Part 5

Kesäpuserossaan ja yksinkertaisessa hameessaan hän oli niin kainon näköinen kuin mikä maalaisneitonen tahansa. Hän pani päänsä vähän kallelleen. Sillä hetkellä olin isällisellä tuulella ja suostuin armollisesti.

Mies ei löydä sanoja kuvaillakseen sitä hetaleiden paljoutta, joka täytti tämän huoneen. Jos missä ei ollut vaatteita, oli siinä kosolta tyhjiä pahvikoteloita ja käärepapereita. Antoinette seisoi nurkassa ja katseli kauhistusta tylsämielinen hymy kasvoillaan. Minä olin ääneti kuin kala katsellessani näitä salaperäisiä esineitä. Carlotta asetteli päähänsä hattuja. Hän näytteli minulle kiiltonahkakenkiä. Hän levitteli katseltavikseni puseroita ja alushameita, kunnes silmiäni koski. Lopuksi hän heilutteli jotakin kädessään.

"Sanokaa minulle; pitääkö minun käyttää tällaista; rouva Mc Murray väittää, että kaikki naiset käyttävät sitä. Mutta Alexandrettassa meillä ei koskaan ole sellaista ja se vain koskee."

Hän napitti "sen" epätoivoisen näköisenä vartalonsa ympäri ja käänsi suuret, rukoilevat silmänsä minuun.

"Täytyy kärsiä, jos tahtoo olla kaunis", sanoin minä.

"Mutta kun on sellainen vartalo kuin neidillä, on se pelkkää hulluutta!" huudahti Antoinette.

"On pöyristyttävää, että minulta yleensä vaaditaan lausuntoa tällaisessa asiassa", sanoin minä arvokkaasti. Ja pöyristyttävää se olikin. Juhlallisuuteni vaikutti heihin.

Avomielisesti, kuten häneltä sopi odottaa, nuori neitoseni levitti nähtäväkseni pitsien, koruompeleiden, nauhojen, batistikankaiden paljouden, jommoista tavallinen mies katselee vain puodinikkunoiden läpi, kun hän filosofisen mielentilan valtaamana tahtoo punnita naisen käsittämätöntä turhamaisuutta.

"Voi noita liinavaatteita!" läähätti Antoinette.

Sitten Carlotta meni uuninreunuksen luo ja palasi pidellen sormiensa välissä jotain suurta ja tahmeaa.

"Tahtooko Seer Marcous tätä? Se on makeaa."

Minä vastasin kieltävästi.

"Ah", sanoi hän pettyneenä. "Se on niin hyvää."

Tuon tyhmän olennon silmissä on jotakin, jota en voi vastustaa. Hän pisti inhottavan palasen suuhuni -- se oli aivan liian tahmeaa, jotta olisin voinut ottaa sitä käsiini -- ja nuoleskeli sitten nauraen sormiaan.

Menin takaisin huoneeseeni. Minua vaivasi epämieluisa tunne siitä, että olin pannut arvokkuuteni alttiiksi.

Toukok. 29 p.

Lähetin hänelle sanan, että hän saisi tulla minun kanssani ajelemaan iltapäivällä. Hänen tuli olla valmiina kello kolme. On terveellistä hänelle, että hän oppii pitämään meidän yhteisiä huviretkiämme harvinaisina tapahtumina, joita hän ikävöiden odottaa. Yleensä hän saa tehdä kävelynsä Antoinetten seurassa -- ainakin vastaiseksi -- kuten hän teki eilenkin.

Kello kolme Stenson ilmotti minulle, että vaunut odottivat.

"Menkää sanomaan neidille!" käskin minä.

Parin kolmen minuutin kuluttua Carlotta tuli alas. En koskaan elämässäni ole ällistynyt niin. Puhkesin moniin erikielisiin hämmästyksen huutoihin. En milloinkaan -- en näyttämöllä enkä näyttämön ulkopuolella -- ole nähnyt mitään hänen vertaistaan. Posket olivat valkeiksi puuteroidut, huulet helakanpunaiset, kulmakarvat ja silmäripset sysimustat. Korvissa riippuivat suunnattoman suuret korvarenkaat. Hän astui huoneeseen voitonriemuisen näköisenä, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: "Katso, miten hurmaavan ihana minä olen!"

