Part 19

Luultavasti häntä oli huvittanut ratkaisevan hetken lykkääminen toistaiseksi. Olihan hedelmä hänen, milloin hän vain suvaitsi poimia sen. Ehkä häntä myös pidätti minuun kohdistuva heikko kunniantunto. Kuka tietää! Siitä illasta, jolloin tapasimme Hamdin, tuli käännekohta. Turkkilaisen uhkaukset olivat pelästyttäneet sekä Carlottan että minut. Pasqualen täytyi tehdä ratkaiseva päätös. Hän tapasi Carlottan seuraavana päivänä -- ettäpä silloin olisin jäänyt kotiin! -- ja sanoi hänelle, että minä menin naimisiin hänen kanssaan ainoastaan pelastaakseni hänet Hamdin käsistä. Minä rakastin sitä toista naista. Hän, Pasquale, saattoi yhtä hyvin pelastaa hänet Hamdin käsistä. Tuo toinen nainen tuli Carlottaa vastaan heti hänen erottuaan Pasqualesta ja rukoili häntä luopumaan minusta. Hän ei tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Lapsi raukka, kuinka hän olisi saattanut sen tietää? Edellisenä iltana minä olin sanonut hänelle, että hän menisi naimisiin minun kanssani. Hän oli valmis tottelemaan. Hän meni levolle siinä uskossa, että hän menisi naimisiin minun kanssani. Aamulla hän läksi musiikkitunnilleen. Pasquale odotti häntä. He kulkivat kappaleen matkaa yhdessä. Pasquale huusi luokseen ajurin, ja he ajoivat pois.

"Hän sanoi rakastavansa minua", Carlotta sanoi, "ja hän suuteli minua ja sitten hän sanoi, että minun piti matkustaa hänen kanssaan Pariisiin ja mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja minä tunsin itseni niin heikoksi ja tahdottomaksi --", kuvatakseen silloista mielentilaansa hän antoi käsivarsiensa hervottomasti vaipua alas --, "ja mitä minä saatoin tehdä?"

"Ettekö ajatellut, Carlotta, että te pahotitte minun mieltäni -- ehkä teitte minut onnettomaksi?" minä kysyin niin lempeästi kuin taisin.

"Hän sanoi, että te eläisitte ylen onnellisena sen toisen naisen kanssa."

"Uskoitteko te hänen sanojaan?"

"Siksi minä juuri sanoin, että olen ollut hyvin paha", vastasi Carlotta yksinkertaisesti.

Hän jatkoi kertomustaan -- kurjaa, inhottavaa, surkeaa kertomusta. Alussa kaikki oli hyvin. Sitten hän sairastui Parisissa. Hän näet silloin ensi kerran sai tutustua pohjoismaiseen talveen. Hänen kurkkunsa oli arka, ja hän sairastui bronchitikseen. Pasqualen tapaisille miehille sairas nainen on yhtä hyödytön kuin pattijalka hevonen tai rikkinäinen automobiili. Hänestä tulee sietämätön taakka. Pasqualen luonteen mukaista oli tehdä silloin tällöin haaveellisen ritarillisia tekoja. Sellaisessa ilmeni hänen kevytmielisen luonteensa romanttinen, teatterimainen piirre. Mutta uhrautua sairaan naisen puolesta -- se oli toista. Tämä viidennentoista vuosisadan italialainen vihasi kuin ruttoa kaikkea pitkällistä tuskaa tai pitempiaikaisia ikävyyksiä. Hän saattoi kyllä heittää kenkänsä kerjäläiselle, mutta hän olisi ilomielin tanssinut palatsissaan vankikopin yläpuolella, jossa hänen veljensä nääntyi.

Hän siis laiminlöi Carlotta paran, joka sai alkaa syödä pettymyksen katkeraa leipää. Eikö tätä kurjaa tarinaa ole kirjoitettu miljoonia kertoja? Miksi minä raatelisin sydäntäni kertomalla sen uudelleen? Hurjaa raivoa, mustasukkaisuutta, toraa, kyyneleitä --.

