Part 3

Ja kuitenkin: kuulkaapa vain, miten tämä epäjohdonmukainen elostelija menetteli minun omien silmieni edessä! Me kävelimme yhdessä pitkin Piccadillyä muutamana iltapäivänä vuonna 1894, tuona kylmänä talvena. Oli pureva, inhottava pakkanen. Kylmästä värisevä raukka kaupitteli meille tulitikkuja. Hänen kauheat punaiset varpaansa pistivät esiin saappaiden rei'istä. "Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" huudahti Pasquale. "Tätä minä en voi nähdä!" Sitten hän hypähti ohi menevän ajurin rattaisiin, veti nopeasti jalastaan omat kenkänsä, heitti ne hämmästyneelle kerjäläiselle ja ajoi kotiin sukkasillaan. Minä seisoin katukäytävällä ja katselin sekavin tuntein, miten mies, hartaan katselijajoukon ympäröimänä, mittaili pientä hienokuosista kengänanturaa isoon jalkaansa, virnistellen pisti kengät kainaloonsa ja läksi marssimaan lähimpään panttilainakonttoriin. Jos Pasquale olisi ollut yhtä sääliväinen englantilainen, olisi hän hiukan harkinnut asiaa ja heittänyt miehelle rahakolikon. _Mutta hänellä ei koskaan ollut aikaa harkita asioita_. Hän on kuudennentoista vuosisadan lapsi, Pasquale. Ja siksi minä pidän hänestä.

Olin siis eilen maata pannessani onnellisin kaikista luoduista olennoista. Kun heräsin tänä aamuna, ei omaatuntoani rasittanut mikään muu taakka kuin käynti asianajajani luona. Aurinko paistoi. Rastas lauloi iloisesti isossa jalavassa, joka oli vastapäätä makuuhuoneeni ikkunoita. Puu nauroi ja ravisteli oksiaan aivan kuin kiemaileva nainen ja sanoi: 'Kas, miten viheriäksi minä olen muuttunut sunnuntain sateen jälkeen!' Antoinetten silmäpuoli musta kissa (inhoittava otus) tuli minua vastaan arkihuoneessa, köyristi selkäänsä ja lausui minut rakastettavasti tervetulleeksi uuteen kotiinsa. Ja aamiaispöydällä oli yksi kappale Cristofore da Costan _Elogi della Donne Illustri_ nimisen teoksen ensimäistä painosta. Olin aivan vaatimattomasti pyytänyt lordi Carnforthilta, jota en ollenkaan tunne, että saisin silmäillä tätä kirjaa hänen kirjastossaan, ja lordi Carnforth oli nyt -- suurenmoisen kohteliaasti, kuten oppineiden on tapana -- lähettänyt sen minulle vapaasti käytettäväkseni.

Täynnä rauhaa ja hyvää tahtoa koko ihmiskuntaa kohtaan, aivan kuin olennoitu joulu keskellä toukokuuta, minä tänä aamuna läksin asianajajani luo. Saavuin sinne noin kolmen aikaan -- viivyteltyäni tiellä useissa kirjakaupoissa ja syötyäni sitä paitsi murkinan. Kirjotin nimeni heidän käsittämättömiin papereihinsa ja kävelin sitten Temple Gardensin läpi ja pitkin rantaa. Tultuani Hungerford Bridgen yli huomasin, että olin väsynyt ja että minulla oli kuuma, ja Victoria Embankment Gardens houkutteli minua lepäämään. Kävelin pitkin siimeksistä käytävää, joka on Kansallis-vapaamielisen Klubin pengermän alapuolella, ja istuuduin mukavalle penkille. Mustapukuinen nainen istui siinä jo ennestään. Koska mustapukuiset naiset eivät herätä minussa erikoista mielenkiintoa, en välittänyt sen enempää tämän naisen läsnäolosta ja vaivuin katselemaan sieviä kukkassaarekkeita, nurmikkoja, vihreitä puita, jotka estivät näkemästä joen rumaa Surrey-puolta, sekä Sir Bartle Freren kuvapatsasta, jonka näin takaapäin. Koska tämä viimeksimainittu ei ollut mikään erikoisen huvittava näky (kuvapatsas, joka on meihin selin, on ikävimpiä ilmiöitä, mitä voi ajatella), otin taskustani pienen ruskeisiin nahkakansiin sidotun kirjan, jonka omistajaksi olin päässyt maksamalla yhden pennyn: "Uskokien historia, Amsterdamissa 1705." Unohdetun kansan koko historia yhden pennyn hinnasta!