Kun hän näki säikähtyneen katseeni synkistyivät hänen kasvonsa. Kun käskin hänen mennä ylös peseytymään, alkoi hän itkeä.

"Älkää Herran tähden itkekö", huudahdin minä, "silloin teidän kasvonne pian ovat kuin taivaankaari."

"Minä tein sen ollakseni teille mieliksi", hän nyyhkytti.

"Englannissa maalaavat itseään ainoastaan kaikkein alimman luokan tanssijattaret", selitin minä. "Ja te tiedätte, mitä sellaisista ajatellaan Alexandrettassa."

"He olivat mukana Aziza-Zazan häissä", änkytti Carlotta. "Mutta meillä kaikki naiset tekevät näin, kun heidän pitää olla kauniit. Ja minä olen kiusannut itseäni vain miellyttääkseni Seer Marcousta."

Käsitin, että olin esiintynyt töykeästi. Hän oli varmaankin ahertanut tuntimääriä saadakseen itsensä kauniiksi. Mutta mahdoton minun kuitenkin oli viedä häntä ulos kadulle. Hän oli aivan Isebelin näköinen, joka epäilemättä, kuten Carlottakin, olisi ollut hyvin kaunis nainen, ellei hän olisi ollut maalattu.

"Tiedättekö, Carlotta", sanoin minä, "te kyllä pian huomaatte, että Englanti on Alexandretta ylösalasin käännettynä. Se, mikä siellä oli väärin, on täällä oikein, ja päinvastoin. Jos tahdotte olla minulle mieliksi, niin juoskaa ylös peseytymään ja ottakaa pois nuo korvarenkaat!"

Hän meni, mutta palasi pian aivan alakuloisena. Hän ei saanut sitä lähtemään vedellä. Minä soitin Antoinettea, mutta Antoinette oli mennyt ulos. Koska asia oli liian arkaluontoinen Stensonille uskottavaksi, menin noutamaan vaseliinirasian huoneestani, ja koska Carlotta ei tiennyt, miten oli meneteltävä, pesin minä omin käsin Carlottan puhtaaksi. Hän huusi ihastuksissaan -- niin se häntä huvitti. En voi kieltää, että se huvitti minuakin. Mutta asemani on vastuunalainen, ja kysyn itseltäni, mitä maailmassa vielä vastedes olen tekevä.

Nautin matkastamme Richmondiin, missä tarjosin hänelle teetä ja suureksi helpotuksekseni huomasin, että hän joi kupista eikä latkinut vadista kuin kissanpoika. Hän teki paljon älykkäämmän vaikutuksen kuin viime ajomatkallamme. Hän on hiukan tottunut katuräminään, eikä liikenne enää aiheuta hänessä päänsärkyä. Hän tekee minulle kysymyksiä kuin kymmenvuotias lapsi. Kookkaat kaartilaiset, joiden ohi ajoimme, herättivät hänessä erikoista ihastusta. Hän ei elämässään ollut nähnyt mitään niin kaunista. Kysyin häneltä, tahtoiko hän, että ostaisin hänelle yhden ja antaisin hänelle leikkikaluksi.

"Voi, tahtoisitteko tehdä sen, Seer Marcous?" hän huudahti ja tarttui ihastuneena käteeni. Luulenpa totisesti, että hän piti sitä täytenä totena, sillä kun minä sanoin, että olin laskenut leikkiä, työnsi hän harmistuneena huulensa törrölleen ja selitti, että on väärin valehdella.

"Olen hyvilläni, että teillä on joitakuita siveellisiä peruskäsitteitä", sanoin minä.