"Ja sitten eräänä päivänä hän sanoi: Sinä kirottu pikku hupakko, minä olen tuiki väsynyt sinuun, ja sitten hän meni, enkä minä sitten koskaan enää nähnyt häntä. Hän kirjoitti ja lähetti palvelijansa saattamaan minut täyshoitolaan."

"Ja kuitenkin, Carlotta", sanoin minä katkerasti, "te palaisitte hänen luokseen, jos hän lähettäisi teitä noutamaan!"

Hän karkasi pystyyn ja tarttui käsivarteeni, ja hänen kasvoissaan ilmeni kummituksia pelkäävän lapsen kauhu.

"Palaisin? Sen jälkeen, mitä hän on tehnyt minulle? Ette kai tahdo lähettää minua takaisin? Seer Marcous, rakas, saanhan minä jäädä tänne teidän luoksenne? Minä lupaan olla hyvin, hyvin kiltti. Mutta takaisin Pasqualen luo? Ei, ei!"

Hän vaipui takaisin sohvannurkkaan ja kiinnitti suuret, syvät, rukoilevaiset silmänsä minuun.

"Rakas lapsi", minä sanoin, "te tiedätte, että tämä on teidän kotinne, niin kauan kuin tahdotte jäädä tänne, mutta --" ja minä hyväilin hiljaa hänen hiuksiansa -- "jos hän tulee takaisin, kun teidän lapsenne on syntynyt -- hänen lapsensa --"

Hän oikaisihe ylpeästi.

"Se on minun lapseni -- minun oma, oma lapseni", huudahti Carlotta. "Se on minun, minun -- enkä minä salli kenenkään koskea siihen --" hänen kasvojensa ilme heltyi -- "ei kenenkään muun kuin Seer Marcouksen."

XXIII LUKU.

Niin asui siis Carlotta taas minun talossani, jota hän oli pitänyt kotinaan. Taivas estäköön minua koskaan saattamasta häntä epäilemään sitä asiaa!

Minä olen ehkä saanut hyvän opetuksen: minä olen oppinut tuntemaan rakkauden sisällön ja tarkotuksen. Se rakkaus, joka vain on himoa, se on, vaikka kaikkien aikojen runoilijat sitä ylistävätkin, eläimellistä laatua ja sen täytyy menehtyä. Se rakkaus, joka on anteeksiantavainen, kärsivällinen, uhrautuvainen, se on katoamaton ja kohottaa heikon ihmisen hiukan lähemmäksi enkeleitä. Kun Carlotta kotiin palattuaan itki olkaani vastaan, tunsin, että kaikki katkeruus oli kadonnut sydämestäni -- katkeruus olisi ollut epäjalo, halpamainen tunne. Jos hän olisi tullut takaisin minun luokseni spitalisena ruumiiltaan ja turmeltuneena sielultaan, ei se olisi vaikuttanut asiaan. Minä olisin sittenkin antanut hänelle anteeksi, rakastanut häntä, hoivannut häntä. Se ei riippunut järjestä eikä tunteista, eikä siinä ollut mitään haaveellisuutta; minua ei mitenkään saattanut pitää vastuunalaisena siitä. Minä noudatin vain avuttomana sielusta nousevaa käskyä.

Päivät kuluivat rauhallisesti. Surustani huolimatta minä tunsin itseni kummallisen onnelliseksi. Minulla ei voinut olla mitään itsekkäitä toiveita. Ehkä minä yhdessä vuodessa olin käynyt viisi vuotta vanhemmaksi ja katselin elämää toisin silmin. Minulle riitti, että hän oli tullut kotiin siihen satamaan, missä hän oli turvassa kaikilta myrskyiltä. Hän oli se velvollisuus, joka oli minulle määrätty, aivan niinkuin Judithin mies oli hänen velvollisuutensa. Minä pidin itseäni miehenä, joka pystyy yhteen ainoaan tehtävään. Äärettömällä rakkaudella, äärettömällä kärsivällisyydellä tehdä Carlottasta suloinen, hyvä nainen, tulevan lapsen viisas äiti -- sellaisen vaatimattoman päämäärän Sallimus oli minulle asettanut. Kun ajattelee, mitä ihminen saattaa toimittaa, oli se sangen vähäpätöinen.