Istuin aivan syventyneenä lukemiseen, kun tunsin, että käsivarttani nykäistiin -- suunnilleen kuin jos huomaamatta jäänyt koiranpentu raapii käpälällään -- ja siten jouduin takaisin proosalliseen todellisuuteen. Käänsin kiivaasti päätäni ja kohtasin sulavien, ruskeiden, rukoilevien koiransilmien katseen, mutta ne silmät eivät olleet minkään koiranpenikan silmät, vaan mustapukuisen naisen, josta en ollut välittänyt.

"Tahdotteko olla hyvä, sir, ja sanoa minulle, mitä minun pitää tehdä!"

Minä katsoa tuijotin häneen. Hän ei ollut lainkaan sellainen kuin miksi hajamielinen katseeni hänet ensin oli arvioinut. Hän oli hyvin nuori ja hyvin kaunis. Heti ensi hetkellä huomasin hänen silmänsä, hänen runsaat ruskeat hiuksensa ja lapsellisen, sievän suun. Mutta hän oli resuisen, ränstyneen ja rappeutuneen näköinen. Se riippui luultavasti hänen surkeasta puvustaan. Hänen kätensä -- hänellä ei ollut mitään hansikkaita -- olivat pesemisen tarpeessa.

"Ainakin voin sanoa teille, mitä niin nuoren tytön kuin teidän ei pidä tehdä", minä sanoin. "Hänen ei pidä ruveta keskustelemaan herrojen kanssa julkisissa paikoissa."

"Silloin minun täytyy kuolla", sanoi hän toivottomasti ja siirtyi minusta jonkun verran loitommaksi.

Hänellä oli sangen pikantti ulkomaalainen ääntämistapa. Katselin häntä uudelleen tarkemmin ja huomasin, mikä se teki hänet niin kauhean näköiseksi. Hänellä oli yllään vanha musta puku, joka oli monin verroin liian iso hänelle. Siellä täällä -- mitä mahdottomimmissa kohdin -- se oli kiinnitetty nuppineuloilla, joten esimerkiksi koristeet -- mustaa samettia ja pillihelmiä -- olivat sykerretyt kokoon ihmeelliseksi sekasorroksi. Vaistomaisesti ymmärsin, että joku keski-ikäinen lihava juutalaisnainen aikoinaan oli prameillut sillä sunnuntaisin. Solakan tytönvartalon yllä se oli suorastaan hirvittävän näköinen. Hirvittävä oli myöskin hänen päähineensä, iso musta hattu, jossa oli kauhea musta taittunut sulka.

Hänen silmänsä katsoivat minuun soimaavasti ja sitten ne kääntyivät pois. Sitten hän kohautti olkapäitään ja minä kuulin pienen päristyksen. Äidilläni oli kerran sisäkkö, joka aina päristi noin, ennenkuin hän alkoi itkeä. Asemani oli pulmallinen. En voinut istua liikahtamatta tässä penkillä tuon omituisesti pyntätyn mamsselin itkiessä; enkä kuolemaksenikaan voinut nousta paikaltani ja mennä hänen luotaan. Hän katsoi minuun uudestaan. Nuo kyyneliset, rukoilevat silmät olivat tuskin kuin ihmisen silmät.

Minä antauduin!

"Älkää itkekö! Sanokaa, mitä minä voin tehdä puolestanne", sanoin minä.

Hän siirtyi pari tuumaa lähemmäs.