Ajaessamme johtui mieleeni kysyä, mistä hän oli saanut ihomaalin ja korvarenkaat. Hän kertoi iloisesti, että ne oli Antoinette antanut hänelle. Minun täytyy puhua vakavasti Antoinetten kanssa. Se kanta, mille Antoinette hänen suhteensa asettuu, lähentelee liiaksi jumaloimista. Se voisi vaikuttaa turmelevasti. Minun täytyy myös antaa Carlottalle pieni rahasumma neularahoiksi.

Teetä juodessaan hän yhtäkkiä kysäsi:

"Seer Marcous ei ole naimisissa?"

Sanoin, etten ollut. Hän kysyi, miksen ollut. Luulenpa, että piru riivaa kaikkia naisia, koska he kaikki kysyvät minulta sitä.

"Siksi, että vaimosta on vain vastusta", minä sanoin.

Carlottan huulet vetäytyivät omituiseen hymyyn.

"Siinä tapauksessa --"

"Ottakaa tällainen leivos", sanoin kiireesti. "Siinä on suklaata päälläpäin ja se on aivan täynnä vaahto-kermaa."

Hän puri siitä palasen, hymyili autuaana ja unohti avioliittoasiani. Minulta pääsi helpotuksen huokaus. Kun ajattelee Carlottan itämaalaista kasvatusta, ei tosiaankaan voi tietää, mitä hän olisi saattanut sanoa.

Toukok. 31 p.

Tänään minulla oli omituinen vieras. Luokseni tuli -- kuka muu kuin onnettoman Harry Robinsonin isä! Ensi kysymykseni oli tietysti, miten ihmeen tavalla hän saattoi asettaa minut mihinkään yhteyteen poikansa kanssa. Mistä johtui, että hän otaksui minun suojelevan nuorta turkkilaista tyttöä, jonka tähden hän omien sanojensa mukaan tuli minun luokseni? Hänen vastauksestaan kävi selville, että poliisi oli antanut hänelle tarpeelliset tiedot -- seikkailuni Waterloon asemalla olivat tehneet Carlottan löytämisen helpoksi. Minua oli vähän kummastuttanut, että sanomalehdet niin niukasti selostivat oikeudellista tutkimusta. Ei mainittu sanaakaan -- kuten pahasti olin pelännyt tapahtuvan -- salaperäisestä naisesta, jolle nuori mies oli ostanut lipun Alexandrettassa ja jonka seurassa hän oli noussut maihin. Näytti siltä, kun ei olisi edes katsottu tarpeelliseksi kutsua todistajia; valamiehistö tyytyi antamaan tuon tavallisen lausunnon: hetkellinen mielenhäiriö. Niin hienotunteisesti kuin suinkin koskettelin tätä kysymystä.

"Meidän onnistui saada asia tukahdutetuksi", sanoi vieraani, vanha herra, jolla oli muhkea poskiparta ja väsyneet, herkkäilmeiset kasvot. "Minulla on itselläni hiukan vaikutusvaltaa ja hänen vaimonsa sukulaiset --"

"Hänen vaimonsa!" huudahdin minä. Ihmisen tiet ovat tutkimattomammat kuin koskaan. Mies oli todella naimisissa.

"Niin", isä huokasi. "Siksi se juuri olisi ollut niin suuri skandaali. Hänen vaimonsa sukulaiset ovat mahtavaa väkeä. Me saimme, Jumalan kiitos, asian järjestetyksi, eikä hänen vaimo raukkansa koskaan saa tietää mitään. Poikani on kuollut. Eivät mitkään julkiset tutkistelut siitä, mikä oli hänen itsemurhansa syynä, voi palauttaa häntä elämään."

Minä mutisin muutamia lohduttavia sanoja.

"Hän vammaankin oli mielenvikainen, poika parka, kun hän houkutteli tytön pakenemaan. Mutta koska minun poikani on saattanut hänet onnettomuuteen", hän puri hampaansa yhteen, ikäänkuin olisi pojan synti koskenut häntä sydämeen, "täytyy minun huolehtia hänestä."