Mutta kuka uskaltaa sanoa, ettei tämä tehtävä ollut suorittamisen arvoinen?

Olisinko minä missään maallisissa oloissa saattanut tehdä muuta hyötyä kuin kirjottaa hyödyttömän kirjan? Siihen aikaan minä en tällä tavalla eritellyt mielentilaani; se mies, joka niin tekee, on näyttelijä, ilveilijä; mutta kun nyt muistelen niitä aikoja, luulen, että menettelyni määrääjinä olivat jotkut tämäntapaiset vaikuttimet, joiden laatua en silloin ollut itselleni selvitellyt.

Vaikka minä olin kokonaan parantunut varsinaisesta erakkokiihkostani, en minä kuitenkaan mitenkään muuttanut suhdettani ulkomaailmaan. Minä kirjotin Judithille, kerroin lyhyesti, mitä oli tapahtunut, ja sain ystävällisen vastauksen.

Tutkiessani mystiikkaa ja ihmeitä tulin usein tekemisiin arabian kielen kanssa. Huomasin, että Carlotta osasi tätä kieltä tarpeeksi paljon voidakseen opettaa minulle sen ensi perusteet, ja siten minusta kohtalon omituisen oikun kautta tuli hänen oppilaansa. Se tuotti meille molemmille tyydytystä.

Ennen pitkää onneton menneisyys näytti häipyneen hänen mielestään. Hän puhui harvoin Pariisista, vielä harvemmin ikävästä täyshoitolasta eikä koskaan Pasqualesta. Pasqualea kohtaan hän tunsi hiljaista vihaa, jommoista eläin voi tuntea ihmisolentoa kohtaan, jonka puolelta se on saanut kokea veristä vääryyttä. Toiselta puolen hän hitaasti kehittyi -- kuten sittemmin olen käsittänyt -- ja oli alkanut ymmärtää, että hän antautumalla miehelle, jota hän ei rakastanut, oli tehnyt rikoksen sukupuoltaan vastaan, rikoksen, jonka hän oli saanut kalliisti maksaa; tämä tunne ei kuitenkaan vähentänyt harmia, jonka hän tunsi Pasqualea kohtaan. Usein näin hänen istuvan otsa rypyssä ja ompelutyö helmassaan, nähtävästi miettien jotakin mutkikasta probleemia; sitten hän joko surullisesti pudisti päätään, ikäänkuin olisi henkinen ponnistus ollut liian suuri, ja alkoi taas ommella, tai myöskin, jos hän kohtasi minun katseeni, hän saattoi säpsähtää, hymyillä rohkaisevasti ja uusin innoin ryhtyä työhönsä. Toisinaan hän myöskin antautui mietteisiin, jotka koskivat lähintä tulevaisuutta. Sen näki helposti hänen uneksivista silmistään ja raukeasta hymystään. Rypistetty otsa osotti, että hänen sielunsa oli työssä, ja minä ihmettelin itsekseni, mihin tuloksiin se oli vievä. Tarmokas Antoinette se oli pannut Carlottan työhön, ja itse hän varmaankin laiminlöi kauhansa saksien tähden ja heitti monet velvollisuuksistaan hiljaisen, mutta myötätuntoisen Stensonin niskoille. Carlotta itse oli ihastunut näihin valmistuksiin. Hän ei koskaan ollut onnellisempi kuin istuessaan sohvan nurkassa suklaalaatikko vieressään, ompelukorinsa täpösentäynnä valkeaa mollia tai batistia tai Herra tiesi mitä, ja (minä uskon varmasti, että se lisäsi hänen onneaan) minun laiha vartaloni ja haukannaamani näkyvissään. Hän kilvan söi namusia ja ompeli.