"Minä tahtoisin saada käsiini Harryn", hän sanoi. "Minä olen kadottanut hänet."

"Kuka Harry on?" minä luonnollisesti kysyin.

"Minun tuleva mieheni."

"Mikä muu nimi hänellä on kuin Harry?"

"Sen minä olen unohtanut", sanoi hän ja levitti kaikki sormensa haralleen.

"Ettekö tunne ketään muuta Lontoossa?" minä kysyin.

Hän pudisti surullisesti päätään. "Ja minun alkaa olla niin nälkä."

Minä huomautin, että Lontoossa on ravintoloita.

"Mutta minulla ei ole yhtään rahaa", lausui hän. "Ei yhtään rahaa eikä mitään muutakaan paitsi tämä." Hän osoitti pukuaan. "Eikö se ole ruma?"

"Kaunis se ei suinkaan ole", minä myönsin.

"No, mitä minun pitää tehdä? Sanokaa minulle se, niin minä teen sen. Jos ette sano sitä, pitää minun kuolla."

Laskettuaan näin minun hartioilleni koko vastuun olemassaolostaan, hän tyynesti nojautui taaksepäin. En tiennyt, kumpaako minun eniten tuli ihailla, hänen erinomaista varmuuttaan vai sitä järkähtämätöntä tyyneyttä, millä hän odotti kuolemaansa.

"Voin antaa teille vähän rahoja, niin että tulette toimeen pari päivää", minä sanoin, "mutta miten voin saada käsiini Harryn tietämättä hänen nimeään, sitä --."

"En minä muuten juuri erikoisesti halua häntä löytääkään", sanoi hämmästyttävä nuori nainen. "Hän antoi minun olla hytissä koko ajan, kun olimme laivassa. Ensin minä olin iloinen siitä, sillä laiva kiikkui ylös ja alas ja toiselta puolelta toiselle, ja minä olin niin kipeä, että luulin kuolevani; mutta sitten aloin voida paremmin --"

"Mutta mistä te tulitte?" minä keskeytin.

"Alexandrettasta."

"Mitä te siellä teitte?"

"Minä istuin usein puussa ja tirkistelin muurin yli --"

"Minkä muurin?"

"Pihan muurin -- kotona isäni luona. Hän ei ollut minun isäni, mutta hän meni naimisiin äitini kanssa. Minä olen englantilainen." Tämän hän ilmoitti jonkun verran ylpeästi.

"Todellako?" sanoin minä.

"Kyllä. Isä ja äiti -- molemmat englantilaisia. Isä oli varakonsuli. Hän kuoli, ennenkuin minä synnyin. Silloin hänen ystävänsä Hamdi Efendi meni naimisiin äitini kanssa. Ymmärrättehän?"

Tunnustin, etten ymmärtänyt.

"Ja missä ja milloin Harry ilmestyy elämäänne?"

Hän katsoi minuun kummastellen. "Missä hän ilmestyy?"

Minä kysyin hiukan toisin sanoin.

"Ahaa", huudahti hän vilkkaammin. "Hän käveli usein muurin ohitse, ja minä puhelin hänen kanssaan, kun ei kukaan nähnyt. Hän oli niin kaunis -- kauniimpi kuin te", lisäsi hän.

"Onko mahdollista?" sanoin minä pilkallisesti.

"On", vastasi hän vakavasti. "Hänellä oli viikset, mutta hän ei ollut niin pitkä kuin te."

"No? Te puhelitte Harryn kanssa? Entä sitten?"

Teeskentelemättömään tapaansa hän kertoi. Virkistävä kertomus, yhtä vanha kuin ristiretket; eurooppalainen valepuku, jonka tuo kallisarvoinen Harry oli ostanut jostakin romukaupasta, köysi, yöllinen pako, matkustajaliput englantilaiseen laivaan; ankkuri nostetaan; ja rakastavaiset ovat vapaina laivan rajotetulla alalla. Sangen virkistävä juttu! Minä rupesin yhtäkkiä ankaran näköiseksi ja ammuin häneen kysymyksen aivan kuin kuulan.

