyydessä ja yksinkertaisuudessa on kasteisen ruusun kaltainen. Osatakseen jotenkuten soittaa pianoa hän harjottelee vuosikausia; mutta hiukan tärkeämpään tehtävään, lasten maailmaan hankkimiseen, hän ei saa tunninkaan kasvattavaa valmistusta. Vaikea on vain määrätä, mihin on asetettava raja tämän suloisen, mutta usein tuhoa tuottavan tietämättömyyden ja Carlottan asiantuntemuksen välillä. Se on minusta arkaluontoinen ja mutkikas kysymys. Itse asiassa tämä nuori nainen näyttää antavan aihetta monenmoisten kysymysten pohtimiseen. Mutta ne eivät kuitenkaan häiritse minua niin paljon, kuin olin odottanut. Luulen todella, että kaipaisin kaunista, persialaista kissaani. Mies, jonka mielestä hän ei olisi herttainen katsella, olisi vailla kaikkea kauneudentajuntaa. Ja hänellä on tuhat pientä viatonta, kokettia ja mielistelevää temppua. Muun muassa hän on aivan viehättävän näköinen pidellessään suklaamakeisia valkeiden hampaidensa välissä ja puhellessaan samaan aikaan. Ja jonkunverran ymmärrystä hänellä täytyy olla. Tänä iltana hän kysyi, mitä minä kirjotin. Vastasin: "Renessanssin Moraalin Historiaa."

"Mitä on moraali ja mitä on renessanssi?" kysyi Carlotta.

Kun oikein ajattelee, on se syvämietteinen kysymys, johon filosofit ja historiankirjoittajat koko elämänsä ajan turhaan ovat etsineet tyhjentävää vastausta. Käsitän nyt, että minunkin täytyy koettaa vastata siihen niin selvästi kuin mahdollista. Olen käyttänyt koko illan "Esipuheeni" uudestaan muovailemiseen, ja minun mielestäni se on siitä paljon hyötynyt. Siitä minun on kiittäminen Carlottaa.

Ei saata olla terveellistä lapselle syödä niin paljon suklaamakeisia. Minun täytyy puuttua asiaan.

Heinäk. 2 p.

Judith sähköttää, että hän on siirtänyt tulonsa maanantaihin. Minä olen ikävöinyt tuota pikku ihmistä, ja tunnen suurta pettymystä. Samalla se merkitsee, että selityksen antaminen, joka päivä päivältä käy yhä vaikeammaksi, sekin siirtyy tuonnemmaksi. Vihaan itseäni tämän helpotuksen tunteen vuoksi.

Tänä aamuna tuotiin Carlottalle päivällispuku, jota hän oli koetellut kokonaisen kuukauden. Ja kuitenkin luulen kaiken käyneen pikajunavauhdilla, kun on puhe lontoolaisesta ompelijattaresta. Asianmukaisesti viettääkseni juhlallista tilaisuutta, otin illaksi aition Empire-teatterissa ja kutsuin hänet syömään päivällistä kanssani. Lähetin myös kutsun rouva Mc Murraylle.

Carlotta ei tullut alas kello puoli kahdeksan. Me odotimme. Vihdoin rouva Mc Murray meni hänen huoneeseensa ja palasi pian tuoden mukanaan kainon, punastuvan, hämillään olevan, surkean näköisen nuoren neidin, joka oli nähtävästi itkenyt. Ystäväni viittasi minulle, etten olisi huomaavinani mitään. Minä luulin tytön apean mielialan johtuvan siitä, että hän pelkäsi joutuessaan ensimmäisen kerran istumaan sivistyneen päivällispöydän ääreen. Hän tuskin puhui, tuskin söi. Minä sanoin hänelle kohteliaisuuden hänen pukunsa johdosta, mutta silloin hän katsoi minuun rukoilevasti, aivan kuin olisin nuhdellut häntä. Päivällisen jälkeen rouva Mc Murray kertoi minulle syyn hänen alakuloisuuteensa. Carlotta oli hänen tullessaan vuodattanut kyynelvirtoja. Ei ikinä hän voinut näyttäytyä minulle tuo avokaulainen puku yllään. Se loukkasi hänen kainouttaan. Ei toki saattanut olla eurooppalaisten naisten tapana paljastaa ruumiinsa noin julkeasti miesten katseille. Vasta nähtyään rouva Mc Murrayn oman uhkean kaulan ja käsivarret hän voitti epäilyksensä ja antoi tuskan ja häpeän valtaamana viedä itsensä alas.