Ja toisinaan sattui, että hän nosti jonkun pienen vaatekappaleen minun katseltavakseni.

"Eikö se ole suloinen?"

"On kyllä, lapsi kulta", minä saatoin vastata kääntyen pois ja ajatellen mielessäni, että ihmistä toisinaan koetellaan yli voimiensa.

Tuli sitten odotettu hetki. Minä valvoin koko yön kuolettavan tuskan vallassa: olin nimittäin saanut päähäni, että Carlotta kuolisi. Kello kuusi aamulla tohtori tuli minun luokseni minun istuessani kylmästä puoleksi kohmettuneena portaitten alapäässä. Kun hän toi minulle ilosanoman, muuttui hän yhtäkkiä silmissäni keski-ikäisestä, jokapäiväisestä miehestä säteileväksi ylienkeliksi.

Heti sen jälkeen tapasin mahdikkaan ja riemuitsevan Antoinetten.

"Ja ajatelkaahan, herra", hän huudahti, aivan kuin olisivat miljoonat kehityssarjat vihdoin saavuttaneet korkeimman huippunsa -- "ajatelkaahan vain, että siitä tuli poika!"

"Te olisitte ollut aivan yhtä ihastunut, jos siitä olisi tullut tyttö", minä sanoin.

Hän pudisti viisasta, paksua päätään. "Naiset -- niistä ei juuri kannata puhua."

Pyydän huomauttaa, että nämä sanat lausui Antoinette enkä minä. Kuitenkin huomasin pian, että minä vain olin nollan arvoinen talossani, missä halveksitun sukupuolen triumviraatti -- Antoinette, lapsenhoitaja ja Carlotta -- hallitsivat yksinvaltiaina.

En kirjoita Carlottan onnesta. Se olisi pyhien asioiden käsittelyä, joita minä ainoastaan saatan aavistaa. Hän eli ihastuksen huumauksessa. Maailmankaikkeuden ilo ja tarkoitus olivat keskittyneinä siihen pieneen kääröön, joka lepäsi hänen sylissään. Minä istuin hänen luonaan, ja hän puheli lakkaamatta pojasta. Lapsi oli suorastaan täydellinen. Ja miten paljon tukkaa hänellä oli!

"Hän ei tahdo uskoa", sanoi hoitajatar, "että se lähtee pois ja että tulee uutta sijaan."

"Oo--oo!" huudahti Carlotta. "Niin julmasti ei saata käydä. Sehän on minun tukkani -- katsokaa, Seer Marcous, rakas, eikö se ole aivan minun tukkani?"

Hän oli hyvin huolissaan, ettei pojasta ehkä tulisi hänen näköisensä.

"Hänen nenästään en tiedä, mitä sanoisin", hän miettiväisesti huomautti. "Se on vielä niin pieni ja niin pehmeä -- koettakaa, miten pehmeä se on! Mutta hänen silmänsä ovat ruskeat niinkuin minunkin silmäni, ja hänen suunsa -- katsokaahan vain -- eivätkö ne ole samanlaiset?"

Hän painoi poskensa pojan poskea vastaan ja pyysi minua vertaamaan molempia lapsensuita toisiinsa. Ne olivat todellakin hyvin toistensa kaltaiset.

Hän valvoi mustasukkaisesti pienokaista, tahtoi aina hyväillä ja hellitellä häntä eikä millään antanut häntä hoitajattarelle eikä Antoinettelle. Lapsi oli niin kokonaan hänen omansa, ettei hän kärsinyt, että joku toinen koski siihen. Kumma kyllä hän teki poikkeuksen minuun nähden. Hän oli aivan ihastunut saadessaan laskea pienen olennon minun kömpelöille ja hermostuneille käsivarsilleni ja nähdessään minun kantavan sitä ympäri huonetta. Minä luulen, että hän tunsi tarvetta antaa minulle jotakin, eikä hän saattanut keksiä kallisarvoisempaa lahjaa kuin sen, että antoi minunkin tuntea olevani lapsen omistaja.