"Keksittekö koko tuon jutun -- nuori nainen?"

Hän säpsähti aivan pelästyneen näköisenä.

"Te tarkotatte, että minä valehtelen? En suinkaan. Se on aivan totta. Miksei se olisi totta? Miten minä muuten olisin tullut tänne?"

Kysymykseen oli mahdoton vastata. Hänen kertomuksensa oli yhtä kauhea kuin hänen pukunsakin.

Mutta se oli epäilemättä tosi. Katselin häntä kauan suuriin, viattomiin silmiin. Hän puhui totta. -- Hetken ajan hän vielä jatkoi puheluaan. Ymmärsin, että hänen isäpuolensa, Hamdi Efendi, oli turkkilainen virkamies. Tyttö oli viettänyt koko elämänsä haaremissa, josta hän oli paennut kauniin nuoren englantilaisen kanssa.

-- "Ja mitä minun nyt pitää tehdä?" kysyi hän toistamiseen.

Minä pyysin, että hän antaisi minun miettiä asiaa. Ei ole tavallista, että tapaa ryöstettyjä haaremikaunottaria Kansallis-vapaamielisen klubin terassin alapuolella. Tilanne oli todella pulmallinen. Katselin ympärilleni. Viimeisten kymmenen minuutin aikana ei näyttänyt tapahtuneen mitään. Kalpea nuorukainen, joka jo tullessani istui viereisellä penkillä, istui siinä yhä vieläkin lukien likaista vaaleanpunaista sanomalehteä. Kyyhkyset ja varpuset hyppelivät hilpeästi ympärillämme. Rattaillaan, jotka näkyivät lehvistön läpi, istuivat ajurit vaipuneina hajamieliseen toimettomuuteen.

Minkä ihmeen neuvon minä antaisin hänelle? Parasta olisi, jos voisimme saada käsiimme kirotun Harryn. Kysyin tytöltä, miten hän oli kadottanut Harryn näkyvistä. Sain selville, että Harry, joka koko matkan kestäessä tuskin oli välittänyt hänestä ollenkaan, oli vienyt hänet maihin Southamptonissa, asettanut hänet istumaan rautatievaunuun, antanut hänelle ankaran käskyn pysyä paikallaan, kunnes hän, Harry, tuli häntä noutamaan, ja sitten kadonnut avaruuteen.

"Antoiko hän teille lipun?"

"Ei."

"Millainen konna!" minä huudahdin.

"Niin, minä en ollenkaan pidä hänestä", sanoi hän.

Miten tytön oli onnistunut päästä pilettientarkastajasta suoriutumaan, sitä en oikein saanut selville. Epäilemättä hän uskottavalla tavallaan kertoi miehelle, että lippu oli Harryllä, ja kun mies ei löytänyt Harrya junasta ja takaisin tullessaan sanoi sen hänelle, hän varmaankin katseli kyynelisine, rukoilevine silmineen herkkämielistä nuorukaista, jonka sydän siitä pehmeni. Waterloon asemalla joku oli sanonut hänelle, että hänen piti nousta junasta -- hän oli ollut yksin vaunussa -- ja hän oli nöyrästi totellut. Sitten hän oli mennyt pois asemalta, kävellyt sillan yli ja tullut tänne puistoon. Sitten hän oli pyytänyt minua hankkimaan käsiini Harryn. Ja naurettavinta kaikesta oli, ettei hän tiennyt miehen sukunimeä.

"Nimestä puhuttaessa", sanoin minä, "mikä on _teidän_ nimenne?"

"Carlotta."

"Carlotta mikä?" kysyin minä.

"Ei minulla ole mitään muuta nimeä."

"Oli kai isällänne -- varakonsulilla -- joku nimi?"

Hän rypisti otsaansa hyvin miettiväisen näköisenä.

"Ramsbotham", sanoi hän vihdoin voitonriemuisena.