Kun astuimme sisään aitioomme, esiintyi juuri naisakrobaattiseurue. Carlottalta pääsi hämmästyksen huuto, hän lensi tulipunaiseksi ja syöksyi ovelle. Carlotta ei teeskentele. Hänen sielunsa oli aivan kuohuksissa.

"Nehän ovat alastomia!" sanoi hän vavisten.

"Taivaan tähden, selittäkää!" sanoin rouva Mc Murraylle ja menin nopeasti ulos käytävään.

Kun tulin takaisin, oli Carlotta rauhottunut. Hän katseli muutamia koiria, jotka tekivät temppujaan, ja hänellä oli nähtävästi hyvin hauska. Loppupuolen iltaa hän istui kuin lumouksen vallassa. Kun baletti alkoi, ja enemmän tai vähemmän keveästi puetut tanssijattaret esiintyivät näyttämöllä, heitti hän tosin säikähtyneen katseen rouva Mc Murrayhin, joka hymyili ystävällisen rauhottavasti, mutta pian musiikki ja tanssi ja komea näyttämöllepano kiehtoi hänen mielensä, ja kun esirippu laski, hän huokasi, kuin olisi hän herännyt unesta.

Ajaessamme kotiin hän kysyi:

"Onko siellä sellaista koko päivän? Oi, antakaa minun elää siellä!"

Hyvin kasvatettu kahdeksantoistavuotias englantilainen tyttö ei aivan ujostelematta käyskentelisi salissaan puettuna julkeaan aamunuttuun eikä toisi varpaitaan näytteille aivan nenäni eteen; vielä vähemmin hän kertoisi minulle sopimattomia juttuja; mutta vähääkään häpeämättä hän esiintyy puettuna sangen avokaulaisiin pukuihin ja katselee trikoovaatteisiin puettuja naisia.

Olin oikeassa sanoessani Carlottalle, että Englanti oli ylösalaisin käännetty Alexandretta. Se, mikä täällä on epäsiveellistä, on siellä siveellistä ja päinvastoin. Mitään sellaista kuin yleispätevä moraali ei ole olemassa. Olen muuten hyvin iloinen, että tämä tapahtui. Se osottaa, ettei Carlotta ole vailla hyviä naisellisia vaistoja.

VIII LUKU.

Heinäk. 4 p.

Judith on tullut kotiin. Minä olen tavannut hänet, ja minä olen kertonut Carlottasta. Koko päivän minua on vaivannut samanlainen tunne kuin se, joka mahtaa vaivata kunnioitettavaa miestä, jonka pitää astua oikeuden eteen, siksi että hän on ollut juovuksissa ja käyttäytynyt sopimattomasti. Se pieni tyydytys minulla kuitenkin nyt on, että suoriuduin helpolla -- sain vain varotuksen. Olen viaton, mutta en toiste saa tehdä niin.

Heti kun astuin huoneeseen syleili Judith minua ja puhui koko joukon hullutuksia. Minä vastasin niihin niin hyvin kuin taisin. Ei ole tavallista, että sellaiset pyörremyrskyt saattavat ystävyytemme rauhallisen järven kuohuksiin.

"Voi, miten iloinen, miten iloinen minä olen, kun taas olen kotona sinun luonasi! Minä olen ikävöinyt sinua. En voinut kirjottaa sitä. En tiennyt, että saatoin ikävöidä ketään niin paljon."

"Minä olen myöskin ikävöinyt sinua tavattomasti, rakas Judith", sanoin minä.