Pasqualesta hän yhä vielä ei sanonut sanaakaan. Syvässä äidinilossaan hän näytti unohtaneen hänet. Pasquale oli muuttunut hämäräksi unikuvaksi. Minä olin häneltä kysymättä antanut merkitä lapsen syntymän laillisten vanhempain nimiin.

"Mikä nimi hänelle annetaan, Carlotta?" kysyin eräänä päivänä.

"_Mon petit chou_ -- pieni kaalinpääni. Niin sanoo Antoinette. Se on kaunista."

"Pientä lasta saattaa varsin hyvin nimittää pieneksi kaalinpääkseen", minä myönsin, "mutta pian hän on yhtä suuri kuin minä, ja" -- minä huokasin -- "kukapa tahtoisi nimittää minua pieneksi kaalinpääkseen?"

Carlotta nauroi.

"Se on totta. Meidän täytyy keksiä joku nimi." Hän mietti muutaman sekunnin ajan; sitten hän kietoi käsivartensa minun kaulaani ja jatkoi mietiskelyään.

"Hänen nimensä pitää olla Marcus -- hänestä tulee toinen Marcus Ordeyne. Ehkä hänestä sitten kerran tulee 'Seer Marcous', niinkuin teistäkin on tullut."

"Tarkotatteko, kun minä kuolen?" minä kysyin.

"Oo, ei vielä moneen, moneen, moneen vuoteen!" hän huudahti ja piteli minua vielä kovemmin kaulasta. "Mutta lapsi elää kauemmin kuin isä. Niin on kohtalo määrännyt. Hän elää kauemmin kuin minäkin."

"Toivokaamme sitä, rakas lapsi", minä vastasin. "Mutta juuri siksi, etten minä ole hänen isänsä, hänestä ei minun kuoltuani saata tulla Sir Marcusta. Minun nimeni hän voi saada, mutta arvonimeni --"

"Kuka sen saa?"

"Ei kukaan."

"Kuoleeko sekin?"

"Kuolee."

"Mutta te olette hänen isänsä, näettekö, _todellisesti_", hän kuiskasi.

"Englannin laki, paha kyllä, ei ollenkaan välitä henkisistä asioista", minä sanoin.

"Mitä on henkiset asiat?"

"Ne asiat, rakas lapsi", minä sanoin, "joita te nyt alatte ymmärtää." Minä kumarruin alas ja suutelin lasta, joka lepäsi hänen sylissään. "Pieni Marcus Ordeyne raukka!" minä sanoin. "Pieni ottopoika raukkani, minä pelkään, että monet huolet odottavat sinua, mutta minä tahdon parhaani mukaan auttaa sinua niitä voittamana!"

"Jumala siunatkoon teitä, rakkaani", sanoi Carlotta hiljaa.

Minä katselin häntä hämmästyneenä. Ensimäisen kerran hän nyt oli puhunut kuin täysikasvuinen nainen -- kuin nainen, jolla on sielu.

Muutamia viikkoja myöhemmin. Aamulehdissä kuvailtiin erään taistelun kulku ja mainittiin, mitkä englantilaiset upseerit siinä olivat saaneet surmansa. Tapani mukaan silmäilin synkkää luetteloa, kun huomioni äkkiä kiintyi erääseen nimeen. Minä tuijotin tylsästi eteeni. Pasquale oli kuollut. Hänet oli tappanut buurin luoti. Raju, iloinen elämä oli päättynyt. Se tuntui kamalalta, ja kuinka syvästi hän olikin loukannut minua, oli ensi tunteeni kauhun tunne. Hän oli liian kaunis, liian komea olento kuollakseen.