"Kuulkaa nyt, neiti Ramsbotham -- ei", keskeytin puheeni, "sellainen puhuttelu on mahdoton, suorastaan naurettava. Minä en voi käyttää sitä. Minun täytyy nimittää teitä Carlottaksi."

"Mutta minähän olen jo sanonut teille, että nimeni on Carlotta", hän sanoi viattomasti ja mitään käsittämättä.

"Ja minun nimeni on Sir Marcus Ordeyne. Kun minua puhutellaan, sanotaan 'Sir Marcus'."

"Seer Marcous", sanoi Carlotta. Paroonillinen arvonimeni nähtävästi ei tehnyt häneen mitään vaikutusta.

"Aivan niin", minä sanoin. "Nyt, Carlotta, on ensi tehtävämme etsiä käsiimme Harry. Hän on ehkä tullut liian myöhään junalle ja saapunut myöhemmässä junassa ja juoksentelee nyt ehkä sinne tänne Waterloon asemalla etsien teitä. Ellemme näe häntä siellä, ajan teidän kanssanne turkkilaiseen konsulinvirastoon, jätän teidät sinne, ja he saavat toimittaa teidät takaisin Alexandrettaan. Kunnon Hamdi Efendi on epäilemättä aivan suunniltaan ja ottaa teidät vastaan avosylin."

Aikomukseni oli olla ystävällinen ja auttavainen.

Hän nousi seisomaan, hänen kasvonsa muuttuivat kalman kalpeiksi, hänen suuret silmänsä lensivät selkoselälleen, hän aukaisi lapsensuunsa, ja keskellä puistoa hän lankesi polvilleen minun eteeni ja liitti kätensä ristiin päänsä ylitse.

"Herran tähden, nouskaa seisomaan!" huusin minä ja koetin vetää hänet ylös penkille takaisin. "Ette saa käyttäytyä noin. Jos teette sen, alkaa pian koko Lontoo töllistellä meitä."

Kalpea nuori mies oli todella tytön käytöksen vaikutuksesta herännyt velttoudentilastaan sen verran, että oli laskenut likaisen vaaleanpunaisen sanomalehtensä polvilleen. Tartuin Carlottan ranteisiin. Tyttö alotti sekavan valitusvirren.

"Ette saa lähettää minua takaisin -- Hamdi tappaa minut -- voi, olkaa hyvä älkääkä lähettäkö minua kotiin -- hän pakottaa minut menemään naimisiin ystävänsä Mustaphan kanssa -- Mustaphalla on vain kaksi hammasta -- ja hän on seitsemänkymmentä vuotta vanha -- ja hänellä on jo yksi vaimo -- minä seurasin Harrya vain päästäkseni Mustaphasta. Hamdi tappaisi minut, hän löisi minua, hän naittaisi minut Mustaphalle."

Sen verran ymmärsin hänen puheestaan. Hän oli pelosta aivan suunniltaan.

"Mutta Turkin konsuli on teidän luonnollinen suojelijanne", sanoin minä.

"Te ette voi olla niin hirveän julma", hän nyyhkytti, ja hän pyöritteli "r"-äännettä niin sulosointuisesti kurkussaan, että hänen syytöksensä tuntui kahta järkyttävämmältä. Hän käänsi onnettomat silmänsä minuun.

Lieneeköhän koskaan ollut olemassa niin hullua ihmistä kuin minä?

Minä vannon kunniani kautta, etten jättäisi häntä Turkin konsulinviraston huostaan.

Otin ajurin ja ajoin hänen kanssaan Waterloon asemalle. Tiellä hän muistutti minulle, että hänen oli nälkä. Annoin hänen syödä aseman ravintolassa. Hän antautui innokkaasti syömään kovaksi keitettyjä munia ja juomaan limonaadia. Näytti siltä, kuin ei hän olisi paljoakaan välittänyt Harrystä, hän jutteli vain minun kanssani ravintolan sisustuksesta. Oluthana näytti huvittavan häntä tavattomasti. Minun täytyi tilata lasillinen, jotta hän saisi nähdä, miten hana toimi, ja hän purskahti äänekkääseen nauruun. Siistin näköinen, mutta mielikuvitusta vailla oleva tyttö, joka seisoi tiskin takana, tuijotti häneen hämmästyneenä. Muut läsnäolijat tuijottivat myöskin.