"Siinä suhteessa voitte olla rauhallinen", sanoin minä. "Hän vei hänet heti salaa laivaan, ja sitten hän tuskin lienee sanonut tytölle hyvää päivää. Se juuri selittämätöntä onkin."

"Voinko olla varma siitä?"

"Minä voin panna henkeni pantiksi, että asia on niin", sanoin minä.

"Kuinka te sen tiedätte?"

"Suoruus -- tahtoisin sanoa kiusallinen suoruus -- on tämän nuoren naisen vikoja."

Hän oli ylen tyytyväisen näköinen. Kerroin hänelle Carlottan elämänvaiheet ja mitä osaa minä olin jutussa näytellyt.

"Silloin", hän sanoi, "minä pidän huolen siitä, että lapsi tulee kotiin. Minä saatan itse tytön sinne. En voi sallia, että hän enää on täällä rasituksenanne. Velvollisuutenani on sovittaa poikani harha-askel."

Minä selitin hänelle, miten kauheat Hamdi Efendin kynnet olivat ja kerroin, minkä lupauksen olin antanut.

"Mitä silloin on tehtävä?" hän kysyi.

"Jos jotkut kunnon ihmiset tahtoisivat ottaa hänet huostaansa ja antaa hänelle kristillisen kasvatuksen, luovuttaisin hänet heille erinomaisen mielelläni. Tässä talossa ei todellakaan tarvita toimetonta ja edesvastuutonta naishenkilöä. Mutta ihmisystäviä on vähän. Kenen luulette haluavan ottaa hänet huostaansa?"

"Pelkään, etten minä sitä voi."

"Mieleeni ei olisi juolahtanutkaan ehdottaa sitä", sanoin minä. "Tahdoin vain mainita ainoan mahdollisuuden, joka on olemassa."

"Minä mielelläni -- hyvin mielelläni -- antaisin avustusta hänen ylläpitoonsa", sanoi herra Robinson.

Kiitin häntä. Mutta se oli mahdotonta. Yhtä hyvin olisin voinut sallia tuon kunnon miehen maksaa kaasulaskuni.

"Minä tunnen hyvän luostarikodin Pyhän Birgittan Pienten Siskojen luona", sanoi hän koetteeksi.

"Jos kysymyksessä olisi Pyhä Birgitta itse", sanoin minä, "niin suostuisin kernaasti. Hän on pyhimys, jota suuresti ihailen. Hän voisi tehdä ihmeitä. Hän olisi voinut tehdä ihmeen Carlottan sielun suhteen. Mutta ihmeitten aika on mennyt, ja minä pelkään, että Pienten Sisarten hellät sydämet murtuisivat Carlottan tähden. Hän on omituinen olento."

Tiedän, että minun olisi pitänyt ottaa ehdotus harkintani alaiseksi, mutta luulen, että arvostelukyky -- elintäni vaivaa kroonillinen tulehdus. Tämä elin vastusti Carlottan ja Pyhän Birgittan Pienten Sisarten yhteensaattamista.

"Minkälainen hän mahtaakaan olla?" kysyi vanha herra kummastelevan näköisenä.

"Olisiko teistä vaikeaa nähdä hänet?" kysyin minä.

"Olisi", sanoi hän hiljaa. "Olisi kyllä. Ehkä se saattaisi minut lähemmäksi onnetonta poikaani. Hän tuntuu minusta olevan niin kaukana."

Minä soitin ja lähetin noutamaan Carlottaa.

"Ehkä on parasta, ettette sano kuka olette", huomautin.

Kun Carlotta astui sisään, hän nousi seisomaan ja katseli tyttöä -- oi, niin surumielisesti.

"Tässä, Carlotta", sanoin minä, "on eräs ystäväni, joka tahtoisi tutustua teihin."

Carlotta lähestyi kainosti ja ojensi kätensä vieraalle. Nähtävästi hän tahtoi käyttäytyä mahdollisimman hyvin. Kiitin taivasta, että hän oli kohdistanut ihomaalauskokeensa minuun eikä johonkin vieraaseen.