Carlotta kaatoi minulle teetä ja toi kupin pöydälle minun eteeni. Estääkseni häntä tapansa mukaan katsomasta olkani yli sanomalehteen, laskin sen pöydälle; mutta hänen vilkkaat silmänsä olivat jo huomanneet lihavilla kirjaimilla painetut otsakkeet.

"Suuri taistelu. Englantilaisia upseereja kaatunut. Antakaa minun nähdä, Seer Marcous."

"Ei, rakas lapsi", minä sanoin. "Menkää nyt takaisin paikallenne syömään!"

Hän loi minuun omituisen katseen. Minä koetin hymyillä, mutta en ole juuri taitava teeskentelijä, ja se onnistui huonosti.

"Miksen minä saa lukea sitä?" kysyi hän vilkkaasti.

"Siksi, että minä sanon, ettette saa Carlotta."

Hän tuijotti minuun. Hän oli äkkiä kalvennut. Minä sekotin teetäni ja olin maistelevinani sitä.

"Menkää syömään, lapsi kulta!" minä toistin.

"Sanomalehdessä on jotakin, jotakin hänestä", sanoi Carlotta. "Hän on englantilainen upseeri."

Näytti olevan turhaa enää peitellä asiaa. Täytyihän hänen kuitenkin saada se tietää aikaisemmin tai myöhemmin.

"Hän ei enää ole englantilainen upseeri, rakkaani", minä sanoin.

"Onko hän kuollut?"

Ajatukseni palasivat erääseen iltaan, josta oli kulunut pitkä aika -- pitkä, pitkä aika, niin minusta tuntui -- jolloin toinen sanomalehti oli kertonut toisesta kuolemantapauksesta, ja korvissani kaikui se kysymys, joka silloin oli lähtenyt hänen huuliltaan. Minä pelkäsin, että hän taaskin sanoisi: "Minä olen niin iloinen!"

Minä viittasin hänet tulemaan luokseni, osotin sormellani nimeä ja katselin häntä levottomana. Hän luki, tuijotti hetken verran eteensä ja kääntyi sitten taas minun puoleeni surullisen näköisenä. Minä vedin hänet syliini, ja hän painoi kasvonsa olkaani vastaan.

"Minä en tiedä, miksi itken, rakas Seer Marcous", sanoi hän hetken kuluttua.

Minä sain hänet juomaan vähän teetä, mutta hän ei tahtonut syödä mitään, vaan meni pian ylös huoneeseensa. Hän ei ollut sanonut olevansa iloinen. Hän oli itkenyt tietämättä, miksi itki. Minä olin harmissani itselleni, että olin epäillyt häntä.

Koko päivän hän oli hiljainen ja mietteissään. Illalla hän ei kuten tavallisesti kiivennyt sohvannurkkaan, vaan istuutui jakkaralle jalkojeni ääreen minun lukiessani. Hän nojasi leukansa toiseen käteensä, toinen lepäsi minun polvellani.

"Minä olen iloinen, että hän oli urhoollinen mies", hän vihdoin sanoi; ensi kerran hän nyt koko päivänä puhui Pasqualesta. "Minä pidän urhoollisista miehistä."

"Dulce et decorum est. Hän kuoli maansa puolesta", minä sanoin. [Dulce et decorum est pro patria mori = Suloista ja ihanaa on kuolla isänmaan puolesta.]

"Nyt ei minusta tunnu niin katkeralta ajatella häntä", Carlotta sanoi.

En voinut olla tuntematta mustasukkaisuutta sen johdosta, että Pasquale kuolemansa jälkeen oli muuttunut sankariksi Carlottan silmissä. Mutta eikö se sittenkin ollut luonnollista? Eikö se ollut naisten tapaista. Minusta tuntui, kuin olisin joutunut kauas pois hänestä. Vaikkei hän koskaan enää puhunut Pasqualesta, käsitin minä, että hän tunsi jonkunlaista hellyyttä häntä muistellessaan. Sehän oli mieletöntä, sen tiedän, mutta minä olin melkein alkanut uskoa olevani muka lapsen isä, ja minä tunsin mustasukkaisuutta ajatellessani kuolleen miehen laillisia oikeuksia.