Olin iloinen, kun sain pelastautua asemasillalle.

Sinne seurasi meitä kuitenkin joukko tyhjäntoimittajia, jotka asettuivat piiriin ympärillemme, kun pysähdyimme puhumaan erään rautatienvirkamiehen kanssa. Kaunis pronssitukkainen kirkassilmäinen nuori nainen kauheassa puvussaan -- en milloinkaan ole nähnyt taitetun mustan sulan kiikkuvan kamalammalla tavalla -- oli todella hämmästyttävä näky. Ja minun läsnäoloni lisäsi ehkä kummastusta. Minä olen pitkä, laiha ja ruma, sen minä tiedän; mutta lohdutukseni on, että olen moitteettoman ja kunnioitettavan näköinen. Meistä molemmista minä ehdottomasti olin se, jota yleinen huomio enemmän kiusasi. Rauhallisesti ja välinpitämättömästi tyttö vastasi kansanjoukon katseisiin ja näytti olevan hiukan harmissaan siitä, että niin innokkaasti koetin saada Harryn käsiini. Juuri kun vakavasti neuvottelin asemapäällikön kanssa, pyysi Carlotta minulta pennyn, jonka hän voisi pistää karamelliautomaattiin, niinkuin hän oli nähnyt erään pojan menestyksellisesti tekevän. Minä kielsin lyhyesti ja käännyin taas asemapäällikön puoleen. Kaikuva naurunrähähdys keskeytti minut. Carlotta oli ojennetuin käsin ja rukoilevin silmin pyytänyt poikaa luopumaan tahmeasta karamellipalasesta ja oli nyt juuri pistämäisillään sen omaan suuhunsa.

"Tulen takaisin huomisaamuna", sanoin kiireisesti asemapäällikölle. "Jos kyseessä oleva herra saapuisi sillä aikaa, niin pyytäkää häntä ilmottamaan nimensä ja osotteensa!"

Sitten otin Carlottaa käsivarresta, ja henkivartijajoukkoni ympäröimänä vein hänet pois ja viskasin hänet ensimäisiin ajurinrattaisiin, jotka tapasin.

Harrystä ei ollut jälkeä, ei merkkiä. Ei mikään ihana nuori mies tallustellut alakuloisena asemalla. Ei kukaan ollut epätoivoisena kysynyt virkamiehiltä eksynyttä naista, joka oli puettuna huonoon mustaan pukuun. Ei ollut mitään Harrya. Oli siis turha kauemmin tarjota yleisölle vapaanäytäntöä.

"Ajakaa", sanoin ajurille. "Ajakaa hemmetissä!"

"Minne?"

Minä jäin istumaan suu auki. Minne me ajaisimme? Minulta meni pää pyörälle.

"Ajakaa vain eteenpäin, kunnes minä käsken teitä pysähtymään!"

Filosofinen kuski ei näyttänyt pitävän minua omituisena, hän läimäytti ilomielin koniaan piiskalla. Kun olimme ajaneet jyrkkää katua alas ja päässeet inhottavan aseman läheisyydestä, hengitin vapaammin ja aloin koota ajatuksiani. Carlotta imi tahmaisia peukaloitaan ja kuivasi ne hameeseensa.

"Minne me menemme?" hän kysyi.

"Waterloon sillan yli", sanoin minä.

"Minkätähden?"

"Järjestääksemme jollakin tavalla teidän asianne", vastasin nyrpeästi. "Mutta miten se on tapahtuva, siitä minulla ei ole aavistustakaan. On olemassa Eksyneiden koirien koti ja Karanneiden kissojen koti ja Kadotettujen tavaroiden toimisto, mutta koska te ette ole koira ettekä kissa ettekä sateensuoja, niin ei minulla ole mitään hyötyä niistä laitoksista."