"Pidättekö -- pidättekö Englannista?" kysyi vanha herra.

"Voi paljon, hyvin paljon! Kaikki ihmiset ovat niin hyviä minulle. Se on ihana maa."

"Se on maailman paras maa nuorelle ihmiselle", sanoi vieras.

"Onko?" kysyi Carlotta lapsellisen yksinkertaisesti.

"Kaikkien paras."

"Mutta jos on vanha -- eikö se ole hyvä silloinkin?"

"Silloin ei mikään maa ole hyvä."

Vanha herra huokasi ja sanoi jäähyväiset. Minä saatoin hänet ulos.

"En tiedä, mitä sanoisin, Sir Marcus. Hän tekee minuun ihmeellisen vaikutuksen. Niin paljon suloista viattomuutta en ollut odottanut. Poikani tähden tahtoisin kernaasti ottaa hänet huostaani -- mutta hänen äitinsä ei tiedä asiasta mitään muuta, kuin että hän on poissa. Siitä koituisi hänelle kuolema."

Kyyneleet vierivät pitkin vanhan herran poskia. Tartuin hänen käteensä.

"Minun kattoni alla ei häntä ole mikään paha kohtaava", sanoin minä.

Carlotta odotti minua salissa. Hän katseli minua ymmällään ja surkean näköisenä.

"Seer Marcous?"

"No?"

"Pitääkö minun mennä naimisiin hänen kanssaan?"

"Mennä naimisiin kenen kanssa?"

"Tuon vanhan herran. Jos te sanotte, että minun täytyy, niin kai minun on pakko tehdä se. Mutta ei minua juuri haluta mennä naimisiin hänen kanssaan."

Tarvitsin pari minuuttia asettuakseni hänen itämaalaiselle käsityskannalleen. Tämän mukaan ei mikään nainen voinut astua miehen eteen, ellei hän ollut tarkotettu tämän miehen tulevaksi morsiameksi. Pidän toisinaan hyödyllisenä pelottaa Carlottaa -- kasvatustarkoituksessa.

"Tiedättekö, kuka tuo vanha herra oli?" minä kysyin.

"En."

"Hän oli Harryn isä."

"Niinkö?" sanoi hän vetäen suunsa pieneen virnistykseen. "Minä kadun, että olin niin kohtelias hänelle."

Miten hemmetissä minun pitää kohdella häntä?

Pidin hänelle neljännestuntia kestävän esitelmän tilanteen siveellisestä merkityksestä. Luulen, että minun vain onnistui herättää hänessä se käsitys, että olin huonolla tuulella. Niin suurta myötätuntoa tunsin Harrya kohtaan, etten edes huolinut ilmottaa Carlottalle, että hän oli nainut mies houkutellessaan hänet Alexandrettasta.

VI LUKU.

Kesäk. 1 p.

Tänään Sebastian Pasquale söi päivällistä minun luonani. Antoinette oli siksi päiväksi heittänyt epäjumalanpalveluksensa syrjään ja kohdistanut kaikki sielunvoimansa todellisen uskontonsa salaisuuksien ratkaisuun. Tulos oli niin loistava, että Pasquale, joka aina halveksi soveliaisuuden vaatimuksia, tahtoi, että Antoinette kutsuttaisiin sisään päivällisen jälkeen vastaanottamaan hänen kiitoksensa ja onnittelunsa. Hän nousi paikaltaan ja kumarsi, kuin olisi Antoinette ollut vanhan keisarikunnan aikuinen markiisitar.

"Se oli ateria", sanoi hän painaen sormenpäitään suutaan vasten ja suudellen niitä, "joka olisi ollut nautittava polvillaan eikä istuen."

"Tuon sinä varastit Heineltä", sanoin minä, kun Antoinette haltioituneena oli poistunut, "ja sitten syötit sen Antoinettelle aivankuin olisit itse keksinyt sen."

"Hyvä Ordeyne", sanoi hän, "oletko koskaan kuullut puhuttavan miehestä, joka olisi syöttänyt naiselle mitään alkuperäisiä ajatuksia."