Ja kuitenkin, jos hän olisi elänyt, olisi hän ehkä jonakin kauniina päivänä tullut takaisin voitonvarman näköisenä ja vastustamaton hymy huulillaan ja riistänyt minulta kumpaisenkin. Minä kiitin jumalia, että he olivat säästäneet minulta tämän lopullisen nöyryytyksen.

Mutta tähän päivään saakka Carlotta ei koskaan enää ole maininnut hänen nimeään.

XXIV LUKU.

Kuinka saattaisin kuvailla, mitä tapahtui vähän sen jälkeen?

Pienen lapsen kuolema on niin merkityksetön, jokapäiväinen tapaus. Useimmat järkevät ihmiset, jotka katselevat asiaa sivultapäin, eivät saata olla iloitsematta, kun ihmisolento pelastuu niistä väsyttävistä, suruisista vuosista, joita nimitetään elämäksi. Sillä kukapa uskaltaisi väittää vastaan, kun pessimisti sanoo, että on parempi jäädä syntymättä kuin tulla maailmaan, että on parempi kuolla kuin elää? Mutta niille, joilta elämän koko toivo on mennyt, tällaiset perustelut tuottavat ylen vähän lohdutusta. Suru on kaikista tunteista itsekkäin. _Minä_ olen kadottanut kaiken, joka antaa elämälle arvoa. Ehtiikö kiusattu sielu muuta harkita?

Carlottalle se oli varjojen laakson läpi vaeltamista. Minulle se oli ensiksikin taistelemista Carlottan elämästä, toiseksi vasta tekemieni suunnitelmien tuhoutumista. Toimettomuuden, voimattomuuden kirous näytti yhä seuraavan minua. Olin asettanut itselleni vaatimattoman päämäärän. Tahdoin kasvattaa Carlottan lapsen, olla osallisena uuden sukupolven kehittämisessä. Mutta tämänkin vähäisen tehtävän kohtalo minulta riisti.

Pieni vilustuminen, kuristustauti, muutaman yön tuskainen valvominen, ja hento elämä oli sammunut. Antoinetten ja minun täytyi väkisin ottaa jääkylmä pieni ruumis Carlottan sylistä. Yksin minä vein sen kirkkomaalle. Pieni valkea kirstu oli vuokravaunujen takaistuimella, ja sitä koristi Antoinetten antama valkea kukkaskimppu. Hautakappelissa toinen ihmiskunnan sirpale odotti hautaamistaan; molemmat ruumiit haudattiin samalla kertaa. Minä seisoin yksin pienen valkean kirstun ääressä. Mustan kirstun ympärillä seisoi joukko surevia. Ohi kulkiessani loin silmäyksen kirstussa olevaan kirjotukseen: "Jane Elliot, täyttänyt kahdeksankymmentäviisi vuotta." Pappi puhui kalliille vainajille, veljellemme ja sisarellemme. Se oli joko kamalaa pilaa tai kamalaa totta. Pieni ottopoika parkani ei tarvinnut minun apuani elämän vaivoissa. Hänen äitinsä sitävastoin tarvitsi kaiken sen avun, minkä minä saatoin hänelle antaa. Ilman minua hän olisi kuollut. Se on minun varma vakaumukseni. Minä olin hänen ainoa turvansa siinä pyörteessä, mihin hän oli joutunut. Hän riippui kiinni minussa -- suorastaan riippui kiinni. Tuntimääriä minä istuin hänen luonaan, ilman että hän antoi minun poistua. Pelkkä läsnäoloni näytti rauhoittavan häntä.