"Itään vaiko länteen päin?" kysyi kuski.

"Länteen", vastasin umpimähkään.

Ajoimme hitaasti eteenpäin. Ajatukseni olivat epätoivoiset. Vieressäni istui avuton, koditon, turvaton nuori nainen, jolla ei ollut ainoatakaan ystävää eikä taskussaan yhtäkään penniä; joka oli kaunis kuin jumalatar ja sieluton kuin kapalolapsi. Mitä ihmeessä minun piti tehdä? Katselin häntä epätoivoisena. Hän vastasi katseeseeni tyytyväisesti hymyillen, aivan kuin olisimme vanhat tuttavat ja menossa yhdessä päivällisille. Vieraan kaupungin melu ja surina teki häneen yhtä vähän vaikutusta kuin se olisi tehnyt pieneen koiraan, joka on löytänyt hyvän isännän.

"Jos antaisin teille vähän rahoja ja antaisin teidän nousta pois rattaista tässä?" ehdotin minä.

"Silloin minä kuolisin", vastasi hän alistuen kohtaloonsa. "Tai sitten tapaisin jonkun toisen kiltin herran."

"Tokkohan teillä on jotakin sellaista, jota nimitetään sieluksi?" huudahdin minä.

Hän nypisteli hamettaan. "Minulla on vain tämä -- ja se on kamala", huomautti hän. "Minä tahtoisin punaisen hameen."

Ajoimme Trafalgar Squaren yli, ja minä näin parlamentinkellosta, että kello oli neljännestä vailla kuusi. En iäti voinut ajella pitkin katuja hänen kanssaan. Sitäpaitsi odotti minua päivällinen kello puoli seitsemän.

Miksi, oi miksi Judith oli matkustanut Pariisiin? Jos hän olisi ollut kaupungissa, olisin voinut kyyditä Carlottan hänen luokseen ja kevein sydämin ajaa kotiin päivällistäni syömään ja Dristoforo da Costà'tani lukemaan. Judith olisi pitänyt Carlottaa sangen huvittavana. Hän olisi pessyt tytön ruumiin ja tutkinut hänen sieluaan. Mutta Judith on mennyt luostariin Delphine Carrèren luo ja jättänyt minun niskoilleni olemassaolon vastuun -- ja Carlottan.

Ajoimme hitaasti eteenpäin. Olin ajatellut, voisivatko ehkä tätini pelastaa minut, mutta olin taas hylännyt tämän tuuman. Olin ajatellut poliisiasemaa, jotakin hotellia, asianajajiani (sinne oli liian myöhäistä mennä), kalustettua huonetta, sairaalaa. Järkeni ei enää juossut.

"Missä te asutte?" kysyi Carlotta.

Minä katsoin häneen ja vaikeroin. Se oli ainoa ratkaisu.

"Regent's Parkin seutuvilla", vastasin minä. Tiesin varsin hyvin, ettei tämä tieto tehnyt häntä paljoa viisaammaksi.

Annoin kuskille osotteen kattoluukun läpi.

"Minä vien teidät mukanani kotiini täksi yöksi", sanoin ankarasti. "Minulla on erinomainen ranskalainen emännöitsijä, joka saa pitää huolen teistä. Ja ellemme huomiseen mennessä ole saaneet käsiimme kirottua n.k. sulhastanne, ei se missään tapauksessa ole englantilaisen poliisin vika."

Hän laski pienen likaisen kätensä minun kädelleni. Se oli hyvin pehmeä ja viileä.

"Te olette vihainen minulle. Miksi?"

Minä siirsin pois hänen kätensä.

"Noin te ette saa tehdä", selitin minä. "Ei, minä en ole ollenkaan vihainen teille. Mutta toivon, että käsitätte, että tämä tapaus on ainoa laatuaan."

"Mitä merkitsee ainoa laatuaan?" kysyi Carlotta, kompastuen vaikeisiin sanoihin.