"Sen sinä tiedät paremmin kuin minä", vastasin minä, ja Pasquale nauroi.

Minusta oli ollut hauskaa tavata hänet -- olennon, joka on täynnä uhkuvaa elinvoimaa, jota aika ei voi laimentaa. Hänen jäsenensä ovat yhtä notkeat kuin hänen poikana ollessaan, ja hänen älynsä samaten. En voi ymmärtää, miten hänellä oli tilaisuutta nauttia Antoinetten keittotaidosta, sillä hän puheli koko päivällisen ajan kuvaillen ihmeellisiä seikkailuja, joita hän oli kokenut vieraissa kaupungeissa. Muun muassa hän oli ollut päähenkilönä bulgarialaisen politiikan koomillisessa oopperassa. Sain myöskin kuulla wieniläistä tanssijatarta koskevan jutun. Minun omat pienet elämykseni, joista hän sai minut kertomaan, olivat hänen kokemuksiinsa verraten kuin pieni häkissä oleva kanarialintu varpushaukan rinnalla. En muuten olekaan yhtä avomielinen kuin Pasquale; muutamista asioista en puhu ollenkaan. Hän tekee myös tavattoman paljon kädenliikkeitä jutellessaan, ja se on minun luonteelleni aivan vierasta. Hänellä on, kuten Judith sanoisi, temperamenttia. Hänen viiksensä kiertyvät rohkeasti ylöspäin, niin että niiden päät melkein ovat hänen säkenöivien mustien silmiensä kohdalla. Toinen eroavaisuus meidän välillämme on, että hänen vaatteensa sopivat hänelle, kuin olisivat ne valetut hänen ruumiinsa mukaan, kun minun sitävastoin riippuvat kuin vaatenaulakon varassa. Minä en koskaan olisi voinut joutua sellaisiin seikkailuihin kuin Pasquale.

Ja kuitenkaan hän ei pidä niitä minään! Varjelkoon! Jos minun pitäisi toimeenpanna salaliitto Sofiassa -- ladatut revolverit yrityksen perustana -- niin tulisin hulluksi.

"Mutta ihminen", huudahdin minä, "mitä kaikkien pyörremyrskyjen nimessä sinä sitten vaadit?"

"Minä tahdon tapella", huudahti hän. "Maa on käynyt aivan liian harmaaksi ja rauhalliseksi. Elämä on veretöntä. Me tarvitsemme väriä -- punaista väriä -- tervettä, kaunista verenvuodatusta!"

"Sinun ei tarvitse muuta kuin mennä johonkin Berlinin kahvilaan ja vetää jokaista luutnanttia, jonka näet, nenästä. Sillä tavalla saat nähdä niin paljon verta kuin ikinä voit toivoa", sanoin minä.

"Hemmetissä", huusi hän ja karkasi pystyyn. "Mikä elämäntehtävä tuhota preussilaisia luutnantteja!"

Minä nojauduin taapäin tuolissani -- päivällinen oli jo ohitse -- ja hymyilin hänen kiihkeyttään. Tavallinen ihminen ei juoksentele ympäri tuolla lailla, kun hänen pitäisi sulattaa ruokaansa.

Me keskustelimme jos jostakin ja tavantakaa huomasin, että hän loi katseensa alas mattoon. Vihdoin hän kumartui alas ja otti lattialta julkeimman, korkeakantaisimman punaisen silkkikengän, mitä milloinkaan olen nähnyt.

Silmäilin esinettä mitä syvimmän inhon valtaamana. Olisin antanut sata puntaa nähdessäni sen katoavan. Kuinka se oli tullut sinne? Otaksuin, että Carlotta luvatta oli ollut salissa ja kuin Tuhkimo pudottanut sen paetessaan, kun hän kuuli minun tulevan kotiin päivällisaikaan.