Vaikka olen elänyt nämä unettomat vuorokaudet aivan äskettäin, muistan ne vain epäselvästi. Hämärästi valaistu, tuttu huone, jonka minä kerran olin sulkenut kuin haudan; seinällä häilyvät varjot; Carlottan kuumeiset kasvot ja suuret, kuopallaan olevat silmät; hänen pieni kätensä, joka suonenvedon tapaisesti puristi minun kättäni; hoitajattaren hiljaiset askeleet -- siinä kaikki, mitä muistan. Ja kun hän taas tuli tajuunsa, tahtoi hän, että minä alati olisin hänen vieressään, vaikka hän oli ääneti pitkät ajat ja tuskin näkyi huomaavan, että minä olin siellä. Hän oli yhä vielä aivan kuin surunsa kangistama. Vasta silloin minä käsitin, mikä merkitys lapsella oli ollut hänen kehitykselleen. Hän oli herännyt, hänen tunnekykynsä oli elpynyt eloon. Hän oli jättänyt minut tuntematta mitään tunnonvaivoja. Hän oli antautunut Pasqualelle tuntematta intohimon kipinääkään. Hän oli palannut minun luokseni kuin haavottunut eläin, joka etsii turvaa kodistaan. Lapsi yksin oli saanut kiihkeän inhimillisen rakkauden leimahtamaan liekkiin siitä siemenestä, joka oli kätkettynä hänen sieluunsa. Ja nyt lapsi oli kuollut, ja aurinko oli kadonnut hänen taivaaltaan ja maailman jäätävä pimeys ympäröi hänet.

Tuli sitten aika, jolloin hänen kielensä siteet laukesivat ja jolloin hän alituisesti puheli lapsestaan, kunnes hän eräänä päivänä puhui siitä, kuin olisi se vielä hengissä, ja pyysi, että se tuotaisiin hänen luokseen -- ja sitten hän sai uuden kuumekohtauksen.

Vihdoin eräänä aamuna hän heräsi terveestä unesta ja näki minut valvomassa vuoteensa ääressä; minä olin nimittäin kello kuusi tullut hoitajattaren sijaan. Ensi kerran lapsen sairastumisen jälkeen hän hymyili minulle, tarttui käteeni ja suuteli sitä.

"On kuin heräisin taivaassa, kun näen teidän kasvonne, Seer Marcous, rakas", hän kuiskasi.

"Toivottavasti taivaan asukkaat ovat hiukan kauniimmat kuin minä", sanoin hymyillen.

"Hou!" nauroi Carlotta. "Ettekö tiedä, että te olette kaunis?"

"Te ette saa syöttää minulle vanhaa pilaa, Carlotta", sanoin minä ja muistutin hänelle, kuinka hän kerran oli nauranut minulle, kun minä väitin olevani hyvin kaunis.

Carlotta kuunteli kärsivällisesti, kunnes olin lopettanut; sitten hän sanoi hiljaa huoahtaen:

"Te ette saata ymmärtää, Seer Marcous, rakas. Minä olen ajatellut pientä poikaani ja enkeleitä -- ja kaikki enkelit ovat teidän näköisenne."

Minä koetin nauraen kuvailla, minkä näköinen minä olisin, jos minulla olisi pitkä pellavankeltainen tukka ja valkeat siivet.

"Minun enkeleilläni ei ollut mitään siipiä", sanoi Carlotta vakavasti. "Niillä oli kaikilla yönutut yllään. Ne olivat oikeita enkeleitä. Ja se, joka oli eniten teidän näköisenne, piteli minun pikku lastani sylissään ja antoi minun suudella sitä, ja kun hän sitten laski sen nukkumaan valkoiselle pilvelle ja sen asemesta otti minut syliinsä ja kantoi minut pois, pois ilman halki, silloin minä en enää itkenyt, vaikka minun täytyi jättää lapseni. Eikö se ollut kummallista? Minä hiivin hänen turviinsa -- näin --" ja hän painautui kokoon patjoissansa -- "ja se oli ihanaa."

Kauniin helmikuun aamun kalpea aurinko pilkisti huoneeseen uudinten takaa. Minä sammutin heikosti loistavan sähköliekin ja päästin päivänvalon sisään.