"Se merkitsee, ettei tällaista koskaan ennen ole tapahtunut eikä -- kuten hartaasti toivon -- koskaan enää ole tapahtuva."

Hän oli kääntänyt kasvonsa minuun päin. Alahuuli vapisi hiukan. Koirankatse loisti taas ihmeellisistä silmistä.

"Aiotte kai olla kiltti minulle?" hän kysyi lapselliseen tapaansa, pysähtyen jokaisen sanan jälkeen.

Minä tunsin, että olin käyttäytynyt kuin sydämetön konna aina siitä hetkestä asti, jolloin Waterloon asemalla viskasin hänet rattaisiin. Kaduin ja aloin nauraa.

"Jos te olette kiltti tyttö ja teette niinkuin käsken", sanoin minä.

"Seer Marcous on minun herrani, ja minä olen hänen orjansa", kuului hänen hämmästyttävä vastauksensa.

Silloin tulin ajatelleeksi, että hän oli Hamdi Efendin kasvattama. Haaremikasvatus on kuitenkin terveellistä.

"Hauska kuulla", sanoin minä.

Hän sulki silmänsä. Näin nyt, että hän oli hyvin väsynyt. Ajattelin, että hän oli nukahtanut, ja tuijotin eteeni syventyneenä probleemiini. Äkkiä paiskattiin vaunujen ovi auki, ja ellen olisi pidättänyt häntä, olisi hän hypännyt ulos ajopeleistä.

"Katsokaa!" hän huudahti kiihkeästi. "Tuolla! Se on Harryn nimi!"

Hän osotti edessämme olevia leipurinrattaita, joihin oli isoin kirjaimin maalattuna "E. Robinson."

Minä tarvitsin koko matkan Oxford Cirkuksesta Portman Squarelle asti saadakseni hänet ymmärtämään, että Lontoossa oli tuhansia, joiden nimi oli Robinson, ja ettei mitenkään ollut luultavaa, että leipurinrattaiden kautta voisimme saada mitään tietoja Harryn olinpaikasta.

Baker Street aseman luona hän kysyi väsyneesti: "Onko teille pitkä matka?"

"Ei ole", sanoin lohduttavasti. "Ei kovin pitkä."

"Mutta saattaahan ajaa päiväkausia pitkin Lontoon katuja, ja sittenkin on vielä katuja ja taloja jäljellä? Sen kuulin Alexandrettassa. Lontoo on yhtä iso kuin kuu, eikö olekin?"

Minä olin naurettavan hyvilläni. Hän kykeni siis todella ajattelemaan. Olin alkanut epäillä häntä puolittain tylsämieliseksi. Se tosiseikka, että hän osasi lukea, oli jo lohduttanut minua.

"Monta tuntia", oikaisin minä, "ei monta päivää. Lontoo tuntuu teistä suurelta?"

"Kyllä", sanoi hän ja pyyhkäisi kädellä silmiään. "Päätäni pyörryttää. Jonakin päivänä te ajatte minun kanssani pitkin niitä ihmeellisiä katuja, eikö totta? Nyt olen liian väsynyt. Päätäni kivistää."

Sitten hän taas sulki silmänsä, eikä avannut niitä, ennenkuin pysähdyimme kotini edustalle. Ensimäinen käsitykseni hänestä -- ettei hän voinut vastaanottaa mitään vaikutelmia enemmän kuin eläinkään -- oli muuttunut. Hän oli aivan normaali. Hän on vain joutunut pois tavallisista oloistaan.

Verraton palvelijani Stenson aukaisi oven ja päästi meidät sisään ilman että ainoakaan lihas liikkui hänen kasvoissaan. Hän ei ilmaisisi mitään sopimatonta hämmästystä, jos vaikka toisin siivekkään hevosen mukanani päivällistä syömään. Minä ihailen hyvin kasvatetun palvelijan järkähtämätöntä tyyneyttä. Se on hänen itsekunnioituksensa suojelusenkeli. Käskin hänet lähettämään Antoinetten luokseni.