Pasquale piteli sitä ilmassa ja katseli minua kysyvästi. Minä en ole olevinani ankaran moraalinen; mutta murtovaras, jota syyttä syytetään varkaudesta, loukkaantuu pahemmin kuin hyveellinen ihminen. Minä kaduin, etten ollut pyytänyt Pasqualea päivälliselle klubiin. En suinkaan aikonut selittää Carlottaa Pasqualelle. Käsittääkseni ei minulla ole minkäänlaista syytä laskea Carlottaa tuttavieni lukuun kuuluvaksi. Hän on vain satunnainen ilmiö kodissani.

Nousin seisomaan ja soitin.

"Tuo kenkä", sanoin minä, "ei ole minun omaisuuttani, eikä sen totisesti pitäisi olla täällä."

Pasquale laski sen ojennettuun käteeni.

"Jalka, johon se kuuluu, mahtaa olla harvinaisen kaunis", sanoi hän.

"Vakuutan sinulle, hyvä Pasquale", vastasin kuivasti, "etten koskaan ole nähnyt sitä jalkaa, johon se kuuluu." Sitä en ollutkaan. Ruusunpunainen varvasrivi ei toki liene mikään jalka.

"Stenson", sanoin minä, kun palvelijani astui sisään, "viekää tämä neiti Carlottalle ja sanokaa terveisiä minulta, ettei hänen olisi pitänyt unohtaa sitä saliini."

Stenson, joka luuli, että olin soittanut tilatakseni whiskyä, oli tuonut mukanaan karahvin ja lasit. Kun hän asetti tarjottimen pienelle pöydälle, huomasin, että Pasquale uteliaan näköisenä katseli hänen liikkumattomia kasvojaan sanomatta kuitenkaan mitään kengästä.

Kaasin vieraani lasiin wiskyä ja soodavettä. Hän joi syvän kulauksen, kierteli keikarimaisia viiksiään ja purskahti vihdoin nauruun.

"En ole kertonut sinulle kreivitär von Wentzelistä; en tiedä, miten tulin ajatelleeksi häntä. Maailman luomisesta asti ei ole ollut olemassa hänen vertaistaan. Pane mieleesi -- oikea elävä ylimyksellinen kreivitär!"

Ja hän kertoi ylen säädyttömän, mutta hyvin huvittavan jutun. Hämmästyttävän, uskomattoman jutun; mutta se tuntui minusta tutulta.

"Tuo", sanoin vihdoin, "on alusta loppuun kohtaus '_Francion'in koomillisesta tarinasta_'."

"Minä en koskaan ole kuullut puhuttavan siitä", sanoi Pasquale suuttuneena.

"Se on ensimmäinen ranskalainen siveysromaani. Se ilmestyi noin vuonna 1620 ja sen kirjoitti Sorel niminen mies. En suinkaan tahdo syyttää sinua kertomasi jutun varastamisesta, hyvä veli -- se olisi naurettavaa. Mutta yhdenkaltaisuus hämmästytti minua. Sinä ja kreivitär ja te muut esititte aivan uudelleen ilvenäytelmän, joka on kolmesataa vuotta vanha."

"Joutavia!" sanoi Pasquale.

"Minä näytän sen sinulle!" sanoin minä.

Haettuani turhaan kirjaa hyllyiltä, muistin sen olevan ruokasalissa. Jätin Pasqualen yksin ja menin sinne. Tiesin, että se oli ylimmäisellä hyllyllä aivan katonrajassa. Ruokasalissa minulla on ainoastaan ruokapöytää valaiseva sähkölamppu, joten huoneen seinät jäävät kokonaan hämärään. Se on suututtanut minua monesti, kun olen hakenut kirjoja. Minun täytyy tosiaankin hankkia sinne kattovalaistus. On epämukavaa ja ikävää seisoa tuolilla ja polttaa vahatulitikkuja löytääkseen kirjan. Minä poltin loppuun neljä vahatikkua löytämättä _Francion'in koomillista tarinaa_.

Enemmän kuin mikään muu minua harmittaa se, jos en löydä kirjaa, jota haen. Tiesin, että Francion oli ylimmäisellä hyllyllä ja ennemmin kuin olisin mennyt sieltä tyhjin toimin, olisin hakenut koko yön.