Hän loi minuun omituisen katseen, sitten hän jatkoi säteilevä hymy kasvoillansa:

"Minä pidän sinusta siksi, ettet suurentele niinkuin ranskalaiset. Ah, miten väsynyt minä olen ranskalaisiin! Sinä olet hyvä englantilainen Marcukseni ja yhtä arvokas kuin Pariisin koko miespuolinen väestö yhteensä."

"Kiitos, rakas ystävä, kohteliaisuudesta", sanoin minä, "mutta sinä kyllä hiukan liiottelet."

"Minulle sinä olet koko maailman miespuolisen väestön arvoinen", sanoi Judith, ja sitten hän istuutui viereeni sohvaan, tarttui käsiini ja puhui vielä enemmän hullutuksia.

Kun myrsky oli asettunut, nauroin minä.

"Sinä se Pariisissa olet oppinut suurentelemaan", sanoin.

"Ehkä. Tahdotko, että opetan sinutkin?"

"Sinun pitää tyyntyä, hyvä Judith", huomautin minä. "Sinä olet elänyt liian vauhdikkaasti viime aikoina ja näytät väsyneeltä."

"Se on vain matkan syy", vastasi hän.

Olen varma, että se johtuu elämästä, jota hän on viettänyt ja johon hän on tottumaton. Judithilla ei ole vankka terveys, eikä valvominen ja ainainen juhliminen sovi hänelle. Hän on laihtunut ja hänen silmäinsä ympärys on tumma, ja hänen kasvoissaan on piirteitä, jommoisia ainoastaan ruumiillinen rasittuminen uurtaa. Aioin selvittää tämän hänelle seikkaperäisesti, sillä pidän, että on edullista naiselle, jos hänellä tällaisissa asioissa on rehellinen neuvonantaja, mutta hän keskeytti minut tehden kärsimättömän kädenliikkeen.

"Kas niin! Kas niin! Kerro minulle, mitä olet tehnyt täällä. Kirjeistäsi en saanut paljoakaan tietää."

"Pelkään", sanoin minä, "että olen huono kirjeiden kirjottaja."

"Minä luin jokikisen kirjeen kymmenen kertaa", sanoi hän.

Suutelin kiitollisena hänen kättään. Sitten nousin seisomaan, sytytin paperossin ja kävelin kerran edestakaisin huoneessa. Judith levitteli hameitaan ja asettui mukavasti istumaan sohvatyynyjen keskelle.

"No, mitä rikoksia olet tehnyt viime viikkojen aikana?"

Kiertelevä soittoniekka vingutteli "Lemmen Suloista Unelmaa" alhaalla ravintolassa. Minä vedin nopeasti ikkunan kiinni.

"Tuo on kamalinta, mitä on olemassa", huudahdin. "Hänet olisi hirtettävä kirottuine harppuineen."

"Sinä alat saada hermoja", sanoi Judith. "Onko sinulla paha omatunto?" Hän nauroi. "Sinä salaat jotakin minulta. Sen olen huomannut koko ajan."

"Todellako? Mitenkä niin?"

"Naisen kuudennen aistin avulla!"

Kirottu naisen kuudes aisti! Otaksun, että se on kehittynyt niinkuin kissan viiksikarvat luonnollisen hajuaistin korvaamiseksi. Siitä on yhtä paljon vastusta kuin viiksikarvoista, ja se aiheuttaa paljon kiusallisen ylimielistä ylpeyttä. Judith katseli minua ilkkuva tuomari-ilme kasvoissaan, ja kuulustelu alkoi heti.

"Jotakin on tapahtunut", sanoin epätoivoisena. "Naispuolinen olento on asettunut asumaan kotiini. Muutamia viikkoja sitten nainen söi sormineen ja luuli, että maa on litteä. Minä löysin hänet Kansallis-vapaamielisen klubin pengermän alapuolelta, ja nyt hänen ravintonaan ovat suklaamakeiset ja 'Lapsen Johdatus Tietoon.' Hän on kahdeksantoista vuotias, ja hänen nimensä on Carlotta. Siinä juttu!"

Koska paperossini oli lopussa, heitin sen uuniin.