Otaksun, että jokaisella ihmisellä on joku ruuvi höllässä. Tämä on minun ruuvini. Olin varmaankin hakenut kirjaa noin kahdenkymmenen minuutin ajan, kun vihdoin löysin sen muutamien risaisten ranskalaisten romaanien takaa, ja voitonriemuisena vein sen lampunvaloon ja otin selvän siitä, mitä tahdoin tietää. Sitten palasin saliin.

"Olen pahoillani, että olen --" alotin minä. Sitten vaikenin äkisti. Saatoin tuskin uskoa silmiäni. Sohvassa loikoi Carlotta puolipitkällään ja keskusteli Pasqualen kanssa, ikäänkuin olisi hän tuntenut hänet koko elämänsä ajan.

Carlotta mahtoi nähdä, että minä harmistuin -- hän näet juoksi minua vastaan.

"Sinä näet, että olen tutustunut neiti Carlottaan", sanoi Pasquale.

"Näen sen."

"Minun piti tulla alas saliin punaiset kengät jalassani -- sanoi Stenson", selitti Carlotta.

"Pelkään, että Stenson on vienyt minun sanani väärin perille", sanoin minä.

"Silloin te ette tahtonutkaan, että minä tulisin? Minun kai pitää mennä sitten?"

Voi noita silmiä! Minä alan jo väsyä niihin. Epäröin ja olin hukassa.

"Olkaa hyvä ja antakaa minun jäädä tänne puhelemaan Pasqualen kanssa!"

"_Herra_ Pasqualen", oikaisin minä.

Hän toisti sanani suloisesti hymyillen; ja ikäänkuin olisi hän jo saanut minulta luvan jäädä, hän kiipesi taas istumaan toiseen sohvannurkkaan. Minä huoahdin. Olisi ollut tyhmää ajaa hänet ulos huoneesta.

"Tämä on paljon hauskempaa kuin Alexandretta, eikö olekin?" sanoi Pasquale tuttavallisesti. "Ja Sir Marcus on parannettu painos Hamdi Efendiä."

"On, on! Seer Marcous antaa minun tehdä mitä ikinä tahdon", sanoi Carlotta.

"Surma vieköön, jos sen teen", huudahdin minä. "Teitä on pidelty niin ankarasti Itämailla, että arvostelette hiukan liian suureksi Englannissa nauttimaanne vapautta."

Olen huomannut, että Carlottaan aina tekee syvän vaikutuksen, jos käytän juhlallisia sanoja.

"Mutta jos kerran te saatoitte hakkailla puutarhanmuurin ylitse, mahtoi teillä kuitenkin olla jokseenkin suuri vapaus Alexandrettassakin", sanoi Pasquale.

Nähtävästi Carlotta oli tehnyt kaikki selitykset minun puoleltani tarpeettomiksi.

"Tapasin kerran ystävämme Hamdin", jatkoi Pasquale. "Hän oli kohteliain, pitkänenäisin, rokonarpisin vanha raakalainen, mitä koskaan olen nähnyt."

"Niin, niin!" riemuitsi Carlotta. "Se on Hamdi."

"Onko olemassa yhtään ulkomaalaista roistoa, joka ei kuulu sinun tuttavapiiriisi?" kysyin jonkun verran ivallisesti.

"Toivon, ettei ole", sanoi hän nauraen. "Näetkö, minä olin joutunut hemmetinmoiseen pulaan Aleppossa noin kahdeksantoista kuukautta sitten ja minun täytyi pötkiä pakoon. Alexandretta on Aleppon satamakaupunki, ja Hamdilla on jonkunlainen poliisinvirka siellä."

"Hän on hyvin rikas."

"Rikas hänen pitäisi olla. Selviytyäkseni hänestä sain maksaa tuhat puntaa. Senkin kaljupäinen roisto!"

"Hän on hirveän huono ihminen", sanoi Carlotta vakavasti.